Näin sanoo hän, jolla on se kaksiteräinen, terävä miekka.

Otin kaapista mandariinin ja katsoin sen kyljessä olevaa merkkiä, sweet. Siinä luki siis makea, mutta maistettuani, se tuntui happamalta. Ehkä se oli mainoskikka ja mistä ne olisivat voineet etukäteen tietää, miltä tämä maistui, kun kukaan ei ollut sitä koskaan kuorinut eikä haukannut? Se perustui siis olettamukseen? Sitten otin muutaman viinirypäleen, joissa ei mainittu makeudesta mitään, mutta ne maistuivat makeilta. Että silleen.

Englanninkielen sweet merkitsee makeaa; tuoksuvaa; sointuvaa; suloista, herttaista; lempeää; tuoretta, raitista; kallista, armasta; Suomeksi nuo sanat ovat monelta eri alueelta tunnettuja. Heikäläiset sanovat kodin olevan sweet, joka merkitsee ihanaa, onnellista turvapaikkaa. Eikä ainakaan meillä puhuttaisikaan makeasta kodista? Päädyinkin siis siihen päätelmään, että olin haukannut herttaista hedelmää - mitä se sitten tarkoittaneekin?

Ruotsinkielessä makea sana on söt, joka merkitsee myös tuommoista söpöä ja nättiä. Turussa puhuttiin lapsuudessani yleisesti esimerkiksi pikkulapsista, että he olivat kovin sööttejä? Ilmeisesti olivatkin? Voisihan hedelmään laittaa semmoisenkin tunnuksen, mutta ei se sitä vielä tee makeaksi, ehkä nätiksi katsella?

Kun tulin uskoon, oli ensimmäisiä oppimiani asioita tässä uudessa elämässä Raamatun arvovallan kunnioitus. Jumalan sanan avautuminen vei minut Hänen valtakuntaansa, hänen voimaansa, vaikutukseensa. Sana synnytti synnintuntoa, uskoa ja armahdusta. Luin sitä ahmimalla ja kaikkea, mikä vain johdatti siihen. Jokainen uskontodistus, jokainen Jeesuksesta kirjoitettu kirja ja juttu olivat minulle suuri ilonaihe. Olin kaikkiruokainen, jos siinä oli Jumalan sana ja Henki. Herra ohjasi suhtautumaan vakavasti Raamattuun Jumalan sanana ja luin sieltä:

"Sillä Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka ja tunkee lävitse, kunnes se erottaa sielun ja hengen, nivelet sekä ytimet, ja on sydämen ajatusten ja aivoitusten tuomitsija; eikä mikään luotu ole hänelle näkymätön, vaan kaikki on alastonta ja paljastettua hänen silmäinsä edessä, jolle meidän on tehtävä tili." Hebr.4:12-13.

 

Rauhattomuutta yleisönosastossa

Jumalan sana on lakia ja evankeliumia, se vaatii ja lahjoittaa, se nuhtelee ja vapahtaa, se tuomitsee ja armahtaa, se osoittaa pimeyden ja näyttää valon, se saa ihmiset kompastumaan ja se nostaa alaspainetut, se vastustaa vihollistaan ja puolustaa ystäväänsä, se kiroaa kieltäjänsä ja siunaa seuraajansa. Jumalan sana marssittaa eteemme Jeesuksen, joka on toisille pahennus ja toisille pelastus. Hänen ilmestymisensä on uskovan suuri hetki, varsinainen kirkastusvuori, jossa ilmenee Jeesuksen sanoman ainutlaatuisuus ja täydellisyys - kaksiteräinen miekka. Sen hän nostaa näkyviin ja kuuluviin, sillä hän sotii ja toimii, sen varassa uskova jaksaa pysyä elämässä ja pystyssä, johdatuksessa ja yhteydessä. "Ja hänellä oli oikeassa kädessään seitsemän tähteä, ja hänen suustaan lähti kaksiteräinen, terävä miekka, ja hänen kasvonsa olivat niinkuin aurinko, kun se täydeltä terältä paistaa. Ja kun minä hänet näin, kaaduin minä kuin kuolleena hänen jalkojensa juureen. Ja hän pani oikean kätensä minun päälleni sanoen: "Älä pelkää! Minä olen ensimmäinen ja viimeinen, ja minä elän; ja minä olin kuollut, ja katso, minä elän aina ja iankaikkisesti, ja minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet." Ilm.1:16-18.

Nykyaika on vain tehnyt pahasti Jumalan sanalle, se on poistanut siitä toisen terän kokonaan; elämme yksiteräisen miekan aikaa – kohta ei ilmeisesti ole sitäkään? Eikä ole vaikea arvata kumpi terä on poistettu, se on laki. Julkinen kristillinen sanoma onkin muuttunut niin, ettei ole enää käskyjä, ei tuomiota, ei helvettiä, ei Jumalan pelkoa, ei murhetta pahuuden tähden. Kaikkeen toimintaan pannaan kuorutukseksi armo ilman parannusta ja kääntymystä, ilman synnin tunnustamista ja siitä johtuvaa katumusta. Ei edellytetä ihmisiltä uudestisyntymistä, vaikka Jeesus korosti sitä. Ei puhuta enää vanhan ihmisen ristiinnaulitsemisesta, lihallisen elämän hylkäämisestä. Terve oppi on laitettu roskakoriin ja sen korvaa viihde ja elintason kultaamat mukavan menon illat, rennot meiningit. Puhutaan kyllä heikkoudesta ja väsymisestä, mutta siihen ei tarjota avuksi Jumalaa ja Golgatan uhria, vaan mielen manipuloimista ja sielun liikahduksia, elämyksiä ja tunnetta. Kuolleen uskonnon vetäjiksi valjastetaan puhdasoppisuus ja äärikarismaattisuus, ihmisvetoinen touhuilu ja turhan puhuminen. Uskontunnustus on pelkkää litaniaa, johon sydän ei tule mukaan, se ei rakennu yksin Kristuksen varaan, vaan on suun puhetta ilman hengellistä elämää. Kristikuntaan luodaan mielikuvaa, että pelkkä syntisyys riittää pelastukseen ja että ihmisyydessä on jo itsessään niin paljon kärsimystä ja vaivaa, että Jumala on lähes velvollinen kiidättämään kaikki taivaaseen kuoleman yhteydessä bisnesluokassa aivan kuin tietokonepelissä seuraavaan ulottuvuuteen. Niin kuin vanhan liiton merkkinä oli ympärileikkaus ulkoisesti, ajatellaan että pelkkä kaste voisi pelastaa ihmisen ilman elämänparannusta ja vaellusta Jeesuksen seurassa. Enää ei kärsitä herätyspuheita, vaan herkkua ovat uskonnollissävytteiset mitäänsanomattomuudet, lavertelut, tyhjän jauhamiset, Raamatun ylle asetetut epäilyt ja epäuskon verhot, omien mielipiteitten ja saavutusten luettelu, uskovien arvostelu ja Herran seuraajien hylkääminen. Kun Herra siis saapuu, niin löytäneekö hän täältä lainkaan uskoa?

 

Muutamat murehtivat vain haudoista

Eräälle Vähä-aasian seurakunnalle Myysiassa Jeesus lähetti viestin, jossa oli heti alkuun viiden pisteen vihje: "Ja Pergamon seurakunnan enkelille kirjoita: 'Näin sanoo hän, jolla on se kaksiteräinen, terävä miekka:" Ilm.2:12. Seurakunta oli paikassa, jossa saatana piti linnoitustaan, siellä vainottiin uskovia, sen keskuudessa suosittiin nikolaiittain oppia (tarkoitti erityisen pappisluokan nostamista uskovien pappeuden yläpuolelle), siellä oli niitä, jotka pitivät kiinni Bileamin opista (lähti palkasta väärälle tielle, ja johti Israelia epäjumalanpalvelukseen).

Jeesus tahtoi seurakunnan tietävän, ettei kysymys ole vähemmästä kuin Jumalan ilmoituksesta, jota ei saa missään tapauksessa milloinkaan vähätellä, väännellä mieleisekseen, pyrkiä mitätöimään, unohtaa elämästään, kuopata maahan. Hän ilmaisi myöskin sen totuuden, että kaksiteräinen miekka on hänen, ei meidän, vaikka sitä käytämmekin. "Tee siis parannus; mutta jos et, niin minä tulen sinun tykösi pian ja sodin heitä vastaan suuni miekalla." 2:16. Hän on sen tuonut, hän on sen teroittanut, ja hän käyttää sitä ihmiskunnan keskuudessa edelleen menestyksekkäästi. Hän haavoittaa ja hän parantaa. Ja voi sitä seurakuntaa, jossa ei ole kaksiteräistä miekkaa käytössä, jossa taivaskanava on suljettu ja aika kuluu vain mainosten kuuntelemisessa. Voi sitä seurakuntaa, jonka keskellä ei enää Kristus kulje, jossa hänen äänensä ei kuulu, jossa ei ole vastasyntyneitten Jumalan lasten itkua. Voi sitä seurakuntaa, joka on itseriittoisa, rikkaan ja menestyvän maineessa, mutta samalla sokea, kurja, alaston, penseä ja suolaton. Voi sitä seurakuntaa, joka ei tiedä aikaansa, vastuutaan, velvollisuuttaan ja asemaansa maailman keskellä.

 

Ihmeet kelpaisivat edelleen  kaikille

"Sillä Herra on mielistynyt kansaansa, hän kaunistaa nöyrät pelastuksella. Iloitkoot hurskaat, veisaten hänen kunniaansa, riemuitkoot he vuoteissansa. Jumalan ylistys on heidän suussansa, ja heidän kädessään kaksiteräinen miekka, että he kostaisivat pakanoille, kurittaisivat kansakuntia, panisivat kahleisiin heidän kuninkaansa ja jalkarautoihin heidän ylhäisensä ja täyttäisivät heissä tuomion, joka on kirjoitettu. Tämä on kaikkien hänen hurskaittensa kunnia. Halleluja!" Ps.149:4-9. Tässä Jeesus tarjoaa palvelijoilleen kaksiteräisen miekkansa väliaikaiseen käyttöön hänen palveluksessaan, niille, jotka pukeutuvat Jumalan sota-asuun - ei muille. Moni hypistelee sitä ja hylkää sitten? Muutamat ottavat sen tosissaan elämäänsä ja ryhtyvät kutsunnoista Jumalan sotilaiksi. Jotkut yrittävät tarttua siihen ilman pelastusta, eikä se sovi heidän käteensä siksi ollenkaan? Joidenkin mielestä se on käyttökelvoton, jota pitää muotoilla uudelleen ja tehdä aikaan ja ihmisiin sopivaksi? On paholaiselle vihkiytyneitä ja muita sekoilijoita, jotka yrittävät haudata miekan lopullisesti aivan kuin sitä olisi koskaan ollutkaan? ”Sillä totisesti minä sanon teille: kunnes taivas ja maa katoavat, ei laista katoa pieninkään kirjain, ei ainoakaan piirto, ennenkuin kaikki on tapahtunut.” Matt.5:18.

Mutta Herra on säätänyt sananmiekan tekemään tehtävänsä paljastamaan synnin, tuomitsemaan sen ja osoittamaan vapautuksen ainoaksi paikaksi Golgatan, Jeesuksen uhrin ja ylösnousemuksensa ihmeen. Tässä ovat hollilla juutalaiset ja pakanat, kuninkaat ja orjat, kaukaiset ja läheiset, mustat ja valkoiset, hyvät ja pahat, miehet ja naiset, lapset ja vanhukset. Tässä kuljetaan valon ehdoin ja kaikki on avointa ja paljastettua, julkista ja näkyvää, suoraa ja oikeudenmukaista. Tämän miekan käsittelyssä löytyy Jumalan vanhurskaus ja ikuinen elämä.

Herra, teroita miekkasi, se kuuluisa kaksiteräinen Jumalan sana, joka haavoittaa ja parantaa. Lähetä kuultavaksi sana, joka on avannut oven vapauteen, johtanut uskovia tuhansia vuosia maailman orjuudesta luvattuun maahan. Anna kuulua lain ja evankeliumin, joka elättää erämaassa ja tuo toivon luvatusta paratiisista. Tee ihmiset syntisiksi ja armahdetuiksi, lyö maahan ylpeä henki ja anna kutsutuille voima tulla uskoon. Sanot sanassa: ”…ottakaa vastaan.... Hengen miekka, joka on Jumalan sana.” Ef.6:17. Lähetä siis Pyhä Henkesi ohjaamaan Hengen miekkaa ja valaisemaan sanasi julistusta, todistajiasi, seurakuntaasi, evankelioimista, lähetystyötä, armolahjoja, palvelua, rukousta, laulua. Tee ihmiset nälkäisiksi sanasi suhteen, ruoki kansaasi, herätä nukkuvat, paranna sairaat, karkota riivaajat, rohkaise alakuloisia, kanna heikkoja. Aamen.

Kaiken hän on tehnyt kauniisti aikanansa, myös iankaikkisuuden hän on pannut heidän sydämeensä;

Kukaan ei koskaan pitänyt minusta niin kuin Jeesus

Yhdysvalloissa Indianan osavaltiossa Lafayetten kaupungissa syntyi 20. marraskuuta 1871 Charles Frederick Weigle saksalais-luterilaisen leipurin ja hänen vaimonsa perheeseen. Weigle-perhe koostui kahdestatoista jäsenestä, viidestä pojasta ja seitsemästä tytöstä; se oli tyypillinen saksalainen perhe. Poika, nuori Charles Weigle oli tottunut kuulemaan isänsä rukouksia; ja Raamattua luettiin joka aamu välittömästi aamiaisen jälkeen. Perhe liittyi paikalliseen metodistikirkkoon hänen ollessaan 12-vuotias. Siihen aikaan kirkossa järjestettiin usein herätyskokouksia, joihin hänen vanhempansa osallistuivat. Suuri joukko hänen ystäviään ja leikkikavereitaan tuli herätykseen ja uskoon. Tämä teki pysyvän vaikutuksen nuorelle Charles Weigleille, vaikka hän vastusti uskovaisuutta kauemmin kuin useimmat muut. Sitten eräänä yönä hänet yllätti voimakas kokemus, että hän oli matkalla kadotukseen. Hän kertoi muuttumisestaan seuraava:

- Synnyin ja kasvoin kristillisessä kodissa, jokainen perheenjäsenemme osallistui seurakunnan tilaisuuksiin ja menimme pyhäkouluun, ja meillä oli perhehartaus kotona joka aamu. Olin yhtä hyvä kuin muutkin ikäiseni pojat. Minulla oli kuitenkin huono luonne, ja kun olin 12-vuotiaana, tappelin veljeni kanssa naapurin poikia vastaan. Leikkasin veitsellä erittäin vakavasti naapurin poikaa. Toisella kerralla soitin raskasta kelloa poliittisessa paraatissa, ja nuori mies väkijoukosta arvosteli meitä marssijoita. Pudotin kellon hänen päähänsä, ja he veivät hänet kotiin toipumaan. Vanhempani rankaisivat minua vakavasti näiden pahojen tekojen vuoksi ja varoittivat minua lopettamaan tappelun, jotta en olisi joutunut pidätetyksi ja lähetetty vankilaan, mutta en välittänyt varoituksista.

- Tuli päivä, kun minut pidätettiin ja otettiin tuomioistuimeen. Kun istuin yksin ja näin joukon huoneessa odottamassa, mitä tuomari tekee minulle. Tajusin tilanteen vakavuuden, jos olin tuomittu jouduin menemään vankilaan, koska olin syyllinen. Kun tuomari tuli sisään ja istui paikalleen, hän katsoi meitä alaspäin tuomioistuimestaan ja sanoi äänellä, joka kuulosti minulle kohtalon tapaisena: - Nuori mies, oletko sinä asianajaja? Sanoin: - Ei herra, minulla ei ole ketään. Hän katsoi oikealle ja sitten osoitti komealle nuorelle miehelle, että hän tuli eteenpäin ja sanoi hänelle: - Sinun tulee ystävällisesti toimia hänen asianajajanaan.

Tuo komea nuori asianajaja tuli ja istui vieressäni ja otti vastuulleen tapaukseni. - Yksi asia, joka toi hieman toivoa sydämeeni, oli asianajajan asenne. Hän istui minua lähellä ja puhui minulle äänellä, joka oli täynnä suvaitsevaisuutta. Tunsin, että hän oli ystäväni ja että hän välitti minusta ja halusi auttaa minua. Kun kerroin hänelle kaikista keskeneräisistä asioista, joita olin tehnyt ja joista minut oli pidätetty, hän vakuutti minulle, että hän auttaa minua. Kaikki minun tarvitsi tehdä, oli vain kertoa totuus ja jättää loput hänen kanssaan. Tämä tuntui lieventävän mieleni mitä parhaiten.

- Sen jälkeen kun oikeudenkäynti alkoi, ja yksi todistaja toisensa jälkeen todisti minua vastaan, aloin menettää toivoni, joista toinen sanoi, että minä kopautin häntä ja melkein tapoin hänet. Sanoin: - Kyllä herra. Seuraava todistaja syytti minua siitä, että hän vakavasti loukkaantui lyötyäni häntä raskaalla päivälliskellolla, ja minun asianajajani taas sanoi: - Teitkö sen? Sanoin: - Kyllä herra. Oma veljeni todisti minua vastaan ja ilmoitti, että olin käyttänyt veistä häntä vastaan. Olin otettu hänen elämästään. Avustajani kääntyi minuun ja kysyi: - Oletko syyllistynyt kaikkiin näihin tekoihin? Sanoin: - Kyllä, herra, ja paljon muuta, mitä he eivät edes tiedä. Hän yritti poistaa pelkojani sanomalla: - Luota minuun - minä autan sinua. Lopuksi syyttäjäviranomainen nousi ja puhui tuomarille ja sanoi: - Herra Honor, todistajien todistuksien mukaan vastaaja syyttää kaikkia häntä vastaan nostettuja syytöksiä. Hän on potentiaalinen murhaaja ja uhka tässä yhteisössä, ja pyydämme, että hänet asetetaan vankilaan pitkäksi aikaa. - Sitten sydämeni upposi minussa ja sanoin itselleni: - Minulla ei ole toivoa.

- Kun avustajani nousi puhumaan puolustuksekseni, mietin, mitä hän voisi tehdä minulle. Kun hän katsoi tuomaria, hän sanoi: - Isä. Tuo yksi sana toi toivoa minulle, kun hän katsoi isäänsä, tuomaria, ja sanoi: - Isä, vastaaja hyväksyy syytöksensä jokaisesta häntä vastaan nostetusta syytteestä, hän pyytää armoa, ja hänen asianajajanaan vetoan häntä kohtaan. että jos tuomioistuin antaa vetoomuksen, tämä nuori mies elää uudella ja paremmalla elämällä. - Minä näin tuomarin nousevan seisomaan, kun asianajaja puhui. Hänen rakkautensa ja hyväntahtoisuutensa näytti siltä kuin hän sanoi: - Mutta poikani, syytetty on syyllinen. Lain mukaan hänen on saatava rangaistus.

- Minä huolehdin siitä ja rangaistuksesta, sanoi minun asianajajani, ja sitten ilokseni ja hämmästyksekseni tuomari sanoi: - Tuomioistuimen päätös on, että vastauksena asianajajan tekemään kanneperusteeseen hänelle on annettava anteeksi ja vapautettava, sillä hän on ymmärtänyt, että hän näyttää elämällään kunnioittavan lakia ja ystävällisyyttä naapureilleen. - Olin vapaa! Sydämeni oli täynnä iloa, kun tartuin avustajan käteen ja kosteilla silmillä yritin ilmaista kiitollisuuteni. Hän asetti käsivartensa minuun ympärilleni ja äänellä, joka kuulosti enkelin harpun musiikilta, hän sanoi: - Sinä ja minä olemme ystäviä ikuisesti. Me olemme veljiä; ja aina, kun tarvitset apua, saatat tulla minun luokseni ja autan sinua. - Siitä päivästä lähtien hän ei ole koskaan unohtanut minua. Olemme olleet niin lähellä kuin veljet voivat olla vuosien varrella.

- Siihen aikaan eräänä iltana, kun istuin metodistikirkon takapenkkiin, Pyhä Henki, taivaan suuri sheriffi, pidätti minut ja vei minut eteen kaikkien ihmisten edessä, minut tuomittiin ja tunnustin syyllisyyteni Kaikkivaltiaalle Jumalalle. Kun hän oli tullut ja hiljensi pelkoni, hän maksoi rangaistuksen kaikista synneistäni ja syyllisyyteni puolesta, ja hän pyysi armahdusta minun tapaukseeni taivaan korkealla tuomioistuimella ja sai minulle aikaan anteeksiannon. Kun tämä suuri totuus herätti mieleni, sydämeni oli täynnä kiitollisuutta ja kiitosta, suurta rakkautta sydämessäni Vapahtajaani kohtaan. Rakkaus oli kasvanut, kunnes Hänellä oli pääasia elämässäni ja odotin häntä kasvokkain, se oli minulle taivas .

Siitä hetkestä lähtien Charles kasvoi rakastamaan Jeesusta yhä enemmän. Hänellä oli nälkä Jumalan Sanaa kohtaan. Kun hän kasvoi henkisesti, ihmiset havaitsivat huomattavan muutoksen hänen elämässään ja asenteessaan. Hän oppi elämään pyhää elämää uskossa. Jumala kutsui Charlesia evankelistaksi. Hänen saarnansa oli siunattu ja tuotti paljon hedelmää. Hän myös lauloi kauniilla baritonilla hengellisiä lauluja. Charles matkusti ympäri maata vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Mutta hän joutui pian surun kouluun. Hänen avioliitonsa oli levoton ja hänen vaimonsa tyytymätön olosuhteisiinsa. Eräänä iltana herätyskokouksessa Charles sai viestin ongelmista kotona. Hän polvistui rukoilemaan. HC Morrison, saarnaaja, tuli hänen rinnalle rukoilemaan.Kun he nousivat polviltaan, Morrison laittoi kätensä Charlesin vapisevan olkapään ympärille. Hän sanoi: - Charlie, et voi ajatella, että voit kantaa tätä, mutta aika on suuren parantajan; ja Jeesus tuo sinut läpi tämän ahdistuksen. Nämä sanat nostivat Charlesia ja antoivat hänelle voimaa jatkaakseen.

Vain muutama kuukausi myöhemmin, hänen vaimonsa kertoi hänelle: - Lähden, Charles. En halua elää sinun elämääsi. Haluan mennä toiseen suuntaan - kirkkaisiin valoihin. Charles vei vaimonsa ja tyttärensä Kalifornian junaan. CW masentui ja meni monta vuotta, kun hän kulki alatietä ja pimeydessä. Hän ajatteli jopa itsemurhaa, mutta luopui pian siitä ajatuksesta. Hän antoi heille anteeksi. Surun aikana hän oli riippuvainen Jumalan armosta enemmän kuin koskaan ennen. Jeesuksen rakkaus vei hänet surun syvien vesien läpi.

Seuraavina vuosina oli epätoivon aika. Hän mietti, onko joku joka todella huolehtii hänestä. Jonkin ajan kuluttua hänen uskonsa palautui jälleen ja hänestä tuli taas aktiivinen Herralle. Noin viisi vuotta myöhemmin, vuonna 1932, hän halusi laittaa paperille laulun, joka olisi kertonut hänen tunteensa, jotka hän oli kokenut epätoivoisina päivinä. Eräänä iltana hän istui pianon ääreen, ja ajatteli, kuinka Jumala oli vienyt hänet pimeiden päivien läpi. Yhtäkkiä sanat tulivat hänen sydämeensä: - Kukaan ei ikinä huolehtinut minusta kuin Jeesus. Seuraavan kolmenkymmenen minuutin ajan Jumala auttoi häntä kirjoittamaan sanat ja melodian tähän lauluun. Jakeet tulivat helposti, ikään kuin hän olisi tuntenut ne koko elämänsä. Viikon sisällä hän lähetti sen julkaisijoille.

Välittömästi sen jälkeen, kun Charles sai ensimmäiset laulunsa, hän osallistui evankelistojen konferenssiin Indianapolisissa. Musiikin johtaja pyysi häntä laulamaan uuden laulunsa kaikille. Charles otti nuotit taskustaan, antoi yhden urkurille ja lauloi kappaleen, joka oli syntynyt hänen sydämeensä. Monet yleisöistä olivat kyynelissä laulun päätyttyä.

1.Haluaisin kertoa teille, mitä ajattelen Jeesuksesta,

koska löysin Hänessä ystävän niin vahvan ja todellisen;

Kerron teille, kuinka hän muutti elämäni täysin -

Hän teki jotain, jota kukaan muu ystävä ei voinut tehdä.

kerto:

Kukaan ei koskaan pitänyt minusta niin kuin Jeesus;

Ei ole muuta ystävää niin ystävällistä kuin Hän;

Kukaan muu ei voinut ottaa syntiäni ja pimeyttäni minulta -

Oi kuinka paljon hän välitti minusta!

2.Koko elämäni oli täynnä syntiä, kun Jeesus löysi minut;

Sydämeni oli täynnä kurjuutta ja pahaa;

Jeesus asetti vahvat ja rakastavat käsivartensa ympärilleni,

Ja hän ohjasi minut uuteen elämäntapaan, jolla minun pitäisi mennä.

3.Joka päivä hän tulee minulle uudella varmuudella,

Yhä enemmän ymmärrän Hänen rakkauden sanojaan;

Mutta en koskaan tiedä, miksi hän tuli pelastamaan minut,

Tässä päivässä minä näen hänen siunatun kasvonsa ylläni.

Kolme laulajaa pyysi häneltä välittömästi lisää kopioita kappaleesta, sanoen: - Weigle, tämä on kappale, jota olemme etsineet. Laulu sai suosiota. He lauloivat laulua pitkin Amerikkaa ja Jumala käytti sitä tekemään monista ihmisistä uskovia, palvelijoita Herralle. Sen jälkeen se on julkaistu kolmellakymmenellä eri kielellä eri puolilla maailmaa. Vaikka Charles Weigle on mennyt kirkkauteen, hänen laulun sanansa vaikuttavat edelleen ihmisiin hänen suurimpaan ystäväänsä, Jeesukseen.

Säveltäjä Charles Weigle kuoli 95-vuotiaana. Maailma ei ehkä muista hänen saarnojansa, kuitenkin hänen palvelutehtävänsä elää samalla, kun laulamme hänen laulujansa. Paras ystävä on Jeesus, jonka rakkaus on täydellinen ja ikuinen. CW osallistui Cincinnati-konservatorioon ja jatkoi urallaan saarnaamista ja laulun kirjoittamista. Hän sävelsi yli tuhat hengellistä laulua. Hän vietti viimeiset 15 vuotta elämästään Chattanoogan Tennessee-temppelikouluissa. Hänen teoksiaan olivat: Rauhan, puhtauden ja voiman laulut, Suuren ilmestysmajan virsiä, Todellisen elämän lauluja, Lauluja Jeesuksesta.

tässä muutama youtube versio laulusta:
 https://www.youtube.com/watch?v=ESeBnOXqfFg
https://www.youtube.com/watch?v=xwe5KWxkHh4
https://www.youtube.com/watch?v=CB5zf-T8m8o
https://www.youtube.com/watch?v=6GhcJglp7RI

Pihaseurat Kangasalan seurakunnassa

Riittääkö Kantti vai tarvitaanko Jeesusta?

Kangasalan harrastelijateatteri oli valikoinut kesäohjelmaansa yhden vanhan klassikon sadan vuoden takaa, Minna Canthin Työmiehen vaimo näytelmän. Se on syntynyt ajalla, jolloin sekä naisten että työväestön asema on ollut varsin rajoitettu ja uuden ajan äänet olivat jo vahvistumassa muutoksen puolesta. Se oli sen ajan politiikkaa, josta vielä nykyään monet ammentavat tavoitteensa ja sanottavaansa. Mikä siis voisikaan olla ihanne ihmisen aseman parantamisessa ajallisesti, tai milloin voidaan sanoa saavutetun riittävän muutoksen tai parannuksen? Onko edes mahdollista, että kaikki muuttuisi paremmaksi ja voitaisiin olla tyytyväisiä oloihin, elämään ja talouteen? Ja onko mahdollista toteuttaa näitä pyrkimyksiä ilman Jumalaa niin, että niistä olisi jotain kestävää hyötyä? Nyt näyttää siltä että sekä naiset sekä työväki on valjastettu markkinavoimien palvelukseen osto ja myynti rulettiin, jolla rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Samalla yritetään pitää sosiaalista ääntä ja toimintaa riittävästi, ettei synny vallankumousta, anarkiaa ja liikaa tyytymättömyyttä. Onko kaikki siis vain suurta näytelmää, johon kutsutaan vapaaehtoisia ja palkattuja näyttelijöitä – meitä? Kansa, jolle tarjotaan sirkushuveja ja kehitysopillista humanismia on helppo ohjata mihin tahansa. Maltillisesti tiputetaan karkkeja kadulle ja löytäjät mainostavat niitä muillekin? Muta mihin tämä tie johtaakaan?

Minna Canthia pidettiin omana aikanaan hyvin radikaalina. Hänessä oli ainesta vaikka uuden puolueen perustamiseen. Canth kritisoi kirkkoa, mutta henkilökohtainen uskonnollisuus veti häntä puoleensa. Hän luki hengellisiä kirjoja ja yritti vaikuttaa yhteiskunnalliseen muutokseen. Jeesuksen Vuorisaarna vetosi häneen ja Tolstoilainen humanismi innosti. Uskonnollisuus oli hänelle oikeita elämän ratkaisuja ja hyviä käytöstapoja, rehellisyyttä, omatunnon oikeutta. Mutta herkkinä hetkinä hän kaipasi Jumalaa ja oli Herran kutsun edessä. Tästä hän ei kuitenkaan paljon puhunut.

Ollessaan 42-vuotias, Canth tapasi muutamia sen ajan merkittäviä hengenmiehiä, kuten Elis Bergrothin (Suomen ensimmäinen merimiespappi, Räisälän kirkkoherra, päätoimittaja ja valtionpäivämies), josta hän kirjoitti: - Häntä elähdytti todellinen kristillisyys, ei siinä ollut fanatismia eivätkä he myöskään uskontoa minäkään manttelina pidä, jonka alla kätketään inhottavimpia itsekkäisiä tarkoituksia. Kunpa meidän papit olisivat sellaisia, ei sitten hätää mitään!… Väittelimme pastori Bergrothin kanssa kaiken aikaa ja kuitenkin erosimme parhaina ystävinä. Hän osaa panna sanat niin, että ne menevät luihin ja ytimeen. Mutta kun se ensi pistos meni ohitse, pidän hänestä kuitenkin nyt kahta vertaa enemmän...

He kyläilivät toistensa perheissä ja Bergroth arvioi Canthin kirjoja ja he kävivät useita henkeviä keskusteluja. Hän näki niissä luokkataistelun aineksia ja moraalittomuutta, joita arvosteli. Canth kirjoitti: - Tekin, pastori Bergroth, tekin olette nyt ankara ja kova! Te, jolta viime kesänä, pitkän ajan jälkeen taas sain kuulla elävää Jumalan sanaa semmoisena, että sen täydellisesti saatoin itselleni omistaa. Kuinka ihanasti silloin selititte rakkauden oppia! Sananne sattuivat kuin virvoittava kaste kuivaan maahan. Olisin halunnut kuulla teitä joka päivä, isosin ja janosin sitä henkeä, joka teistä puhui. Ja riemastuin nähdessäni uskonnon edustajassa noin suurta innostusta, voimaa ja jumalallista inspiratioonia, se antoi minulle ikään kuin tukea siitä, että Kristinoppi kyllä kiirastulien läpi menee, ja jälleen puhdistettuna ja kirkkaana nousee, maailmaa valaisemaan ja ihmiskuntaa pelastamaan. Mutta kiirastuleen sen täytyy joutua, sillä paljon ovat ihmiselliset heikkoudet ja puutteellisuudet päässeet sen alkuperäistä totuutta ja henkeä himmentämään. Ja siitä syystä onkin ihmiskunta nyt tällaisessa onnettomuuden ja epätoivon tilassa.

- Tuo realistinen kirjoitustapa teitä inhottaa, pastori Bergroth. - Kuinka hyvin teitä ymmärrän, enkä sittenkään voisi toisin kirjoittaa. Onko minun syyni, että elämässä on ei ainoastaan kaunista, mutta myöskin rumaa. Siksi kirjailijan tuli olla rehellinen ja kaunokirjallisuuden olla kuvastimena, joka ihmisille näytti, minkälaisia he ovat. Hävetä heidän pitääkin, pastori Bergroth, se juuri on tarkoitus. Muuten he eivät tapojaan paranna…. Mutta hirmuista olisi, jos tykkänään olisi harhateille joutunut ja vääryyden puolella taistelisi.

- Varjelkoon suuri Luoja, ettei hänelle (Bergroth) ikävyyttä minun tähteni tulisi pidän hänestä niin paljon. Saarnatkoon vaan, hän kuitenkin on ja pysyy yhtenä niistä harvoista miehistä, joita ihailen ja kunnioitan. Hän vaan ei ymmärrä omaa itseään, ei tiedä, että hän juuri on realisti uskonnon alalla. Kyllä ne papit sentään olisivat niitä parhaita miehiä, jahka ne vaan olisivat semmoisia kuin niiden olla pitäisi.

Kaikkein herkimmin Elis Bergrothin ja Minna Canthin ystävyys ilmeni heidän kirjeenvaihdossaan Minna Canthin tyttären Hannan, 19 v. kuoleman johdosta. Bergroth oli menettänyt myös pienen tyttärensä ja kertoi itkeneensä pienen tyttönsä haudalla, kunines hän oppi tuntemaan tämän: "Herra antoi, Herra otti, siunattu olkoon Herran nimi." - Kun itsekäs sydän oli oppinut tätä kiitosi sanaa Herralle lausumaan, silloin surun ota oli taittunut - pois otetun pienen epäjumalani sijaan pääsi sydämeeni se suuri Jumala, joka yhä enemmän ja täydellisemmin on täyttävä olentomme kaikki sopukat. Kuinka monta kertaa olen rukoillut, että teidän nyt kävisi yhtä onnellisesti kuin minun silloin kävi! Ja kyllä niin käykin, sillä kuuleehan Herra rukoukset; ja ovathan hänen tiensä ihmeelliset, mutta aina ne ovat armo ja totuus.

- Rakas pastori Bergroth! Kuinka herttaisen hyvä te olitte, kun kirjoititte minulle tänä surun hetkenä! aloitti Minna Canth herkän hienon vastauskirjeensä ja sanoi tuntevansa tällaisen surun jalostavaa voimaa sekä tietävänsä: - että enemmän tulisi meidän kiittää Jumalaa surusta ja kärsimyksestä kuin myötäkäymisestä, kunhan vain olisi varma siitä, että Jumala oli sen määrännyt ja että se tuli Hänen kädestään. Mutta epäilykset ja ristiriidat tahtoivat nousta, kun ei päässyt oikein selville siitä, missä luonnon lait herkiävät vaikuttamasta ja korkeampi voima tarttuu kiinni. Ja niin - ehkei hän (tytär) olisikaan kuollut, jos heti olisi ymmärtänyt ruveta häntä oikein hoitamaan. Mutta toisaalta Hannan koko elämä oli samaa ystävällisyyttä ja hellätuntoisuutta riitti hänellä kaikille - viittasi siihen, että aikainen kuolema oli sille johdonmukainen ja luonnollinen loppu kuin aamen kirkossa. Suloista oli sitä muistella. Hän oli kuin laina taivaasta, jonka arvoa ei aina huomannut, ennenkuin se otettiin pois.

Minna Canth sanoi joka päivä vähentymättömällä mieltymyksellä tutkineensa Thomas Kempiläisen kirjaa Kristuksen seuraamisesta, jota hän oli lukenut monta vuotta yhä uudelleen kannesta kanteen. - Minun pitäisi osata se ulkoa, hän kirjoitti. - kun olen niin moneen kertaan sen lukenut, ja kuitenkin sillä yhäti on minuun sama uutuuden viehätys. Kummastelen aina, miks'ei kaikki muut ihmiset ole siihen ihastuneet samassa määrässä kuin minä.

Lähettäessään Minna Canthille Vartijassa (eräs lehti) julkaisemansa Salakarin (Canthin kirja) arvostelun Elis Bergroth kirjeessään sanoi: - Taas minä olen ollut paha teitä vastaan, rouva Canth. On tuskin päivääkään, etten hän olisi rukoillut teidän puolestanne. Olen myöskin varma siitä, että Herrani vielä voittaa teidät puolellensa ja että yhdessä tässä maassa saamme tehdä hänen työtänsä. Ja hän sanoi pyytäneensä toisiakin rukoilemaan hänen puolestaan uskoen rukouksen voimaan, jota oli itsekin kokenut. Ja niin hän uskoi Minna Canthin yhä selvemmin näkevän, kuinka valoisaksi maailma tulee iäisyyden valossa katsottuna. - Vaimoni tervehtää teitä sydämellisesti - Jumalan rauha vallitkoon sydämessänne ja kodissanne, sitä toivoo ja rukoilee tosi ystävänne.

Minna Canth kuoli 53-vuotiaana ja Elis Bergroth 51-vuotiaana.

Herra lähettää etsikkoaikoja ihmisille ja kulissien takana tapahtuu paljon sellaista, mitä emme tiedä, mistä ei julkisuudessa kirjoiteta. Joku löytää viime hetkillä Kristuksen ja pelastuu, vaikka elämä menee hukkaan. Moni ei pääse Jumalaa tuntemaan, vain etäältä hänestä juttua kuulee ja elämä jää olosuhteitten ja tapojen paranteluksi.

Raamattu sanoo: "Vaan jokaista kiusaa hänen oma himonsa, joka häntä vetää ja houkuttelee;" Jaak.1:14. Luontainen sielun ominaisuus vaihtelee, mutta kaikilla ovat omat viehtymyksensä, heikkoutensa ja vaivansa. Kaikki eivät vain koskaan näe sitä, vaan kokevat olevansa muita etevimpiä pyrkimyksissään ja päämäärissään. Vain Jumalan arvio kelpaa kertomaan, mikä on hyvää mikä huonoa, mikä tarpeellista mikä vahingollista, mikä auttavaa, mikä kadottavaa. Ihmismielipiteet ovat tyhjän veroiset. "Vanhurskaan kieli on valituin hopea, jumalattomien äly on tyhjän veroinen." Snl.10:20. Ihminen ilman Jeesusta on tällainen, kaikki ihmiset, hallitsijat ja rahvas. Vasta Herra voi avata ymmärryksemme, niin että käsitämme himon ominaisuuden. Ilman Jeesusta ei yhteiskunnallisista uudistuksista ole paljonkaan hyötyä. Mitä siitä, jos on saanut nimikkokadun, tai jos on näköispatsas kuoleman jälkeen, tai kaunis hautamuistomerkki, jos on sielunsa kadottanut ikuisesti? ”Katso, minun päiväni ovat kämmenen leveys tykönäs, ja minun elämäni on niinkuin ei mitään sinun edessäs: kuinka aivan turhat ovat kaikki ihmiset, jotka kuitenkin niin suruttomasti elävät Sela!” Ps.39:6 (biblia)

Alkuseurakunnan vaikutus maailmaan oli hengellinen herätys, lähetystyö, Jumalan sanan julistaminen ja Kristuksesta todistaminen. Sillä ei ollut poliittista ohjelmaa, eikä yhteiskunnallisia tavoitteita. Kaikki muutokset maailmassa olivat seurausta siitä, että ihmiset tulivat uskoon ja alkoivat elää Jeesuksen seuraajina. Vasta paljon myöhemmin, 300-luvulla kirkko järjestäytyi ja rupesi käyttämään valtaa ja tekemään politiikkaa. Samalla se kadotti evankeliumin ja kutsumuksensa, jota Herra sitten lähetti tavalliset uskovansa kansan keskellä kertomaan ydinasiasta, Jeesuksesta. Se taas synnytti vainon ja katolinen kirkko teki kaikkensa voidakseen säilyttää valtansa ilman uskoa ja Kristusta. Ja se on jatkunut ja sama syöpä on pesiytynyt kaikkiin kirkkokuntiin, joten ei hyödytä rientää etsimään täydellistä yhteisöä - sellaista ei ole. Vaan jokaisessa vajavaisessa seurakunnassa voi toimia uskovana Jeesuksen omana ja asialla, mutta se ei koskaan käy ongelmitta.

Jeesuksella ei ole politiikkaa, hän suostuu toimimaan vääryyden maailmassa, epäoikeuden, sodan, vihan ja vääryyden keskellä. Hän ei puuttunut Juudakseen rahan varasteluun ja tämän jälkeen on uskovien keskuuteen puikahtanut jatkuvasti varkaita, jotka aikansa harrastavat tätä syntiä. "Hän ei sanonut tätä kuitenkaan siksi, että olisi huolehtinut köyhistä, vaan siksi, että oli varas. Rahakukkaron hoitajana hän otti itselleen siihen pantuja varoja." Joh.12:6. Rahanhimo oli vaikutin Juudaksen kavaltajaksi tulolle. Rahojensa tähden hän myös viimein kuoli - ilman rahoja.

Aina silloin tällöin putkahtaa tätä Juudaksen asennetta, syntiä, seurakunnissa esiin. Ihmiset kauhistelevat, rehelliset ihmiset, joku rukoilee varkaiden puolesta, joku menee raastupaan hakemaan saataviaan, mutta taivas tuntuu olevan kovin hiljaa? Miksi? "Te olette kärsineet vankien kanssa ja ilolla suvainneet omaisuutenne ryöstön, tietäen, että teillä on parempaa ja pysyvää omaisuutta." Hebr.10:34. Jumala on siis laittanut meille koetuksen, jossa ilmenee, kuinka paljon olemme kiinni ajallisessa? On turha odottaa rehellisyyden voittavan täällä synnin ja valheen maailmassa. Tämä ei ole paratiisi, eikä sellaiseksi tule.

Muistan erään työtoverini, jolla oli rikollinen tausta ennen uskoon tuloaan ja hän joutui siitä kärsimään pitkin elämäänsä myöhemmin. Ilmeisesti suurin syy kuitenkin oli se, ettei hän yrittänytkään hyvittää kolttosiaan läheisten ja sukulaisten kanssa, vaan pakeni joutumasta kasvotusten menneisyyden kanssa. Aikansa hänkin kuulutti julkisesti oikeudenmukaisuuden politiikkaa, yhteiskunnallista vanhurskautta, joka tarkoitti lähinnä vasemmistolaista puoluepolitiikkaa? Mutta en tiedä mitä olisin ajatellut, kovin ristiriitaiselta se tuntui?

On siis osattava ja opeteltava elämään Jumalan lahjoista tai sitten yritettävä itse touhuta muutokset, uudistukset ilman Jumalaa omalla vastuullaan ja ansiollaan. "Älkää eksykö, rakkaat veljeni. Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, valkeuksien Isältä, jonka tykönä ei ole muutosta, ei vaihteen varjoa." Jaak.1:16-17

Elämme täällä lyhyen ajan ja etsimme mieltymyksiä, mutta harvoin sinua, Herra Jeesus. Olet meille kuin hätävara, johon turvaudumme vasta äärimmäisessä hädässä, kuoleman edessä. Mitä siis voimme ajatella: Tulkoon kuolema rajoitetusti liki, että sielut pelastuisivat. Sinä sallit sen aikoinaan tulla Lasaruksen kotiin, että saatoit herättää hänet takaisin elämään. Sen kodin suuren surun keskellä sinä olit ainoa valo, voima, viisaus, rakkaus, sääli ja toivo, ylösnousemus ja elämä. Omat tarpeemme ovat aina päällimmäisiä ja sinun tahtosi vasta niiden jälkeen rukouslistallamme. Armahda meitä, jotka muuttaisimme yhteiskuntaa ja lähimmäisiämme, muttemme anna sinun muuttaa itseämme.

Herää itses’ tuntemaan, Herraa avuks’ huutamaan

Wilhelmi Malmivaara oli körttiläisyyden johtohahmoja 1900-luvun alussa, kun herännäisyys vielä herätteli syntisiä parannukseen. Malmivaara oli myös virsirunoilija. Lähes jokainen suomalainen on kuullut hänen kirjoittamansa virren joissakin hautajaisissa: "Oi Herra, jos mä matkamies maan". Laulu syntyi suuren murheen alla, kun hän menetti vaimonsa ja kaksi lastaan sairauden kautta. Hän uudisti heränneiden laulukirjan Siionin Virret. Myös Achreniuksen Hengelliset laulut on hänen kielellisesti korjaamansa. Hän perusti Hengellisen Kuukausilehden, joka ilmestyy edelleen. Malmivaara oli herätysmies, joka kantoi murhetta kääntymättömistä, pelastuksen ulkopuolella olevista sieluista. Myös luopiot ja muotojumaliset hän huomioi julistuksessaan ja kirjoituksissaan, jotka ovat edelleen sangen ajankohtaisia ja hengellisesti rakentavia. Eräs hänen herätyslauluistaan kuului tuohon uudistuskokoelmaan:

1. Seisahdu jo, syntisparka, tutkimaan sun tietäsi, 

kun on vielä vähän arka sinun omatuntosi! 

jos sen yhä paadutat, synnin uneen nukutat, 

varmaan hukut synneissäsi, koska loppuu elämäsi.

2. Luulet tietäs’ oikeaksi, vaan se tie on helvetin. 

Luulet Herraa laupiaaksi, vaikka suostut synteihin. 

Kristuksehen luotat vaan, vaikk'et aio ollenkaan 

kääntyäkään maailmasta, saatanata seuraamasta.

3. Mielesi on muuttumaton. Olet aivan tunnoton, 

Herran puoleen taipumaton. Sydämes’ kuin kivi on 

ja kun Herra kutsuupi, nuhteitansa tarjoopi, 

käyt kuin rosvo pakosalle kuolleen tietouskos’ alle.

4. Perkele on jumalasi, maailma on taivaasi. 

Niillä etsit autuuttasi, niihin palaa himosi. 

Silmäin pyyntö, koreus, lihan himo, haureus, 

riettaat puheet, ajatukset ovat sulle huvitukset.

5. Jos sä joskus kirkkoon tulet Herran sanan äärehen, 

sydämesi siltä suljet, vaivut usein unehen. 

Sielt' on kiire synteihin, turhiin ajanvietteihin, 

syömään, juomaan, tanssimahan, Jumalata piikkaamahan.

6. Herran kalkki huulillasi kerran vuodess' käydä saa. 

Silloinkin sä himoillasi palvelet vain saatanaa, 

jonka oma sydän on, Koska olet haluton synneistäsi 

luopumahan, ristin Herraa seuraamahan.

7. Pilkkanas’ on Herran sana, Armonhengen suuret työt. 

Pidät synnin rakkaampana, maailmalle Herran myöt. 

Herran kansaa halveksit, paljon sitä paheksit, 

kun se kääntyy maailmasta synnin tietä kulkemasta.

8. Armon vielä omistaisit, taivaaseenkin toivoisit, 

Kun vaan aina elää saisit niin kuin itse tahtoisit. 

Rakastaisit maailmaa sekä joskus Jumalaa, 

jos hän sua puolustaisi eikä rauhaas’ kukistaisi.

9. Mutta kukaan ei voi tulla syntinensä taivaaseen. 

Aivan turha toivo sulla ompi Herraan Jeesukseen. 

Alla Herran tuomion hukkuminen sinun on, 

jos vain et tee parannusta elämästäs’ totutusta.

10. Vielä kutsuu Herran sana, paljastaa sun syntejäs’. 

Pidä se jo rakkaampana kuin tuo syntielämäs’! 

Herää itses’ tuntemaan, Herraa avuks’ huutamaan, 

ettet paatuis’ mielehesi omaks’ kadotukseksesi!

Olin eräässä seurakunnassa vierailulla ja siteerasin tuota virttä puheeni yhteydessä. Tilaisuuden jälkeen luokseni tuli körttipappi, joka halusi tietää, mikä olikaan virsi, jonka sanomaa olin lainannut? Näytin sitten virren ja tekstin, sekä sen järjestysnumeron. Hän ei ollut koskaan kuullutkaan tuota virttä - eipä tietenkään, nykykörttiläisyys oli "puhdistanut" Siionin virret kokoelman myöhemmän uudistuksen yhteydessä pois kaikki tämän sukuiset laulut. Ne eivät enää sopineet nykyaikaiseen ajatteluun ja tämän ajan maailman menoon? Vähän ajan kuluttua luin tuon samaisen körttipapin kuolinilmoituksen lehdestä ja ajattelin, tulikohan hän uskoon, vai kävikö niin kuin heidän omassa mielivirressään (on myös Malmivaaran käsialaa) veisataan: "On tekemättä vielä mun parannukseni ja aivan alussansa on kotimatkani. Maailma iloinensa minua viehättää, ja syrjään jatkuvasti iäinen autuus jää."

Niinpä niin, millä voi pelastua vedenpaisumuksesta, jos ei astu arkkiin? Miten voi pelastua, jos ei lukenut kuin teologiaa? Millä voi saada syntinsä anteeksi, jos ei löydä tietä Golgatalle Jeesuksen ristille ja tyhjälle haudalle? Millä voi pelastua, jos on vain oman ymmärryksensä ja kavereiden mielipiteitten varassa ilman Pyhää Henkeä? Miten voi löytää uuden elämän, jos ei pääse maistamaan Herran hyvyyttä ja Kristuksen veren voimaa?

Viimeinen säkeistö tuossa virressä on ratkaisevasti muutettu nykyiseen SV-kirjaan, sillä alkuperäisessä runossa rukoillaan Jeesusta elämään pelastajaksi ja rauhan tuojaksi: "Oi Herra, käänny tänne, Sinua hapuilen, Luo katsees sydämeeni. Sulata routa sen, Mua paina rintaas vasten, Niin että löydän sun Ja suuren armos kautta Ainaiseks' rauhoitun!"

Luin lehdestä pari haastattelua entisistä uskovista. Molemmat olivat olleet monta vuotta mukana seurakunnan toiminnassa ennen irtiottoaan. Petri niminen mies kertoi avoimesti asioista, mitkä hän oli kokenut vaikeiksi uskovien piirissä. Hän sanoi: - En ikinä saanut rauhaa, vaan minulla oli koko ajan epävarmuus omasta kelpoisuudesta. Ajoittain koin pelastusvarmuutta, mutta se jäi tunnetasolle, eikä mennyt syvemmälle…. Kriisin keskellä hän yritti kuunnella ylistysmusiikkia, että olisi päässyt vapaaksi sisäisestä ahdistuksesta. Mutta se ei onnistunut. Pari läheisten ystävien kuolemantapausta oli viimeinen pisara hänen uskovaisuudelleen. Hän ajatteli, ettei Jumala auttanut noita, miten hän auttaisi häntäkään?

Moni käy elämässään läpi samanlaisia tunnelmia, on suuria odotuksia ja merkittäviä lupauksia, innokasta rukousta ja sitten vastenmielinen lopputulos? Mietin, että puuttuiko lopullinen ratkaisu, vai oliko väärä odotus syynä pietiin? Tavoiteltiinko sittenkin jotain, mitä ei Jumala ollut tarkoittanutkaan? Vai oliko usko kadoksissa koko ajan, oliko kristillisyys vain ulkoista kirkonmenoa, kokouskulttuuria, ihmiskeskeistä näkyvien asioiden pyrkimystä? Miksi ihminen ei löydä Kristusta, miksi hän ei löydä rauhaa, miksi ahdistus vain kasvaa koko ajan? Mietin myös sitä, miksi vika näissä kertomuksissa lähes aina löytyy seurakunnasta tai uskovista? Miksei uskonsa menettänyt koe itseään ongelmaksi tai virheelliseksi? Vai onko niin, ettei pimeydessä kulkeva kestä syyllisyyttä, jonka joutuu yksin kantamaan ilman auttajaa? Miksi ihminen panee välit taivaaseen poikki kerralla ja pysyvästi? Miksi parannuksen tekeminen on niin vaikeaa?

Toinen tapaus samassa lehdessä oli Elina, joka alkoi etsiä apua. Itsekseen nuori tyttö luki hengellisiä kirjoja, hakeutui seurakunnan toimintaan ja tuli uskoon. Noin kymmenen vuoden päästä usko alkoi kuitenkin horjua. Elina uupui työtaakan alle vapaakirkollisessa seurakunnassaan. Pian hän kyseenalaisti sen, että Raamattu on kirjaimellisesti Jumalan sanaa. Uskosta luopuminen kokonaan tapahtui kuitenkin hitaasti. Elina päätti avata vielä Raamatun ja antaa Jumalalle mahdollisuuden. Lukiessaan hän kuitenkin tajusi, ettei Jeesus näyttäytynyt hänelle enää Jumalana, vaan inhimillisenä. Hän kertoi: - Kun olin todennut, että uskoni oli loppunut, helvetin pelko myös katosi. Jos ei usko helvettiin, ei silloin myöskään pelkää sitä. Itkin ja tein surutyötä siksi, että uskoni oli kuollut. 

Hänen elämässään Jeesus oli aikansa Jumala, ihmeellinen, vapauttaja ja sankari, mutta jostain kumman syystä Kristuksen karisma laski ihmisen silmissä ja vähän ajan kuluttua ei nainen häneen enää uskonutkaan? Jeesus muuttui erehtyväksi juutalaismieheksi, joka kuoli ristillä ja lopuksi ihmisen sydämessä ja mielikuvissa? Jumala jäi salaisuudeksi, etäiseksi, kun ihminen tarttui itse järjestelemään asioitaan? Paljon yritystä ja touhua sisältänyt uskonelämä olikin rakentunut vain toimintaan, ei Jumala-suhteeseen? Kun kavereita ei ole, tai ne vaihtuvat ateisteihin ja sen sellaisiin tyyppeihin, voidaan uskolle pitää hautajaiset suitsevan kynttilän valossa?

Jumala hoiti, huolehti, johti ja siunasi kansaansa, mutta väki käänsi hänelle selkänsä. Niin Herra luki aikoinaan lakia kansalleen, joka simppaili häntä vastaan: "Mutta luopiot ja syntiset saavat kaikki turmion, ja ne, jotka hylkäävät Herran, hukkuvat. Sillä he saavat häpeän niistä tammista, joita te himoitsitte, ja pettymyksen puutarhoista, jotka te valitsitte. Sillä teidän käy kuin tammen, jonka lehdet lakastuvat, ja kuin puutarhan, joka on vailla vettä. Ja mahtaja tulee rohtimeksi ja hänen tekonsa kipinäksi, ja molemmat palavat yhdessä, eikä ole sammuttajaa." Jes.1:28-31.

Murheellinen viesti, joka on synkin värein maalattu. Mutta ajattelevatko ihmiset näin? Eivät ajattele. Vallalla meillä on ajatus kaiken kattavasta optimistista, jossa teki mitä tahansa, eli kuinka tahansa, kaikki päättyy hyvin kuin elokuvissa - aina onnellinen loppu.

Jeesus sanoi: "se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään, ja harvat ovat ne, jotka sen löytävät." Matt.7:14. Kreikan sana oligos merkitsee tässä harva, muutama, vähän. Näin ilmenee muutama tärkeä huomio, uskon saanut on todella suuren lahjan omistaja ja suurin osa ihmisistä on matkalla kadotukseen. Olisi syytä tarkkaan katsoa, missä joukossa marssii, kenen kanssa ja mitä lauluja laulaa. On jokaiselle aika, jolloin Jumala puhuu ja kutsuu, ei se aina ole, ei se aina tule.

Herra on ihmeellistä lukea historiaa, jossa sinun vaikutuksesi on edelleen havaittavissa ja joka on kuin silta meidän aikaamme sinun tuntemisessasi. Kiitos, että viitoitit heidän tien, annoit heille uudet ajatukset ja täyteyden. Kiitos Raamatun sanasta, jossa kuulemme äänesi ja löydämme tahtosi. Auta vastaanottamaan taivaasta tullut lahjasi, elämän sana ja sydämessä se säilyttämään kalliina aarteena, henkilökohtaisena Jumalan kutsuna.

Jeesus, sinussa on ihmisten eteen tullut taivaan ovi, tie ja tulevaisuus, sinussa voi kurjinkin löytää uuden elämän ja saa kiinnityksen iankaikkisuuteen. Herätä seurakuntasi. Tee meistä kaikista heränneitä ja johdata heränneet uskoon. Anna suuhun uusi virsi, iloinen todistus pelastuksen ihanuudesta ja Jumalan lapseudesta. Anna Pyhän Henkesi yhdistää pelastuneet keskinäisen rakkauden sitein toinen toisiinsa, että toteutuu Raamatun sana: on vain yksi lauma ja yksi paimen. Siihen johdata.

Jeesus, muista minua!

"Niin toinen pahantekijöistä, 

jotka siinä riippuivat, herjasi häntä: 

"Etkö sinä ole Kristus? Auta itseäsi ja meitä." 

Mutta toinen vastasi ja nuhteli häntä sanoen: 

"Etkö sinä edes pelkää Jumalaa, sinä, 

joka olet saman rangaistuksen alainen? 

Me tosin kärsimme oikeuden mukaan, 

sillä me saamme, 

mitä meidän tekomme ansaitsevat; 

mutta tämä ei ole mitään pahaa tehnyt." 

Ja hän sanoi: 

"Jeesus, muista minua, 

kun tulet valtakuntaasi." 

Niin Jeesus sanoi hänelle: 

"Totisesti minä sanon sinulle: 

tänä päivänä pitää sinun oleman 

minun kanssani paratiisissa."

Luuk.23:39-43

Lupiineja ja lupauksia

Amerikasta on tullut vuosien aikana monenlaista vaikutusta vanhaan Eurooppaan. Myöskin kasvikuntaa on rikastettu täällä Amerikan tuliaisilla, kuten meillä runsaasti kasvavalla lupiinilla. Tutkijat määrittelevät lupiinit haittakasveiksi myrkyllisyytensä vuoksi. Kuulemma siitä on jalostettu terveellisempiä versioita rehukasveiksi toisella nimikkeellä. Australiassa porsaat saavat pääasiallisen ravintonsa lupiineista.

Vaimoni pyysi eräänä päivänä minua hävittämään pihapiiristä lupiinit ja tein niin. Minun silmääni ne olivat tuttuja kesänmerkkejä ja helppohoitoisia pihakasveja, joissa oli näyttävä kukkarypäs valkoisen, sinisen, punertavan ja lilan vivahteissa. Olin ottanut elämäni aikana lupiineista monta kuvaa ajattelematta niiden vaarallisuutta. Muistan kuinka Amerikan sukulaisetkin ihastelivat ja valokuvasivat lupiiniketoja Suomessa käydessään. Vaikka se ehkä olikin vain peilikuva heidän omasta ympäristöstään täällä karussa Pohjolassa?

Amerikan lupiinit ja muut rikkakasvit ovat myös peilikuvia tuhoa tuottavista turmelusvoimista, jotka pyrkivät etenemään kaikkialla estelyistä huolimatta. Ja onhan meillä omastakin takaa rikkaruohoja täällä esiintynyt aina syntiinlankeemuksesta asti. Pahuus, pimeys ja synti eivät ole alueellisia, jokainen ihminen kantaa syntiä olemuksessaan. Lupiinit ovat näyttävän kauniita, valloittavia, helposti kasvatettavia, hallitsevia ja paikkansa säilyttäviä. Synnin olemus on täsmälleen samanlainen ja sen seuraukset myrkyttävät kaiken ympäristössään. Tuhovoimat tulevat näyttävän kauniisti ihmiselämään houkutuksin, viettelyksin ja langettaen vaivaan. Kun synti pääsee rehottamaan, on siitä mahdoton päästä irti. Synti on väärä totuus, synti on väärä rakkaus, synti on väärä toivo, synti on väärä kristus, synti on väärä usko.

Lontoon Westminster Abbeyn tuomiokirkon lattian alle on haudattu kolme tämän maailman profeettaa. Maailmankuulu fyysikko Stephen Hawking kuoli maaliskuussa 76 vuoden iässä. Hän edusti tiedepiireissä maailmankaikkeuden tutkijaeliittiä, ja monet pitivät häntä viime aikojen suurena tähtenä näissä opetuksissa? Hänen poltetun ruumiinsa jäännös laskettiin kahden muun tiedemaailman supertähden, Isaac Newtonin ja Charles Darwinin viimeisten lepopaikkojen väliin.

Darwin oli 1800-luvulla luonnontieteilijä, kehitysopin profeetta, joka yritti selittää olemassaolon kysymystä alkuräjähdyksen ja sattuman valinnalla. Tämä pimeä ateismin haara on saanut paljon suosiota ja on vieläkin varsinainen kristikuntaa kiusaava lupiini, myrkkykasvi.

Isaac Newton oli 1600-luvulla kunnioitettu, fyysikko, matemaatikko, tiedemies, joka pohti mm. aikaa ja avaruutta. Hän oli vahvasti uskonnollinen ja hänellä oli mm. laaja kokoelma okkultistisia kirjoituksia. Newton tutki myös alkemiaa (jonka tarkoituksena oli valmistaa kultaa vähemmän jaloista metalleista tai saada aikaan niin sanottu elämän eliksiiri, jolla voitaisiin saavuttaa pitkä tai jopa ikuinen elämä - liittyy aatteellisesti ruusuristiläisyyteen ja vapaamuurareihin.) Newtonin itseään varten kirjoittamasta muistiinpanosta ilmenee, että Newton ennusti Jeesuksen toisen tulemisen koittavan vuonna 2060 tai pian sen jälkeen?

Nämä kolme pohtivat olemassaolon suurta kysymystä, mistä kaikki on alkanut ja mihin se päätyy? Vastaukset olivat vähissä. Mitä nämä kolme miestä saivat aikaan? Ainakin he sekoittivat monen ihmisen mielen näkemyksillään. Kaikki mitä he jättivät jälkeensä on vain aikaan sidottua, jatkuvasti muuttuvaa tietoa, epäilyä, oletuksia, väittämiä ja arkullinen tomua - heidän omaansa. Kerran heidätkin kutsutaan suureen tuomioon Kristuksen eteen. Saa nähdä, kuinka äijän käy? Ainakin jokaiselle selviää lopullisesti, miten kaikki päättyy. Se, joka ei ota huomioon Luojaa, on pelkkää lupiinia.

Harhaanvievät opetukset ovat aina kiusanneet Jumalan seurakuntaa, Herran omia. Tunnolliset kristitytkin ovat joskus aivan harhassa mielipiteineen ja puheineen. Tässä suhteessa ei ole täydellistä ihmistä, ei edes uskovissa, kaikki voivat erehtyä, eksyä, pimentyä, nukahtaa, pensistyä, joutua kauas Kristuksesta, Jumalan sanasta. Silloin mieli huumaantuu jostakin "uudesta ihanasta" opetuksesta tai ilmiöstä uskovien kokoontumisissa. Ja mitä enemmän on asiasta samaa mieltä ja sitä hehkuttaa, sen varmemmin se pesiytyy suureen laumaan.

"Mutta myös valheprofeettoja oli kansan seassa, niinkuin teidänkin keskuudessanne on oleva valheenopettajia, jotka salaa kuljettavat sisään turmiollisia harhaoppeja, kieltävätpä Herrankin, joka on heidät ostanut, ja tuottavat itselleen äkillisen perikadon." 2.Piet.2:1.

Valhetta tullaan opettamaan aina, sitä ei voi välttää, mutta sen turmeleva vaikutus on kaikkein hedelmällisin niissä, jotka eivät lue Raamattua tai tunne sen sisältöä. He perustavat mielipiteensä tunne ja järki akselille ilman hengen koettelemista. Olisikin hyvä jos kaikki opetus nostettaisiin aina seurakunnan tutkittavaksi avoimesti ja Jumalan valoa rukoillen. Se varjelisi paljoista sakkokierroksista väen. Pienten, seurakunnasta irronneiden ryhmien ongelma on siinä, että arvostelu puuttuu ja sen on korvannut hännystely ja mielistely, ihmispalvonta, idolismi. Heikot ihmiset tukeutuvat vahvoihin persooniin ja heidän mielipiteensä ovat totuus. Lupiinit myrkyttävät.

Lupiinit ovat kauniita, valokuvauksellisia kasveja. Sellaisia ovat myös monet nimikristityt, jotka sähläävät ja sekoittavat seurakuntaa. Ennen puhuttiin hurmahenkisyydestä ja sen mukanaan tuomista vaivoista, nykyään voisi puhua raamatullisesti sielullisuudesta, joka eksyttää kristittyjä. Tunteet ovat väkevä ohjain ihmismielelle ja usein se voittaa Jumalan sanan arvovallan. On helppoa heittäytyä tunteittensa vietäväksi ja pyhittää ne mukavuutensa tähden.

"Katsokaa, ettei kukaan saa teitä saaliikseen järkeisopilla ja tyhjällä petoksella, pitäytyen ihmisten perinnäissääntöihin ja maailman alkeisvoimiin eikä Kristukseen." Kol.2:8

Monet ihmiset ovat puheineen varsinaisia veijareita, manipulaattoreita ja lypsäjiä, jotka käyttävät häikäilemättömästi hyödykseen kaikki, mistä oma maine, etu, kukkaro ja kiiltokuva paisuu. Näissä vedotaan useimmin järkeen ja yleiseen mielipiteeseen. Joku saalistaa näitä tulliviirin tavoin suuntaa vaihtavia kristittyjä puolelleen ja tarkoituksiinsa. Siksi heistä on sanassa kestovaroitus. Jos teet, niin kuin sinulle sanotaan, saat hieman hyötyä, hyväksynnän, ja taputuksia. Mutta jos vastustat, tulee potku pyllyyn ja pois pelistä.

Nykyään on suosittua kirkossa tuottaa messuja, jumalanpalveluksia, kirkonmenoja, jotka ovat luterilaisuudessa selvä siirtymä sekä nimityksessä että käytännössä vanhaan katoliseen aikaan. Messujen kirjo on rajaton verrattuna katolisen kirkon perinteiseen jumalanpalvelukseen. Meillä messu-nimikkeen alle voidaan rakentaa lähes mitä tahansa: afrikkalainen gospelmessu, kansanmusiikkimessu, tuomasmessu, partiomessu, sateenkaarimessu, jazzmessu, tangomessu, keidasmessu, riemumessu, varikkomessu, valon messu, verkoston messu, motoristimessu, kivimessu, jne. Mietin, että eri kulttuuripiirit voisivat luoda oman messunsa, samoin urheilijat lajiensa mukaisen messun, ja poliitikot puolueensavärisen messun. Ei kai tässä ole mitään rajaa, mitä ihmismieli voi kehittää. Näitä sitten vielä mainostetaan ihmissuosioiden mukaan, rentona meininkinä, leppoisana yhdessäolona, ei paljon puhetta, ei pitkiä saarnoja, paljon musiikkia, paljon ihmisvetoista ohjelmaa, tarjoilua, pieniä huomionosoituksia, lahjoja, kättelyä, halailua, ei puhuta synnistä, ei parannuksesta, ei helvetistä, eikä yleensä Raamatusta muuta kuin hymyssä suin, ei vakavuutta, ei murheellisia kysymyksiä. On kuin ruokailu koostuisi pelkästään jälkiruoista ja välipaloista, muttei terveellisestä ravinnosta? On kuin seurakunta keskittyisi lupiineihin elämän sanan siemenen sijasta?

Mutta pitäytyvätkö ihmiset siis Kristukseen, onko hän kaiken Jumalanpalveluksen ydin, sisältö, tarkoitus, päämäärä ja Henki? Vai ovatko edellä mainitut kirkonmenot karkottaneet Hänet taka-alalle, kirkon takaosaan tai parvekkeelle tai peräti hautausmaalle? Kohtaako kukaan Jeesuksen, pelastuuko kukaan, iloitsevatko taivaan enkelit yhdestä parannuksen tekijästä täällä, tuleeko kukaan alttarille Herran eteen synteineen? Murtuuko kukaan Jumalan pyhyyden kohdattuaan, tulevatko omatunnot liikutetuiksi kristittyjen kokoontuessa, esiintyykö anteeksipyyntöjä, anteeksiantamusta, sopimista, virheiden korjaamista, katumuksen hedelmiä?

"Kuka ikinä kieltää Pojan, hänellä ei ole Isääkään. Joka tunnustaa Pojan, hänellä on myös Isä." 1.Joh.2:23. Jeesuksen löytäminen, vastaanottaminen ja säilyttäminen sydämessä, elämässä, arjessa kotona, ihmissuhteissa, rahankäytössä ja Raamatussa on ihmisen suurin aarre hänen lyhyessä elämässään täällä. Jeesus muuttaa ihmisenmielen, sydämen ja elämän, Hän tekee uudeksi, uudestisynnyttää, ohjaa uuteen elämään. Hän kylvää evankeliumin siemenen rohkeasti lupiinien sekaan ja niin syntyy suuri taistelu, kahden valtakunnan mitttelö. Jos Herra voittaa sielun omakseen, alkaa Jumalan valtakunnan aika, jos maailma vie mielen, se tietää kuolemaa. Silloin lupiinit voittavat herätetty ihminen palaa vanhoihin menoihinsa, synteihinsä ja kotkotuksiinsa, vanhat kaverit vievät mennessään, vanhat jutut, harrastukset, eksytykset tulevat ottamaan taas omansa ja niin pässiä viedään köydestä ties mihin? Kuinka paljon Herramme näkeekään vaivaa edestämme, että voisimme olla puhtaat ja pyhät. ”Minä rukoilen heidän edestänsä; en minä maailman edestä rukoile, vaan niiden edestä, jotka sinä olet minulle antanut, koska he ovat sinun....Mutta en minä rukoile ainoastaan näiden edestä, vaan myös niiden edestä, jotka heidän sanansa kautta uskovat minuun...” Joh.17:9,20.

Herra, näet kuinka monenlaiset tuholaiset yrittävät lupiinien tavoin syödä tilan hyvän siemen kasvun, aseman evankeliumiltasi ja pyhän nimesi arvosta, kuinka seurakuntasi on kaikenlaisen kylvön kukkamaana ja valheen vaikutukset yrittävät tukahduttaa elämän sanan kasvun, vaientaa äänesi keskuudessamme. Varjele meitä turvautumasta näkyvään,materiaan ja ohjautumaan mieltymystemme mukaan valinnoissamme. Katsomme sinuun uskomme alkajaan ja täyttäjään odottaen, että Pyhän Henkesi vaikutus uudistaa kristityt ja saa elävän tunnustuksen Jeesuksesta ihmisten edessä. Auta meitä iloon sanasi suurten lupausten ja lahjojen vastaanottamisessa. Auta luopumaan kaikesta saadaksemme omistaa sinut – ikuisesti! Vie meidät taivaaseen, jossa ei ole yhtään myrkkykasvia.

Auta mua.... kanna kotiin saakka....

Paikallisseurakunnan kuukausiliite tipahti postiluukusta ja innolla katselin sen läpi. Hienoja juttuja, upeaa tekstiä, näyttäviä kuvia, toiminnan runsas kirjo esillä, myönteinen kristillisyyden ilme aivan pursusi joka sivulta, työntekijöiden hymy oli vertaansa vailla, kuin juuri palkankorotuksen saaneita. Kirkko oli puukattu täyteen konsertteja, kirkonmenoja löytyi joka lähtöön, ihmisten piti vain löytää taivaskanavan aaltopituus omille mitoille ja toiveille. Julkisivu oli kunnossa kuin kirkon vuosisatainen kiviseinä tai hautausmaan hoidetut vainajien muistomerkit. Kaiken kaikkiaan siitä ei puuttunut mitään? Vai puuttuiko sittenkin? Missä oli Jeesus, mihin hän oli jäänyt, vai oliko hän jäänyt pois väärällä pysäkillä löytämättä loistavaa seurakuntaa? Ehkä hän oli mennyt naapuri seurakuntaan tai peräti kirkon taakse?

Ei yhtään juttua Jeesuksesta, ei yhtään todistusta hänen voimastaan, vallastaan, uskostaan, rakkaudestaan, toivostaan. Maailmankaikkeuden tärkein henkilö on yksinkertaisesti ohitettu, unohdettu. Hän, joka on antanut nimen kirkolleen, ei ole mitään, ei minkään arvoinen. Hänestä ei puhuta, hänestä ei kirjoiteta, häntä ei rukoilla, eikä kehoteta ihmisiä kääntymään hänen luokseen. Kirkko ei tarvitse Herraansa, Jeesuksen on taas suostuttava vain syntisten ja sairaitten seuraan. Kaikenlaiset valuvikaiset ja elämänsä kriisissä olevat puhelevat hänelle. Ihmiset, joissa ei ole teologian hajuakaan, etsivät Herraa ja pyrkivät hänen seuraajikseen.

Eräänä päivänä lapsenlapsemme Emilia, 2 v. alkoi laulaa leikkiessään lattialla lelujen kanssa voimakkaasti: - auta mua, auta mua… Mä en selviäkään tästä ilman sua… Auta mua, auta mua… Minulle entuudestaan tuntematon laulu sai uuden tulkinnan ja sanojakin tuli vain tuon, ilmeisesti kertosäkeen verran. Minua hymyilytti, pieni tyttö lausui melkoisen tärkeät sanat edes itse ymmärtämättä niiden sisältöä?

Kautta Raamatun ovat Herran omat rukoilleet hänen puoleensa avunhuutonsa, avuttomuutensa pukeneet sanoiksi ja nöyrtyneet Jumalansa edessä. On havaittu, ettei selvitä ilman Jeesuksen käden apua, ilman Jumalan sanan muuttavaa ja uudistavaa valtaa. On tullut aika heittää kaikki murheet Herralle ja luovuttava omasta viisaudesta ja yrityksestä selvitä omin voimin. On tullut aika luopua luottamasta näkyviin ratkaisuihin, materiaan, maailmaan, aikaan, rahaan, ihmisiin. On tullut Jeesuksen aika, uusi aika, uusi elämä, uusi voima, uusi Henki, uusi näky, uudet sanat, uusi vapaus, uusi ilo, uudet kielet, uusi sydän.

"Autuas olet sinä, Israel; kuka on sinun vertaisesi! Sinä olet kansa, jota Herra auttaa, hän, joka on sinun kilpesi ja suojasi, sinun miekkasi ja korkeutesi." 5.Moos.33:29

"Niin israelilaiset sanoivat Herralle: "Me olemme syntiä tehneet; tee sinä meille aivan niinkuin hyväksi näet, kunhan vain tänä päivänä autat meitä." Tuom.10:15.

"Herra, auta! Vastatkoon kuningas meille, kun huudamme." Ps.7:10.

"Paranna minut, Herra, niin minä parannun, auta minua, niin olen autettu. Sillä sinä olet minun ylistykseni." Jer.17:14

"Herra, sinun Jumalasi, on sinun keskelläsi, sankari, joka auttaa. Hän ilolla iloitsee sinusta, hän on ääneti, sillä hän rakastaa sinua, hän sinusta riemulla riemuitsee." Sef.3:17.

"Minä teen väkeväksi Juudan heimon ja autan Joosefin heimoa. Minä saatan heidät kotiin, sillä minä armahdan heitä, ja he tulevat olemaan, niinkuin en minä olisi heitä hyljännytkään. Sillä minä olen Herra, heidän Jumalansa, ja kuulen heidän rukouksensa." Sak.10:6.

Ilmeisesti suurin osa ihmisten puheista ja lauluista on kuin kaiku jostakin kaukaisuudesta, jonkun toisen ääni, joka tuntuu sillä hetkellä sopivan itselleen? Mutta ajattelevatko ihmiset lainkaan, mitä laulavat, mitä puhuvat, vai onko se vain tyhjää toistelua. Itsekin ajattelin joskus nuorempana, että nämä hengellisen viihteen tähdet laulavat sydämestään syvällisiä Jumalan totuuksia? Ehkä joku tekeekin niin? Vähitellen kävi kuitenkin ilmi, etteivät laulajat juurikaan ajatelleet sanottavaansa omakohtaisesti, esitykset olivat vain kunnian, suosion, rahan ja menestyksen keräilytapahtumia. Se tuli esille heidän elämänvalinnoissaan, haastatteluissaan, ratkaisuissaan ja suhteessaan materiaaliin. Jumala ei mahtunut mukaan, hänellä ei ollut edes äänestysoikeutta "tähtien" tarinassa. Ja jos sitten joku ystävällinen uskova kysyi, että mihin Jeesus hävisi, nämä "tähdet" motkottivat. Heillä oli siihen mahdollisuus, koska he olivat koko ajan median myllyssä näkyvillä. Joskus tosin tuntuu, että ei seurakunnassa olekaan muita ihmisiä kuin nämä "tähdet", joista osa kylläkin on jo aikaa sitten kadottanut valonsa - Jeesuksen - mutta laulua ja juttua tulee edelleen kuin vanhalla poliitikolla, jonka ajatus on katkennut vuosituhannen vaihteessa.

Kyllä ihminen joskus pyytää Jumalaa avukseen, mutta vain hätätilanteessa, umpikujassa, suuressa pimeydessä, kun vene alkaa vuotaa ja tietää olevansa hukkumassa. On niitäkin, jotka pyytävät apua päivittäin Jeesukselta, jotka ovat tottuneet riippuvaisuuteen hänestä. Nämä Herran soturit pitävät Jumalan sanan sydämessään, eivätkä luovu Jeesuksesta, eivät kumarra Baalia, vaan taistelevat Jumalaansa turvaten. He taistelevat oman paikkakuntansa puolesta, seurakuntansa puolesta, sukunsa puolesta, naapuriensa puolesta, lähetystyön puolesta, evankeliumin ja Jumalan sanan menestymisen puolesta, pelastumattomien sielujen puolesta, pimeyden teillä kulkevien puolesta, synnin tekijöiden ja suosijoiden puolesta, ateistien ja vapaa-ajattelijoiden puolesta, uskosta luopuneiden puolesta, sairaiden puolesta, ahdistettujen puolesta, yksinäisten puolesta, hylättyjen puolesta, avuttomien puolesta, lasten ja nuorten puolesta.

Päivällä kävimme pienellä kierroksella lähitienoolla lastenlasten kanssa ilman mitään suuria tavoitteita. Sitten pikkuneiti, Emilia, alkoi taas laulaa, nyt vanhaa hevosesta ja pikkutytöstä kertovaa laulua, jossa esiintyivät mm. säkeet: - Ihahaa, hepo hirnahtaa... Kanna pikku Siljaa... Kanna kotiin saakka…. Jossain vaiheessa suurin osa muuta tekstiä häipyi taka-alalle ja kotiin päin tullessamme tyttö toisti vain tuota: - Kanna kotiin saakka... kanna kotiin saakka.... Vastaantulevat kadun kulkijat saivat kuulla, mikä oli sillä hetkellä tärkeää: Kotiin pitäisi päästä ja saada siihen apua, laulussa tosin vain hevoselta?

Uskova voi tulla niin huonoksi, että hänen pitää rukoilla Jeesusta: - Kanna kotiin saakka! Olisihan tietysti ylevämpää, jos itse pystyisi siihen, että ei tarvitsisi apua? Mutta Jumalan suunnitelmissa on tarpeen, että ihminen tulee heikoksi, syntiseksi, huonoksi, avuttomaksi, ja kannettavaksi Jumalan suhteen. Kun uskova riisutaan terveydestään, voimistaan, omavanhurskaudestaan, ei jäljelle jää paljon mitään - mitätön ihminen, ihmisraunio, jonka kanssa ei kukaan tahtoisi vaihtaa osia. Mutta ihmeellisesti taivaan valo loistaa juuri tuohon mitättömyyteen, ihmeellisesti armo kohottaa maahan lyödyn, ihmeellisesti rakkaus eheyttää arvottoman, ihmeellisesti Jeesus kantaa kotiin kypsää taivaan viljaa - pelastunutta sielua, hänen omaansa, lunastamaansa raukkaa.

Nykyisessä virsikirjassamme numerolla 272 on tuntemattoman tekijän runo, joka heijastaa syvää Kristus-suhdetta ja suurta uskoa Kaikkivaltiaaseen Herraan. Siinä on rukous avun tarpeesta ja toivo taivaaseen pääsemisestä. Nykyisessä riisutussa asussaan siihen on jätetty viisi säkeistöä, mutta vahassa jo 1701 virsikirjassa siinä oli 10 säkeistöä. Seuraavassa painoksessa 1888 oli sama määrä, mutta sitä seuraavassa virsikirjassa 1938 oli pudotettu pari säkeistöä pois? Tässä versio: vuodelta 1888 virsikirjassa numerolla 265.

1. Oi Jeesus, auttaja ja armon antaja, synnittä kuolit aivan, meiltä otit synnin vaivan; Nyt elät taivaassasi, aina autat omiasi!

2. Ah Jeesus auttakoon, tarpeemme antakoon! Hän sydämeemme tulkoon, rukouksemme kuulkoon!

Jeesusta, sieluni kiitä, ja häneen itsesi liitä!

3. Mun henkeni Jeesus loi, elämän mulle soi; Ravinnon Jeesus antaa ja kaikki tarpeet kantaa, aina Jeesus neuvon tietää, avuksi tahtoo rientää.

4. Mun Jeesus lunasti, mun Jeesus pelasti, pois helvetistä osti ja kuolemasta nosti; Hän tuntee tarpeeni ja ehtii avukseni.

5. Jeesus suo uskoa ja holhoaa heikkoa; Hän Pyhän Hengen antaa, se kaikki lahjat kantaa; Niillä Jeesus sielun täyttää, armonsa aina näyttää.

6. Meitä Jeesus suojelee, vaaroista varjelee; Myös rauhaa Jeesus tuopi, ja terveyden suopi; Vahingot Jeesus estää; Iäti armonsa kestää.

7. Meitä Jeesus hallitsee, öin päivin vartioitsee; Ei väsy hän, ei makaa, vaan ompi valpas, vakaa; Jeesuksen nimeen elän, Jeesuksen nimeen kuolen.

8. Mä, Jeesus, olen sun, sä iäti olet mun, mun vaivan tiellä tällä, mun taivaissa ylhäällä, mun, Jeesus, kaikin paikoin, mun aina kaikkiin aikoihin.

9. Jeesus, Lunastajani! Jeesus, Vapahtajani! Mua nyt ja aina auta, suo autuus armosi kautta! Kun päättyy elon hetket, mun taivaan iloon kätket.

10. Nyt kaikki kiittämään, Jeesusta ylistämään! Oi Jeesus, Herra taivaan, mun kunniani aivan! Jeesuksen kiitos olkoon, meitä, amen, Jeesus kuulkoon!