— Sun haltuus rakas Isäni, mä aina annan itseni.

 

Lahja Cantell — Valde Hämäläinen

Ihmeellisiä pelastumisia sodassa

Rukajärvellä

Oli heinäkuun 21. päivä 1941. 14. divisioonan 52. jalkaväkirykmentin II pataljoonan 6. komppania oli Omelian motin jälkeen saanut tehtäväkseen komppanianpäällikkönsä, luutnantti Laineen johdolla edetä Rukajärvelle menevän huononlaisen maantien suunnassa niin pitkälle, että kohtaisi vihollisen. Kaikki menikin suunnitelmien mukaisesti jonkin aikaa.

Etenimme lähestymisryhmityksessä tien molemmin puolin Omelian motin katkaisukohdasta, kilometrikaupalla, Pikkumotin valtaamisen jälkeen, tapaamatta juuri minkäänlaista vastusta. Taaksemme oli jäänyt aluksi kangasmaata, joka pian muuttui molemmin puolin tietä olevaksi rämeeksi. Sitten vuoroin mäntykankaita, korpia ja rämeitä kulkien saavuimme töyräälle, jossa huojuivat Itä-Karjalan mahtavat hongat, niin kuin jo monella aikaisemmin sivuuttamallamme kankaallakin. Kaiken näkyväisyyden peittävä aluskasvillisuus, kuusinäreikkö, jonka oksat ulottuivat maahan asti, peitti meidät vihollisten katseilta.

Kaunis heinäkuinen päivä oli muuttumassa raikkaaksi illaksi. Johtomme katsoi paikan ja ajan sopivaksi pientä taukoa varten. Samalla voisimme tehdä uusia suunnitelmia etenemisen jatkamisesta. Tauon aikana koetimme itse kukin viimeisiä rippeitä muonavaroistamme, jotka uhkaavasti vähenivät ja joilla täyttäisimme edes osan vatsamme vaatimuksista. Enää aikoihin emme olleet saaneet huoltoapua omilta huoltojoukoiltamme. Naapurin ”punainen risti” sitä vastoin järjesti välttämätöntä muona- ja ampumatarviketäydennystä. Saimmehan ennen etenemistämme vallatuksi muutamia sen huoltoautoja, joista evakuoimme yhtä ja toista suuhunpantavaa.

Emme kunnolla ehtineet päästä ruokailun alkuun, kun idästä päin alkoi kuulua voimakasta moottorin jyrinää. Ryhmityimme hetkessä tienvarteen kaiken varalta. Samassa ilmestyikin panssariauto hyvää vauhtia ajaen näköpiiriimme ja pysähtyi pienen matkan päähän meistä. Maaston tarkkailu näytti olevan pysähtymisen tarkoitus, mutta kun se ei mitään havainnut, niin muutaman, tien kummallekin suuntautuvan sarjan jälkeen, se lähti kaasu pohjassaan jatkamaan matkaansa Omeliaan päin. Käsiaseillamme emme yrittäneetkään häiritä sen matkaa, vaan toivoimme, että lähempänä varsinaisia joukkoja se tapaisi »vertaisensa».

Aurinko laskeutui nopeasti yhä alemmaksi ja painui viimein mailleen soiden ja korpien taakse. Korppilaumat ilmestyivät näyttämölle. Ne kiersivät ja kaarsivat puoleen ja toiseen kisaillen välillä keskenään. Krraak, kraaak ne toistivat tuota selkäpiitä karmivaa raakkumistaan.

Panssariautoa ei ollut toivotettu Omeliaan tervetulleeksi, koska se ihmeen vihaisesti, vinhaa vauhtia ajaen, sujahti takaisin isiensä maalle. Ei edes enää »tervehtinytkään» niin kuin menomatkallaan. Emme ehtineet tehdä mitään esteitä tielle sen ajamisen estämiseksi. Niin se meni menojaan. Vain pölypilvi jäi muistuttamaan vierailusta.

Partiot saivat tehtäväkseen tiedustella lähiympäristöä. Vartiot asetimme joka puolelle. Sumu nousi läheiseltä suolta tuoden mukanaan suopursujen ja kanervien väkevää tuoksua. Näkyvyys väheni vähenemistään keskiyötä kohti.

Vihollisen tiedustelupartio pääsi yön pimeimpinä hetkinä tunkeutumaan lähes keskellemme aikoen livahtaa itsestään mitään ilmoittamatta tiehensä. Syntyi aika sähinä. Lähetimme tulisia terveisiä kotiin vietäväksi, mutta sinne kaverit häipyivät metsän pimentoihin.

Tilanteen selvittyä istuuduin jyhkeän männyn juurelle ja nojasin puun runkoon. Seuraavassa hetkessä painuivat silmäni kiinni ja nukahdin. Heräsin kylmän väristykseen. Ohut kesäpusakka ei ole kovin hyvä suoja kosteaa yöilmaa vastaan. Oli jo aamuyö. Korpit kaartelivat yhä puidenlatvojen yllä. Monen vuorokauden yhtämittainen vaellus taisteluineen painoi silmäluomia. Ne tuntuivat turvonneilta ja niitä kirveli.

Omelian motin suunnalta kuului yhä kiivaita, nykyaikaisten sotakirveiden raskaita iskuja. Niiden ääniä täydensi sirkkojen sirinää muistuttava konetuliaseiden sätkätys.

Joukkueemme kolmannen ryhmän johtajana toimivan Ilmari Tiikkaisen partio palasi vihollisen vasempaan sivustaan tekemältään partiomatkalta. Partionjohtaja pysähtyi eteeni.

— Otatko tämän vai heitänkö menemään?, hän sanoi ja roikotti venäläistä kompassia hihnasta. Hän oli ottanut sen edellisenä päivänä valtaamastamme autosta.

— Mitä varten et tahdo sitä pitää, tiedustelin ihmetellen.

— En tule tätä enää koskaan tarvitsemaan, hän vastasi. Vastaus oli mielestäni enemmän kuin mitä olisi ollut tarpeen. Jäädessäni ihmettelemään kuulemaani, hän jatkoi:

— Jos et ota, niin viskaan tuonne metsään.

Otin kompassin ja kiinnitin sen ranteeseeni. Vaistomaisesti seurasin hänen käyttäytymistään.

Tiikkainen viipyi vielä hetken luonani. Pää oli painuksissa, ja huomasin hänen silmäinsä kostuvan. Hän kääntyi poispäin, nosti katseensa jo valkenevaa Luojan taivasta kohti, katsoi kauaksi ja oli siinä hetken ajatuksissaan. Kuulin hänen hiljaa huokaavan:

— Sinä Taivaan Jumala, anna minun elää vielä tämänkin yön jälkeen. Anna minun vielä nähdä rakas vaimoni ja pieni lapseni. Sitten hän poistui hitain askelin, kuin olisi liikkunut hautausmaalla ruumissaatossa, kääntyi, palasi takaisin ja tiedusteli hätäisen tuntuisesti:

— Paljonko kello on?

Saatuaan tietää ajan, hän katsoi jälleen taivaalle ja huoahti:

— Siihen ei ole enää kauan. Kello kahdelta alkaa hyökkäys.

Aloin tuon jälkeen ymmärtää hänen äskeisien sanojensa tarkoitusta, mutta en ottanut asiaa puheeksi, eikä hänkään enää jatkanut.

Taistelulähetti juoksi meidän vielä keskustellessamme ja ilmoitti:

— Kello kahden aikaan alkaa eteneminen. Kaikki heti valmiiksi ja ryhmänjohtajat joukkueenjohtajan luokse saamaan ohjeet ryhmittymisestä hyökkäystä varten!

Joukkueemme sai sijoituksensa heti tiestä vasemmalle, ja ryhmäni oli ensimmäisenä. Kaikki muutkin joukkueet asetettiin samalle puolelle tietä joukkueemme jatkoksi. Tien oikealle puolelle oli tullut porukka 5. komppaniasta varmistukseen.

Ryhmittyminen tapahtui nopeasti annettujen ohjeiden mukaisesti ja tasan kello kahden aikaan alkoi varovainen eteneminen. Yöllisen partiokahakan jälkiä näkyi puissa. Kuulat olivat pilkoittaneet niihin ratansa. Kaatuneita ei näkynyt yhtä lukuun ottamatta, joka retkotti mahallaan puun rungolla. Erään suuren kiven takana oli veren tahraamia kääreitä. Lienee sidottu haavoittunutta.

Jatkoimme etenemistä, hiljaa hiipien, kuin saalistaan vaanivat kissaeläimet. Ensimmäistä notkelmaa ylittäessämme emme tavanneet ainuttakaan vihollista. Alku näytti lupaavalta. Ei laukaustakaan kuulunut. Omelian suunnallakin oli sillä kertaa verraten rauhallista. Silloin tällöin rapsahti kuivunut oksa katketessaan jalan alla. Ääni kuulosti ihmeen kovalta.

Notkelman takana nousi loivasti kangasmaasto. Suurista männyistä oli osa viime vuosina hakattu. Vain jykeviä kantoja oli jäljellä. Pystyyn jäänyt metsä oli harvahkoa. Sen latvuksia kultasi parhaillaan pilvettömältä taivaanrannalta heloittavat ensimmäiset auringon säteet.

Sivuutimme maaston korkeimman kohdan ja pääsimme pienen matkaa itään päin laskeutuvaa nummea. Ajatustakin nopeammin lienee silloin tapahtunut maahan meno. Totesimme vain, että siellä olimme ja räjähtävät luodit paukkuivat joka puolella. Tuntui, kuin meitä olisi ammuttu edestä ja takaa.

Konekiväärin varsinaista kantava mies sai ensimmäisenä osuman, sillä hänen suojautumisensa kävi hitaimmin. Mies suistui pitkin pituuttaan kanervien joukkoon. Sairaan kantajat saivat koulutuksensa mukaista tehtävää.

Kohtalomme kulku näytti jälleen alkaneen, sillä edessämme olivat hyvin varustetut asemat, ja me kuin lautasella heidän maalinaan.

Tulenavauskäsky kuului vain heikosti alkaneen taistelun seasta. Rätinä ja räiske lisääntyivät, kun omatkin aseet aloittivat tulituksen, jonka turvin sitten pyrimme yksittäissyöksyin eteenpäin.

Tein voitavani kehottaessani ryhmäni miehiä seuraamaan vuoronperään syöksyssä mukanani. Ääni vain tahtoi hukkua lukemattomien konetuliaseiden ja muiden paukkurautojen yhteiseen suomalais-venäläiseen konserttiin. Käden heilautuksella annetun merkin tarkoituksen tajusi kuitenkin jokainen.

Konepistoolimies vasemmalla puolellani valmistui vuorollaan syöksyyn, nousi ja ehti jo seisaalleen. Ehtimättä ottaa askeltakaan vaipui Jääskeläisen Otto suulleen, liikauttamatta enää yhtäkään jäsentä. Konepistooli kirposi kädestä. Sen sieppasi lähin kiväärimies jättäen oman malli/96: n tilalle.

Parhaimmasta päästä näytti tuoni aloittavan korjuunsa, sillä Otto oli yksi parhaista.

Joukkueenjohtaja oli saapunut luokseni. Ehdimme vaihtaa vain muutaman sanan, kun joukkueen taistelulähetti, sotamies Ulmanen, saapui suorittamasta aikaisemmin saamaansa tehtävää. Hän jäi varomattomasti liian pystyyn. Yksinäinen luoti katkaisi hänen ilmoituksen tekonsa, ja hän painui valittaen vierellemme. Saman minuutin sisällä saapui toinenkin lähetti. Ennen kuin hän ehti noudattaa antamaamme varoitusta vaaratilanteesta, tapasi hän lähettitoverinsa kohtalon ja vaipui osaksi toverinsa päälle. Siinä oli taas kaksi nuorta, varmasti monien toiveitten ja suuren elämänhalun sydäntä lakannut sykkimästä. Siihen he jäivät kentälle, niin kuin jo moni muukin alkaneen hyökkäyksen aikana.

Yritimme menetyksistä huolimatta päästä eteenpäin uusiin asemiin. Ne häämöttivät hyvin naamioituna vielä jonkin matkan päässä. Piikkilanka- tai muitakaan esteitä ei ollut näkyvissä. Miinoituksesta ei ollut tietoa. Kuulia viuhui kuin jyviä kylvömiehen kourasta. Latinkeja ei säästetty kummallakaan puolella.

Syöksyt kävivät yhä harvemmiksi. Kukaan ei tahtonut enää uskaltaa nostaa päätään. Kehotukset eivät enää auttaneet, vaan yksi toisensa jälkeen alkoi valittaen vetäytyä takaisin tai jäi liikkumattomaksi. Eteneminen näytti toivottomalta, mutta hyökkäystä ei ollut pysäytetty. Aikaa oli kulunut lähdöstä pulskan tunnin verran. Mitähän tästäkin tulee, liikkui mielessä pahaenteisesti.

Ryhmästäni oli enää jäljellä vain pikakiväärimies, joka raahautui yhä, toinen kylki maassa eteenpäin »Emmansa» kanssa. Väliin hän pyöräytti pätkän »Emmavalssia» ja taas hivuttautui lähemmäksi tavoitetta. Jälleen hän kohottautui ampumaan, mutta silloin olikin »toverin» vuoro olla ensimmäinen. Päähän osunut luoti lopetti kivuttomasti hänen elämänsä. Pää painui maata kohti miehen jäädessä muuten paikoilleen, kuin syvään rukoukseen polvistuneena. Kuului outo korahdus hengen poistuessa ruumiista. Se oli hänen viimeinen tervehdyksensä jälkeen jääneille.

Olin jäänyt yksin, ainoaksi ryhmän seitsemästä miehestä. Samalla kuulin kuin käskyn ylhäältä:

— Suojaudu mies! Hae itsellesi turvaa!

Ponnahdin paikaltani pystyyn. Vain muutama harppaus maantien vierellä olevien kantojen ja maakasojen yli, ja silloin olin raviojan pohjalla litteänä kuin matonen. Samassa tulivat mieleeni Raamatun sanat: »Vaikka tuhat kaatuisi sinun sivultasi, kymmenentuhatta oikealta puoleltasi, ei sinuun satu!». Olin pyytänyt Jumalan varjelusta hetki sitten lähtiessämme etenemään, ja miten vavahduttavalla tavalla sain jälleen todeta, että rukoukseni oli kuultu.

Olin hädin tuskin häipynyt suojaan vihollisen tulen ulottuvilta, kun kuulat jo rapisivat ojan penkassa ja pöllyttivät multaa niskaani. Peräytymiskäskyä ei ollut vieläkään tullut, mutta aloitin vetäytymisen ryömimällä ojanpohjaa myöten. Hiki virtasi yltä päältä tahrien mullan kanssa joka ikisen paikan. Matelin kuin käärme kesän lämpöisenä päivänä. Selässäni ollut reppu lienee näkynyt vastapuolelle matalasta ojasta, koska suihkut iskivät jatkuvasti ojanpenkkaan. Ihmeekseni sain todeta, ettei kukaan ampunut ojaa pitkin. Silloin en olisi ollut siinäkään suojassa. Jumalan suojaava käsi oli yhä turvanani.

Kymmeniä metrejä ryömittyäni tapasin ojan reunasta pienen poteron, josta oli otettu tiemaata. Hakeuduin siihen vetämään henkeä, sillä olin kovin väsyksissä. Voimani olivat niin lopussa, että vapisin kuin horkkainen.

Ammunta alkoi heikentyä. Koetin kurkistella montun reunan yli tilannetta, joka sekin oli ylen vaarallista. Totesin, että hyökkäys oli pysähtynyt. Kaikki näytti kovin sekavalta. Vainajia, kuka missäkin asennossa, lojui pitkin kenttää. Haavoittuneet lienevät päässeet pois tai olivat sillä paikallaan, johon olivat jääneet. Mitään liikettä ei näkynyt.

Jatkoin vetäytymistä yhä maata myöten ryömien. Kun maasto alkoi viettää taaksepäin, hyppäsin jaloilleni ja juoksin lähimpään syvänteeseen, jossa oli jo toisiakin porukkamme miehiä.

Taistelutanner hiljentyi täydellisesti. Ampuminenkin lakkasi. Kertomukset tapahtuneesta lähtivät vaivalloisesti käyntiin. Joku tiesi, että komppanianpäällikkö oli jäänyt vihollisen käsiin ollessaan lähetteineen liikkeellä jossakin vasemmalla siivellä. Venäläiset oli yllätetty päällikköämme kiduttamassa, tiesi joku toinen. Olivat ehtineet sitoa puuhun ja pistimillä survoen saattaneet hänet henkihieveriin. Avunhuudotkin oli estetty työntämällä suu sammalia täyteen. Tekosensa he olivat kyllä joutuneet maksamaan hengellään. Myöskin luutnantti Laine menehtyi vammoihinsa pitkällä korpitaipaleella. Kulkeminen tietä myöten oli Omelian motin vuoksi kielletty.

Kirkas heinäkuun aamu oli kulunut jo niin pitkälle, että aurinko oli selvästi metsänreunan yläpuolella. Ylivoimainen väsymys alkoi vaatia osansa. Keskustelu ei vain ottanut vieläkään sujuakseen. Outo tunne elämän katoavaisuudesta valtasi mielet. Monen sydämestä lahti kiittävä huokaus eloon jäämisestään Jumalalle. Hiljaisuuden katkaisi etumaastosta kantautuva avunhuuto:

— Auttakaa pojaat!

Ääni kuului aivan selvästi ja heti tunsimmekin avuntarpeessa olevan Tiikkaisen Ilmariksi, samaksi, joka antoi äsken minulle puoli väkisin venäläisen kompassin. Hän tiesi sittenkin kohtalonsa jo ennakolta. Voi miten riipaisi. Emmekö voi tehdä mitään hänen auttamisekseen?, tuli heti monenkin mieleen.

Hänen kypäränsä takaosassa oli räjähtänyt luoti, tiesi joukkueen varajohtaja kertoa. Hän oli silloin vaipunut maahan, kuin kaatunut, mutta hän ei ollutkaan kuollut. Hän eli vielä.

Avunhuudot jatkuivat:

— Pojaaat! Tulkaa auttamaan!

— Ilmariiiiii, tuleee täänneee päiiin! huusimme yhdessä ja erikseen.

Näimme hänen nousevan seisaalleen ja lähtevän horjuvin askelin kävelemään päinvastaiseen suuntaan. Muutaman askeleen otettuaan havaitsimme hänen kompastuvan johonkin ja kaatuvan.

Oli jälleen hetki hiljaista, kunnes kuului Ilmarin hätäinen yksinpuhelu:

— Anna, hyvä Jumala, anteeksi minun syntini. Olen niin syntinen ihminen ja olen koko ikäni syntiä tehnyt!

Sanat olivat välistä sekavia ja epäselviäkin, mutta lopuksi kuulimme hänen rukoilevan isämeidänrukousta.

Kuulemamme järkytti meitä kovasti, sillä se kuului toisten jo kuolleitten veljiemme joukosta.

Seurasi tauko, ja sitten hän aloitti virren:

— Sun haltuus rakas Isäni, mä aina annan itseni. . .. Hyvä lauluääni kantautui aluksi selvänä, mutta jonkun ajan kuluttua se alkoi särkyä, eikä sanoista saanut enää selvää. Virttä seurasi taas rukous oman sielun pelastumisesta ja välillä taas vaimon ja pienen lapsensa puolesta. Kuulosti, kuin hän olisi tajuissaan, mutta niin ei liene ollut, sillä silloinhan hän varmasti olisi yrittänyt tulla pois.

Kävimme monenlaista neuvonpitoa hänen pelastamisekseen pois vihollisen asemien edestä. Viimein kaksi sairaankantajaa läksi onneaan koettamaan. Jäimme henkeä pidätellen seuraamaan heidän menoaan.

He lähestyivät paikkaa, johon olimme nähneet Ilmarin viimeksi kaatuvan. Käsivarsinauhoin varustetut miehet etenivät erittäin varovasti, mutta määrätietoisesti. Joka hetki näytti olevan jännitystä täynnä. He tiesivät, että mikä askel tahansa saattoi olla viimeinen. Antavatkohan tuoda Ilmarin pois? Olisi se jo ihme.

Ahdistava tunne sydämessä tuijotimme koko ajan miesten menoa. Vihdoin he olivat niillä tienoin, jossa Ilmarin piti olla. He löysivät hänet. Tarttuivat kiinni ja auttoivat hänet paareille, mutta silloin räsähti. Molemmat hakijat alkoivat kieriskellä kankaalla suojaa hakien. Kumpikin oli saanut osuman.

Kuin ihmeen kautta he pääsivät keinottelemaan itsensä takaisin luoksemme. Sarjat, jotka olivat tarkoitetut heidän nitistämisekseen, pyyhkivät sen verran korkealta, että ne menivät yli.

Sinne jäi Ilmari Tiikkainen. Venäläiset aloittivat vastahyökkäyksen. Jouduimme antamaan periksi öiselle kukkulalle saakka, johon pureuduimme kiinni. Heidän hyökkäyksensä pysähtyi nyt meidän tuleemme. Pääsivät vuorostaan nuolemaan haavojaan.

Seuraavana aamuna yritimme uudestaan. Silloin onnisti paremmin ja eteneminen pääsi jatkumaan.

Taistelutannerta puhdistettaessa ei Ilmaria, enempää kuin paarejakaan tavattu. Hän on edelleenkin eräs tuntematon sotilas, siellä jossakin.