Kirkonmenoja

Yleensä kirkonmenoissa harvoin käyvät valittavat niiden synkkäilmeisyyttä, ja värittömyyttä. Sitä on syytetty pysähtyneisyydestä ja taantumuksesta. Ihmiset ovat tottuneet nykyisessä tiedonvälitysyhteiskunnassa ripeämpään menoon ja jatkuvaan toimintaan, sillä hiljaa ja paikallaan oleminen käy hermoille? Joskus aikoinaan kerrottiin vitsiä, että mitä yhteistä on uskovaisella ja kommunistilla? No, kumpikin kehuu rajantakaista, mutta ei haluaisi missään nimessä joutua sinne. Tämä on ajalta, jolloin kirkonmenojen alamäki alkoi olla todellisuutta ja Neuvostoliiton romahdus häämötti oven edessä.

Suomen ekumeeninen neuvosto on julkaissut kirjan ”Kirkonmenot avautuvat”, joka on tarkoitettu sisäpiirin porukalle käsikirjaksi. Sen tavoitteena on auttaa pappeja ja kanttoreita messun toimittamisessa ja toisaalta seurakuntalaisia ymmärtämään kirkollisia rikkauksia. Kirkonmenot uusissa vapaaseurakunnissa ovat kuin diskossa ja uskovan täytyy varata kokouksiin mukaansa korvatulpat ja nitroa. Voisi tietysti kysyä, missähän Jumala viihtyy?

Kirkonmenot eli jumalanpalvelus on tuttu käsite itselleni jo lapsuudestani asti. Tosin kirkossa rupesin käymään vasta tultuani uskoon. Nykyään luterilaisella puolella ollaan siirrytty niin paljon katoliseen suuntaan, että yleensä käytetään kirkonmenoista messu-nimitystä. Jos tästä huomauttaa, saa vastaukseksi, että messu tarkoitta seurakunnan jumalanpalvelusta, jossa vietetään ehtoollista. Mutta sillä vain yritetään häivyttää katollisuuden hengen todellisuus, vaikka Suomen luterilainen kirkko on jo aikaa päiviä kadottanut juurensa ja menee tänään täysin tuuliajolla. Raamatun totuudet on kumottu, yleinen pappeus on unohdettu, evankeliumin julistamisen tärkeys haudattu.

Sunnuntai taitaa nykypäivänä olla monelle Suomessa vain margariini tai jauhopussi. Sunnuntai on ollut alkuseurakunnasta asti sapatin korvaava seurakunnan kokoontumisen juhlapäivä. Se on viikon ensimmäinen päivä Raamatun mukaan, mutta nykyinen maailma on tehnyt siitä viikon viimeisen päivän. Se on ollut perinteisesti auringon päivä, joka kuvaa Jeesuksen ylösnousemuksen suurta kirkkautta ja voittoa pimeyden valloista. Se on myöskin nykyinen lepopäivä, jonka rikkomisesta maksetaan työtätekeville sunnuntaikorvaus.  Nykyisin monet ihmiset ovat sunnuntaisin erityisen kuormitettuja, koska heidän vapaa-aikansa harrastukset kuluttavat heidän voimansa juuri silloin. Ja väsyttävän lepopäivän päätyttyä, he odottavat pääsevänsä pian jo töihin, koska silloin heillä on taas helpompaa.

Sunnuntaina voi nykyään kuunnella radiosta lukuisia kirkonmenoja. Kangasalla kuuluvat mm. 10.00 yleisradion jumalanpalvelus, radio-moreenin lähetys Tampereen Tuomiokirkosta, radio-Mantan lähetys Tyrvään kirkosta, Järviradion lähetys vaihtelevasti sen alueen kirkoista. Eli, jos joku kirkonmeno ei kolahda, niin sitten vain siirtyy kaukosäätimellä toiseen kirkkoon. Jos tämäkään ei tyydytä, vaan tahtoo vielä hurskaampaa menoa, voi kuunnella radio-Deitä, jossa onkin sitten oikein kirjo kirkonmenoja: 11.00 tulee Raamattuopiston suoralähetys Kauniaisista, 12.00 Kansanlähetys kertoo oman näkemyksensä samasta asiasta 14.00 on vuorossa Patmoksen tuottama radiokirkko edelleen samasta asiasta 18.00 on vielä Tuomasmessu Agricolan-kirkosta Helsingistä.

Kaikissa em. kirkonmenoissa käsitellään samaa raamatuntekstiä ja olen miettinyt, että voisiko uskoville olla tarpeen hieman henkilökohtaisempi ote sanankohtien valinnoissa. Jumalahan ei ole mitenkään sitonut meitä kirkkovuoteen noin tiukasti. Raamattu on rikas kirja, jota voisi lukea myös laajemmin ja tutkia teemojen mukaan asettaen Kristus ja hänen kirkkautensa aina etusijalle, sekä ihmissielujen pelastuminen jokaisen saarnan suurimmaksi tavoitteeksi. Jos pitäydytään vain sunnuntaiteksteissä, tulee siitä sangen ohut Raamattu ja olen huomannutkin, että monet seurakuntien työntekijät rakastavat tuota käsikirjauskoa ja niin puhe yleensä alkaa sanoilla: ”Viime pyhän evankeliumissa sanotaan…” johon voisi tietysti jatkaa: ”…josta minulla ei ole mitään sanottavaa…”

Sunnuntaisin olen joskus huvikseni yrittänyt kuunnella lähes koko kirjon kirkonmenoja, joka voisi olla siis melkoinen rautaisannos uskonsanomaa. Käsittelytavat poikkeavat toisistaan ja yleisellä tasolla puhutaan niitä näitä ja vähän Raamattua, kun taas herätyskristittyjen tavoite on pyrkiä ymmärtämään, mitä Jumala tahtoo meille tässä sanoa. Joskus joidenkin yleiskirkollisten saarnat menevät politiikan ja moraalin puolelle, joissakin saarnoissa ei tunnu olevan ”pihviä” juuri lainkaan?  Niiden nimeksi voisi hyvin laittaa esim. ”kirkollinen aikamerkki”, jolla ne erotettaisiin muusta ohjelmatarjonnasta.

Nykyiset kirkonmenot ovat muodostuneet vajaan tunninmittaisiksi palkatun papin yksinpuheluksi, jota väritetään urkumusiikilla. Meillä ei ole tilaa armolahjoille tai vapaalle rukoukselle tiukkaan napitetussa aikataulussa. Mallissa on pyritty jäljittelemään vanhan testamentin jumalanpalvelusta, jossa vihitty pappi oli uhraamassa Herralle kansan edestä. Meillä satsataan hartaaseen tunnelmaan enemmän kuin herättävään lauluun ja julistukseen. Kirkkomusiikki on pelkkää taidetta, sen kautta ei kukaan herää, ei tule syntiseksi eikä löydä Jumalan armoa. Myös kirkot ovat jonkinlaisia jäljennöksiä Vt:n temppelistä ja ihmisille tuollainen paikka merkitsee harrasta tunnelmaa, vaikka Jumalaa ei löytyisikään sillä kertaa. Voidaankin kysyä, tuliko Jeesus tutuksi nyt kirkonmenoissa?

Jumala on pannut sisimpäämme ikuisuuskaipuun ja se tulee tyydytetyksi vain löytäessään Golgatan Herran, Kristuksen. Siellä pelastettu sielu ylistää Vapahtajaansa, joka verellään päästää tuomitun tunnonvaivoistaan.. ”Kuinka ihanat ovat sinun asuinsijasi, Herra Sebaot!  Minun sieluni ikävöitsee ja halajaa Herran esikartanoihin, minun sydämeni ja ruumiini pyrkii riemuiten elävää Jumalaa kohti.” Ps.84:2-3. Ei siis ihme, että kurjuuden kokenut pyrkii elävän Jumalan luokse, joka rakkaudessaan on häntä vetänyt luokseen. Ulkopuolisen on vaikea ymmärtää tätä ja siksi arvostelijoita riittää jokaiselle uskovalle.

Alkuseurakunta roikkui joitakin vuosia Jerusalemin temppelissä ja sen liepeillä, kunnes Jumala salli sille niin ankaran vainon, että se hajaantui pitkin maailmaa. Syntyi sekalainen seurakunta kaikenlaisista syntisistä, jotka löysivät evankeliumin sydämensä voimaksi. Omia kirkkoja ei ollut 300-vuoteen ja seurakunnat kokoontuivat kodeissa murtamaan leipää ja nauttimaan viiniä, rukoilemaan ja kuulemaan Herran sanaa. ”Ja päästyään siitä selville hän kulki kohti Marian, Johanneksen äidin, taloa, sen Johanneksen, jota myös Markukseksi kutsuttiin. Siellä oli monta koolla rukoilemassa.” Apt.12:12. Silloin oli Jeesus tärkein ja hänen kohtaamisensa keskeisin syy tulla yhteen. Myöskin seurakunnan ympärillä tapahtuva paine ja vaino lisäsivät yhteen tulemisen tarvetta. Seurakunta ei ollut silloin vielä hyvin järjestäytynyt ja siksi sinne aina tuli uusia etsijöitä, jotka halusivat tietää enemmän uudesta opetuksesta ja johon kristittyjen elämä oli tehnyt vaikutuksen. Kirkonmenot olivat vapaamuotoisia ilman virkasuntioita, virkapappeja ja virkakanttoreita. ”Jos nyt koko seurakunta kokoontuisi yhteen ja kaikki siellä puhuisivat kielillä ja sinne tulisi opetuksesta tai uskosta osattomia, eivätkö he sanoisi teidän olevan järjiltänne?” 1.Kor.14:23.  Mutta kirkonmenot toimivat joistakin ylilyönneistä huolimatta, eikä maallikkoja vahtimaan tarvittu koulutettua johtajia! Ilmeisesti kuitenkin on niin, että ihmiset kokevat jonkinlaista turvallisuutta, kun palkattu joukko pitää ryhtiä yllä kirkonmenoissa ja hautausmaalla? Mitähän siitä tulisi, jos Herra itse johtaisi kaikkea?

Oli yleistä, että Paavalin kirjoittamia kirjeitä luettiin seurakuntien kokouksissa ja niitä lähetettiin kopioina toisiin seurakuntiin. Kirkonmenot kulkivat siis hyvin matalalla, ihmisten tasolla. Kaste oli silloin selvä merkki seurakuntaan tunnustautumisesta ja kristillisestä uskosta. Silloin ei tarvinnut tehdä kysymystä, olivatko he nyt helluntailaisia vai luterilaisia? ”Ja he puhuivat Jumalan sanaa hänelle ynnä kaikille, jotka hänen kodissansa olivat. Ja hän otti heidät mukaansa samalla yön hetkellä ja pesi heidän haavansa, ja hänet ja kaikki hänen omaisensa kastettiin kohta. Ja hän vei heidät ylös asuntoonsa, laittoi heille aterian ja riemuitsi siitä, että hän ja koko hänen perheensä oli tullut Jumalaan uskovaksi.” Apt.16:32-34. Joskus järjestettiin siis yllättäviä kirkonmenoja, joita ei ollut tehty PTS:aan, eikä budjetoitu seurakunnan talousarviossa perhetyölle. Mutta Jumala johti niin.

Silloin laulettiin hengessä Jumalalle, eli spontaanisti ylistettiin Kristusta, ilman etukäteissuunnitelmaa. Mutta myös uudet hengelliset laulut alkoivat vakiintua seurakunnan rakennusaineeksi. Silloin ei ollut seurakunnassa viihdemusiikkia ja mukavaa menoa, vaan laulun tarkoitus oli rakentaa uskovia ja yhdistää heitä Kristukseen. "Kuinka siis on? Minun on rukoiltava hengelläni, mutta minun on rukoiltava myöskin ymmärrykselläni; minun on veisattava kiitosta hengelläni, mutta minun on veisattava myöskin ymmärrykselläni.” 1Kor.14:15. Pyhä Henki jakoi viisautta ja voimaa yhteisiin kokoontumisiin juuri yhteislaulujen kautta. Laulut nostivat tunnelmaa ja yhteishenkeä, ne olivat samalla myös rukousta. Niinkuin entinen kanttori sanoi, että vain harvat osaavat laulaa, mutta kaikki osaavat veisata. Niin, veisatkaamme siis Herralle, ei ihmisille. Seurakunta, joka veisaa sydämestään Herralle on elävä. On ihana olla mukana kirkonmenoissa, joissa on Pyhä Henki siunaamassa seurakuntaa. Mitä väliä on sillä, vaikka me olemme heikkoja ja huonoja, kun meillä on täydellinen Herra. Mitä väliä sillä on, vaikka meitä olisi vain kourallinen koolla, kun Kristus on meidän keskellämme. Mitä väliä sillä on, vaikka teemme asiat vajavaisesti, kun Jeesus siunaa meitä. Mitä väliä sillä on, vaikka seurakunta olisi synnin turmelema, jos se etsii Vapahtajan kasvoja ja veren pudistavaa voimaa.

Jeesus, seurakunnan perustajamme, auta meitä löytämään taivaalliset kirkonmenot, jossa voimme kohdata sinut Herrana ja Vapahtajana. Vuodata suuri uhrisi sydämiimme, niin että eläisimme siitä ja silmämme kirkastuisi, suumme ylistäisi, kätemme ja jalkamme palvelisivat sinua. Anna meille pyhiä hetkiä  toisten uskovien kanssa sinun edessäsi, että voisimme iloita sinun synnyttämästäsi veljeydestä jo täällä ajassa. Syvennä meitä siunaukseesi kasteen, ehtoollisen ja Raamatun sanan tuntemisessa. Lahjoita meille viisautesi, neuvosi ja johdatuksesi, koska eksymme ja erehdymme muuten. Anna meille taivashetkiä kanssasi täällä kirkonmenoissa.

Roomassa

Olin ensimmäistä kertaa elämässäni Roomassa, tosin olin pitkään haaveillut käyväni kerran siellä. Iloinen matkaryhmämme kierteli viikon verran vanhoja raunioita ja muistomerkkejä, kuuntelimme hartaasti oppaiden selostuksia historian vaiheista. Tutustuimme myös kaupunkikulttuuriin, kaaosmaiseen liikenteeseen, valtavaan turistimäärään ja taskuvarkaisiin. Eräällä pääkadulla kahvikupista pyydettiin 12 €.

Rooman valtakunnan historia on pimeä, demoninen ja verinen. Toinen toistaan hullummat keisarit ovat toteuttaneet mielitekojaan, mielettömyyksiään ja suuruudenhulluuksiaan orjien ja kansan kustannuksella. Colosseumin mittava rakentaminen suoritettiin juutalaisilla orjilla, tähän teatteriin mahtui parhaimmillaan 60000 verenhimoista katselijaa. Ihmistaistelijoiden lisäksi siellä taistelivat villieläimet ja erikoisena kansanhuvina oli kristittyjen teurastaminen. Heitä tuotiin kaukaa Rooman valtakunnan ääriltä näihin hirvittäviin näytöksiin uhreina kansan huvittamiseksi.

Mutta kristillisyys oli silloin elävää ja voimallista muuttamaan maailmaa. Se voitti sydämiä Kristukselle ja eteni ensin orjien ja köyhien keskuudessa, mutta myöhemmin saavutti myöskin yläluokan, jopa keisarin hovin. Konstantinus, Rooman valtakunnan 25. keisari kääntyi kristityksi ja silloin loppuivat 300-luvulla myös vainot. Kristinusko julistettiin valtionuskonnoksi, syntyi katolinen kirkko. Samainen keisari siirsi myös pääkaupungin nykyisen Turkin alueelle, siitä on edelleen muistona Konstantinopolin kaupunki. Sieltä alkoi myös 1000-luvulla kirkon jakaantuminen idän ortodoksiseen ja lännen roomalaiskatoliseen kirkkoon. Suuren kiistan aiheita olivat silloin Paavin asema ja uskontunnustus, varmaan myöskin kirkkoa aina riivannut johtajatauti.

Colosseum

Historioitsija Tacitus (55-120) kertoo Neron toimeenpanemista kristittyjen vainoista, se sisältää vanhimmat muinaisajan historioitsijoilta säilyneet tiedot kristinuskosta. Se on peräisin noin vuodelta 100 ja alkaa näin: »Kääntääksensä itsestään pois epäluulot, että olisi pannut toimeen Rooman palon, Nero syytti ja mitä harkituimman julmalla tavalla teloitutti heitä häpeämättömien tekojensa tähden (Tällä tarkoitetaan yleistä huhua, että kristityt jumalanpalveluksissaan teurastivat ihmisiä ja söivät heidän lihaansa. Nämä syytökset johtuivat siitä pakanain väärin ymmärtämästä opista, että Jeesuksen ruumis ja veri olivat läsnä ehtoollisessa.) He olivat yleisesti vihattuja ihmisiä, joita nimitettiin kristityiksi. Kristusta, jonka mukaan kristityt olivat saaneet nimensä, oli maaherra Pontius Pilatus Tiberiuksen aikana rangaissut kuolemalla.»

Paavali kuoli näissä vainoissa ja perimätiedon mukaan Ostian rantakaupungissa tai lähistöllä. Kävimme myös hänen nimeään kantavassa temppelissä, jossa on runsaasti krääsää ja taikauskoon viittaavia tavaroita. Näin kuinka ihmiset polvistuivat vitriinin edessä, jossa väitetään olevan pätkä Paavalin kahletta? Samoin opas esitteli Paavalin hautakantta, jossa oli pari koloa. Ihmiset kuulemma olivat ne tehneet etsiessään uutta voimaa ja siunausta Paavalin ruumiinjäänteistä tunkemalla niistä sisään jalkansa ja kätensä. Kyllä olisi siis aika uskonpuhdistukselle ja tuollaiset esineet pitäisi kaikki hävittää kiireesti.

Paavali hautakansi

Relikkejä ja muuta hömppää

Pyhäinjäännös eli reliikki on uskonnollisesti merkittävä esine, jonka uskotaan olevan pyhimyksen ruumiinosa tai tälle kuulunut esine. Näin monia tämmöisiä Roomassa, ne ovat pyhimysten Paavi-kultin ohella erityisen hallitsevia tässä uskonnossa ja tekevät siitä harvinaisen pimeän. Pyhäinjäännöksillä uskotaan olevan erityisiä voimia, esimerkiksi kyvyn parantaa sairaita, samaa odotetaan pyhimyksiltä, joita on siellä pilvin pimein ja lisää tulee. Kirkon touhu ei ole juurikaan muuttunut Lutherin ajoista Roomassa, edelleen siellä kontataan Lateraanikirkon portaita ansaitakseen armoa. Nämä portaat on kuulemma tuottanut Jerusalemista kyseisen Konstantinuksen äiti Helena, jota pidettiin erityisen hurskaana kristittynä. Mutta kun kuulin, että hän on roudannut nämä paljon muuta krääsää tähän kaupungin palvottavaksi, tulin siihen tulokseen, ettei hän tuntenut Jeesusta tai oli joutunut luopumuksen tilaan.

pätkä Paavalin kahleista?

Vatikaanissa näin, kuinka Pietarin patsas (katoliset ovat nimenneet hänet nykyään ensimmäiseksi paaviksi – voi pimeyttä!?) oli suuren mielenkiinnon kohde, ihmiset koskettavat ja suutelevat varpaita, koska ajatellaan niillä olevan onnea tuottava ja parantava vaikutus. Näin vitriinissä balsamoidun paavin, jota pidetään myös reliikkinä, mutta se on pelkkää taikauskoa.

Roomassa on runsaasti pyhimysten kuvia, hautoja, luita, hiuksia, kalloja, sarkofageja, pala Jeesuksen syntymäseimestä, pala ruoskintapuusta, pala ristiä, keihäänkärki joka lävisti kyljen, piikkejä orjantappurasta, pätkä Paavalin sauvaa, Tuomaksen sormi, verta pullossa, pyhitetty vesi, amuletit, rukousnauhat, Marian äidinmaitoa ja yöpaita, Teresan käsi, Maria Magdalenan käsi, Johannes kastajan jouhipaita, pyhä napanuora, lastuja viimeisen ehtoollisen pöydästä. Nämä nähtyään voi olla hetkeen sellainen olo, että on ollut uskonnollisessa hullujenhuoneessa visiitillä. Sillä niin kauas kaikki tämä on vienyt ihmiset Kristuksesta ja hänen sanastaan. Yhtään kirkkoa, joka olisi pyhitetty Jeesukselle, ei tullut minun tietooni tuolla matkalla.

Katakombit

Monet pakanalliset huvitukset närkästyttivät kristittyjä ja historioitsija Tertulianus mainitsee sellaisten joukossa mm. sirkushullutukset, teatterin siveettömyyden, areenan julmuudet, kilpataistelijain hyödyttömät temput. Heistä ei tullut näyttelijöitä, miekkailijoita tai ravintoloitsijoita. Kristityt kammoksuivat pakannallista ruumiinpolttamista ja antoivat haudata itsensä, kuten Herrakin oli haudattu – usein miten katakombeihin. Jokaisen haudanaukot suljettiin marmori- tai kivilevyin. Symbooleina käytettiin kalaa, laivaa, kukkoa, liljaa. Vanhin löydetty hautakirjoitus v. 107. Siellä vietettiin myös ehtoollista.

Rooman katakombit ovat Rooman kaupungin muurien ulkopuolella sijaitsevia maanalaisia hautausmaita, jotka ovat peräisin kristinuskon ensimmäisiltä vuosisadoilta. Kävimme Domitillan katakombissa, joka on toiseksi suurin Rooman alueella. Kaikkiaan niitä on mitattu olevan Roomassa 900 km. Kaikkiaan otaksutaan Rooman katakombeihin haudatun 4—6 miljoonaa ruumista. Katakombit sijaitsivat usein rikkaiden roomalaisten omistamilla yksityisillä mailla, niin tämäkin oli rikkaan naisen omistamalla maa-alueella. Siellä uskovat kokoontuivat rukoilemaan Vapahtajaa, viettämään ehtoollista ja hautaamaan rakkaansa pehmeään tuliperäiseen tuffikiveen, jota Rooman ympäristössä esiintyy. Katakombissa on useimmiten pääkäytävä, josta erkanee suorassa kulmassa sivukäytäviä, jotka taas on myöhemmin liitetty toisiinsa pääkäytävän suuntaisilla tunneleilla. Tässä katakombissa oli hautoja neljässä kerroksessa ja ylimpänä kappeli.

Vainoa ja marttyyrejä

Seurakunnan kaitsijana Antiokiassa toimineesta Ignatioksesta perinnäistieto tietää kertoa, että hän oli se lapsi, jonka pään päälle Jeesus pani kätensä siunatessaan lapsia. Kirkkoisä Hieronymuksen tiedonanto, että Ignatios oli apostoli Johanneksen oppilas. Hänen marttyyrikuolemansa tapahtui keisari Trajanuksen hallitusaikana (98—117), n. 110. Keisarin käskystä hänet kuljetettiin laivalla Roomaan ja siellä vietiin Colosseumille, jossa pedot raatelivat hänet kuoliaaksi. Hän oli jo aiemmin toivonut, ettei hänestä jäisi paljon jäljelle, ettei veljille olisi vaivaa jäännösten hautaamisesta. Petojen jättämät ruumiinosat lähetettiin liinaan käärittynä Antiokiaan. Silminnäkijät kertovat itkeneensä koko seuraavan yön ja polvillaan hartaasti rukoillen Herraa, että hän vahvistaisi muita uskovia.

Ignatioksen kirje Rooman seurakunnalle:

 »Rukoiltuani Jumalaa voitin sen, että saan nähdä teidän Jumalalle kelpaavat kasvonne, ja niinpä sainkin enemmän kuin pyysinkään; sillä toivon sidottuna Kristukseen Jeesukseen saavani tervehtiä teitä, jos Jumala katsoo minut arvolliseksi olemaan uskollinen loppuun asti. Sillä alku on kyllä hyvä, kunhan vain saisin armon estämättä saavuttaa osani. Mutta minä pelkään teidän rakkautenne vahingoittavan minua, koskapa teille on helppoa tehdä mitä tahdotte; minun taasen on vaikea päästä Jumalan luo, jos te pyydätte säästää minua.

Minä en tahdo, että te tulisitte otollisiksi ihmisille, vaan että pyritte olemaan otollisia Jumalalle, niinkuin te todella olettekin Hänelle otolliset. Sillä minulla ei enää milloinkaan tule olemaan näin hyvää tilaisuutta saavuttaa Jumalaa, eikä teitä voi kirjallisesti velvoittaa mihinkään parempaan kuin että nyt vaikenette. Jos nimittäin vaikenette minusta, niin minä tulen Jumalan omaksi, mutta jos te rakastatte minun lihaani, niin minun täytyy taasen pitkittää juoksuani. Älkää toivottako minulle parempaa, kuin että minut uhrattaisiin alttarin vielä ollessa valmiina, jotta rakkaudessa yhdeksi kuoroksi yhtyneinä kiittäisimme Isää Kristuksessa Jeesuksessa siitä, että Hän katsoi Syyrian piispan arvolliseksi lähtemään länteen, lähettämällä noutamaan hänet idästä. Suloistahan on laskea maihin maailmasta Jumalan luo, jotta Hänen luokseen jälleen nousisin.

»Ette milloinkaan ole panetelleet ketään, vaan olette opettaneet muita. Mutta minä tahdon, että olisi luotettavaa sekin, mitä te opettaessanne teroitatte. Rukoilkaa vain minulle voimaa sekä sisällisesti että ulkonaisesti, jotten ainoastaan puhuisi, vaan myös tahtoisin; jottei minua ainoastaan sanottaisi kristityksi, vaan jotta minut myös siksi havaittaisiin. Sillä jos minut siksi havaitaan, niin olen sovelias siihen, että minua sanotaan siksi (kristityksi) sekä olemaan uskollinen silloinkin, kun minua ei enää nähdä maailmassa. Mikään näkyväinen ei ole iankaikkinen, sillä näkyväiset ovat ajallisia, mutta näkymättömät iankaikkisia. Kristillisyys ei ole vain vakuuttamista, vaan siinä on suuruutta, silloin kun maailma sitä vihaa.

»Minä kirjoitan kaikille seurakunnille ja teroitan kaikille, että minä mielelläni kuolen Jumalan tähden, kunhan te vain ette mitenkään estä sitä. Hartaasti pyydän teitä, ettette ennenaikaisesti kiintyisi minuun. Sallikaa minun joutua petojen saaliiksi, jotta pääsisin Jumalan luo. Olen Jumalan vehnänjyvä, ja petojen hampaat jauhavat minut, jotta minut havaittaisiin puhtaaksi Kristuksen leiväksi. Päinvastoin houkutelkaa petoja, että ne tulisivat minun haudakseni eivätkä minun ruumiistani jättäisi jäljelle mitään, jotten nukuttuani olisi kenellekään kuormaksi. Silloin minä olen oleva Kristuksen totinen opetuslapsi, kun maailma ei enää näe edes minun ruumistanikaan. Rukoilkaa Kristusta minun puolestani, että minut näiden välikappaleiden kautta havaittaisiin Jumalan uhriksi. En voi käskeä teitä niinkuin Pietari ja Paavali. He olivat apostoleita, minä olen mitä vähäpätöisin; he olivat vapaita, minä olen ollut näihin saakka orja. Mutta kärsittyäni tulee minustakin Jeesuksen Kristuksen vapautettu, ja Hänessä minä olen ylösnouseva vapaana. Nyt opin sidottuna olemaan mitään haluamatta.

»Syyriasta Roomaan asti taistelen petojen kanssa maalla ja merellä, yötä ja päivää, ollessani sidottu kymmeneen leopardiin, sotamiesjoukkueeseen, joka vaikkapa teen sille hyvää, käy yhä kiusallisemmaksi. Heidän vääryytensä opettaa minua vain paremmin, vaikken minä sentähden ole vanhurskautettu. Jospa joutuisin minulle varattujen petojen saaliiksi, petojen, jotka piakkoin toivon löytäväni. Ne minä houkuttelen heti syömään minut suuhunsa, jotteivät arastellen jättäisi minua, kuten muutamia muita, koskematta. Mutta jos ne ovat vastahakoisia eivätkä tahdo tehdä sitä, niin minä pakotan ne. Antakaa minulle anteeksi; minä tiedän, mikä minua hyödyttää. Nyt alan olla opetuslapsi. Älköön mikään näkyväisistä tahi näkymättömistä estäkö minua pääsemästä Jeesuksen Kristuksen luo. Tuli ja risti, petojen parvet, silpomiset, raatelemiset, luiden hajoittelemiset, jäsenten katkomiset, koko ruumiin runteleminen ja kaikki perkeleen kidutukset tulkoot osakseni, kunhan vain pääsen Jeesuksen Kristuksen luo.

»Minua eivät vähääkään hyödytä maailman ääret eivätkä tämän ajan kuninkuudet. Parempi on minun nukkua kuolon uneen Jeesuksessa Kristuksessa kuin hallita maan ääriä. Häntä minä etsin, joka on tähtemme kuollut, Häntä kaipaan, joka on tähtemme ylösnoussut. Antakaa minulle anteeksi, veljet! Älkää estäkö minua pääsemästä elämään; älkää vaatiko, että kuolisin. Älkää koettako lahjoittaa maailmalle minua, joka tahdon olla Jumalan oma. Sallikaa minun ammentaa puhdasta valoa, sillä sinne tultuani tulee minusta Jumalan ihminen. Suokaa minun tulla Jumalani kärsimysten jäljittelijäksi. Ken Häntä sisimmässään kantaa, harkitkoon tarkoin, mitä minä tahdon, ja sääliköön minua ja ymmärtäköön, mikä minua ahdistaa.

»Tämän ajan ruhtinas tahtoo ryöstää minut ja turmella mieleni Jumalaa kohtaan. Älköön siis yksikään teistä läsnä olevista auttako häntä. Tulkaa paremmin minun, mikä on samaa kuin Jumalan, omiksi. Älkää puhuko Jeesuksesta Kristuksesta, jos himoitsette maailmaa. Älköön kateus asuko teissä. Niin, vaikkapa minä mieskohtaisesti läsnä ollessani pyytäisin teitä, älkää totelko minua; paljoa paremmin totelkaa sitä, mitä minä teille kirjoitan. Sillä elävänä kirjoitan teille, mutta uhkuen halua saada kuolla. Haluni on ristiinnaulittu, eikä minussa ole mitään tulta, mikä etsisi maallisia. Elävä, kumpuava vesi sanoo sisällisesti minulle: Tule tänne Isän luo! Minua ei tyydytä katoava ravinto eikä tämän elämän hekuma. Jumalan leipää tahdon saada, sitä taivaallista leipää, joka on Jeesuksen Kristuksen Jumalan Pojan liha, Hänen, joka viimeisenä aikana syntyi Daavidin ja Aabrahamin siemenestä; ja Jumalan juomaa tahdon, Hänen vertansa, joka on katoamaton rakkaus ja iäinen elämä.

»En enää tahdo elää ihmisten tavalla. Mutta se tapahtuu, jos te tahdotte. Muutamalla kirjaimella anon teiltä: uskokaa minua! Mutta Jeesus Kristus on ilmoittava teille, että minä puhun totta. Rukoilkaa minun puolestani, että minä saavuttaisin päämääräni. En lihan mukaan ole teille kirjoittanut, vaan Jumalan mielen mukaan. Jos saan kärsiä, olette suoneet minulle hyvää; jos minut hylätään, olette minua vihanneet.

»Muistakaa rukouksissanne Syyrian seurakuntaa, jonka paimenena on Jumala minun sijassani. Jeesus Kristus yksin olkoon sen piispa, ja teidän rakkautenne. Minä punastun, jos minua sanotaan sikäläiseksi; sillä siihen minä en ole arvollinen, koskapa olen kaikkein viimeinen ja kesken syntynyt. Mutta minäkin saan armon olla jotakin, kunhan vain ensin pääsen Jumalan luo. Teitä tervehtii minun henkeni ja niiden seurakuntien rakkaus, jotka vastaanottivat minut, ei kuten kulkijan, vaan Jeesuksen Kristuksen nimeen. Sillä nekin, jotka eivät kuuluneet minun matkaani, saattoivat minua kaupungista kaupunkiin.

»Tämän kirjoitan teille Smyrnasta autuuden ansaitsevain efesolaisten kautta. Krokos, jota minä olen aina kaipauksella muistava, on monien muiden kera minun luonani. Toivon teidän jo tulleen tuntemaan ne, jotka Jumalan kunniaksi menivät minun edelläni Syyriasta Roomaan. Ilmoittakaa heille minun jo olevan lähellä. Sillä he ovat kaikki Jumalalle ja teille kelvolliset, ja teidän heitä sopii kaikin tavoin virvoittaa. Tämän kirjoitin teille 24.8. Voikaa hyvin loppuun asti Jeesuksen Kristuksen kärsivällisyydessä! Aamen.»

Nykyään olemme korkean elintason vankeja ja maailma yrittää ryöstää uskovat Kristukselta menestyksen, nautinnon ja hyvinvoinnin kautta. Muinaisessa Roomassa joukko kristityitä pelastautui pakenemalla tai luopui uskostaan. Nähtiin pojan kieltävän isänsä, nähtiin isän antavan ilmi poikansa pelastaakseen oman henkensä. Joka kaupunkiin, joka kylään asetettiin uhrikomitea, jonka eteen jokaisen kristityksi epäillyn täytyi mennä. Ainoana pelastuksena kidutuksesta tai maanpaosta ja siihen liittyvästä omaisuuden menettämisestä oli pakanallisille jumalille uhraaminen ja uhrilihan syöminen, tämän kokeen suorittaneilla oli tapana pyytää siitä todistusta ja kääntyä sitä varten kirjeellisesti komitean puoleen. Kristityistä tehtiin yhteiskunnan ja ihmiskunnan pohjasakkaa, vihollisia ja vaarallisia lähimmäisiä, joiden kanssa ei pitänyt seurustella; sillä tartuntavaara oli aina olemassa. Vainoista huolimatta Rooman kristityt lisääntyivät koko ajan ja heidän asemansa tuli yhä merkittävämmäksi.

Paavi vitriinissä

Kristittyjen suhteesta sairaisiin ja riivattuihin

Justinus Marttyyri sanoo kirjoituksessaan »Toinen apologia»: »Perkeleet ovat aina saaneet aikaan sen, että aletaan vihata niitä, jotka elävät vakavaa elämää kammoten pahaa.» Mutta hän osoitti myös, että kristityillä oli valta ajaa sellaisia pahoja henkiä ulos Jeesuksen nimessä, »niin että Roomassa ja kaikkialla lukuisat riivatut ovat parantuneet, vaikka he eivät voineet saada apua toisilta, jotka olivat yrittäneet ajaa niitä ulos maagillisilla loitsuilla tai lääkkeillä.» (Hypnotisoijia ja lääkäreitä?)

Origenes sanoo: »Monet kristityt ajavat pahoja henkiä ulos riivatuista. Ja tämän he tekevät käyttämättä mitään erikoista, merkillistä keinoa tai minkäänlaista taikomista, ainoastaan rukouksella ja mitä tavallisimmilla käskyillä, joita yksinkertaisinkin henkilö voi käyttää. Enimmäkseen

näitä ihmeitä suorittavat oppimattomat ihmiset, siten osoittaen sekä sen armon, joka asuu Kristuksen sanoissa, että myöskin henkien heikkouden.»

Pyhän Jaakobin liturgiassa sanotaan:

»Rukoilkaamme Herraa, joka säilyttää sielun ja ruumiin, että saisimme viettää jäljellä olevan elämämme rauhassa ja terveinä. Rukoilkaamme, että loppuelämämme saisi olla kristillistä ilman kipua ja ilman häpeää. — Rukoilkaamme vanhojen ja heikkojen puolesta, sairaiden ja kärsivien ja niiden puolesta, joita saastaiset henget vaivaavat — heidän pikaista paranemistaan Sinulta — sairaiden tervehtymisen puolesta, heidän pikaista paranemistaan Sinulta, oi Jumala, ja heidän pelastustaan. Me rukoilemme Sinua — ettei Sinun kansallesi tule tuomioksi se, että olemme ottaneet vastaan pelastuksen salaisuuden, vaan syntien anteeksisaamiseksi ja ruumiin ja sielun uudistamiseksi. — Rukoilemme, että ehtoollisantimet tulisivat kaikille, jotka ovat nauttineet ne — iankaikkiseksi elämäksi ja ruumiin ja sielun pyhitykseksi.»

Lactanius v:lta 315 sanoo, ettei kirkko voinut ajaa ulos pahoja henkiä kristittyjen kesken vallitsevan eripuraisuuden tähden. Eräässä kohdassa hän näet kirjoittaa: »Meillä on käskyvalta pahoihin henkiin nähden niin kauan kuin rauha vallitsee Jumalan kansan keskuudessa.» Cyprianus (n. 250) puhuu samaan suuntaan. Hän mainitsee, että kirkkoon on pujahtanut erimielisyyttä, eripuraisuutta sekä siveellistä velttoutta ja hän lisää: »Kun me halveksimme Jumalan käskyjä, saa vihollinen vahingoittamisen vallan.»

Rooman matkan jälkeen huomasin, että ihmiset tarvitsevat edelleen ja aina pääasiassa Kristusta ja muu on sitten kehällistä. Rukoilen, että lain töissä aikaansa kuluttavat löytäisivät hänet, että pyhiin esineisiin kiintyneet löytäisivät Vapahtajan, että uskomuksiin ja kirkkoihin sitoutuneet löytäisivät Jeesuksen – kirkon Herran, että paavilaisuuteen hurahtaneet löytäisivät elävän Kristuksen, että taikauskon ja luulouskon kannattajat löytäisivät elämän Sanan, että kuolleen uskon seuraajat löytäisivät Messiaan. Herra armahda – on aihetta!

Kyynelin kylvävät - riemuiten leikkaavat

Elämään kuuluvat kyyneleet, monenlaiset murheenaiheet ja epäkiitolliset asiat, joiden keskellä yritämme puikkelehtia kuin pienen optimistijollan kuljettajat ohi karikoiden kohti turvaa, rantaa, satamaa, kestävää ja pysyvää. Kyyneltie on kuitenkin myös siunauksen tie, jolla Herra kuljettaa omiaan maailmassa. Emme ole siitä kovin innostuneita, mutta taivumme siihen pikku hiljaa Jumala-suhteestamme riippuen. Psalmissa 126 matkalaulussa on iloinen ote alussa ja siinä vuodatetaan sydämen pohjasta kaunista muistoa menestyksen päivistä: ”Kun Herra käänsi Siionin kohtalon, niin me olimme kuin unta näkeväiset. Silloin oli meidän suumme naurua täynnä, ja kielemme riemua täynnä; silloin sanottiin pakanain keskuudessa: "Herra on tehnyt suuria heitä kohtaan." Niin, Herra on tehnyt suuria meitä kohtaan; siitä me iloitsemme. Herra, käännä meidän kohtalomme, niinkuin sadepurot Etelämaassa.” Eivät he itse aikaansaaneet menestystä, vaan se oli Herran ihmeellistä lahjaa, joka purkautui uskovien kiitollisuutena Jumalalleen. Mutta ei kulu kuin hetki, niin sävellaji vaihtuu molliin ja elämän vaikeudet tulevat runsaina näkyviin. Joskus aivan ylivoimaiset esteet ja vastukset ovat vyörymässä heidän päälleen kuin tsunami valtameren rantaan. Silloin on itkun aika, mutta on hyvä itkeä Vapahtajan edessä ja lähellä. ”Jotka kyynelin kylvävät, ne riemuiten leikkaavat. He menevät itkien, kun kylvösiemenen vievät; he palajavat riemuiten, kun lyhteensä tuovat.” 5-6. Jumalan sanan kylvö on sanomattoman vaikeaa ja teemme siinä jatkuvasti virheitä, mutta etsien, kolkuttaen ja anoen ratkaisut löytyvät. Joskus koittaa ilon päivä, sillä kylväjä saa iloita. On taivaallisen leikkuun aika ja joku tulee uskoon.

Eräs mies kertoi omaa elämäntarinaansa, joten mielenkiinnolla kuuntelin. Hän oli vanha mies ja siihen aikaan oli ollut tapana, että isä lukee kodissa Raamattua ja hengellisiä kirjoja perheelle, niin heillekin kotona. Mies kertoi olleensa ammatiltaan sikafarmari, ja käsittääkseni se oli sujunut ongelmitta. Mutta aikanaan Jumalan sana ajoi hänet erittäin ahtaalle, hän kävi kirkossa, rukoili, etsi ja sai tukea vaimoltaan tässä kaikessa, mutta etsintä ei tuottanut tulosta, vaan kuorma vain kasvoi. Iso mies kertoi itkeneensä paljon ja kokeneen valtavaa ahdistusta ja oli ajautua hulluuden rajalle asti, ja miehen parta kasvoi, silmät punoittivat ja mieli oli maassa. Hän pelkäsi mennä puhumaan hädästään papille, koska näytti niin murheelliselta. Silloin hän luki vanhaa Martti Lutherin kirjoittamaa kirjaa, jossa sanottiin: "Polvistu tai seiso kädet ristissä ja silmät kohti taivasta ja sano tai ajattele niin lyhyesti kuin taidat: 'Oi taivaallinen Isä, rakas Jumala, minä olen arvoton, kurja syntinen enkä ole kelvollinen kohottamaan silmiäni ja käsiäni sinua kohti ja rukoilemaan. Mutta koska sinä olet käskenyt meitä kaikkia rukoilemaan ja olet opettanut meille oikeat sanat ja tavat rakkaan Poikasi, Herramme Jeesuksen Kristuksen välityksellä, tottelen käskyäsi ja rukoilen: 'Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme' ja sanon: Ah, rakas Herra Jumala ja Isä, anna siunauksesi myös tähän ruumiilliseen ja jokapäiväiseen elämään."  Edelleen kirjassa kehotettiin tekemään ristinmerkki rintaansa ja käydä nukkumaan ja ihmeellistä, niin mies nukkui rauhassa. Tuli suvantovaihe, joka oli vain ohimenevää. Kuitenkin eräänä pyhänä, kun mies tuli kirkosta kotiin, hän jäi autoon istumaan ja sammutti moottorin. Istuessaan siellä vaimo näki miehensä ahdistuksen ja sanoi varsin viisaasti: - Kyllä jokin toinen tie täytyy olla, kun omat sovitukset!? Mies oli itsekin kokenut, että kun hän oli saanut yhden synnin sovitettua, nousi sen tilalle kohta 10 uutta syntiä. Ja niin mies kertoi löytäneen toisen tien, Jeesus Kristus tien. Tämän hän sanoi hyvin painokkaasti. Mitä kaikkea tuohon ihmeeseen sisältyi, oli hänen ja Jumalan välinen salaisuus. Mies kertoi olleensa nyt Jumalan armosta uskossa jo pitkään…. ja hän viittasi Hebr.13:14 jossa sanotaan, ettei meillä ole täällä pysyvää kaupunkia, vaan etsimme tulevaa, joka on Jumalan kaupunki taivaassa.

Jokaisen ihmisen suurin ongelma on synti. Se aiheuttaa elämän kurjuuden, sillä ilman synnin sovitusta ihminen on levoton, onneton ja pelastumaton. Jos ei olisi syntiä, ei olisi kuolemaa, ei tuomiota, eikä helvettiä. Joka siis pääsee sinuiksi syntinsä kanssa tarvitsee ehdottomasti Jeesusta, joka on ainoa ratkaisu syntiongelmaan.

Selma Hongell kirjoitti aikoinaan erinomaisen laulun, jossa hän rukoilee: Kanssain ole Jeesus, päivä tämäkin, auta askeleissas', että kulkisin. Päivä kuluessaan monet puuhat tuo, rinnallani seiso, apuasi suo! Yksinkertaista uskovaisuutta, yksinkertaisia rukouksia, yksinkertaisia ihmisiä. Yhdessä Vapahtajan kanssa on rohkaisevaa kulkea ja kohdata päivän tapahtumat ja ihmiset. Mutta hän sanoo vielä enemmän: tulevaisuuden askelmerkit ovat Jeesuksen asettamat, tie on Jumalan, suunta on taivas ja Herran vaikutus on läsnä uskovan matkassa. ”Minä tutkin teitäni, ja käännän askeleeni sinun todistustesi puoleen.” Ps.119:59. Hän ei kulje itsevarmasti taitoihinsa ja älyynsä, tunteisiinsa ja tahdon ratkaisuihin luottaen, vaan on riippuvainen Kristuksen persoonasta. Hänen mielensä on sidottu tuohon ihmeelliseen Jumalan Karitsaan, joka on maailmalle kummajainen, mutta joka tekee uskovan onnelliseksi ja kiitolliseksi, tyytyväiseksi ja halulliseksi kaikkeen Herran tahtoon. ”Herralta tulevat miehen askeleet; mitäpä ymmärtäisi tiestänsä ihminen itse?” Snl.20:24. Lähellä oleva Kristus on uskovan turva, neuvonantaja, johdattaja ja suojelija. Emme tarvitse pyhiä esineitä, pyhimyksiä tai mitään näkyviä välikappaleita, vain Jumalan sanaa, jonka Pyhä Henki elähdyttää uskoksi.

Ja kuitenkin elämme näkyvässä maailmassa, ihmisten kanssa ja keskellä tuntumassa maailmaan ja kuolemaan. Mutta tämän teemme uskossa ja rakkaudessa, Jumalan voimassa.

Edelleen Hongell kirjoittaa: Pyhitä, oi Jeesus, luonne, mieleni, halujani hoida, hoida kieleni. Sydän jos saa haavan, jälleen paranna. Estä, etten muita täällä haavoita. Niin, miten tärkeää olisikaan aina, että orastava usko pääsisi kasvamaan ja ihminen vakiintuisi Jumalan sanan tuntemisessa. Hänen suuri kilvoituksensa on kulkea aina puhtaalla sydämellä Herran kasvojen edessä, eikä piileksiä pimeyden kätköissä, kurjuuden kuopassa tai riettauden lätäköissä. Hän on ymmärtänyt vihollisen metkut, joilla se yrittää vietellä uskovan syntiin, tekemällä synnin ensin niin mitättömän pieneksi ja vaarattomaksi. Mutta lankeemuksen jälkeen sillä onkin toinen viesti, joka on vuoren korkuinen pimeys ja epätoivo siitä, ettei muka Jumalakaan enää voi sietää tuommoista uskovaa. Myös kieli on tässä rukouksessa huomioitu, sillä puheemme on usein hallitsematonta höpötystä, turhia sanoja, joutavia juttuja, alhaisia vitsejä ja panettelua, jotka eivät tuo muuta kuin harmia elämään ja alentaa Jumalan kunniaa. Olemme ihmisinä niin kovin erilaisia, että sanojen kanssa pitäisi olla aina varovainen. Raamattu ohjaa kyllä uskollisesti pyhän tahtoon ja pyhitykseen, kuka jaksaa ja tahtoo kuunnella taivaallista ääntä. ”Mutta itse rauhan Jumala pyhittäköön teidät kokonansa, ja säilyköön koko teidän henkenne ja sielunne ja ruumiinne nuhteettomana meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen tulemukseen.” 1.Tess.5:23 ”Sillä sekä hän, joka pyhittää, että ne, jotka pyhitetään, ovat kaikki alkuisin yhdestä. Sentähden hän ei häpeä kutsua heitä veljiksi, kun hän sanoo: "Minä julistan sinun nimeäsi veljilleni, ylistän sinua seurakunnan keskellä"; ja taas: "Minä panen uskallukseni häneen"; ja taas: "Katso, minä ja lapset, jotka Jumala on minulle antanut!" Hebr.2:11-13

Kolmannessa säkeistössä Selma kirjoittaa: Anna edes hiukan sua mun heijastaa, että silmilläsi katson maailmaa. Mieli nöyrä, hellä luo sä minuhun. Suo mun jokaisessa nähdä kuva sun. Hän on kokenut suuren vastuun olla Herran todistajana aikalaistensa keskellä, mutta samalla sen vaikeuden arkielämässä. Siksi hän ei kurkota kovin korkealle ja ajattele olevansa jokin merkittävä maailman parantaja, vaan rukoilee edes pientä heijastusta Kristuksesta tähän kuoleman varjon ympäristöön, jossa jatkuvasti kuljemme. ”Kuka on se, joka voittaa maailman, ellei se, joka uskoo, että Jeesus on Jumalan Poika?” 1.Joh.5:5. On myöskin ihana ajatus nähdä uskonsilmin asiat ja ihmiset, sillä se on vahva motivaation antaja uskovalle. Monet tavalliset rivikristityt ovat toteuttaneet taivasten valtakuntaa jokapäiväisessä elämässä katselemalla ympäristöään uskonsilmin. Nöyryyttä ei myöskään kenelläkään ole liikaa, siksi on paikallaan rukoilla itsehillintää ja pitkämielisyyttä, jotka ovat Kristuksen ominaisuuksia. Jumalan seurakunnan ase kaikkina aikoina on ollut Vapahtajan nöyryys suhtautua Jumalan tahdon tapahtumiseen tyynesti ja  vastaanottavasti. Se, että voimme nähdä Jumalan kuvan jokaisessa ihmisessä, on ihmeellinen näky pelastuksen laajuudesta, joka tavoittaa koko maailmaa ja jokaista ihmistä. Kristus on kuollut kaikkien ihmisten puolesta sovittaen meidät Isän kanssa, tie taivaaseen on avattu Golgatalla. Mutta suurin osa kansasta kulkee Herralle vihamielisenä ja vieraana, unohtaen, mikä on Jumalan aikomus heidän suhteensa. He eivät lue Raamattua, eivät kuuntele herran sanaa. Siksi Jumala herättää itselleen palvelijoita, jotka vievät hyvän sanoman syntisille, kutsuvat ikuiseen elämään kadonneita sieluja. Tätä kurjaa maailmaa ei voi kohdat mielekkäästi muuta kuin Jumalasta käsin. Kaikki näyttää täällä suurelta hulluinhuoneelta, kapakalta, synnytyslaitokselta ja teurastamolta, rosvojoukolta ja pirun porukalta. ”Siitä me tiedämme pysyvämme hänessä ja hänen pysyvän meissä, että hän on antanut meille Henkeänsä. Ja me olemme nähneet ja todistamme, että Isä on lähettänyt Poikansa maailman Vapahtajaksi.” 1.Joh.4:13-14.

Viimeisessä säkeistössä Selma runoilee: Työt ja ilot, huolet kädestäs’ jos saan, tyynnä tietäin kuljen, sinuun katson vaan. Illan tullen riennän helmaas' Herrani. Olet maailmassa syvin riemuni. Jumalan käsi on ojennettu luoksemme täynnä kaikkea hyvyyttänsä, laupeutta ja armoa. Mutta tyhmyydessään ihmiset eivät tahdo ottaa vastaan taivaan lahjoja, vaan kulkevat mieluummin omia teitään ja rakentavat hiekkakakkujaan omassa santakasassaan, omalla hiekkalaatikollaan. Jumalan suunnitelmassa ovat eväät jokaiselle päivälle jo valmiina. ”Lisääntyköön teille laupeus ja rauha ja rakkaus.” Juuda 2. Uskova on työssä ja saa iloa tehdä sitä, koska hän tekee sen kuin Herralle, vaikka se olisi tavallista arkityötä. Siksi siihen sisältyy huolia ja murheita, ahdistusta ja kärsimystä, monenlaiset ennalta-arvaamattomat asiat tulevat eteemme. Jeesuksen uskollisuus on rauhan tae ja voima vaelluksellamme. Muu kaikki on muuttuvaa ja häilyvää. Paikalleen pysähtynyt uskova on hengellinen fossiili, joka haisee kuolemalle, toimii lihallisesti ja on vaiva ympäristölleen. Häntä arvostavat ehkä kääntymättömät ihmiset ja maailma kruunaa häntä kunnialla täällä ajassa, mutta hänen tilansa on hengellisesti surkea. Siksi uskovan onkin riiputtava Kristuksessa ja Jumalan sanan lupauksissa, sillä monet viholliset ympäröivät häntä syöstäkseen eroon Vapahtajasta.

Vanha, kuolemaan valmistautuva Paavali käytti aikansa viisaasti johdattaen ihmiset sisälle Jumalan sanan rikkauksiin. Sitä hän teki aamusta iltaan. Olisi ollut mukava olla siellä nauhurin kanssa mukana. ”Ja he määräsivät hänelle päivän, ja silloin tuli heitä vielä useampia hänen luoksensa majapaikkaan. Ja näille hän aamuvarhaisesta iltaan saakka selitti ja todisti Jumalan valtakunnasta, lähtien Mooseksen laista ja profeetoista, saadakseen heidät vakuutetuiksi Jeesuksesta.” Apt.28:23. Ilta on aamun allekirjoitus, illalla on tilinteon aika ja katsoa mitä jäi käteen päivästä. Uskovan päivä on hänen elämänsä, jokainen hetki Herran kanssa on arvotavaraa. Kristus on alkumme ja loppumme. Siksi uskova rientää Jeesuksen turviin, sillä Kristuksen armo on turvapaikka ja hänen haavoissaan on aina puhdistus matkan likaisuudesta.

Selman loppuhuokaisu on kuin suuri rukous: Olet maailmassa syvin riemuni! Voiko kukaan mennä tästä ohi, voiko kukaan löytää mitään tämän vertaista tai suurempaa? Voiko kukaan omistaa mitään tämän enempää, rikkaampaa ja suurempaa? Ei, sillä Jeesuksessa on koko Isän suunnitelma tullut syntisten ulottuville ja vastaanotettavaksi. Uskossa omistamme kasteen siunauksen henkilökohtaisesti, uskossa syömme hänen ruumiinsa ja juomme hänen verensä. Uskossa suljemme silmämme ja heräämme hänen ikuisessa ihanassa valtakunnassaan.

Herra, sinä annat kyyneleet ja itkun ajat, mutta myös lohdutuksen ja siunauksen. Sinun lähellä on hyvä olla syntisenä, kelvottomuuden ja heikkouden tunnossa. Sinun nimessäsi käymme kylvämään sanaasi ihmissydämiin kuin viljan siementä keväiseen peltoon. Monesti teemme sen avuttomana ja arkaillen, ilman suosiota ja kättentaputuksia. Mutta luotamme sinuun, Jeesus, sinuun me katsomme, sinulta odotamme taivaallista sadetta, armosi auringonpaistetta, ja Pyhän Hengen tervehdyttävää tuulta. Anna meille kärsivällinen mieli odottaessamme kasvua, hedelmää ja uuden elämän merkkejä kylvöömme. Kiitos jokaisesta pelastuneesta, anna anteeksi, että kuljemme niin monta kertaa ihmisten ohi. Mutta se on helpompaa ja meille niin ominaista. Näethän, että motiivimme ovat usein väärät ja itsekkäät; mietimme vain itseämme ja omaa hyötyämme. Raadollisina palvelemme sinua, emme täydellisinä. Muista meitä, muista minua, Herra, aamen.

Olin puhumassa Asannan kokouksessa Turun metodistikirkossa 4.10. 13 ja se puhe taltioitiin videolle:http://www.youtube.com/watch?v=U9Y4IMw-yBc&feature=youtu.be

Varpusia ja harakanpesiä

Eräänä päivänä tein puutarhassa siivoustyötä, kaadoin puita, katkoin oksia ja leikkasin turhia kasveja pois. Työmaallani pyrähteli yksi yksinäinen punarinta, pieni varpuslintu, joita pesii pihallamme. Tämä lienee menneen kesän poikanen, koska oli niin pieni ja rohkea. Se tuli aivan lähelle minua monta kertaa muutaman kymmenen sentin päähän. Tarjosin sille ruokaa ojennetulla kädellä, pähkinöitä, mutta se vain katsoi minua. Myöhemmin katsoin lintukirjasta, etteivät ne syö pähkinöitä. Aina voi siis oppia uutta, niin minä kuin se. Ehkä ensikerralla toinen lintu-menu? Luin myös sen olevan muuttolintu ja ilmeisesti sekin oli valistunut, koska seuraavana päivänä sitä ei enää näkynyt? Jumala on luonet ne ja pitää niitä silmällä, vaikka ne eivät ole kovin arvokkaita. ”Eikö viittä varpusta myydä kahteen ropoon? Eikä Jumala ole yhtäkään niistä unhottanut. Ovatpa teidän päänne hiuksetkin kaikki luetut. Älkää peljätkö; te olette suurempiarvoiset kuin monta varpusta.” Luuk.12:6-7. Varpunen on Jumalan muistissa koko ajan – kuten ihminenkin. Varpusen näkeminen pitäisi kuitenkin olla uskovalle viesti evankeliumista, sillä Kristus on tullut meitä ihmisiä pelastamaan. Olemme suurempiarvoiset kuin varpuset, hän sanoo. Piru kyllä yrittää turhentaa joskus elämäämme sanomalla, ettemme ole edes varpusen väärtti?

Lintujen kesä kuluu perheen parissa, niin työ kuin vapaa-aikakin. Pesä on tärkeä, sen ne rakentavat joka kevät ja sinne lintu munii perilliset. Mutta ennen kuin munat ovat haudotut ja poikaset kuoriutuneet, on niillä vihollisensa. Raamatussa Assurin kuningasta verrataan pesänryöstäjään, joka kehuu: ”Minun käteni tavoitti kansojen rikkaudet niinkuin linnun pesän; ja niinkuin hyljätyt munat kootaan, niin minä olen koonnut kaikki maat, eikä ketään ollut, joka olisi siipeä räpyttänyt tai nokkaa avannut ja piipittänyt.” Jes.10:14. Hän on kuin käki, joka munii toisten pesiin ja opettaa poikasensa hävittämään pesän alkuperäisasukkaat yli laidan. Vihollinen ei tyydy, muuta kuin hävityksen nähdessään, ja saalistaessaan kaikki sielut, se rikkoo perheet ja kiusaa jokaista.

harakanpesä

Eräässä vanhassa männyssä, jonka olin kaatanut, oli harakanpesä. Yleensähän ne ovat niin korkealla, etteivät ihmiset pääse niihin käsiksi. Mutta nyt se oli maassa jalkojen juuressa. Varsinainen rakennustaiteen ihme, oikea Guggenheim. Ulkoisesti kuin sekainen kasa risuja, mutta sisältä huolellisesti vuorattu ja pehmustettu munia ja poikasia varten. Tulin siihen tulokseen, että puheet harakanpesästä ovat kaukaisia silmämääräisiä arvioita. Pesän tekeminen oli ollut kokopäiväinen urakka, johon olivat osallistuneet isä- ja äitilintu. Nyt minä kuulen niiden jälkikasvun säkätyksen harva se päivä. "Mutta kysypä eläimiltä, niin ne opettavat sinua, ja taivaan linnuilta, niin ne ilmoittavat sinulle;” Job 12:7. Joskus oppitunti on yksinkertainen, luonto on siinä esillä ja ihminen kuuntelee hiljaa. Se saarnaa huolehtimisesta, perheyhteydestä, miehen ja naisen välisestä avioliitosta, jälkikasvusta, hedelmällisyydestä, kodista, turvasta, kasvusta, varjeluksesta, elinajasta, kuolemasta, yksinäisyydestä, vihollisista ja vaaroista. Joskus tuntuu, että uskovanakin olen kadottanut yksinkertaiset totuudet, jotka Jumala on laittanut elinympäristööni? Tai jos olen joutunut eksyksiin ja kiinni vääriin asioihin, syntiin tai murheisiin. Niin hän sanoo: "Herra on minun turvani ja linnani, hän on minun Jumalani, johon minä turvaan. Sillä hän päästää sinut linnustajan paulasta, turmiollisesta rutosta. Sulillansa hän sinua suojaa, ja sinä saat turvan hänen siipiensä alla; hänen uskollisuutensa on kilpi ja suojus.” Ps.91:3-4.

Joskus Jumalan palvelija on kovassa koulussa, kun viholliset tulevat päälle kuin hyökyaalto, yrittäen tuhota uskon ja toivon, rakkauden ja taivas odotuksen. Kääntymättömille riittää vain se, että uskova lankeaa ja he saavat uittaa hänet samassa kuraprunnissa kuin itsekin sikailevat. Vain vankeus on heille riittävä tae vaiennetusta uskovasta, Jeesuksen todistajasta. ”Kiihkeästi pyydystivät minua kuin lintua ne, jotka syyttä ovat vihamiehiäni. He sulkivat kuoppaan minun elämäni ja heittivät päälleni kiviä.” Valit.3:52-53. Maailma rakentaa olemisensa näkyvän varaan ja sille kelpaavat kaikenlaiset turhakkeet, joita se voi palvoa jumalanaan. Joillekin epäjumalat ovat jokapäiväisiä kavereita, jotka takaavat heidän elintasonsa ja tulevaisuutensa? Hulluus voi esiintyä nykypäivänä missä muodossa tahansa ja ihmiset seuraavat niitä. "Ne ovat kuin linnunpelätin kurkkumaalla, eivät ne voi puhua; kantamalla täytyy niitä kantaa, sillä eivät ne voi astua.” Jer.10:5. Olen huomannut, että elintaso ja ihmisten pimeys tuottavat jatkuvasti uusia linnunpelättimiä, joille uhrataan ja jonka edessä kumarretaan suosion ja rahan toivossa.

pihavieras närhi

”Kuin pesästään paennut lintu, on mies paossa kotipaikoiltaan.” Snl.27:8. Näitä tyyppejä on paljon Suomessa, eikä heistä tehdä tilastoja. Joskus heitä sanotaan syrjäytyneiksi, joskus menestyjiksi, huippu-urheilijoiksi, tiedemiehiksi, asiantuntijoiksi, joskus luusereiksi, taivaanrannanmaalareiksi. Mutta todellisuudessa he ovat paossa Jumalaa ja itseään ja sotkevat samalla monen muun elämän. Aikamme suuri tragedia ovat ne miehet, jotka hylkäävät vaimonsa ja lähtevät etsimään uutta kumppania. Uhreja tulee solkenaan, kun aina löytyy joku pehmeä povi, johon nojata hetken murheitaan vuodattaen. Pian tämäkin paikka alkaa olla liian kuuma ja on etsittävä uusi povi. Näitä särjettyjä naisia on sitten runsaammin kuin pihapiirissämme harakoita ja varpusia. Mies tarvitsisi Jeesuksen ja armon, jotka ovat tarjolla, mutta hän ei tahdo tehdä parannusta ja palata lähtöruutuun kuin Monopolissa. Hänen pitäisi tietysti palata oman vaimon luo ja sopia, jos mahdollista. Siksi hän ei saa mitään muuta kuin pahan mielen ja jäljessään runsaasti entistä rikkinäisempiä naisia, jotka eivät myös ole löytäneet rakkautta, vain kiimaisen oriin. Tämä peli leviää kuin angry birds.

Usko auttaa kurjan iloon ja lepoon, paikka löytyy Golgatalta, Kristuksen uhrista ja haavoista. Alttari on avattu Kristuksen sylissä, pyhä veri pelastaa syntisen ja hänkin tietää sitten, mihin rakkaansa  kantaa. ”Löysihän lintunen majan ja pääskynen pesän, johon se poikasensa laskee: sinun alttarisi, Herra Sebaot, minun kuninkaani ja minun Jumalani.” Ps.84:4. Perhekunnan pelastus on ihme ja ilmoitus Jumalan suuresta rakkaudesta kaikkensa menettäneitä kohtaan. On ihana herätä aamuun ja katsella lintuja, jotka tekevät lähtöä etelään tai etsivät muruja maasta. Silloin ajattelen, että Herra huolehtii minusta ja rakkaistani. Kerron hänelle sydämeni asiat ja jätän murheet hänen harteilleen. En jaksaisi kuitenkaan edes miettiä kaikkia kipeitä kysymyksiä, maailman murheita ja ihmisten ongelmia. On riittävästi omissakin asioissa, ei minusta ole maailman parantajaksi. Mutta Kristuksesta on parantajaksi, Vapahtajaksi, pelastajaksi ja valikoiden hän tekee sitä työtä joka päivä niin kauan kuin on armon aika.

Olemme käsissäsi, Herra, kuin linnut, kuin pienet mitättömät varpuset, jotka hetken liihottavat kesän aikana pihapiirissä ja sitten muuttavat Italiaan. Olemme onnellisia löytäessämme turvan alttariltasi, Golgatalta, siipiesi suojan ja armosi avun oikeaan aikaan. Kiitos rakkaudestasi, jolla hoidat meitä ja kotiamme, joka on joskus kuin harakanpesä. Varjele ja johdata meitä tällä matkalla, johon olet meitä evankeliumisi kautta kutsunut ja ruoki meitä elämän sanalla, josta elämä syntyy joka päivä sydämissämme Pyhän Henkesi kautta. Valmista meitä ikuisuutta varten, ettemme kiintyisi näihin väliaikaisiin pesiimme, vaan ilolla kiiruhtaisimme kohti taivaan maata. Aamen.

Elämän tavoitteita

Sain lahjaksi kolme vanhaa miesten rannekelloa Amerikasta. Ne olivat aikoinaan kuuluneet isäni serkulle, joka kuoli tuossa kesän alussa. Sukulaiset ajattelivat ilahduttaa Amerikan perinnöllä? Kellot olivat työpöydälläni ja vaimoni veti ne (ne olivat vanhoja vieterikelloja) ja asetti aikaan. Aamulla vain yksi niistä enää kävi, kaksi oli nukahtanut ennen aikojaan. Se siitä Amerikan perinnöstä. Mutta noihin kelloihin liittyi paljon historiaa, uurastusta ja työtunteja. Jospa ne voisivat kertoa, niillä olisi paljon sanottavaa ja monta jännittävää tapausta matkan varrelta? Aika, jota ne mittasivat, on jo auttamattomasti takana päin, eivätkä nämä mittarit kykene tulkitsemaan olivatko tavoitteet oikein asetettuja tai saavutettiinko niitä koskaan?

Kesällä minulla oli ajoittain kiivas taistelu vaeltelevia muurahaisia vastaan. Nämä olivat pieniä, mustia ja hitaita. Mutta kun niitä oli satoja, ne olivat kiusana milloin missäkin, pääasiassa ulkona. Raamattukin noteeraa nämä pienet olennot esimerkillisiksi, vaikka en sitä ajatellut annostellessani myrkkyä niiden reiteille. ”Mene, laiska, muurahaisen tykö, katso sen menoja ja viisastu.” Snl.6:6 ”Muurahaiset ovat voimaton kansa, mutta he hankkivat leipänsä kesällä;” Snl.30:25. Jumala on laittanut niihin sellaisen koodin, että ne selviävät ja pyrkivät olemaan ahkeria. Me laiskemmat ehdimme sitten seuraamaan niiden toimia, mutta emme opi mitään. Tavoitteeseen päästyään muurahaiset menevät nukkumaan talveksi, se helpottaa elämää, ei tarvitse maksaa laskuja, asioida verkkopankissa, vaihtaa talvirenkaita, pukea turkkia ylle, eikä lähteä lappiin hiihtelemään, eikä luod lunta pesän suuaukosta?

Tapasin kirkossa 95-vuotiaan miehen, joka oli hyväkuntoinen ja iloinen. Hetken aikaa kelattuani sain hänen nimensäkin esiin muististani. Edellisestä tapaamisesta oli aikaa yli 20 vuotta. Hän pyysi käymään kotonaan ja niin tapahtuikin. Sen ikäisen elämä on melko yksinkertaista ja vaatimatonta monen menevän mielestä. Mutta hän oli uskossa, hänen toivonsa lepäsi Jeesuksessa ja kaiken lisäksi hän hoiti vielä kotonaan vanhaa vaimoaan. Keskustelimme, hän kertoi elämänsä iloista ja murheista. Kaikki asiat liittyivät joko sukulaisiin tai ystäviin. Se oli ollut arvokasta, rahasta tai tavarasta emme puhuneet.

Hän oli erikoinen persoona, joka pelasi shakkia, ja muistin, että hän pelasi aikoinaan yksinään, kun ei ollut pelikaveria. Kävin hänellä aikoinaan kylässä ja pelasin hänen kanssaan yhden erän – häviten. Kysyin silloin, että miten hän voi pelata yksin, sillä esim. tietokonetta vastaan voi pelata eri vaikeusasteilla ja se on mielekkäämpää. Mies kertoi vaihtavansa puolta pöydän toiselle puolelle ja olevansa aina sitä puolta, missä kulloinkin on. Erikoista!? Tällä kertaa emme pelanneet shakkia – olisin kuitenkin hävinnyt.

Elämän perustavoitteisiin kuuluu syöminen, ruoka kruunaa päivän. Joskus tästä kulttuurista muodostuu kaiken keskus – elämme vain syödäksemme. Kun olemme saaneet ravintoa suuhun, mietimme jo seuraavaa ateriaa ja siinä välissäkin menee ties mitä suuhun. Tästä johtuen syömisnopeus kasvaa jatkuvasti ja se, mitä maha ei vedä, sen silmät ahnehtivat. On harvinaista syödä hetki rauhassa, kiireettömästi keskustellen, iloiten ja kiitollisena Luojalle? ”….mursivat kodeissa leipää ja nauttivat ruokansa riemulla ja sydämen yksinkertaisuudella,” Apt.2:46. Kristityt voivat kuitenkin tehdä sen Jeesus ja hänen rauhansa sydämessä.

Toinen suuri ajankulu on vaatettaminen ja riisuminen, että voisi taas vaatettaa. Tätä teemme tunnista toiseen ja jos emme vaateta itseämme, mietimme jo seuraavaa vaatetusta, vaatteiden ostoa, vanhojen vaatteiden hylkäämistä. Nykymuoti on ostaa vaatteensa kirpputorilta, retro on suosittua ja nuoriso kulkee rikkinäisissä köyhien housuissa. Tosin, muotifirma on tehnyt niistä risoja ja säälittävää muotia, joka maksaa. ”Sentähden minä sanon teille: älkää murehtiko hengestänne, mitä söisitte tai mitä joisitte, älkääkä ruumiistanne, mitä päällenne pukisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet?” Matt.6:25. Mutta jos kristitty alkaa elää todeksi tätä sanaa, häntä pidetään yleisesti liian hengellisenä, kiihkouskovaisena. Eikä hengellinen retro ei ole koskaan muotia, joskus kuitenkin joku löytää esim. vanhoista kirjoista taivaallisia aarteita, vaikka olisikin itsellä päällä vain vanhoja vaatteita kirpputorilta ostettuja.

Olen huomannut tekeväni suunnitelmia mielessäni istuessa, kävellessä, maatessa ja autoa ajaessa. Suunnitelmat liittyvät seuraaviin hetkiin kiireisessä elämässä. Niillä on melkoisen motivoiva vaikutus puheisiin, liikkumisiin ja suorituksiin. Mutta mitä tarvitsenkaan, miten paljon, milloin ja missä – Jumala tietää sen kaiken. ”Heitä työsi Herran haltuun, niin sinun hankkeesi menestyvät.” Snl.16:3. Niinpä niin, se on suuri viisaus. Vanhetessa huomaa aina joskus, että paukut eivät riitä niin kuin nuorempana, pitää siis tehdä valikoiden. Ajatus rakentaa ties mitä, mutta jäsenet eivät toimi enää

samassa tahdissa. Kuitenkin on hienoa, jos voi tehdä pieniä palveluksia Herralle niillä voimilla, mitä on jäljellä. Sillä joskus suorastaan säälin nuoria uupuneita ihmisiä, jotka eivät millään meinaa jaksaa elää, jotka masentuvat liian suurten kuormien alla, jotka yrittävät olla vahvempia, mitä ovat. Nämä ihmiset hymyilevät kauniissa, näyttävissä vaatteissaan ja arvostetuissa ammateissa, suosionsa kukkuloilla, mutta heidän sisimpänsä itkee tyhjää elämää, jolla ei ole mitään tarkoitusta. Väsyneenä heidän on mahdotonta olla edustuskelpoisia ja he puhuvat liian nopeasti, epäselvästi kurkkuaan kiristäen. Heidän päänsä pyörii ja silmät hapuilevat koko ajan uutta kohdetta, heidän sormensa hipelöivät jatkuvasti jotakin esinettä, heidän pelivimmansa ei tahdo tyydyttyä. He muistuttavat ikiliikkujaa, mutta eräänä päivänä luemme heidän kuolinilmoituksensa. Luemme sen ja ryhdymme tekemään uusia elämän tavoitteita ilman heitä.

Harvoin käymme katsomassa toisia ihmisiä, silloin kun olemme kiinni vahvasti työelämässä. Ja sen harvan kerrankin pyhitämme itsellemme, menemme näyttämään itseämme. Vain ani harva tulee käymään ja kysyy ajatuksella, mitä minulle henkilökohtaisesti kuuluu, vaikka vastaus olisikin valmiiksi tiedossa – hyvää vaan! Ehkä samasta syystä emme osaa avautua ja puhua tunteistamme, mielen liikutuksista tai odotuksista, peloista tai toiveista? Millainen olisikaan sellainen maailma, ympäristö, jossa ihmiset voisivat luottaa toisiinsa ja olla avoimia, jossa uskallettaisiin puhua asioista niiden oikeilla nimillä? Meillä on taipumus turmella kauniit asiat ja pilata sekin vähä, mitä olemme

saaneet hamstratuksi? Valikoiva rakkautemme hylkää huonot ja rumat, sekä tarttuu kauniisiin ja rohkeisiin, mutta niiden kanssa on kuitenkin kaikkein eniten vaikeuksia? ”Loppusana kaikesta, mitä on kuultu, on tämä: Pelkää Jumalaa ja pidä hänen käskynsä, sillä niin tulee jokaisen ihmisen tehdä.

Sillä Jumala tuo kaikki teot tuomiolle, joka kohtaa kaikkea salassa olevaa, olkoon se hyvää tai pahaa.” Saarn.12:13-14.

Auta, Jeesus, tavoittamaan sinut joka päivä, että olisin onnellinen ja tarttuisin vain siihen, mikä on tarpeellista. Aikani on rajallinen, kykenen kiertämään vain pienen kierroksen ja sitten ympyrä sulkeutuu, aseta sinä minun tavoitteeni, voimani ja mieleni tasapainoon sanasi valossa. Johdata kuluani ja siunaa ystäviäni, erityisesti heitä, joilla on liikaa tavoitteita, liikaa ihmissuhteita, liikaa rahaa ja tavaraa, liikaa aloitettuja töitä, liikaa turhia suunnitelmia ja jotka eivät enää hallitse itseään ja elämäänsä. Tahdon siis laulaa tänään rukoillen:

”Työt ja ilot, huolet kädestäs’ jos saan, tyynnä tietäin kuljen, sinuun katson vaan. Illan tullen riennän helmaas' Herrani. Olet maailmassa syvin riemuni.” S.Hongel Hljv

Tulisilla hiilillä

Hengen ja Tiedon messut järjestetään säännöllisesti Suomessa ja viime keväänä ne pidettiin Tampereella. Nimen alle mahtuu kaikki saatananpalvonnan ilmenemismuodot ja sekoilut, jotka johtavat ihmiset harhaan ja eroon elävästä Jumalasta. Eräs merkillinen shamanistinen rituaali on tullut nykypäivään juuri näiden ihmisten toimesta, ja se on hiilloksella kävely, jota kutsutaan tulikävelyksi. Sitä on harrastettu ikivanhana menetelmänä mitä erilaisimmissa parantamisrituaaleissa ja pyrkimyksissä etsiä jumaluutta itsestään. Sen juuret ovat taikauskossa, noituudessa ja puhdistautumisriiteissä tai eräänlaisissa uudelleensyntymisrituaaleissa. Länsimaissa erityisesti new age-liike on omaksunut sen harjoittamisen henkisen kehityksen välineenä ja pyrkinyt näin sekoittamaan lähinnä elintason turhauttamat ihmiset. Raamattu varoittaa kristittyjä yhtymästä mitenkään näihin demonisiin juttuihin ja enpä usko, että kukaan uskossa oleva haluaisikaan kävellä paljain jaloin tulikuumien hiilien päällä?

Kun olin nuori evankelista ja sain tehdä monenlaisia tehtäviä ansiotyöni puitteissa palkkani eteen. Lehtien toimittaminen ja juttujen työstäminen kuului tehtäviini. Yleensä nämä olivat antoisia hetkiä, jolloin sain kuunnella ihmisten kertomuksia, joissa Jumala oli tullut heidän elämäänsä ja Jeesus oli pelastanut heidät. Kerran tein eräällä pohjoisen reissulla useampia juttuja vastaan tulleista henkilöistä. Eräs heistä oli seurakunnan diakonin virassa, mukava mies ja huumorintajuinen. Kirjoitin melko tarkkaan hänen kertomuksensa paperille sitä mitenkään värittämättä. Jutussa ilmeni myös sellainen seikka, että mies oli hakemassa paikallisesta seurakunnasta uutta virkaa. Myöhemmin sitten kävi ilmi, ettei hän tullut valituksi. Tapasimme myöhemmin muissa merkeissä ja hän hyökkäsi heti kimppuuni haukkumalla lehtijuttuni hänestä. Viha aivan pursusi hänen silmistään ja sanat putoilivat suusta kuin tikarin pistot, joita yritin torjua uskossa. ”Herra, pelasta minun sieluni valheellisista huulista, petollisesta kielestä. Mitä hän sinulle antaa ja mitä siihen vielä lisää, sinä petollinen kieli? Väkivaltaisen teräviä nuolia ynnä kinsteripensaan tulisia hiiliä!” Ps.120:2-4. Meni tovin aikaa ennen kuin tajusin, miksi tuo ennen niin lupasakka diakoni poltti hihansa ja  hermostui. No, pian hän lauhtui, emmekä sen koomin enää käyneet tuota keskustelua. Myöhemmin vasta minulle selvisi, että jutun todenperäisyys ärsytti häntä.

Vihaisen ihmisen kohtaaminen on kurja kokemus, varsinkin jos ei tiedä itse vaikuttaneensa mitenkään toisen kiukun purkaukseen. Hetkeä aikaisemmin tuo samainen ihminen on ollut tyynni ja rauhallisempi, ehkä ystävällisempi, keskustelevampi. Eikä tässä auta uskovaisuuskaan, puseron alla asuva vanha aadam on konstikas syntipesä, josta löytyy pirullisia piirteitä.

Joskus odottavan aika on pitkä, ja hermot koetuksella. Sisin kiehuu tunteista ja mieli on kuin ylikuumenneella moottorisahalla: ääni kohoaa epätoivon rajamaille. Silloin mieli on kuin tulisilla hiilillä, kun ei mitään ratkaisevaa tapahdu odotusten mukaan. Pelko pettymyksestä on suuri kiusa, jonka tähden ihminen on valmis vaikka mihin uhrauksiin ja tyhmiin tekoihin. Juonittelu, kärsimättömyys ja kohtalainen omaisuus on vaarallinen yhdiste, joka saa aikaan elämässä hehkuvien hiilien efektin.

Suomi on kunnostautunut kilpailujen luvattuna maana, muttei aina edukseen. Meillä on eukonkantokilpailu, suopotkupalloa, chilin syömisen kilpailu, oluenjuontikilpailu, missikisat ja vaikka mitä täysin turhaa juttua. Aikoinaan järjestettiin jossain päin Suomea kilpailu, jossa yritettiin istua hellanlevyn päällä mahdollisimman pitkään, kun se laitettiin kuumenemaan ja se voitti, joka kesti pisimpään kuumuutta. Mieletöntä. Tulee mieleen saunakilpailut, joissa ihmisiä on jopa kuollut ja osa saanut palovammoja. Onko hulluudellamme rajoja? Ihmiset tekevät mitä vain saadakseen suosiota ja rahaa?

Monenlaiset koetukset, odotukset, kaipaus, pelko ja muut tunnetilat aiheuttavat sisimmän kiehumista, olemme kuin tulisilla hiilillä. Joillakin se tapahtuu urheilukilpailuissa, joillakin poliittisessa keskustelussa, joillakin synnytyssairaalassa, joillakin lentoasemalla, joillakin ruuhkaliikenteessä, joillakin viranomaisten edessä. Silloin mieli on piirtänyt kuvan siitä, miten kaiken pitäisi tapahtua ja sitä ihminen alkaa odottaa saadakseen tyydytyksen. Sydämessä asuva syntitottumus on kuin polttava liekki, joka jäytää saadakseen himoilleen vastauksen. Avioelämään tottuneelle saattaa yksinäisyys olla kuin polttava tuli. ”Naimattomille ja leskille minä taas sanon: heille on hyvä, jos pysyvät sellaisina kuin minäkin; mutta jos eivät voi itseään hillitä, niin menkööt naimisiin; sillä parempi on naida kuin palaa.” 1.Kor.7:8-9. Tämä ei ole kuitenkaan pelastuskysymys, mutta vaikuttaa jokapäiväiseen elämään. Patoutunut seksuaalisuus on aikapommi, joka saa vääristyneitä muotoja, homoseksuaalisuutta, lapsiin sekaantumista, raiskauksia. Alun perin Jumalan luoma lahja vääristyy käyttäjänsä hallussa. Esim. katolisten ja ortodoksien keskuudessa käytetty selibaatti on varsinainen maan vaiva, joka suurimmalla osalla on pelkkää omavanhurskautta ja lain tekoa ilman uskoa. Siksi sen hedelmä on em. kaltainen, pimeä ja kolkko. He (miehet, myös nunnat) kieltävät luonnollisen yhteytensä vastakkaiseen sukupuoleen, joka olisi Jumalan luomisjärjestyksen mukainen ja siunattu elämäntapa. Seurauksena on elämä tulisilla hiilillä aivan sekoamispisteeseen asti.

Kristityn tulisi oppia hengellisen sodankäynnin pääperiaate ja henki: taistelua käydään vain Jumalan asein, ei koskaan lihan voimalla. Kaikenlainen toisten sättiminen, alistaminen, pilkkaaminen, panettelu tai vähättely ovat aivan hyödytöntä. Huutamisella ei voiteta mitään, eikä rähjääminen vapauta sieluja. Nämä käyvät ilmiönä vain hetkellisessä puolustautumisessa, jolloin inhimillisyytemme näyttää perintötekijänsä ja oikeaoppisuutensa. Aina on ihmisiä, jotka eivät tykkää meistä, vaikka olisimme facebookissa. Joskus he myös ilmaisevat sen kuuluvasti tai toimillaan. Silloin uskova voi käyttää Kristuksen mieltä apunaan ja taivaallisen rakkauden kautta kohdata vaikea lähimmäinen. Se on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. "Jos vihamiehelläsi on nälkä, anna hänelle leipää syödä, ja jos hänellä on jano, anna hänelle vettä juoda. Sillä niin sinä kokoat tulisia hiiliä hänen päänsä päälle, ja Herra sen sinulle palkitsee.” Snl.25: 21-22. Näin Kristus tekee syntiselle, näin hän kohtaa vastustajansa, näin hän pelastaa itsessään kelvottomat, pilalle menneet, orjat, kurjat, pimeän pojat ja hämärän tytöt. Siinä on syntinen kuin tulisilla hiilillä, kun Jumalan rakkaus koskettaa, kun sana tunkee sisimpään totuuden tuoden. Herra on luonut meille elämän edellytykset ja tehnyt maan meille asuttavaksi, hän antaa meille ruoan, työn, terveyden, ystävät ja seurakunnan. Silti nämä asiat eivät herätä meitä näkemään hänen ikuista olemustaan. Siksi hän lähestyy meitä Kristuksessa ja ilmoittaa hänet sanassaan Pyhässä Hengessä. Tämä kolahtaa sieluun ja paatuneinkin joutuu herkistymään, ateistit vähenevät silmissä ja Jumalaan uskovat valloittavat alaa. Muutamat tulevat todelliseen mielenmuutokseen ja pääsevät omistamaan armon avukseen oikeaan aikaan. Muutamat syövät ja juovat Kristuksen, heistä tulee armahdettuja. Sisäinen polte jäähtyy ja tilalle tulee taivaallinen rauha, joka on tarkoitettu kaikille ihmisille kaikkina aikoina.

Jeesus, sinä olit kaltoin kohdeltu ja rikkimurrettu Jumalan Karitsa, jota näkemästä kaikki kasvonsa peittivät, halveksittu, jota emme pitäneet minäkään. Sinun tuskan tulesi ja suuri sielun vaivasi on tullut meille elämän lähteeksi. Kiitos, että jaksat etsiä kadonnutta, eksynyttä ja epäonnistunutta. Opeta omiasi kokoamaan tulisia hiiliä niiden ylle, jotka eivät vielä sinua tunne, että kypsyisivät kohtamaan Jumalansa, antautumaan sinulle. Auta meitä, kun olemme elämämme paistinpannulla kuin tulisilla hiilillä, kun ajan vaivat murjovat meitä, kun heikkoutemme tähden kaadumme ja tyhmyytemme tähden menetämme paljon. Auta meitä aina turvautumaan sinuun, joka olet aina luotettava, erehtymätön, kaikkivaltias ja lupauksissasi muuttumaton.

Aamuvirsiä

Lueskelin mökillä vanhaa suomalaista virsikirjaa 1800-luvulta. Siellä oli osastoja, joita ei sata vuotta myöhemmin enää ole tarvittu, ajat ja ihmiset ovat niin kehittyneitä ja fiksuja. On esim. Tuomarien ja oikeuden-etsijäin virsiä, Leskein virsiä, Sairaan virsiä, virsiä Terveydestä. Papin virressä veisattiin: Suo nimes kunniaa mä etsin kiivahasti ja laumaas hajoavaa myös kaitsen hartahasti; enk’ katsois kiitosta, en vihaa maiilman, kun harhapoluilta vaan pois saan lampahan.

Osastossa Maailman menon turhuudesta ja hyljäämisestä veisattiin: Pois maailma makia… pois maailman tavara… pois turhat ilot nuo… pois turha prameus… pois ylpiä kunnia… pois maailman suosio… taivaas on ystävän’

Jumalattomuutta vastaan yleisesti osastossa kaikki virret olivat tekstitetyt raamatullisesti psalmien pohjalta: Pöyhistellen ihmiskurja on niin nurja, ettei huoli kestäkään; sydämensä häijy paisuu, että lausuu: ”Eipä Herraa lienekään!” Kaikissa hän liehakoitsee, ilkamoitsee: ”Näit ei Herra huomaitse; mikä mua miellyttääpi, sikseen jääpi, ei hän siitä rankaise.

Seuraava osasto on Ylellisyytä vastaan ja Haureutta ja Hekumaa vastaan, sitten Ylpeyttä ja Koreilua vastaan. Oli osastot Suuren kuivuuden ja märkyyden aikana, ja Kovana aikana ja näljän vaivassa, Raskaissa maan vaivoissa veisattiin: O Herra meitä armahda, vitsastas maamme säästä; puoleemme, Isä, katsahda, hädästä kansas päästä! Jos pahat työt ja rikokset sä ansiosta rankaiset, ei sitä kukaan kestä… Kyll’ ansainneet me olemme tään kovan kuritukses, pahoilla töillä päällemme saattaneet rangaistukses, ain’ ilkiästi eläneet, sun armos ylenkatsoneet, ja neuvos, varoitukses…. Me ruuissa ja juomissa, vaatteessa ylpeilimme, synneissä, lihan himoissa surkeesti elelimme; vaivaista emme auttaneet, tarvitsevaista turvanneet; ma sairaat unhotimme.

Valmistuksesta kuolemaan ja Onnettomasta iankaikkisuudesta oli runsaasti virsiä. Tuo vanha virsikirja oli sävyltään pietistinen ja hyvin herättävä, sillä se ei antanut vanhalle aadamille juurikaan elintilaa, eikä suosinut syntiä tai maailmanrakkautta. Elämä kulki koko ajan opin kanssa käsi kädessä.

Olen veisaillut edellisen virsikirjan aamuvirsien osastoa monta vuotta yksikseni aamuhartauksieni yhteydessä ja sen on ollut hyvin hoitavaa, rohkaisevaa ja siunaavaa. Näiden monien vuosisatojen aikoina kirjoitettujen virsien yksi yhteinen piirre on ollut kiitollisuus Jumalaa kohtaan ja yksinkertainen usko Herran kaikkivaltiuteen. Lähes joka virressä kiitetään yön varjeluksesta ja uuden päivän lahjasta, auringon valosta ja esirukouksen etuoikeudesta, jumalanlapseudesta, kodista, työstä, pyhästä sanasta. Ne ovat pieniä ylistyslauluja suurelle Luojalle. Ne ovat tavallisen ihmisen rukouksia erikoiselle Jumalalle. Uuteen aamuun herääminen rinnastetaan hengelliseen herätykseen, päivänvalo Kristukseen, pimeys syntiin, kotimaa taivaaseen, ilta ihmiselämän ajalliseen päättymiseen, aika Jumalan suunnitelmaan, uhraaminen rukoukseen.

Eräs upea edellisen virsikirjan virsi, joka ei mahtunut nykyiseen virsikirjaan on rukousta alusta loppuun. Se alkaa näin:

1.Mun sieluni, oi herää jo, kas aamun armas aurinko käy taivaan vahvuudelle. Yökauden mulle suojana on ollut Herra Jumala, siis kiitos olkoon hälle! Mielellä, kielellä hälle annan, hälle kannan kiitokseni, köyhäks lahjaks sydämeni.

Raamatun arvovalta on selviö, johon usko perustuu. Se Herran lahja, joka on totuus kokonaan, ilman sitä ihminen on pahasti eksyksissä, eikä tiedä, mihin on menossa:

3.Vaan suurin antimistasi On, Herra, pyhä sanasi, Se tahtos ilmoittaapi, Sun omat, pyhät käskysi Ja kallehimman armosi Se mulle kirkastaapi. Armossas, Laupias, Seurakuntaas, Perikuntaas Minut päästät, Kadotuksesta niin säästät.

Ihmisen elämän edellytykset riippuvat Jumalan armosta ja avusta. Siksi jano tyydytetään vain elämän lähteestä, jota Kristus tarjoaa syntisille. Pyhä Henki tekee salattua työtään Herran omien kautta tässä maailmassa ja ajassa kirkastaen Kristusta:

5.On elämä vain sinussa. Sinusta yksin vuotava. Sen Henkes meihin luopi. Ja se on lähde autuuden. Se rakkauden totisen ja ilon. rauhan suopi. Tästäpä Lähteestä. Yksin siitä Meidän pitää Ammentaman. Voimaa uutta kokoaman.

Uskova ei tule paremmaksi, hän on edelleen parannuksen tarpeessa ja tilinteko käydään päivittäin Jumalan edessä kiitollisin mielin. Vanha uskova ymmärtää paremmin, kuinka suuri on Herran kärsivällisyys meitä kohtaan.

6.Siis kiitän. Herra, sinua, Kun vielä kärsit minua. Suot unille annos paistaa. Sä parannuksen aikaa soit. Kun uuden päivän ilmi toit. Saan laupeuttas maistaa. Aikaa sain. Oi, jos vain Aina voisin. Niinkuin soisin. Annos käyttää, Että tahtos voisin täyttää.

Pyhä Henki on tullut opastamaan etsivät, kaipaavat ja Herraa odottavat sielut ikuisen elämän tielle, Vapahtajan seuraan ja vihdoin tähyämään jo Jeesuksen luo taivaaseen. Hänen on kuljettava monen vaarallisen matkan ja vaivan kautta:

8.Mua johtaa anna Henkesi. Suo vaeltaa mun alati Sun totuutesi tietä, Maailma ettei pettävä. Mi kulkee synnin retkiä, Mua puolellensa vietä. Ah, jos sun. Siunatun, Jeesukseni, Autuuteni, Omistaisin, Taivaan kruunun suita saisin.

Aamuvirsien tekijät ovat lukeneet hyvin Raamattunsa ja omaksuneet uskossa sen ihanat lupaukset: ”Mutta minä veisaan sinun väkevyydestäsi ja riemuitsen aamulla sinun armostasi, sillä sinä olet minun linnani ja pakopaikkani minun hätäni päivänä.” Ps.59:17. Eikä se ole vain kuolleita kirjaimia, joita lueteltaisiin palkan toivossa, vaan se on syvää, elävää yhteyttä Herraan, Hyvään Paimeneen, Ikuiseen Jumalaan.

Jumalan tiellä on ihmisen hyvä ja turvallista olla. Tie on tosin kaita ja monet vaarat ympäröivät taivaan tien kulkijaa, viholliset yrittävät vetää uskovat lokaan ja saada aikaan epäuskoa ja epäilyä. Mutta Jumala tekee ihmeitä arkipäivässä. ”…niin että ne, jotka niiden äärillä asuvat, hämmästyvät sinun ihmeitäsi; aamun ja ehtoon ääret sinä täytät riemulla.” Ps.69:9

Aamupala on tärkeä sanovat ravintotutkijat ja pyrkivät vaikuttamaan meidän ruokailutottumuksiimme. Mutta he eivät tiedä mitään taivaan mannasta, elämän leivästä, eivätkä Jumalan armosta, joka ravitsee syntisen ihmisen jo kohta aamulla. ”Ravitse aamulla meitä armollasi, suo meille iloa ja riemua kaikkina päivinämme.” Ps.90:14

Uskova sydän, hyvä mieli ja onnellinen elämä tulevat Kristukselta. Ne ovat Herran lahjaa, jotka synnyttävät uskovassa kiitollisen ja tyytyväisen mielen. On siis aika hetkeksi unohtaa murheet, kiireet, työt ja vastuut ja kiittää Jumalaa. Siihen voi liittää mukaan myös soittimet. Iltahetki Herran kanssa on erityisen siunaava ennen nukkumaanmenoa. ”Hyvä on Herraa kiittää ja veisata kiitosta sinun nimellesi, sinä Korkein, aamulla julistaa sinun armoasi ja yön tullen sinun totuuttasi kymmenkielisillä soittimilla ja harpuilla, kannelta soittaen.” Ps.92:2-4

Joskus yö on pitkä ja varsinkin synninyö, joka ei tunnu päättyvän koskaan. Siksi uskova odottaa Herraa, joka on hänelle aamunvalo. ”Minun sieluni odottaa Herraa hartaammin kuin vartijat aamua, kuin vartijat aamua.” Ps.130: 6.

Omat aamuhetkeni Herran edessä ovat erilaisia, enkä ole aina sielullisesti vireessä, monet kysymykset, työt ja tehtävät ovat jo kuormittamassa mieltä, ennen kuin olen niihin edes tarttunut. Joskus puhelin soi, tulee tekstiviesti kesken aamuhartauden. Joskus sataa ja taivas on synkkä ja ilma harmaa. Joskus piru kiikutta kaikkein murheellisimmat asiat heti aamupöytään mietittäväksi. Joskus ei ajatus tahdo luistaa ja vaikka lukee, ei ymmärrä, eikä muista. Joskus harakanpojat hyppivät peltikatolla ja naapuri on traktorilla pellollaan. Joskus ukkostaa, joskus on aivan tyyntä. Mutta Vapahtajani on aina yhtä uskollinen, ihmeellinen, rikas, nöyrä, rakastava ja sanansa takana. Hänen äänensä on taivaallinen viesti ja usein kuulen sen aamulla lukiessani lukuisia eri hartauskirjoja, joista vanhimmat ovat 1500-luvulta.

On ihana olla sinun omasi, Kristus, ja herätä tänäänkin uuteen armonpäivään, jonka sinä olet tehnyt meitä varten. En pelkää, kun olet kanssani, en väsy, kun annat voimaasi, pimeys ei saa minua, kun annat valosi loistaa pimeyteeni ja sydämeeni, kun Henkesi uudistaa uskoni. Tämä on sinun lahjaasi, tämä päivä, sen hetket ovat kuin tuulahdus ikuisuudesta, kun siinä kuulen sinun hiljaisen tuulen hyminäsi ja äänesi, joka puhuu hiljaa ja salattuja asioita rakentaen ikuisuuden temppeliä, jossa sinä aina hallitset ja valaiset, jossa sinun viisautesi vartioi ja taivaallinen rakkautesi yhdistää minut sinuun ja toisiin uskoviin. Kiitos sinulle kaikesta, siunaa päivämme.