Herran kädenojennus

 "Minä levitän käteni sinun puoleesi. Niinkuin janoinen maa, niin minun sieluni halajaa sinua." Ps. 143:6.

Jumalan kutsu on kädenojennus ihmistä kohti. Herra sanoo: Tässä on käteni. Anna sinä omasi, niin minä vien sinut tämän elämän läpi iankaikkiseen elämään.

Jumalan kädenojennukseen tartutaan kuitenkin hyvin harvoin. Vaikka ne lupaukset, jotka Jumala ihmiselle antaa, takaavat voiton kaikissa taisteluissa, epäuskoinen ihminen ei luota niihin.

Kiitän Jumalaa siitä, että Jumalan rakkaus kolmetoista vuotta sitten sulatti kovan sydämeni. Olen saanut sisäisessä elämässäni kokea rauhaa ja iloa sekä Jumalan johdatusta ulkonaisissa asioissa. Kohtasin Vapahtajani eräässä katulähetyksen ylläpitämässä Veljes-kodissa. Siihen asti olin tuhlannut elämääni suruttomasti. Seurauksia ajattelematta kulutin aikani kapakoissa ja ryyppyjengeissä. Olin hyvää vauhtia tulossa alkoholistiksi. Ajoittain kuitenkin sisintäni ahdisti ja mietin, miksi elämäni oli tällaista kurjuutta. Niinä hetkinä Jumala tarjosi kättään auttaakseen minua, mutta ylpeyteni torjui tämän rakkaudenosoituksen. Taistelun aikaa kesti muutamia kuukausia, kunnes minut asetettiin valinnan eteen, tienhaaraan.

Tämä tapahtui eräänä kesänä. Silloin toteutui Jeesuksen lupaus: "Katso, uudeksi minä teen kaikki."

Olin silloin matkalla pois Suomesta. En tiedä, kuinka vakavaa tämä oli, mutta yritin päästä itärajan taakse. Itse asiassa pakenin omaa sisintäni ja sitä sekavaa vyyhteä, jonka itse olin saanut aikaan jatkuvalla juopottelulla. Pakomatkallani jäin kuitenkin erääseen pikkukaupunkiin — en osannut silloin selittää miksi. Siellä ei ollut ketään sukulaisia eikä tuttaviakaan. Vaikka olikin kesä kauneimmillaan, en unohda koskaan niitä öitä. Olin koditon, rahaton, työtön. En muista tarkalleen, kuinka kauan tätä kesti, ehkä viikon tai kaksi. Tiedän, että monet miehet asuvat ulkona jopa vuosia yhteen menoon, joten minun metsässä viettämäni yöt eivät ole mitään siihen verrattuna. Kuitenkin tämä oli minulle kovaa aikaa. Olin sielunhädässä ja olisin tahtonut puhua jonkun kanssa. En ollut koskaan aikaisemmin kokenut sellaista yksinäisyyttä. Vaikka olinkin aikaisemmin ryyppäillyt melko paljon, olin sentään saanut kuulua perheeseeni sen yhtenä jäsenenä. Mutta olin katkaissut suhteeni kotiväkeeni ja ystäviini.

Eräänä yönä pysähdyin makkarakioskin ääreen, ja silloin kioskin myyjärouva pyysi minua tapaamaan miestään. Rouva kertoi miehensä olevan uskossa: hän varmasti tahtoisi auttaa minua. Näin rouvan ystävälliset kasvot, hänkin oli varmasti uskova, mutta en halunnut mennä heidän kotiinsa.

Eräänä yönä sisäinen pakko vei minut etsimään puhelinluettelosta jonkun papin numeroa. Olisin halunnut soittaa papille ja pyytää apua. Vaikka en ollut käynyt kirkossa vuosiin, minut valtasi merkillinen kaipaus päästä papin puheille. Epätoivoisena etsin numeroa, mutta luettelosta oli repäisty pois juuri se lehti, jossa seurakunnan puhelinnumerot olivat. Joku oli tarvinnut sitä ennen minua.

Olin aikaisemmin nähnyt erään kadun varrella tienviitan "Toivonkoti". Sitä katua kuljin usein. Kun eräänä iltana taas kävelin tuota samaa katua, mieleni teki pysähtyä portille. Kuitenkin menin ohi. Mutta joku sisäinen voima käännytti minut takaisin. Palasin portille ja näin hiekkakäytävän ja vähän matkan päässä talon. Astuin käytävää pitkin sydän jyskyttäen. Aioin jo kääntyä takaisin, mutta menin sentään portaiden alapäähän. Muistan miten epävarma olin. Astuin kuitenkin ovelle ja painoin soittokelloa. Edessäni seisoi hento rouva, jonka kasvoja en unohda koskaan. Hänestä loisti merkillinen valo. Taempana oli kaksi lasta, ja sama valo säteili heistäkin. Minä, synkkä, likainen kulkija, olin pyrkimässä sisälle. En ehtinyt sanoa juuri mitään, kun rouva kehotti minua käymään sisälle. Istuin olohuoneen sohvaan ja näin kaikesta, että olin tullut erikoiseen kotiin.

Talon isäntä tuli jonkin ajan kuluttua työstä. Hänenkin olemuksensa loisti. Enempää kyselemättä isäntä otti seinältä kitaran ja yhdessä vaimonsa kanssa viritti laulun "Tuhlaajapoika vieraalla maalla". Hetken kuluttua olin lattialla polvillani itkemässä kurjuuttani ja syntejäni. Sanoin:

— Herra, ota minut kokonaan omaksesi.

Jumalan Pyhä Henki oli alkanut tehdä työtä sydämessäni, ja nyt toteutui lupaus: "Katso, uudeksi minä teen kaikki."

Tämän uskovan pariskunnan luota sain kodin. Täällä Herra kirkasti minulle suuren rakkautensa. Jeesus armahti minua, pyyhki pois menneisyyteni ja antoi uuden tulevaisuuden. Sain palata kotiin omaisteni luo aivan uudessa hengessä. Jeesus oli viitoittanut anteeksiantamuksen ja anteeksisaamisen tien.

Pikkukaupungin Toivonkoti, johon Jumala minut johdatti, on katulähetyksen ylläpitämä miesten koti. Sama nimi on katulähetyksen miesten kodilla Helsingissä. Oltuani ensin työssä muualla tulin vapaaehtoiseksi työntekijäksi Kovaosaisten Ystäviin ja myöhemmin Veljeskodin hoitajaksi. Kaiken minkä Herra on luvannut, hän on myös toteuttanut minun elämässäni. Hän on antanut armonsa rikkauden jokaiseksi päiväksi. Saan kaikki syntini anteeksi Jeesuksen veren tähden. Uudella tiellä vaeltaminen vaatii jatkuvasti Jeesuksen puhdistavan veren voimaa.

Työpöytäni lähellä on taulu, johon on tekstattu Jes. 59:l:n sanat: "Katso, ei Herran käsi ole liian lyhyt auttamaan." Tämä lause sopii hyvin Veljeskodin seinälle, sillä täällä asuvat miehet tuntevat elämän vaikeudet. Kun Jeesus ojentaa auttavan kätensä ihmiselle, se käsi ei ole koskaan tyhjä. Siinä on ne rikkaudet, jotka hän lupaa meille kaikille. Tarttuessamme ojennettuun käteen me otamme vastaan myös suurimman lahjan, iankaikkisen elämän.

 

Eino Vainikka Veljeskoti 2:n hoitaja. - Kerrottu kirjassa Mestarin kädestä 1973