Jeesus, minä rakastan sinua

Olimme Porissa puhumassa kirkkoillassa. Oli sanan ja rukouksen ilta. Oli vastaanottava ilmapiiri ja Herra antoi meille sanoman. Alttarikaiteella oli illan päätteeksi monta ihmistä polvistuneena pyytämässä esirukousta. Kotimatkalla ajattelin, miten kirjava on se ihmisjoukko, joka etsii Herraa, miten monenlaiset asiat rassaavat ihmisiä, miten riippuvaisia olemmekaan Kristuksesta?

 

Olin juuri samaan aikaan lukenut evankelista W. Jokisen muistelmia sadan vuoden takaa ja huomasin hänen pitäneen herätyskokouksia myöskin Porissa.

- Helmikuun 25. (1917) pidimme ensimmäisen kokouksen Porin teatteritalossa. Se täyttyi heti ja niin saimme jatkaa rauhallisesti kokoussarjaa. Herätys alkoi heti nuorison keskuudessa. Mikonkadun varrella olevassa rukoushuoneessa oli aina niin suuri tungos, että saimme joka ilta suuresti hikoilla. Mutta mitäpä siitä, kun Herran tulet paloivat.

Seuraavaksi hän kertoi, miten venäläiset merisotilaat olivat jahdanneet tsaarivallan upseereita ja ampuneet niitä Porinkaduilla. Juuri samaan aikaan Jokinen oli ollut puhumassa Keski-Porin kirkossa. Hän kertoo noiden viikkojen aikana tulleen toistasataa ihmistä uskoon.

 

Jumala ei tarvitse ensin sopivia olosuhteita tai tunnelmaa toteuttaakseen tahtonsa. Hän ottaa alttiit palvelijansa ja täyttää heidät armollaan ja totuudellaan niin, että se kuuluu ja näkyy. Joskus Herra lataa omiaan ja valmistaa aseitaan seuraavia koitoksia varten. Silloin eletään hiljaiseloa ja sekin kuuluu Jumalan suunnitelmiin. Kiireiselle uskovalle se on kuitenkin raskasta aikaa, kun näyttää siltä, ettei mitään tapahdu? Mutta ei Jumala ole kuollut, Jeesus elää ja vaikuttaa. Joskus se paras

vaikutus on Herran hiljaista puhetta sydämeen, jota Kristus voi tehdä vain silloin, kun uskova on hiljaa.

 

Viime vuosisadan alussa tapahtuneissa nuorisoherätyksissä oli piirteenä syvä synnintunto ja voimakas antautuminen Herran palvelukseen. Siihen aikaan tehtiin myös lupauksia ja sitoumuksia

Vapahtajan seuraamisesta. Eräs tällainen löytyi vanhasta historian kirjasta ja kuului näin:

- Uskoen, että Herra Jeesus Kristus antaa voimaa, lupaan Hänelle koettaa tehdä, mitä Hän tahtoo minun tekevän, että säännöllisesti rukoilen ja luen Raamattua joka päivä, ja kannatan

omaa seurakuntaani kaikella tavalla, varsinkin käymällä sen viikko- ja sunnuntaikokouksissa, ellei minulla ole joku sellainen este, jonka voin omantuntoni hyväksymänä esittää Vapahtajalleni,

ja tietoni mukaan tahdon elää kristillistä elämää. Varsinaisena jäsenenä lupaan olla uskollinen kaikille velvollisuuksilleni,olla läsnä ja ottaa osaa muullakin tavoin kuin vain lauluun,jokaiseen nuorten kristittyjen yhdistyksen kokoukseen, jollei minua estä jokin syy, jonka voin omantuntoni hyväksymänä esittää Herralleni ja Mestarilleni. Jos minun täytyy olla poissa kuukauden pyhityskokouksesta, tahdon, mikäli mahdollista, lähettää ainakin raamatunlauseen luettavaksi vastauksena nimeäni huudettaessa.

 

Mietin, miten seurakuntien toiminta muuttuisi, jos ihmiset sitoutuisivat tällä tavoin Jeesukseen? Nyt kuitenkin huomaamme itsekin syyllistyvämme valikoimiseen ja herkutteluun hengellisissä

asioissa. Ainaiset pidot ja yhtä juhlaa ovat muodissa, mutta perustyö, sananviljely, rukous ja Herran seuraaminen arjessa ovat hakusessa. Tuo ajatus säännöllisyydestä (hyvässä mielessä) olisi monelle uskovalle tarpeen. Se tasoittaisi ääripäitä ja laukaisisi hermopaineita. Epäsäännöllisyys rassaa ja kuluttaa uskoaa ja hänen lähipiiriään. Tarvitsemme Hengen hedelmää, joka ilmenee mm. rauhana, ystävällisyytenä ja pitkämielisyytenä. Nämä ovat meidän Herramme ominaisuuksia, joita ei pidä

sekoittaa meidän ominaisuuksiimme. Saamme pyytää niitä avuksemme ja uskomme vahvistukseksi.

Kaiken kaikkiaan, ihminen on aika metka pakkaus ja jokainen on vielä toinen toisestaan poikkeavanlainen. Jumala on luonut meidät yksilöiksi ja ihmisiksi.

 

Eräs mies oli aikoinaan aivan toivoton omien murheidensa kanssa. Sairauskodissa oli murtanut hänet. "...tuli mies... lankesi Jeesuksen jalkojenjuureen ja pyysi... kotiinsa... hänellä oli tytär, ainoa lapsi...kuolemaisillaan" Luuk.8:41. Jeesuksen ympärillä oli runsaasti kansaa, kuka milläkin motiivilla. Osa uteliaisuuttaan, osa vaivojensa vuoksi, osa muuten vaan. "...väentungos ahdisti häntä" Mutta mitään ei tapahtunut, Jeesus ei vastannutkaan. Hänen uskonsa tuntui aivan romahtavan, kun ei saanut heti mieleistään vastausta Vapahtajalta. Sillä toiset avuntarvitsijat kiilasivat hänen ohitseen rukousjonossa ja hänen piti ongelmiensa kanssa odotella. "Ja siellä

oli nainen..." Juuri kun oli hänen vuoronsa, tuli joku surkea nainen ja sai kosketuksen Vapahtajaan? Joskus mekin koemme, ettei Herra taida ehtiä meitä auttamaan, kun hänellä on noita isompia juttuja, jotka aina menevät minun ohitseni? Mutta siinä odotellessa voi oppia paljonkin, esimerkiksi, että Herra hallitsee kaiken aina ja kaikkialla. Hänellä on myöskin oma aikataulunsa, johon meidän on tyydyttävä.

 

Sitten hänen eteensä tuli vielä suurempi ongelma, kun hänelle tuotiin tieto, joka tyrmäsi täysi: "...tuli joku.. kotoa ja sanoi: Tyttäresi on kuollut; älä enää opettajaa vaivaa." Onneksi Kristus oli paikalla ja loi mieheen uskonrohkeutta. ”Jeesus sanoi hänelle: Älä pelkää; usko ainoastaan…” Näin Vapahtaja rohkaisi tuota kärsivää miestä, näin hän loi toivoa ja iloa ympärilleen. Hän ratkaisi miehen suuren ongelman, hän hoiti tämän sielua. Miehenkodissa koettiin suuri ilon aika, kun Jeesus tuli heille ja palautti tyttären eloon. Me tarvitsemme aina ja kaikkialla Herran Jeesuksen apua ja uskollisuutta, viisautta ja esirukousta, siunausta ja johdatusta. Antakoon Vapahtaja niitä niitä tänään jokaiselle kaipaavalle, kodissa, työssä, seurakunnassa, sydämessä.

 

William Ralph Featherston (1848–1875) oli kristitty, joka osallistui metodistikirkon toimintaan Montrealissa. Hän kirjoitti runon Jeesus, minä rakastan sinua. Hänen uskotaan kirjoittaneen runon joko 12- tai 16-vuotiaana. Featherston kuoli ennen 27-vuotissyntymäpäiväänsä, eikä hänen tiedetä kirjoittaneen muita kappaleita. Hänen kuolemansa jälkeen 1876 Adoniram Gordon laittoi runoon sävelen ja julkaisi sen hymnikirjassaan. Se tuli Suomeen Hengellisten laulujen ja virsien kokoelmaan numerolla 194.

 

Jeesus, minä rakastan sinua, tiedän, että olet minun;

Sinun puolestasi luovun kaikista synnin hulluista.

Minun armollinen Lunastajani, sinä olet Vapahtajani;

Jos koskaan rakastin sinua, Jeesukseni, niin nyt.

 

Rakastan sinua, koska olet ensin rakastanut minua

ja ostanut anteeksi Golgatan puusta.

Rakastan sinua, kun käytät orjantappuraa otsassasi;

Jos koskaan rakastin Sinua, Jeesukseni, niin nyt.

 

Minä rakastan sinua elämässä, rakastan sinua kuolemassa,

ja ylistän sinua niin kauan kuin annat minulle hengityksen;

Ja sano kun kuolinkaste on kylmänä otsallani:

Jos minä koskaan rakastan sinua, Jeesukseni, niin nyt.

 

Kirkkauden ja loputtoman ilon kartanoissa

tulen koskaan palvomaan Sinua taivaassa niin kirkkaana;

Laulan kimalteleva kruunu otsassani;

Jos koskaan rakastin Sinua, Jeesukseni, niin nyt.

 

Ps.36:7. Sinun vanhurskautesi on kuin Jumalan vuoret, sinun tuomiosi niinkuin suuri syvyys, ihmistä ja eläintä sinä autat, Herra.

 

https://www.patmos.fi/patmosplus/?open-episode=410453&open-series=572&title=avunhuutoja

Ps.40:11. Minä en peitä sinun vanhurskauttasi omaan sydämeeni, vaan puhun sinun uskollisuudestasi ja avustasi; minä en salaa sinun armoasi ja totuuttasi suurelta seurakunnalta.

 

— Sun haltuus rakas Isäni, mä aina annan itseni.

 

Lahja Cantell — Valde Hämäläinen

Ihmeellisiä pelastumisia sodassa

Rukajärvellä

Oli heinäkuun 21. päivä 1941. 14. divisioonan 52. jalkaväkirykmentin II pataljoonan 6. komppania oli Omelian motin jälkeen saanut tehtäväkseen komppanianpäällikkönsä, luutnantti Laineen johdolla edetä Rukajärvelle menevän huononlaisen maantien suunnassa niin pitkälle, että kohtaisi vihollisen. Kaikki menikin suunnitelmien mukaisesti jonkin aikaa.

Etenimme lähestymisryhmityksessä tien molemmin puolin Omelian motin katkaisukohdasta, kilometrikaupalla, Pikkumotin valtaamisen jälkeen, tapaamatta juuri minkäänlaista vastusta. Taaksemme oli jäänyt aluksi kangasmaata, joka pian muuttui molemmin puolin tietä olevaksi rämeeksi. Sitten vuoroin mäntykankaita, korpia ja rämeitä kulkien saavuimme töyräälle, jossa huojuivat Itä-Karjalan mahtavat hongat, niin kuin jo monella aikaisemmin sivuuttamallamme kankaallakin. Kaiken näkyväisyyden peittävä aluskasvillisuus, kuusinäreikkö, jonka oksat ulottuivat maahan asti, peitti meidät vihollisten katseilta.

Kaunis heinäkuinen päivä oli muuttumassa raikkaaksi illaksi. Johtomme katsoi paikan ja ajan sopivaksi pientä taukoa varten. Samalla voisimme tehdä uusia suunnitelmia etenemisen jatkamisesta. Tauon aikana koetimme itse kukin viimeisiä rippeitä muonavaroistamme, jotka uhkaavasti vähenivät ja joilla täyttäisimme edes osan vatsamme vaatimuksista. Enää aikoihin emme olleet saaneet huoltoapua omilta huoltojoukoiltamme. Naapurin ”punainen risti” sitä vastoin järjesti välttämätöntä muona- ja ampumatarviketäydennystä. Saimmehan ennen etenemistämme vallatuksi muutamia sen huoltoautoja, joista evakuoimme yhtä ja toista suuhunpantavaa.

Emme kunnolla ehtineet päästä ruokailun alkuun, kun idästä päin alkoi kuulua voimakasta moottorin jyrinää. Ryhmityimme hetkessä tienvarteen kaiken varalta. Samassa ilmestyikin panssariauto hyvää vauhtia ajaen näköpiiriimme ja pysähtyi pienen matkan päähän meistä. Maaston tarkkailu näytti olevan pysähtymisen tarkoitus, mutta kun se ei mitään havainnut, niin muutaman, tien kummallekin suuntautuvan sarjan jälkeen, se lähti kaasu pohjassaan jatkamaan matkaansa Omeliaan päin. Käsiaseillamme emme yrittäneetkään häiritä sen matkaa, vaan toivoimme, että lähempänä varsinaisia joukkoja se tapaisi »vertaisensa».

Aurinko laskeutui nopeasti yhä alemmaksi ja painui viimein mailleen soiden ja korpien taakse. Korppilaumat ilmestyivät näyttämölle. Ne kiersivät ja kaarsivat puoleen ja toiseen kisaillen välillä keskenään. Krraak, kraaak ne toistivat tuota selkäpiitä karmivaa raakkumistaan.

Panssariautoa ei ollut toivotettu Omeliaan tervetulleeksi, koska se ihmeen vihaisesti, vinhaa vauhtia ajaen, sujahti takaisin isiensä maalle. Ei edes enää »tervehtinytkään» niin kuin menomatkallaan. Emme ehtineet tehdä mitään esteitä tielle sen ajamisen estämiseksi. Niin se meni menojaan. Vain pölypilvi jäi muistuttamaan vierailusta.

Partiot saivat tehtäväkseen tiedustella lähiympäristöä. Vartiot asetimme joka puolelle. Sumu nousi läheiseltä suolta tuoden mukanaan suopursujen ja kanervien väkevää tuoksua. Näkyvyys väheni vähenemistään keskiyötä kohti.

Vihollisen tiedustelupartio pääsi yön pimeimpinä hetkinä tunkeutumaan lähes keskellemme aikoen livahtaa itsestään mitään ilmoittamatta tiehensä. Syntyi aika sähinä. Lähetimme tulisia terveisiä kotiin vietäväksi, mutta sinne kaverit häipyivät metsän pimentoihin.

Tilanteen selvittyä istuuduin jyhkeän männyn juurelle ja nojasin puun runkoon. Seuraavassa hetkessä painuivat silmäni kiinni ja nukahdin. Heräsin kylmän väristykseen. Ohut kesäpusakka ei ole kovin hyvä suoja kosteaa yöilmaa vastaan. Oli jo aamuyö. Korpit kaartelivat yhä puidenlatvojen yllä. Monen vuorokauden yhtämittainen vaellus taisteluineen painoi silmäluomia. Ne tuntuivat turvonneilta ja niitä kirveli.

Omelian motin suunnalta kuului yhä kiivaita, nykyaikaisten sotakirveiden raskaita iskuja. Niiden ääniä täydensi sirkkojen sirinää muistuttava konetuliaseiden sätkätys.

Joukkueemme kolmannen ryhmän johtajana toimivan Ilmari Tiikkaisen partio palasi vihollisen vasempaan sivustaan tekemältään partiomatkalta. Partionjohtaja pysähtyi eteeni.

— Otatko tämän vai heitänkö menemään?, hän sanoi ja roikotti venäläistä kompassia hihnasta. Hän oli ottanut sen edellisenä päivänä valtaamastamme autosta.

— Mitä varten et tahdo sitä pitää, tiedustelin ihmetellen.

— En tule tätä enää koskaan tarvitsemaan, hän vastasi. Vastaus oli mielestäni enemmän kuin mitä olisi ollut tarpeen. Jäädessäni ihmettelemään kuulemaani, hän jatkoi:

— Jos et ota, niin viskaan tuonne metsään.

Otin kompassin ja kiinnitin sen ranteeseeni. Vaistomaisesti seurasin hänen käyttäytymistään.

Tiikkainen viipyi vielä hetken luonani. Pää oli painuksissa, ja huomasin hänen silmäinsä kostuvan. Hän kääntyi poispäin, nosti katseensa jo valkenevaa Luojan taivasta kohti, katsoi kauaksi ja oli siinä hetken ajatuksissaan. Kuulin hänen hiljaa huokaavan:

— Sinä Taivaan Jumala, anna minun elää vielä tämänkin yön jälkeen. Anna minun vielä nähdä rakas vaimoni ja pieni lapseni. Sitten hän poistui hitain askelin, kuin olisi liikkunut hautausmaalla ruumissaatossa, kääntyi, palasi takaisin ja tiedusteli hätäisen tuntuisesti:

— Paljonko kello on?

Saatuaan tietää ajan, hän katsoi jälleen taivaalle ja huoahti:

— Siihen ei ole enää kauan. Kello kahdelta alkaa hyökkäys.

Aloin tuon jälkeen ymmärtää hänen äskeisien sanojensa tarkoitusta, mutta en ottanut asiaa puheeksi, eikä hänkään enää jatkanut.

Taistelulähetti juoksi meidän vielä keskustellessamme ja ilmoitti:

— Kello kahden aikaan alkaa eteneminen. Kaikki heti valmiiksi ja ryhmänjohtajat joukkueenjohtajan luokse saamaan ohjeet ryhmittymisestä hyökkäystä varten!

Joukkueemme sai sijoituksensa heti tiestä vasemmalle, ja ryhmäni oli ensimmäisenä. Kaikki muutkin joukkueet asetettiin samalle puolelle tietä joukkueemme jatkoksi. Tien oikealle puolelle oli tullut porukka 5. komppaniasta varmistukseen.

Ryhmittyminen tapahtui nopeasti annettujen ohjeiden mukaisesti ja tasan kello kahden aikaan alkoi varovainen eteneminen. Yöllisen partiokahakan jälkiä näkyi puissa. Kuulat olivat pilkoittaneet niihin ratansa. Kaatuneita ei näkynyt yhtä lukuun ottamatta, joka retkotti mahallaan puun rungolla. Erään suuren kiven takana oli veren tahraamia kääreitä. Lienee sidottu haavoittunutta.

Jatkoimme etenemistä, hiljaa hiipien, kuin saalistaan vaanivat kissaeläimet. Ensimmäistä notkelmaa ylittäessämme emme tavanneet ainuttakaan vihollista. Alku näytti lupaavalta. Ei laukaustakaan kuulunut. Omelian suunnallakin oli sillä kertaa verraten rauhallista. Silloin tällöin rapsahti kuivunut oksa katketessaan jalan alla. Ääni kuulosti ihmeen kovalta.

Notkelman takana nousi loivasti kangasmaasto. Suurista männyistä oli osa viime vuosina hakattu. Vain jykeviä kantoja oli jäljellä. Pystyyn jäänyt metsä oli harvahkoa. Sen latvuksia kultasi parhaillaan pilvettömältä taivaanrannalta heloittavat ensimmäiset auringon säteet.

Sivuutimme maaston korkeimman kohdan ja pääsimme pienen matkaa itään päin laskeutuvaa nummea. Ajatustakin nopeammin lienee silloin tapahtunut maahan meno. Totesimme vain, että siellä olimme ja räjähtävät luodit paukkuivat joka puolella. Tuntui, kuin meitä olisi ammuttu edestä ja takaa.

Konekiväärin varsinaista kantava mies sai ensimmäisenä osuman, sillä hänen suojautumisensa kävi hitaimmin. Mies suistui pitkin pituuttaan kanervien joukkoon. Sairaan kantajat saivat koulutuksensa mukaista tehtävää.

Kohtalomme kulku näytti jälleen alkaneen, sillä edessämme olivat hyvin varustetut asemat, ja me kuin lautasella heidän maalinaan.

Tulenavauskäsky kuului vain heikosti alkaneen taistelun seasta. Rätinä ja räiske lisääntyivät, kun omatkin aseet aloittivat tulituksen, jonka turvin sitten pyrimme yksittäissyöksyin eteenpäin.

Tein voitavani kehottaessani ryhmäni miehiä seuraamaan vuoronperään syöksyssä mukanani. Ääni vain tahtoi hukkua lukemattomien konetuliaseiden ja muiden paukkurautojen yhteiseen suomalais-venäläiseen konserttiin. Käden heilautuksella annetun merkin tarkoituksen tajusi kuitenkin jokainen.

Konepistoolimies vasemmalla puolellani valmistui vuorollaan syöksyyn, nousi ja ehti jo seisaalleen. Ehtimättä ottaa askeltakaan vaipui Jääskeläisen Otto suulleen, liikauttamatta enää yhtäkään jäsentä. Konepistooli kirposi kädestä. Sen sieppasi lähin kiväärimies jättäen oman malli/96: n tilalle.

Parhaimmasta päästä näytti tuoni aloittavan korjuunsa, sillä Otto oli yksi parhaista.

Joukkueenjohtaja oli saapunut luokseni. Ehdimme vaihtaa vain muutaman sanan, kun joukkueen taistelulähetti, sotamies Ulmanen, saapui suorittamasta aikaisemmin saamaansa tehtävää. Hän jäi varomattomasti liian pystyyn. Yksinäinen luoti katkaisi hänen ilmoituksen tekonsa, ja hän painui valittaen vierellemme. Saman minuutin sisällä saapui toinenkin lähetti. Ennen kuin hän ehti noudattaa antamaamme varoitusta vaaratilanteesta, tapasi hän lähettitoverinsa kohtalon ja vaipui osaksi toverinsa päälle. Siinä oli taas kaksi nuorta, varmasti monien toiveitten ja suuren elämänhalun sydäntä lakannut sykkimästä. Siihen he jäivät kentälle, niin kuin jo moni muukin alkaneen hyökkäyksen aikana.

Yritimme menetyksistä huolimatta päästä eteenpäin uusiin asemiin. Ne häämöttivät hyvin naamioituna vielä jonkin matkan päässä. Piikkilanka- tai muitakaan esteitä ei ollut näkyvissä. Miinoituksesta ei ollut tietoa. Kuulia viuhui kuin jyviä kylvömiehen kourasta. Latinkeja ei säästetty kummallakaan puolella.

Syöksyt kävivät yhä harvemmiksi. Kukaan ei tahtonut enää uskaltaa nostaa päätään. Kehotukset eivät enää auttaneet, vaan yksi toisensa jälkeen alkoi valittaen vetäytyä takaisin tai jäi liikkumattomaksi. Eteneminen näytti toivottomalta, mutta hyökkäystä ei ollut pysäytetty. Aikaa oli kulunut lähdöstä pulskan tunnin verran. Mitähän tästäkin tulee, liikkui mielessä pahaenteisesti.

Ryhmästäni oli enää jäljellä vain pikakiväärimies, joka raahautui yhä, toinen kylki maassa eteenpäin »Emmansa» kanssa. Väliin hän pyöräytti pätkän »Emmavalssia» ja taas hivuttautui lähemmäksi tavoitetta. Jälleen hän kohottautui ampumaan, mutta silloin olikin »toverin» vuoro olla ensimmäinen. Päähän osunut luoti lopetti kivuttomasti hänen elämänsä. Pää painui maata kohti miehen jäädessä muuten paikoilleen, kuin syvään rukoukseen polvistuneena. Kuului outo korahdus hengen poistuessa ruumiista. Se oli hänen viimeinen tervehdyksensä jälkeen jääneille.

Olin jäänyt yksin, ainoaksi ryhmän seitsemästä miehestä. Samalla kuulin kuin käskyn ylhäältä:

— Suojaudu mies! Hae itsellesi turvaa!

Ponnahdin paikaltani pystyyn. Vain muutama harppaus maantien vierellä olevien kantojen ja maakasojen yli, ja silloin olin raviojan pohjalla litteänä kuin matonen. Samassa tulivat mieleeni Raamatun sanat: »Vaikka tuhat kaatuisi sinun sivultasi, kymmenentuhatta oikealta puoleltasi, ei sinuun satu!». Olin pyytänyt Jumalan varjelusta hetki sitten lähtiessämme etenemään, ja miten vavahduttavalla tavalla sain jälleen todeta, että rukoukseni oli kuultu.

Olin hädin tuskin häipynyt suojaan vihollisen tulen ulottuvilta, kun kuulat jo rapisivat ojan penkassa ja pöllyttivät multaa niskaani. Peräytymiskäskyä ei ollut vieläkään tullut, mutta aloitin vetäytymisen ryömimällä ojanpohjaa myöten. Hiki virtasi yltä päältä tahrien mullan kanssa joka ikisen paikan. Matelin kuin käärme kesän lämpöisenä päivänä. Selässäni ollut reppu lienee näkynyt vastapuolelle matalasta ojasta, koska suihkut iskivät jatkuvasti ojanpenkkaan. Ihmeekseni sain todeta, ettei kukaan ampunut ojaa pitkin. Silloin en olisi ollut siinäkään suojassa. Jumalan suojaava käsi oli yhä turvanani.

Kymmeniä metrejä ryömittyäni tapasin ojan reunasta pienen poteron, josta oli otettu tiemaata. Hakeuduin siihen vetämään henkeä, sillä olin kovin väsyksissä. Voimani olivat niin lopussa, että vapisin kuin horkkainen.

Ammunta alkoi heikentyä. Koetin kurkistella montun reunan yli tilannetta, joka sekin oli ylen vaarallista. Totesin, että hyökkäys oli pysähtynyt. Kaikki näytti kovin sekavalta. Vainajia, kuka missäkin asennossa, lojui pitkin kenttää. Haavoittuneet lienevät päässeet pois tai olivat sillä paikallaan, johon olivat jääneet. Mitään liikettä ei näkynyt.

Jatkoin vetäytymistä yhä maata myöten ryömien. Kun maasto alkoi viettää taaksepäin, hyppäsin jaloilleni ja juoksin lähimpään syvänteeseen, jossa oli jo toisiakin porukkamme miehiä.

Taistelutanner hiljentyi täydellisesti. Ampuminenkin lakkasi. Kertomukset tapahtuneesta lähtivät vaivalloisesti käyntiin. Joku tiesi, että komppanianpäällikkö oli jäänyt vihollisen käsiin ollessaan lähetteineen liikkeellä jossakin vasemmalla siivellä. Venäläiset oli yllätetty päällikköämme kiduttamassa, tiesi joku toinen. Olivat ehtineet sitoa puuhun ja pistimillä survoen saattaneet hänet henkihieveriin. Avunhuudotkin oli estetty työntämällä suu sammalia täyteen. Tekosensa he olivat kyllä joutuneet maksamaan hengellään. Myöskin luutnantti Laine menehtyi vammoihinsa pitkällä korpitaipaleella. Kulkeminen tietä myöten oli Omelian motin vuoksi kielletty.

Kirkas heinäkuun aamu oli kulunut jo niin pitkälle, että aurinko oli selvästi metsänreunan yläpuolella. Ylivoimainen väsymys alkoi vaatia osansa. Keskustelu ei vain ottanut vieläkään sujuakseen. Outo tunne elämän katoavaisuudesta valtasi mielet. Monen sydämestä lahti kiittävä huokaus eloon jäämisestään Jumalalle. Hiljaisuuden katkaisi etumaastosta kantautuva avunhuuto:

— Auttakaa pojaat!

Ääni kuului aivan selvästi ja heti tunsimmekin avuntarpeessa olevan Tiikkaisen Ilmariksi, samaksi, joka antoi äsken minulle puoli väkisin venäläisen kompassin. Hän tiesi sittenkin kohtalonsa jo ennakolta. Voi miten riipaisi. Emmekö voi tehdä mitään hänen auttamisekseen?, tuli heti monenkin mieleen.

Hänen kypäränsä takaosassa oli räjähtänyt luoti, tiesi joukkueen varajohtaja kertoa. Hän oli silloin vaipunut maahan, kuin kaatunut, mutta hän ei ollutkaan kuollut. Hän eli vielä.

Avunhuudot jatkuivat:

— Pojaaat! Tulkaa auttamaan!

— Ilmariiiiii, tuleee täänneee päiiin! huusimme yhdessä ja erikseen.

Näimme hänen nousevan seisaalleen ja lähtevän horjuvin askelin kävelemään päinvastaiseen suuntaan. Muutaman askeleen otettuaan havaitsimme hänen kompastuvan johonkin ja kaatuvan.

Oli jälleen hetki hiljaista, kunnes kuului Ilmarin hätäinen yksinpuhelu:

— Anna, hyvä Jumala, anteeksi minun syntini. Olen niin syntinen ihminen ja olen koko ikäni syntiä tehnyt!

Sanat olivat välistä sekavia ja epäselviäkin, mutta lopuksi kuulimme hänen rukoilevan isämeidänrukousta.

Kuulemamme järkytti meitä kovasti, sillä se kuului toisten jo kuolleitten veljiemme joukosta.

Seurasi tauko, ja sitten hän aloitti virren:

— Sun haltuus rakas Isäni, mä aina annan itseni. . .. Hyvä lauluääni kantautui aluksi selvänä, mutta jonkun ajan kuluttua se alkoi särkyä, eikä sanoista saanut enää selvää. Virttä seurasi taas rukous oman sielun pelastumisesta ja välillä taas vaimon ja pienen lapsensa puolesta. Kuulosti, kuin hän olisi tajuissaan, mutta niin ei liene ollut, sillä silloinhan hän varmasti olisi yrittänyt tulla pois.

Kävimme monenlaista neuvonpitoa hänen pelastamisekseen pois vihollisen asemien edestä. Viimein kaksi sairaankantajaa läksi onneaan koettamaan. Jäimme henkeä pidätellen seuraamaan heidän menoaan.

He lähestyivät paikkaa, johon olimme nähneet Ilmarin viimeksi kaatuvan. Käsivarsinauhoin varustetut miehet etenivät erittäin varovasti, mutta määrätietoisesti. Joka hetki näytti olevan jännitystä täynnä. He tiesivät, että mikä askel tahansa saattoi olla viimeinen. Antavatkohan tuoda Ilmarin pois? Olisi se jo ihme.

Ahdistava tunne sydämessä tuijotimme koko ajan miesten menoa. Vihdoin he olivat niillä tienoin, jossa Ilmarin piti olla. He löysivät hänet. Tarttuivat kiinni ja auttoivat hänet paareille, mutta silloin räsähti. Molemmat hakijat alkoivat kieriskellä kankaalla suojaa hakien. Kumpikin oli saanut osuman.

Kuin ihmeen kautta he pääsivät keinottelemaan itsensä takaisin luoksemme. Sarjat, jotka olivat tarkoitetut heidän nitistämisekseen, pyyhkivät sen verran korkealta, että ne menivät yli.

Sinne jäi Ilmari Tiikkainen. Venäläiset aloittivat vastahyökkäyksen. Jouduimme antamaan periksi öiselle kukkulalle saakka, johon pureuduimme kiinni. Heidän hyökkäyksensä pysähtyi nyt meidän tuleemme. Pääsivät vuorostaan nuolemaan haavojaan.

Seuraavana aamuna yritimme uudestaan. Silloin onnisti paremmin ja eteneminen pääsi jatkumaan.

Taistelutannerta puhdistettaessa ei Ilmaria, enempää kuin paarejakaan tavattu. Hän on edelleenkin eräs tuntematon sotilas, siellä jossakin.

Saarn.9:1. Niin minä painoin mieleeni kaiken tämän ja pyrin saamaan kaikkea tätä selville, kuinka näet vanhurskaat ja viisaat ja heidän tekonsa ovat Jumalan kädessä.

 https://www.patmos.fi/patmosplus/?open-episode=410447&open-series=572&title=tietoisuus-sielun-arvoitus

KALLIS HUNAJAN PISARA KRISTUS-KALLIOSTA eli neuvon sana kaikille pyhille ja syntisille

Koetelkaa itseänne, oletteko uskossa; tutkikaa itseänne. 2.Kor. 13:5.

 

Pakanat, jotka eivät tavoitelleet vanhurskautta, ovat saavuttaneet vanhurskauden, mutta sen vanhurskauden, joka tulee uskosta; mutta Israel, joka tavoitteli vanhurskauden lakia, ei ole sitä lakia saavuttanut. Minkä tähden? Sen tähden, ettei se tapahtunut uskosta, vaan ikään kuin teoista. Room. 9:30-32.

 

Sillä kun he eivät tunne Jumalan vanhurskautta, vaan koettavat pystyttää omaa vanhurskauttaan, eivät he ole alistuneet Jumalan vanhurskauden alle. Sillä Kristus on lain loppu, vanhurskaudeksi jokaiselle, joka uskoo. Room. 10:3, 4. 

   .

Thomas Wilcox kirjoitti pienen kirjasen A Choice Drop of Honey (suom. Kallis hunajan pisara),
joka sai aikanaan suuren suosion Englannissa ja myöhemmin Suomessa. Suomen lisäksi kirjanen on käännetty ainakin espanjaksi, venäjäksi, eestiksi, saksaksi, ruotsiksi, kiinaksi, kwanyamaksi, oshindongaksi. 

Thomas Wilcox on syntynyt mahdollisesti 1622 Englannissa. Tämä puritaaninen hengellinen kirjailija kirjoitti suositun hartauskirjan Kallis hunajan pisara. Se ilmestyi suomeksi 1779 Abr. Frosteruksen selityksillä varustamana. Sitä on julkaistu eri kustantajien ja kääntäjien toimesta kymmeniä suomenkielisiä painoksia.Kallis hunajan pisara on ollut heränneen kansan isillle Paavo Ruotsalaisesta Aku Rätyyn rakkain kirja Raamatun jälkeen.

Tällä linkillä voit kuunnella sen sanoman: 

https://www.youtube.com/watch?v=IiFpe2Fm22Q&ab_channel=JeesusCafeMedia

Mark.7:32. Ja hänen tykönsä tuotiin kuuro, joka oli melkein mykkä, ja he pyysivät häntä panemaan kätensä hänen päälleen.

 

Sillä minä virvoitan väsyneen sielun, ja jokaisen nääntyvän sielun minä ravitsen. Jer.31:25

 

Oi Jeesus Kristus sinun nimesi minulle kaikkea on kalliimpi.

 

Nykyisen virsikirjan yksi helmi on virsi 317 Vain yksi nimi meille riittää. Se on vahva uskontunnustus, joka nojaa vahvasti Herraan Jeesukseen ja Jumalan sanan lupauksiin. Se on mielestäni koko kirjan ykkösvirsi johtuen tuosta erikoisen hienosta Herramme Kristuksen Jeesuksen korostuksesta. Armahdetun syntisen väkevä todistus kumpuaa jokaisesta säkeistöstä kuin vapaa elämänvirta kohti ikuista Jumalan valtakuntaa. Virsi opettaa kristityn arvojärjestyksen suurenmoisesti, Jeesus on kaikki kaikessa ja ihminen pieni tekijä, vastaanottaja, lahjan saaja, kiitollinen kulkija, Herran todistaja.

Hugo Viktor Carl Wühner (1877 - 1932) oli virolainen pappi, Vuosina 1908-1915 hän toimi Pärnun hiippakunnan Sindin seurakunnassa kirkkoherrana. Hän oli herätysmies, joka korotti Jeesuksen kunniapaikalle elämässään ja toimessaan. Wühnerin panosta pyhien laulujen luomiseen on mahdotonta yliarvioida. Hän kirjoitti kymmeniä lauluja pelkästään kirkon virsikirjaan ja rukouskirjaan.

 https://www.youtube.com/watch?v=N1HoHPS3GMo

 

Toinen hänen virsistään oli vielä edellisessä virsikirjassa ja käsitteli uskon taisteluja, kilvoittelua ja kuolemaan valmistautumista. Mutta viihteeseen ja omiin juttuihinsa kiintynyt virsikirjakomitea ulosti sen 1986 todeten, että sen käyttö jäi vähäiseksi. Mutta sanomaltaan se olisi sopinut edelleen laulettavaksi.

Eräässä laulussa hän kirjoitti helluntain ihmeestä:

Opetuslapset olivat kaikki yhdessä rukouksessa, sielut odottivat.

Taivaallisten tuulien pauhu nousi, Herra lähetti ihmeen.

Ne näyttivät tulen kieliltä rukoilijoille.

Heidän mielensä tuli rohkeaksi, he saarnasivat Jeesusta siellä.

Hengen voimalla saarna kaikui, koska sydämet syttyivät.

Jumala istutti seurakunnan,lisäsi tuhansia.

Anna meille Henkesi, Isä, suuresta armosta!

Lisää aina uusia jäseniä laumaan.

 

Kun raha näyttää ratkaisevan....

 

 

https://www.youtube.com/watch?v=2m2o4hIYo54

Kun olen väsyttänyt voimani.....

 

 

https://www.youtube.com/watch?v=XSShlrMiHVo

Kun sitä katsoo taas peiliin.....

 

 

https://www.youtube.com/watch?v=D8mOUcjAC_k

Kun rosvo sai armon

 

 

https://www.youtube.com/watch?v=zOn1Jx4sPMM

Kun kuningas tuli kaupunkiin....

 

 

https://www.youtube.com/watch?v=orfgnM20VWI

Maailma täällä iloitsee, se synneissänsä leikitsee, kunnes se kerran hukkuu. On saanut valtaa laittomuus ja julkijumalattomuus, kun omattunnot nukkuu. Nyt vääryys, riita, hävitys ja väkivalta, itsekkyys kalvavat kansan teitä. Armahda, Herra, meitä. virsi 599:1

 https://www.patmos.fi/patmosplus/?open-episode=410471&open-series=572&title=juopunut-maailma

Jos ois kaikki mun, vaan puuttuis Jeesus…..

Kävelin tässä eräänä päivänä vilkasliikenteisen tienristeyksen suojatietä pitkin. Yritin olla oikaisematta poikki tien toiselle puolelle ojan ja nurmen yli, että olisin malliesimerkki liikennekuuliaisesta kansalaisesta. Siihen ilmestyi viereeni (hän oli ollut jo edelläni) vanha nainen, joka köpötteli "ykkösvaihteella" hitaasti eteenpäin. Pian hän pälyili epäluuloisesti ympärilleen, kun autoja tuli ja meni koko ajan sinne tänne. Menin siihen hänen viereensä ja sanoin, että mennään tässä porukassa yli, kyllä ne meille tietä antaa. Ja hän vain valitteli olevansa hidas. Vastasin, ettei se haittaa, on meillä aikaa - ja kyllä ne vartoaa. Hän hymyili ja köpötteli yli tien. Sitten emme enää nähneet toisiamme.

Aikamme me ystävät taaperramme täällä, aluksi paikallamme, vähitellen kierien, sitten kontaten, sitten kävellen, sitten kipittäen, sitten juosten, sitten kiiruhtaen, sitten taas hiljentäen, sitten kävellen, sitten köpötellen, sitten kovin hitaasti laahustaen, sitten toisten kyydissä ja viimein pysähtyen.

Missä vaiheessa sinun elämäsi on tänään, millainen vauhti, kiire? Onhan sinulle pääteasema selvänä, ja asiat Jumalan kanssa kunnossa?

 

Vanhassa laulussa sanottiin:

1. Jos ois kaikki mun, vaan puuttuis Jeesus, oisko silloin elon arvoa, tyydyttää oi voisko katoovaiset kaihon syvyydessä sydämen.

2 Jos ois kaikki mun, vaan puuttuis Jeesus, ansaitsisko voitto taistella? Onko mainen ilo mainittava Jeesukseni rauhan rinnalla.

 

Kotimme viereen ilmestyi eräänä päivänä kaivinkone, joka möyri rajanaapurimme ja meidän välistä uuden sähkökaapelin. Siivosin viikon verran poikien jättämiä jälkiä ja katkaisemia oksia. Istutin muutaman puuntaimen tyhjiin kohtiin. Kului kuukauden verran ja taas tulivat möyrijät, tällä kertaa asialla olivat puhelinmiehet ja uusi nopea valokuitukaapeliläheiseen vanhainkotiin (Ilmeisesti ei kuitenkaan vanhusten iloksi?) Pian homma oli hoidettu ja jäljet peitetty, uusi asfaltti peitti jäljet.

Taas kului kuukausi ja nyt tuli uusi porukkatöihin upottamaan uutta sähkökaapelia suuresta

kelasta Pikonlinnan sairaala-alueen uusille asiakkaille….

Sitten koko tonttimme kadunpuoleinen osa suljettiin kaikesta liikenteestä ja meille jätettiin vain pieni kulkureitti kotiimme. Mietin, milloin joku ilmestyy taas kaivinkoneen kanssa lähistölle? Monen päivän työt kotimme ympäristössä ovat pian peitetyt ja kukaan ei tiedä, mitä siellä on tehty, ellei joku heitä valista tästä.

 

Kuitenkin nämä toimet ovat ilmeisen välttämättömät tulevaisuutta silmällä pitäen. Jumalan valtakunnan tärkein työ ihmissielujen pelastumiseksi tapahtuu näkymättömissä, pinnan alla. Sydänten tuntija vaikuttaa pyhän sanansa ja esirukousten kautta murtavaa kyntötyötä, että evankeliumin hyvä siemen voitaisiin eräänä päivänä tiputtaa pehmeään sydänmaahan. Vain pieni osa pelastustyöstä on näkyvää toimintaa. ”Meidän tähtemmehän on kirjoitettu, että kyntäjän tulee kyntää toivossa ja puivan puida osansa saamisentoivossa.” 1.Kor.9:10. Kun Jumalan kaivinkoneet jyystävät maata, siinä on meteliä ja pölyä ilmassa. Kuoleman, saatanan ja synnin vangitsemat sielut ovat helteessä, eivätkä ne päivät tunnut mukavilta. Valvottaa, hiki nousee pintaan ja pikkupirut istuvat olkapäillä. Tuonela ei irrota helposti otettaan saalistaan. ”Niin kuin maa kynnetään ja kuokitaan, niin ovat meidän luumme hajotetut tuonelan kuilun suulle.”Ps.141:7.

 

Edelleen vanhassa laulussa sanotaan:

3. Jos ois mulla rikkaudet ja rakkaus, kunnia ja maine ihmisten, mutta toivoa ei ikuisuuden, satamaa ei elon purrellen.

4.Jos ois kaikki mun, vaan puuttuis Jeesus, rakkautensa kuoloon kestänyt, minne kääntyis maassa avarassa sydän heikko, tuskiin nääntynyt.

5.Ilman Jeesusta jos elää voisin, miten olis kuolla Hänettä! Ilman Häntä laakson syvyydessä, ilman Häntä ijäisyydessä!

 

On turha ajatella, että ihmiset pelastuisivat karkkia imeskellen auringon paisteessa ja menisivät leikiten taivaaseen. Turha ajatella, että syntiä ei olisi tai sen voima olisi vähäinen, tai että siitä pääsee irti päättämällä hylätä se. Sielun pelastukseen tarvitaan Totuuden sana ja Kristuksen veri, näillä avaimilla aukenevat taivaan ovet. Tällainen toiminta synnyttää aina pahennusta maailmassa ja siksi uskovat yrittävät naamioida tekemisensä hyväksi ja ystävälliseksi. Esiinnymme näennäisen vaarattomina ja lempeinä hymyillen, mutta meillä on aina taka-ajatus – haluamme ryöstää sielut vihollisilta Kristukselle.

 

Jeesus meni tuonelaan ja nousi taivaaseen, hän vain voi pelastaa ihmisen. Älä siis ystäväni pelästy, kun Herra laittaa kaivinkoneensa möyrimään sinun ja rakkaittesi sydämen maata. Hänellä on hyvä tarkoitus, perusparannus on välttämätön. Kiusallinen syväkaivuu on kuin hammaslääkärin juurihoito, jossa mätäpesäkettä sorkitaan ja puhdistetaan. On turha laittaa paikkaa päälle, jos alla muhii vielä miljoona myrkynkylväjää. Vanha kaupanmainos sopii hyvin tähän ja adventin aikaan: Lihaa säästämättä, laadusta tinkimättä. Elämme toivossa, sillä meidän Herramme on taitava, hän onnistuu aina. On vain suostuttava hänen toimenpiteittensä alle.

 

Vielä vanhassa laulussa sanottiin:

6.Mut nyt kaikki mun on Jeesuksessa, lääke sydänhaavaan, kärsivän, syntiä ei, jot' ei anteeks antais, tuskaa ei, jot' ymmärtäis ei Hän.

7.Jos on mulla Jeesus, yksin Jeesus, eikä mitään muuta, sieluni omistaa saa Hänessä oi kaikki, Hän suo elon yltäkyllälti.

 

Kun Jeesus puuttuu, ihmiset keskittyvät politiikkaan, urheiluun, tieteeseen, taiteeseen, hyvinvointiin ja luonnonsuojeluun. Mutta epäonnistuvat näissä kaikissa vallitsevan perisynnin tähden.

Kun Jeesus puuttuu, perheet hajoavat ja ihmiset hylkäävät toisensa.

Kun Jeesus puuttuu, lapset voivat pahoin ja tekevät pahaa,

Kun Jeesus puuttuu, vankilat paisuvat ylisuuriksi asiakkaistaan.

Kun Jeesus puuttuu, valhe ja epäjumalanpalvelus valtaavat alaa.

Kun Jeesus puuttuu, kristillisyys kuolee ja raamattuvastaisuus rehottaa.

Kun Jeesus puuttuu, penseys viihdyttää uskonnollisia mieliä.

Kun Jeesus puuttuu, joutuvat ihmiset kantamaan omat kuormansa, vihansa, katkeruutensa, pettymyksensä, ahdistuksensa, sairautensa itse, yksin.

Kun Jeesus puuttuu, ei ole syntisellä puolustajaa, vapahtajaa, pelastajaa.

Kun Jeesus puuttuu, jää vain vallitseva kansanvalta heliseväksi henrnepurkiksi maailman ongelmiin.

Kun Jeesus puuttuu, sota riehuu, viha valtaa alaa ja sielut pelkäävät.

Kun Jeesus puuttuu, rikkaat sortavat köyhiä ja köyhät kiukuttelevat.

Kun Jeesus puuttuu, synti täyttää ihmissydämet ja sielut kulkevat kohti ikuista kadotusta.

Kun Jeesus puuttuu, ei ole rakkautta, uskoa, eikä toivoa.

Kun Jeesus puuttuu, pimeys hallitsee, paha pitää valtaa, kuolema kolkuttaa ja epätoivo uuvuttaa.

 

Rukous:

Auta meitä, Jeesus elämäntiellä, lähimmäisten kanssa, ohi muurien ja esteiden, arkipäivien tarpeiden ja kun opetat meille uusia asioita, tai vietä katsomaan syvälle. Anna meille, Jeesus, aina avoin sydän sinulle, niin että se olisi kokonaan uskovainen. Suo meille rauha ja ilo sellaisina päivinä, kun sinun murtava ja uudistava työsi kohtaa meitä ja rakkaitamme. Auta meitä kadottamaan lihallisuutemme ja viritä meissä Hengen elämä tahtomallasi tavalla, ajalla ja paikassa. Iloiten odotamme sinua, Kristus, sinä suuri ja ikuinen, jolle Isä on antanut kaiken vallan. Tule rakkaittemme elämään ja pelasta heidät. Murra vihollisen voima ja kahleet, että vastasyntyneet taas todistaisivat sinusta, laulaisivat sinulle. Siunaa ihmisiä tässä ajassa niin, ettei kenenkään tarvitse sanoa, että Jeesus puuttuu!

 

Tapio Nousiainen 1981: Mitä Jumalan kärsimyskoulu saa aikaan?

 

Jumalan kärsimyskoululla on tietty päämäärä.

Jälleen alleviivaan: Jumala ei ole julma sadisti, vaan hellä ja huolellinen kasvattaja ja rakastava Isä. Me emme tahdo sitä millään käsittää, kun joudumme Jumalan myrskyyn.

Tekijä on oivaltanut ainakin seitsemän Jumalan päämäärää. Ehkä sinä olet havainnut lisääkin tässä koulussa. Salli minun kuitenkin jakaa kokemani.

Nöyryys

 

Ensimmäinen ja silmiinpistävä tulos on nöyryys. Uskonelämämme alussa ja nuoruudeninnossamme monet meistä ovat oikein maankaatoja. Mutta kun Jumala panee meidät ahjoonsa, jossa me kippuroimme kuumuudessa ja jossa me alamme nähdä itsemme, me alamme nöyrtyä. Raamattu ei turhaan sano (1.Piet.5:6): "Nöyrtykää siis Jumalan väkevän käden alle, että hän ajallansa teidät korottaisi."

Ylpeys ja kunnianhimo istuvat ihmisessä tiukasti kiinni. Se johtuu vanhasta ihmisestämme, jota saamme kantaa kuolemaamme saakka, niin kuin resuista ja likaista takkia. Minäelämän korskeus, ylpeys, kunnianhimo ja kateus ovat jokaiselle kristitylle ominaisia, kenelle enemmän, kenelle vähemmän. Erikoisesti ylpeys on ominaisuus, jota Jumala vihaa. Se häiritsee Jumalan suunnitelmia, saa aikaan sekasortoa Jumalan sotajoukoissa ja korottaa ihmisen Jumalan rinnalle. Aina, kun näkee hengellisesti ylpeän kristityn, valtaa pelko sydämen ja ajattelee: "Mitenkähän tuonkin poloisen jatkossa käy?"

Tekijäkin jahtasi suorituksia, titteleitä ja ihmiskiitosta kunnianhimossaan, kunnes Jumala näytti, että ne ovat roskaa. Jumalan koulussa meidän täytyy nöyryydessä Paavalin tavoin huudahtaa (Fil.3:18): "Niinpä minä todella luen kaikki tappioksi tuon ylen kalliin, Kristuksen Jeesuksen, minun Herrani tuntemisen rinnalla, sillä hänen tähtensä minä olen menettänyt kaikki ja pidän sen roskana - että voittaisin omakseni Kristuksen."

Suomennos käyttää hienotunteisesti sanaa "roska." Paavali käyttää voimakkaampaa sanaa "lanta", ehkä vieläkin voimakkaampaa alkukielessä.

Nuoruudeninnossamme kuvittelemme olevamme jotakin aivan erinomaista. Herrakin on aivan erikoisesti meidät pelastanut ja taivaantiellä ihmiset näyttävät lakoavan edestämme kuin heinä niittomiehen edessä. Varsinkin, kun on kysymys menevästä miehestä. Raamattu varoittaa meitä (Snl.16:5): "Jokainen ylpeämielinen on Herralle kauhistus: totisesti, ei sellainen jää rankaisematta."

Mutta nöyryys on kristityn valtavin varustus taivastiellä. Itse Jeesus antoi siitä esimerkin. Hänellä kyllä olisi Jumalan Poikana todella ollut, millä kerskata. Silti hän sanoi itsestään (Matt. 11:29): "Minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä."

Siinä on meillekin oppimista.

Sen vuoksi Jumala koulussaan opettaa meille todellista, sydämen nöyryyttä, joka kasvaa vastoinkäymisten ja kärsimysten keskellä.

 

Kuuliaisuus

 

Jumalan koulussa opimme kuuliaisuutta.

Kurin tarkoituksena armeijassa on luoda sotilaisiin kuuliaisuutta. Kun tulee tositaistelu, jossa kranaatit räiskyvät, luotisuihkut piiskaavat juoksuhautoja ja kuullaan kuolevien tuskanhuutoja, vasta siellä sotilaskuri kantaa hedelmää. Kun tuli-iskujen keskellä kuuluu huuto "Eteenpäin", vain kuuliainen sotilasyksikkö käy hyökkäykseen. Vihollinen avaa tulen. Luotisuihku räsähtää ilkeästi korvissa niin kuin äkäinen paarma ja miehiä kaatuu viereltä. Mutta kurinalainen sotilas ryntää vihollista kohti. Hän kuulee korvissaan sanan "eteenpäin" ja hän tottelee kuuliaisesti.

Tämä pitää paikkansa vielä suuremmassa määrin Jumalan ja saatanan välisessä sodassa. Kärsimyskoulussa parkittu Jumalan soturi on kuuliainen Mestarinsa äänelle.

Mutta itsekäs ja tottelematon kristitty ajelee oman tahdon tietä. Hän sanoo "En tahdo" ja luisuu sallimuksen tielle, missä sallimuksen sauva lyö kipeästi.

Vain kärsimyskoulussa opimme läksyn, että kuuliaisuus on parempi kuin uhri. Jumalalle ei merkitse yhtään mitään, onko sinulla suuret luonnonlahjat, valtavat puhujanlahjat, Jussi Björlingin ääni tai erinomaiset opettajanlahjat. Hänelle ei merkitse mitään, uhraatko sinä paljon Jumalalle, osaatko ulkoa Raamattusi ja onko sinulla ihmisiin tehoava ulkomuoto. Hän voi helposti korvata sinut toisella. Mutta yksikin kristitty, joka vastaa myöntävästi hänen kysymykseensä "Teetkö minun tahtoni", on hänelle kullanarvoinen.

Jeesuksen elämä ja kärsimykset olivat tästä puhuva esimerkki. Kun Jeesus sanoi opetuslapsilleen, että hänellä oli syötävänään ruokaa, jota he eivät tienneet ja kun nuo pölvästit ihmettelivät, kuka oli tuonut hänelle ruokaa, Jeesus sanoi (Joh. 4:34): "Minun ruokani on se, että minä teen lähettäjäni tahdon ja täytän hänen tekonsa."

Jeesus oppi kuuliaisuuden kärsimyskoulussa. Raamattu sanoo hänestä (Hebr.5:8): "Ja niin hän, vaikka oli Poika, oppi siitä, mitä hän kärsi, kuuliaisuuden."

Jumala haluaa koulussaan opettaa meille, että kaikkein tärkeintä on Jumalan tahto. Villiä rekivetohevosta pitää kouluttaa kovasti pakkokuolaimilla ja kovalla ohjastuksella. Vikuri koulutettava potkii yli aisojensa ja vetää kärryt vasten seinää, kunnes talttuu. Mutta koulittu hevonen vetää säyseästi kuormaansa ja tottelee isäntänsä pienintäkin ohjausta.

Samoin Jumalakin kouluttaa äykkäpäisiä lapsiaan kärsimysten koulussa, että he olisivat kuuliaisia.

Joku voi kysyä: "Miksi nyt tarvitaan niin suurta kuuliaisuutta ja alinomaista Jumalan tahdon kyselemistä? Eikö Jumala ole antanut meille tervettä järkeä, jolla toimia?"

Voi järjetöntä kysymystä. Jos suurella rakennustyömaalla joku rakennusmies alkaa toimia oman päänsä mukaan, välittämättä rakennuspiirustuksista ja tottelematta johtavan mestarin määräyksiä, ollaan pian sekasorron keskellä. Samaten Jumalalla on suuri talous. Hän toimii neljän miljardin ihmisen keskellä, hänellä on aina tuhat rautaa tulessa herätysten eteenpäin viemisessä ja uskovien kasvattamisessa. Jokainen itsekäs ja omatahtoinen kristitty on kuin särkynyt tai akseliltaan suistunut ratas tässä valtavassa ja monimutkaisessa koneistossa. Se jarruttaa ja karnuttaa, uhaten pysäyttää koneiston. Tarvitaan paljon vaivaa, ennen kuin tuollainen häiriöntekijä saadaan aisoihin. Mutta kuuliainen kristitty on kuin hyvin voideltu ratas, joka äänettömästi ja kuuliaisesti pyörii muun koneiston mukana.

Herkeä kyselemästä "Miksi?", vaan kysy "Miten?"

Miten Jumala teen sinun tahtosi?

Jeesus sanoo kuuliaisista tosiseuraajistaan (Joh.12:26): "Jos joku minua palvelee, seuratkoon hän minua; ja missä minä olen, siellä on myös minun palvelijani oleva. Ja jos joku minua palvelee, niin Isä on kunnioittava häntä."

Tätä Jumala haluaa opettaa meille koulussaan.

 

Synnistä lakkaaminen

 

Kirjoittaja on tehnyt erään positiivisen havainnon. Kun Jumala on oikein käristänyt kärsimyskoulussaan, varsinkin sairauksien kautta, himolla ei ole ollut sellaista valtaa kuin hyvinä päivinä. Etsimättä tulee, monen voimansatunnossa olevan kristityn kohdalla mieleen Raamatun sana (Jer.5:8): "He ovat hyvinruokittuja, äleitä oriita, he hirnuvat kukin lähimmäisensä vaimoa."

Älkäämme käsittäkö väärin. Tekijä ei suinkaan tarkoita, että me tulemme Jumalan kärsimyskoulussa synnittömiksi. Raamattuhan sanoo (1 Piet. 4:1): "Koska siis Kristus on kärsinyt lihassa, niin ottakaa tekin aseeksenne sama mieli - sillä joka lihassa kärsii, se lakkaa synnistä."

On eri asia olla synnitön ja lakata synnistä. Meillä on ja pysyy synnin ruumis kuolemaamme saakka. Mutta kun Jumalan kärsimyskoulu painaa meitä alas tomuun, liha ja saatana eivät saa ylenpalttista valtaa. Keskiajan asketismilla lienee ollut tämä oivallus mielessään. Niin Isäkin vie himokkaita ja voimansa tunnossa olevia lapsiaan kärsimyskouluun. Sieltä he ehkä palaavat kumaraisina ja nääntyneinä. Mutta paljon kuonaa on ahjossa poltettu, niin kuin Raamattu sanoo (Snl.25:4): "Kun hopeasta puistetaan kuona, kuontuu kultasepältä astia."

 

Kärsivällisyys

 

Kärsimyskoulu kasvattaa meissä kärsivällisyyttä. Sen maallinen vastike lienee sitkeys ja sisu. Room. 5:3 sanoo, että ahdistus saa aikaan kärsivällisyyttä. Jaakob toteaa, että uskon kestäväisyys koetuksissa saa aikaan kärsivällisyyttä.

Kärsivällisyys on sitä, ettemme rupea hoppuilemaan ja hätäilemään kärsimystulessa. Maallinen koulu kestää, lukioasteen mukaan lukien, 13 vuotta. Akateeminen koulutus kestää keskimäärin 4-5 vuotta. Me voimme siis suoriutua maallisesta koulutuksesta alle 20 vuodessa.

Mutta Jumalan koulu voi kestää 30, jopa 50 vuotta ja tuskin olemme päässeet keskiasteelle. Monet kristityt saavat ehtoja, monet jäävät luokalleen ja monet keskeyttävät koulunsa kärsivällisyyden puuttuessa. Varsinkin menevän miehen on vaikeaa olla kärsivällinen. Jesaja sanoo heistä osuvasti (Jes.30:15—17): '"Sillä näin sanoo Herra, Herra, Israelin pyhä: Kääntymällä ja pysymällä hiljaa te pelastutte, rauhallisuus ja luottamus on teidän väkevyytenne; mutta te ette tahtoneet, vaan sanoitte: 'Ei! Hevosilla me tahdomme kiitää'- niinpä saattaa kiitää pakoon. "Nopean selässä me tahdomme ratsastaa" - niinpä ovat vainoojamme nopeat. Tuhat pakenee yhden uhkaa; viiden uhkaa te pakenette, kunnes se, mikä teistä jää, on kuin merkkipuu vuoren huipulla, kuin lipputanko kukkulalla."

Viittaan vain siihen, mitä edellä on puhuttu odottamisesta. Tekijän eräänä valuvikana on kärsimätön ja hoppuisa luonne vielä kristittynäkin. Se on saanut aikaan monia turhia askeleita ja monia jäniksenpolkuja ristin tiellä. Jumalan on kovasti pitänyt kouluttaa miestä tässäkin suhteessa. Kuinka vaikeata on istua ahjossa ja odottaa, vain odottaa kärsivällisesti. Se ei ole ollut helppoa tekijälle. Ei saata olla sinullekaan. Mutta Jumalan koulu kasvattaa meihin kärsivällisyyttä.

Kärsivällisyys on tärkeätä sen vuoksi, että Jumalalla on eri aikataulu kuin meillä lyhytjännitteisillä ihmisillä. Hänen edessään tuhat vuotta on niin kuin yksi päivä ja yksi päivä kuin tuhannen vuotta (2 Piet. 3:8). Kuinka siis tietäisimme Jumalan aikataulun kohdallamme? Tarvitaan kärsivällisyyttä.

 

Uusi ymmärrys

 

Kun olemme olleet aikamme Jumalan tulissa, meissä alkaa kasvaa uusi ymmärrys. Oikein häpeämme entistä likinäköisyyttämme.

Me saamme uuden ymmärryksen Jumalaan nähden. Näemme hänet rakastavana Isänä, joka näkee paljon huolta ja vaivaa tähtemme. Emme näe häntä enää tutkintotuomarina, niin kuin

kärsimyskoulun alkuaikoina. Mitä Isän sydän karsikaan ristillä kun ainokainen Poika meni kuolemaan? Jotakin samantapaista on meidänkin kasvatuksessamme. Se antaa meille uuden ymmärryksen Jumalaan ja hänen kuritukseensa nähden. Meidän napinamme ja katkeruutemme lakkaavat.

Me saamme myös uuden ymmärryksen toisiin ihmisiin nähden. Alamme käsittää, että myös he uskovaisina ovat samojen puutteiden ja kiusojen alaisia kuin me itsekin olemme.

Tuntuu kuitenkin siltä, että me vaadimme toisilta uskovaisilta sataprosenttia täydellisyyttä ja pyhittymistä. Mutta millä oikeudella? Millä oikeudella me vaadimme, että toiset kristityt eivät saa kadehtia, tuomita, juoruta, olla lahkohenkisiä, olla vallanhimoisia, olla katkeria ja juonitella, kun olemme itse juuri samanlaisia?

Niin meihin alkaa tulla uutta ymmärrystä ja jumalallista laupeutta. Laupeus on samalla aaltopituudella lempeyden, rauhan ja rakkauden kanssa. Me alamme katsoa toisia Kristuksen silmin ja ymmärtää Kristuksen tavoin heidän heikkouksiaan. Ymmärtää heikkouksia eli valantavikoja, ei ymmärtää syntiä.

Lopuksi meillä tulee uusi ymmärrys itseämme kohtaan. Me alamme nähdä itseämme Jumalan silmin ja painamme päämme alas. Menevä mieskin näkee, että kaikki on ollut armoa. Monta kertaa tekijä on oikein häveten ihmetellyt, että Kristus on pelastanut tällaisen syntisäkin. Ja ihme on, että Isä on uhrannut niin paljon kallisarvoista aikaansa kouluttaakseen miestä. Kun saamme uuden ymmärryksen, meiltä vaikenevat kerskaus ja oman yrittämisen mahtailevat rintaäänet.

 

Uskon lujittuminen

 

Kun tekijä tuli uskoon, hänen uskonelämänsä oli hyvin tunnepitoista. Tämä lienee johtunut herkästä runoilijan sielunelämästä. Niinpä mies jahtasi palavia ja tunnepitoisia puheita, tunnepitoisia lauluja, tunnepitoisia rukouskokouksia ja voimakasta armolahjojen toimintaa. Tekijä oli siis taipuvainen sielullisuuteen, jopa ylihengellisyyteen. Kynä ja paperi kourassa mies usein kuunteli Hengen sanomia, pani niitä paperille ja ohjasi elämäänsä niiden mukaan. Joskus sanomat toteutuivat, joskus ei ja pettymys oli silloin suuri. "Voi, jospa aina saisi elää näkyjen ja ilmestysten maailmassa," huokaili nuori uskovainen.

Mutta kun Jumala vei kärsimyskouluunsa, sielullisuus ja ylihengellisyys kuihtuivat kuivassa ja kuumassa hengellisessä erämaassa. Jumala nosti miehen pois lasin alta kasvihuoneesta ja asetti seisomaan paljaan taivaan alle paahtavaan helteeseen. Hän sanoi: "Opettele nyt seisomaan omilla jaloillasi, uskon jaloilla, eikä toisten kristittyjen puujaloilla. Pyri elämään yksin uskosta."

Koulu oli kova.

Niin kuin kävelemään opetteleva lapsi mies vaappui ja horjahteli. Mutta ei auttanut. Miltään suunnalta ei tullut apua ja niin piti ryhtyä seisomaan omilla jaloillaan.

Tekijä ei suinkaan halua väheksyä armolahjoja, profetoimista ja ilmestyksiä. Pois se minusta. Armolahjat ovat arvokas anti Jumalan seurakunnalle, itse asiassa seurakunnan aistit ja tuntosarvet. Eikä tekijä väheksy uskovaisen tunne-elämääkään. Jumalahan on luonut hengen, sielun ja ruumiin, ei saatana. Tunne-elämä rikastuttaa persoonallisuuttamme. Mutta on kokonaan toinen asia, että Jumala pyrkii kärsimyskoulussaan antamaan meille koetuksen kestävän uskon.

Niinpä Isä vie meidät Midianin erämaahan, niin kuin Mooseksen, ja parkitsee uskomme tietyssä tarkoituksessa. Jumala haluaa uskomme Kristukseen olevan riippumaton kaikista tunnetekijöistä ja inhimillisistä vaikutteista. Sillä mitäpä hyötyä olisi uskosta, joka saatanan ensimmäisestä hyökkäyksestä masentuu ja sammuu pois? Jumala haluaa istuttaa meihin uskon, joka masennuksen, ahdistusten, sairauden, kiusausten ja pelon pilvienkin peittäessä taivasta katsoo vakaasti uskon alkajaan ja täyttäjään Kristukseen. Raamattu sanookin osuvasti (1 Piet. 1:7): "...että teidän uskonne kestäväisyys koetuksissa havaittaisiin paljoa kallisarvoisemmaksi kuin katoava kulta, joka kuitenkin tulessa koetellaan, ja koituisi kiitokseksi, ylistykseksi ja kunniaksi Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä."

Tällaiselle koetuksenkestävälle uskolle sielunvihollinen ei voi mitään, vaan hänen täytyy vetäytyä syrjään häpeissään ja voitettuna.

Tekijä on Israelissa Välimeren rannalla nähnyt puurivistöjä, jotka tuulen voimasta ovat taipuneet kallelleen sisämaahan päin. Kallellaan, mutta silti sitkeästi pystyssä. Tai oletko katsonut mäntyjä meren rannalla Suomenlahden kallioilla? Ehkä olet ihmetellyt, miten ne voivat pysyä pystyssä myrskytuulen puhaltaessa? Siten, että niiden juuret tunkeutuvat syvälle kallion rakosiin.

Älä masennu kärsimyskoulussasi. Sillä juuri nyt Jumala haluaa tehdä uskostasi koetuksen kestävän. Työnnä vain uskon juuresi syvälle Kristukseen. Juuri siinä kiusojesi keskellä, tautivuoteellasi muista Raamatun sanat (Jaak. 1:12): "Autuas se mies, joka kiusauksen kestää, sillä kun hänet on koeteltu, on hän saava elämän kruunun, jonka Herra on luvannut niille, jotka häntä rakastavat."

Ylistetty olkoon koetuksenkestävä usko.

 

Oikea painopiste

 

Tulemme seitsemänteen ja viimeiseen asiaan.

Kärsimyskoulussaan Jumala tahtoo antaa meille oikean painopisteen.

Uskonelämänsä alkuvuosina tekijä näki uskonelämän painopisteen olevan täällä ajallisissa. Oli seurakuntaelämää, suurjuhlia, suurpuhujia, ulkomaisia yhteyksiä, yhtä humakkaa. Ihmisten ystävyys oli kalliimpaa kuin Jeesuksen ystävyys. Tietenkin Jeesusta käytettiin. Mutta käytettiin niin kuin liikekilpenä, niin kuin toiminimenä.

Älä käsitä kirjoittajaa väärin. Tekijä ei millään muotoa halveksi seurakuntaelämää, suurjuhlia, vierailevia puhujia ja ulkomaisia yhteyksiä. Ovathan ne aivan välttämättömiä sielujen pelastukseksi ja herätysten aikaansaamiseksi. Ja missäpä vastakääntyneitä kasvatettaisiin tehokkaasti ellei seurakuntayhteydessä?

Mutta kärsimyskoulussaan Jumala tahtoo asettaa yksityisen uskovaisen painopisteen oikealle paikalleen. Hän asettaa sen Kristukseen ja iankaikkisiin. Hän antaa uskomme sillalle pitkän jännevälin. Paavalin painopiste oli asettunut oikealle paikalle, kun hän sanoi (2 Kor. 4:16—18): "Sen tähden me emme lannistu; vaan vaikka ulkonainen ihmisemme menehtyykin, niin sisällinen kuitenkin päivä päivältä uudistuu. Sillä tämä hetkisen kestävä ja kevyt ahdistuksemme tuottaa meille iankaikkisen ja määrättömän kirkkauden, ylenpalttisesti, meille, jotka emme katso näkyväisiä, vaan näkymättömiä; sillä näkyväiset ovat ajallisia, mutta näkymättömät iankaikkisia."

Paavalilla oli oikea painopiste. Vaikka tämän ajallisuuden läpi pitäisi ryömiä verillä polvin, niin mitä sillä on väliä. Nämä ahdistukset kestävät viisikymmentä, korkeintaan kahdeksankymmentä vuotta ja sitten alkaa iankaikkinen ja määrätön kirkkaus. Sen vuoksi ahdistus on kevyttä ja hetkisen kestävää.

Tekijää on erikoisesti puhutellut seuraava Raamatun sana (Koi. 3:2-3): "Olkoon mielenne siihen, mikä ylhäällä on. älköönkä siihen, mikä on maan päällä. Sillä te olette kuolleet, ja teidän elämänne on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa.'"

Tämä teksti liittyy tositapaukseen. Useita vuosia sitten eräs saarnaajaveli luki tämän tekstin saarnansa aluksi. Juuri, kun hän pääsi tekstinsä loppuun, hän vaipui kuolleena maahan. Hän oli ennalta asettanut painopisteensä oikein ja pääsi kaipaamaansa

lepoon. Mikä ihana loppu?

Toinen tositapaus, joka sattui pari vuotta sitten Huittisissa. Oli hengellinen tilaisuus, jossa tekijäkin oli puhujana. Kirjoittajan puheen jälkeen astui todistajanpaikalle eräs veli Rosnell. Hän todisti aivan erikoisen voimakkaasti Jeesuksesta ja iankaikkisesta elämästä. Päästyään puheensa jälkeen paikalleen tekijän viereen, kuului hänen istuuduttuaan pari korahdusta. Kun tekijä ja muut katsoivat hämmästyneenä, veli oli jo siirtynyt iankaikkisuuteen. Hän oli asettanut painopisteensä oikein ja päässyt kaipaamansa Jeesuksen luo.

Jumalan ahjossa vasta pääsemme näkemään, kuinka paljon tollottamista on hengellisessä elämässämme. Joku onkin sanonut, että jos Jeesus tulisi kirkkoihimme ja rukoushuoneisiimme, hän saisi kurkistella ovensuussa, kun menevät sananjulistajat pauhaavat saarnastuolissa.

Kärsivä lukijani, Jumala tahtoo asettaa myös sinun painopisteesi kohdalleen. Kestä vähän, kohta ollaan kotona. Raamattu sanoo (1 Piet. 1:9): "Sillä te saavutatte uskon päämäärän, sielujen pelastuksen."