Rikkinäinen

Kesähelteen ollessa kallistumassa kohti loppuaan koin erikoisen viikon elämässäni, tapasin eri tilanteissa monia rikkinäisiä ihmisiä, jotka eivät valittaneet olemistaan ja elämäänsä. Kärsimyksen kirjo ja törmäilyt varjostivat matkaa, heidän oli mentävä ontuen eteenpäin tai jäätävä paikalleen toisten hoidettavaksi. Minun osani oli rukoilla heidän puolestaan, kantaa heitä Herran eteen. Miten avuttomaksi sitä tunsinkaan itseni näissä monissa todella vaikeissa asioissa. Mutta ilman Jumalaa olisin täysin avuton ja aseeton.

On helppo heittää vanha rikkinäinen tarpeeton tavara roskiin ja hylätä se lopullisesti pois silmistään. Mutta ihminen on toista, hän ei ole koskaan liian huono hylättäväksi. Jumalan antama elämä on aina lahja, jonka arvon voi ymmärtää vain Golgatalta käsin, Kristuksen rakkauden uhrista. Seurakunta muodostuu rikkimenneistä ihmisistä.

Harva se päivä kohtaan ihmisiä, joista tiedän vain vähän; sen verran kuin he kertovat. Moni tuokin ensiksi tietooni, millaisia saavutuksia heillä on, mitä he ovat saaneet aikaan, mitä hyvää heistä on sanottu. Nämä myönteiset seikat kultaavat herkkyyden, heikkouden ja huonouden. Niiden alla on kuoressaan pieni ihminen, joka kaipaa osakseen rakkautta ja hyväksymistä. Ja kun ihminen ei saa kaipaukseensa tyydytystä, hän vaihtaa ihmissuhteen eläimeen, silloin hän saa hyväksyntää, nuolemista, hyväilyä ja lämpöä lähelleen. Eläimet ovat kiitollisia, ystävällisiä ja ruokkijaansa kunnioittavia. Kissa kihnaa jalkaa vasten, koira nuolee kättä, hevonen puhisee tyytyväisyyttään, lammas määkii vastauksena.

Kerrotaan, että aikana, jolloin hedelmät olivat harvinaisia Suomessa, oli kuitenkin pöytään laitettu harvinaisia herkkuja etelästä, appelssiineja. Niitä sitten tarjottiin vieraille ja paikalla oli eräs kansanmies, jolla ei ollut kokemusta moisista herkuista ja niin hän sitten söi hedelmän kokonaan, kuorineen päivineen. Paikalla olleet ihmettelivät ja kysyivät häneltä, että miltä se maistui? Tähän mies vastasi, että olihan siinä hyvät ja huonot puolensa!

 

Rikkinäisyys on monen osana, ja aikanaan niin eheä, fiksu, harkitseva, tasapainoinen ihminen ei enää eräänä päivänä jaksakaan olla vahva ja kiltti. Vanhenevana hän on kuin kellariin hylätty, tyhjä hillopurkki, jota ei kukaan nosta enää pöydälle herkun asemaan, vaan se pölyttyy ja hyllytetään. Kristus on kulkenut tämän tien edellämme. Hänet hylättiin, ylenkatsottiin ja tapettiin. Mutta jokainen uskova parkuu surkeasti, kun Herraa ohjaa hänen askeleitaan ristin tielle ja itsensä kieltämiseen. Kuitenkin Jumala särkee astioitaan, kokoaa jälleen ja valmistaa käyttöönsä. Tarjoutuisimme Jumalan käyttöön mahdollisimman eheinä, näyttävinä, säröttöminä ja ulkokullattuina. Mutta Herra ei tarvitse meitä sellaisina, vaan tekee meistä rikkinäisiä. Se on hänen tapansa olla avuksi toisille rikkinäisille ja kirkastaa nimeään maailmassa. Kun hän haluaa voittaa syntisiä, hän laittaa työhön syntiset, joille armo on avautunut kuin kesäinen taivas. Kun hän haluaa voittaa valottomat, hän laittaa työhön valottomat, joiden pimeät hetket ovat kuin suuri pääoma jaettavaksi kokemuksen selkärepusta. Kun hän haluaa voittaa rauhattomat, hän laittaa työhön rauhattomat, jotka sydän pamppailen käyvät arvokkaaseen tehtävään. Kun hän tahtoo voittaa rammat ja sokeat, hän laittaa työhön ontuvat ja vapisevat, jotka turvaavat kaikessa heikkoudessaan Vapahtajaan. Kun hän tahtoo voittaa vangit, hän laittaa todistamaan vangit, joiden sisäiset kahleet on katkaistu. Rikkinäinen, jota Jeesus on korjannut, on paras kertomaan evankeliumia toiselle rikkinäiselle.

Ihminen voi olla rikki ruumiillisesti, hänen sairautensa riuduttaa olemusta. Ihminen voi olla sielultaan rikkinäinen, hän on masentunut, voimaton, kärsivä, alakuloinen. Hengessään särkynyt ihminen on lähellä Jumalaa. "Minun henkeni on rikki raastettu, minun päiväni sammuvat, kalmisto on minun osani." Job 17:1. Sairaus murtaa tehokkaasti ihmisolemusta ja on kuin eläisi koko ajan matalapaineen alla, mustien pilvien peittämää elämää, jossa aurinko ei tunnu paistavan. Asiaa eivät helpota lukuisat läheisten arviot, joissa vain voivotellaan surkeaa tilannetta saamatta mitään korjausta aikaan. Osa ihmisistä ei halua olla missään tekemisissä rikkinäisen ihmisen kanssa, sillä hän on usein kovin raskas ystävä, joka vaatii erikoisen paljon aikaa ja huomiota. Itsekin juttelin eräänä päivänä erään taakoitetun ihmisen kanssa, eikä hän ollut minulle entuudestaan tuttu. Hän puhui vuolaasti koko ajan kertoen lähes kaiken, mitä mieleen tuli ja minun oli hieman vaikea jo pysyä perässä, että kuka ja mitkä olivatkaan vaikuttaneet tai vaikuttamassa hänen kurjaan olotilaansa. Mutta siitä sitten selvittiin ja jossain vaiheessa tuli siihenkin aamenen-paikka. Totesin sitten, että ko henkilöllä ei ole ilmeisestikään patoutumisongelmaa, kun hän kykenee noin vuolaasti  kertomaan murheitaan? Johon hän vastasi puhuvansa aina kaiken ja kaikille. Myöhemmin kuitnkin mietin, että kaikki eivät kuitenkaan ehkä välittäisi kuunnella niin pitkiä sairaskertomuksia tai sukuselvityksiä, mutta meidän Herramme kyllä jaksaa kuunnella.

Ennen vanhaan ostorakkautta pidettiin halveksittavana synnin harjoittamisena ja sen sarjan ihmisiä ei yleensä nähty seurakunnan tilaisuuksissa. Mutta sehän on ymmärrettävää, sillä heidän työvuoronsa ajoittuivatkin pääasiassa yöaikaan ja teot luokiteltiin kuolemansynneiksi? Yhteiskunta on sitten puuttunut tähän ilmiöön lainsäädännön kautta vaihtelevasti eri aikakausina, rangaistuksia ja sakkoja on määrätty kiinni joutuneille. Myöhemmin moraalin löyhdyttyä ei rangaistuksia ole jaettu kuin aniharvoin, kun maan eliittikin on ruvennut käymään siellä.

Uskovan sudenkuoppa on samansukuinen kuin ostorakkaus, mutta ei niin läpinäkyvä. Sen ilmenemismuoto on hyväksymisen jahtaaminen ja sen puute. Kun ihminen ei saa riittävästi hyväksymistä, se synnyttää muutamissa henkilöissä sellaisen käyttäytymisen, että he ovat valmiit tekemään mitä tahansa voidakseen saada osakseen kiitosta ja hyväksyntää. Tässä he menevät joskus aivan äärimmäisyyksiin myymällä hyvät ystävänsä jonkun uuden ihastuksensa suosion kustannuksella. He käyttäytyvät lapsellisesti jakaen kaiken omansa ostaakseen suosikkinsa ihailun. Tästä tulee heille riippuvuus-suhde, joka kestää niin kauan, kun suosikki hylkää heidät tai he löytävät uuden suosikin. Moni uskova on langennut tähän kuoppaan ja menettänyt uskonsa ihmisen vuoksi. He rikkovat vaikka avioliittonsa päästäkseen hyväksynnän piiriin, he luopuvat työpaikastaan samasta syystä, he jättävät uskovat ja seurakunnan, että saisivat hyväksyntää tarvitsemansa annoksen.

Tällaiset ihmiset ovat rikkinäisiä, tunne-elämän riepoteltavia reppanoita, varsinaisia tuuliviirejä, jotka pärjäävät vain myötätuulessa. Jostain syystä heille näyttää löytyvän aina vastatuulta, vai valitsevatko he itse väärän menosuunnan?  Kristittyinä he ovat raskasta kalustoa, jotka vaativat paljon tilaa, sotkevat asiansa ja muiden asiat, touhuavat heille kuulumattomissa ja edustavat huonosti Herraa Kristusta. He eivät tahdo ottaa joka päivä ristiään, eikä kuolla itselleen. He syövät enemmän kuin tienaavat ja siitä ei hyvää seuraa. Heistä tulee muiden elätettäviä, aina lisää tahtovia, tyytymättömiä, sisäisesti lihavia. Rikkinäinen on osittain kuollut, koska hän elää hylkäämisen seurauksia olemuksessaan. "Minä olen unhottunut ihmisten mielistä niinkuin kuollut, minä olen kuin rikottu astia."Ps.31:13.

Jeesus voi korjata rikkinäisen ihmisen entiselleen, sillä hän on itse kulkenut hylätyksi joutumisen kurjan tien ja voi siksi auttaa. Ihmisyys meissä ei ole koskaan täydellistä johtuen meissä vaikuttavasta turmeluksesta, mutta sisäinen rauha auttaa suhtautumaan vaikeisiin asioihin tasapainoisemmin. Rikkinäisen ihmisen suuri kynnys on synnintunnustus, sillä hän tietää tekevänsä väärin, mutta lykkää parannuksen sikseen ja elää välinpitämättömästi syyttäen asioistaan vain muita. Kuuntelemalla Kristusta ihminen saa apua Jumalalta, sana tuo uskon ja rakkauden hänen ulottuvilleen. Ylimääräisiä siunauksia ei enää metsästetä, vaan levoton mieli on asettunut Herran tahtoon. Tila edellyttää valvomista, sillä vanha ihminen hänessä pyrkii jatkuvasti vanhoihin tapoihin. Uskovan ei tarvitse ostaa Jumalan rakkautta tai hyväksymistä, ne ovat lahjoitetut Jeesuksessa Golgatalla koko maailmalle ja erityisesti hänelle. Mutta armo pitää ottaa vastaan, muuten se ei hyödytä ketään.

Pahimpia puoskareita ovat nämä itsetuntoterapeutit, jotka pyrkivät luomaan rikkinäiselle ihmiselle sellaisen käsityksen, että he voivat tehdä mitä vaan, kunhan tuntevat olevansa itse elämänsä herroja. Heistä tunteiden vapauttaminen on uuden elämän alku, mutta Raamattu varoittaa valloilleen päässeista sielunliikutuksista, jotka vievät syntiin. Jumalan sanan selvä opetus on omantunnon rauhan tarpeellisuus jokaiselle ihmiselle, ilman sitä ollaan aina heikoilla jäillä, ihmisjärjen ja monenlaisten tyydyttämättömien tarpeiden vellovalla suolla. Vapahtajan luona mieli rauhoittuu, syntinen saa uuden elämän, menneisyyden voi jättää taakseen ja katsoa Kristukseen, joka luo uutta. "Minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu, ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni." Gal.2:19-20. Kristityn vapaus alkaa oman lihan ristiinnaulitsemisesta Kristuksen kanssa. Tämä uskonhyppy kannattaa, sillä siinä on ajallinen siunaus ja myös ikuisen elämän lupaus.

Luin erästä vanhaa kirjaa, joka kertoi suurista herätyksissä Suomessa ennen itsenäisyyden aikaa. Jumala käytti välikappaleinaan miehiä, jotka olivat tulleet itse tuntemaan Herran Jeesuksen ja saaneet sydämelleen toisten ihmisten pelastumisen. Eräs tällainen vaikuttaja oli arkkitehti K. A. Wrede, vankilatyönuranuurtajan Matilda Wreden serkku. Reilu sata vuotta sitten, kun olimme vielä osa Venäjää, monen elämässä Helsingin lähetystalolla pidetty herätysviikko merkitsi suurta ratkaisua. Myöhemmin tällaisia viikkoja pidettiin joka vuosi. Näiden kokouksien puheiden otsikot valittiin suoraan elämää koskettaviksi, kuten "Tehkää parannus", "Ei kukaan voi palvella kahta herraa", "Kääntyminen", "Elämä ja yltäkyllin" y.m. Seuraavassa ote näistä ajoista:

Tehtaan varastonhoitaja Arthur Lindholm kertoo: Ensinnäkin tahdon sanoa, että vietin koko lailla syntistä elämää aina vuoden 1906 alkupuolelle saakka. Silloin luin lehdistä ilmoituksen, että eräs talonpoika pitää puheen Harjun rukoushuoneella. Kehoitin eräitä työtovereitani tulemaan kanssani kuulemaan, kuinka talonpoika pystyy saarnaamaan. Meitä meni siis sinne muutamia uteliaita. Talonpoika oli nimeltään Jern ja oli kotoisin Pohjanmaalta. Jern alkoi iltahartauden, ja ne sanat, ne menivät sydämeeni ja aiheuttivat siellä suuren synninhädän. Sitten nousi paroni Wrede puhujakorokkeelle. Ensimmäisen kerran kuulin hänen puhuvan. En enää muista, mitä hän sanoi, vain yksi seikka jäi mieleeni, hänen tapansa esittää Jumalan sanaa. Hän puhui niin rakastavasti, niin lempeästi ja hellästi. Varmaankin juuri sen takia hänen sanansa niin sattuivat minuun syvästi. Seuraavina iltoina oli herätyskokouksia Lähetystalolla. Joka ilta siellä puhuivat sekä Jern, että Wrede. Kun kuulijat eivät halunneet poistua, jatkettiin kokouksia myöhään. Minäkin olin joka kokouksessa ja tulin suureksi syntiseksi. Toivoin tilaisuutta saadakseni uskoa huoleni paroni Wredelle, sillä mielestäni hän oli ainoa, joka voi minua ymmärtää.

Ensimmäisistä kokouksista palattuani avasin Raamattuni, joka oli ollut suljettuna aina rippikouluajasta asti. Luin Matt.12:32 "Ja jos joku sanoo sanan Ihmisen Poikaa vastaan, niin hänelle annetaan anteeksi; mutta jos joku sanoo jotakin Pyhää Henkeä vastaan, niin hänelle ei anteeksi anneta, ei tässä maailmassa eikä tulevassa." Nyt otaksuin tehneeni syntiä näitä Jumalan sanoja vastaan, ja sielunhätäni oli sentähden hyvin suuri. Siitä seurasi unettomia öitä ja rauhattomia päiviä. Herätyskokouksissa istuin odottaen, että Wrede tulisi minua puhuttelemaan, mutta aina hän meni jonkun toisen luo. Monien iltojen pettymysten jälkeen päätin: tänä iltana tulen tänne viimeisen kerran. Jos nyt en saa tilaisuutta puhutella Wredeä, ei ole muuta neuvoa kuin päättää päiväni. Puhujakorokkeelta Wrede suuntaa askeleensa juuri sinne, missä istun, mutta kaksi hyvinpuettua naista, jotka istuvat kaksi penkkiä edessäni, pysähdyttävät hänet. Nousen lähteäkseni toteuttamaan synkät aikeeni, mutta silloin Wrede kääntyy penkissään ja ojentaa minulle kätensä kysyen: 'Miten on laitanne?' Vastasin: Sangen huonosti. Silloin hän heti jätti naiset siihen ja vei minut pieneen sivuhuoneeseen. Siellä polvistuimme. Wrede rukoili puolestani, hän koetti rauhoittaa ja lohduttaa minua sekä kehoitti saapumaan seuraavana iltana kotiinsa Kruunuhakaan, sillä hän ei onnistunut rauhoittamaan minua. Kotonaan paroni Wrede vielä koetti Jumalan sanasta osoittaa, etten ollut tehnyt syntiä Pyhää Henkeä vastaan. Siitä huolimatta en tullut vakuuttuneeksi siitä, mitä sanottiin. Taaskin rukoilimme, mutta tuloksetta. Silloin Wrede nousi, laski kätensä päälleni ja rukoili ääneen: 'Rakas hyvä Jumala, Jeesuksen tähden vuodata Pyhä Henkesi tämän veljen sydämeen.' Silloin minut valtasi sanomaton riemu, jota en koskaan voi unohtaa ja jota on vaikea sanoin kuvailla. Paluumatkani lahden poikki Sörnäisten puolelle oli yhtä ainoata ylistystä. Usein täytyi minun polvistua, sillä syntien anteeksisaamisen ilo oli niin valtava ja tietoisuus, että Jumala oli pelastanut sieluni palvelijansa kautta, teki ilon vielä suuremmaksi. Wredeen liityin veljessitein, jotka kestivät aina hänen kuolemaansa saakka. Kaikkina niinä monina vuosina, jolloin tunsin paroni Wreden, oli hän aina sama vaatimaton, nöyrä ja auttamaan altis kristiveli, jossa ei ollut ylpeyden hiventäkään. Hän ei koskaan katsonut ihmisen ulkomuotoon, vaan sielujen pelastus oli hänelle tärkeintä. Kauniina säilyy paroni Wreden muisto, kun hän kävi köyhien kodeissa laitakaupungin työläiskortteleissa. Siellä oli suuria, lapsirikkaita perheitä, miehet olivat usein kovia juomareita. Siitä oli tietysti seurauksena puutetta ja kurjuutta. Näissä kodeissa kävi Wrede. Hän vei sinne lahjakääröjä, hän puhui ja auttoi heitä monin tavoin. Seuraukset alkoivatkin jo näkyä, sillä monta suurta juoppoa kääntyi Jumalan puoleen. Perheet tulivat onnellisiksi. Ihmekö siis, että vaimot kutsuivat häntä 'Jumalan enkeliksi'.

"Koska te halveksitte tätä sanaa ja luotatte väkivaltaan ja vääryyteen ja siihen turvaudutte, niin tämä synti on oleva kuin repeämä korkeassa muurissa, joka uhkaa sortua ja pullistuu; se särkyy äkkiä, yhtäkkiä. Se särkyy, niinkuin särkyy savenvalajan astia, joka lyödään rikki säälimättä, niin ettei sen sirpaleista löydy palasta, millä ottaa tulta liedestä tai ammentaa vettä altaasta." Jes.30:12-14. Jokaisen ihmisen suurin ongelma on aina synti, tiesivät he sitten siitä tai ei. Siksi kaikki Herran työ aina tähtää tämän asia valaisemiseen, koska synti ilman armahdusta kadottaa ikuisesti. Mutta kyllä moni tietää olevansa harhassa, väärässä ja kuolemantiellä, mutta painaa lisää vain kaasua, ettei joutuisi uskovan maineeseen. Heistä kuolema saappaat jalassa olisi jotenkin kunniakkaampaa, kuin matka ajassa Jeesuksen seurassa ja sitten kerran taivaassa?

Rikkinäisinä ja monin tavoin raadollisina tulemme eteesi, Jeesus, emme tunne olevamme kovin korjaantuneita, puhumattakaan valmiita. Etsimme kasvojasi, tahtoasi ja voimaasi, olemme ilman sinua aivan hukassa. Tuomme sinulle rikkinäisen mielen, väärät motiivit, synnilliset työt, itsekkäät tavoitteet ja meille vaikeat ihmissuhteet. Auta meitä näissä, vapauta meidät tunteitten talutusnuorasta, lihanhimosta ja ahneudesta. Korjaa meitä, paranna meitä, tue meitä, opeta meitä, ja ole pitkämielinen meitä kohtaan. Katsomme sinun rakkauteesi, täydellisyytesi, voittoosi, sillä köyhyydessämme tunnemme vain puutteemme. Joskus tulemme eteesi ryömien ja se sopii tilaamme silloin kaikkein parhaiten, olemmehan rikkinäisiä.

Mustikoita

Aurinko oli jo noussut, linnut olivat valmistautumassa päivään sähkölangoilla, tuuli oli tyyntynyt ja kaikkialla oli vielä suhteellisen hiljaista, join kahvia ja katselin maisemaa. "Herra, varhain sinä kuulet minun ääneni, varhain minä valmistan sinulle uhrin ja odotan." Ps.5:4. Sinä aamuna vaimoni pyysi minua lähtemään kanssaan marjastamaan. Molemmilla oli tulossa iltavuoro töiden osalta ja se sopi hyvin aikatauluumme. Niinpä lähdimme varhain. Emme menneet kovinkaan kauas kodistamme, sillä lähistöllä on runsaasti metsää. Oma marjastamiseni on ollut jo vuosia vähän niin ja näin, kun tuntui että työt ja pakolliset korjaukset vievät aikani. Mutta lajissa voi kuulemma kehittyä ja siksi lähdin marjaan asenteella: kun ei ole mitään menetettävää, voi vain voittaa. Yöllä oli satanut runsaasti ja maa oli märkä, se tuoksui tuoreelle ja ilma oli raikas. Lähistön rakennustyömaan koneet kolistelivat metsän tuntumassa, oli tulossa uusia asuntoja tarvitseville.

Mustikanvarpuja oli runsaasti, mutta marjat vähissä. Hieman samottuani huomasin, että kokeneet kerääjät olivat ehtineet ennen meitä ja jäljelle oli jäänyt vain jälkikorjuu. Jossain vaiheessa sanoinkin vaimolleni, että olisi mukava joskus päästä oikein mustikkametsään. Mutta hän vain jatkoi nauraen keräämistä. Marja sieltä, toinen täältä ja etsi, niin löydät, toimi siellä. Jossain vaiheessa ämpärini (mietin, että olisi ehkä pitänyt ottaa korjuuastiaksi vain muki?) pohja oli peitossa. Silloin jouduin Jumalan Pyhän Hengen puhutteluun. Hän sanoi minulle, että ihmisten kohtaaminen on kuin tämä mustikkametsän aamu. Etsimme yhtä ihmistä kerrallaan, maailma vie suuren sadon, ihmiset menevät sankoin joukoin väärään suuntaan ja hukkuvat, eivät pääse kerran perille Herran luokse. Maailmalla on hyvät menetelmät ja suuren yleisön tuki kerätessään kansaa omiin tarkoitusperiinsä. Se ei tule kysymään Juamalan mielipidettä, ei etsi Raamatusta viisautta, ei ajattele ikuisuutta, eikä ota Kristusta vastaan. Maailma ei ole kiinnostunut ihmisistä kuin hyötyäkseen heistä, he ovat tuottajia, kuluttajia, orjia, palvelijoita, maksajia, äänestäjiä ja alistujia.

Jouduin tekemään monta liikettä ja ottamaan monta askelta ja kumarrusta, kun käteni saavutti yhden marjan. Oliko se siis arvokasta? Oliko arvokasta etsiä yhtä ihmistä, joka oli jossakin oman onnensa nojassa? Oli, sillä Kristus teki niin. Hänelle jokainen sielu oli kallis, äärettömän arvokas. Mikä vaiva olikaan Jumalalla, että sai ihmisen omakseen? "Eikä yksikään asukas sano: - Minä olen vaivanalainen. Kansa, joka siellä asuu, on saanut syntinsä anteeksi." Jes.33:20. Miten paljon hän olikaan satsannut, että voi voittaa sielun valtakuntaansa? Jollakin ihmisellä koko elämä meni hukkaan, kaikki hänen saavutuksensa ja toimintansa oli peräti hyödytöntä tuuleen hosumista ja loputonta haaskaamista, kunnes Jeesus tuli hänen Herrakseen. Koin, että Herran Henki kysyi minulta, olinko valmis tällaiseen poimintaan, olinko valmis pysähtymään yhden onnettoman kohdalle poimiakseni hänet Kristukselle? Oliko kutsumukseni suostua Vapahtajan suunnitelmaan elämässäni?

Kauniita ja suuria, meheviä ja maistuvia mustikoita oli vähän ja ne kyllä erottuivat joukosta. Niitä oli mukava poimia ja ne täyttivät astiaa kaikkein eniten. Ne kasvoivat ilmeisen edullisessa ympäristössä, jossa oli sopivasti valoa ja varjoa, sopivasti kasvutilaa ja kosteutta. Oliko minun ympärilläni monta sellaista ihmistä, joiden elämä oli esimerkillistä, siunattua, menstyvää ja toisia auttavaa? Oliko tuttavissani monta sellaista ihmistä, joiden lähellä oli hyvä olla, joiden seurassa sielu lepäsi ja henki elpyi? Oliko lähelläni monta esimerkillistä kristittyä, joiden hedelmä näkyi ja kuului, jotka heijastivat Jumalan hyvyyttä ympäristöön? Oliko tuntemissani uskovissa monta sellaista, jotka pyyteettömästi katsoivat ensisijassa aina Jumalan tahdon toteutumista ja lähimmäisensä parasta? Oliko ystävissäni monta sellaista, jotka ajattelivat ihmissielunpelastuksen tärkeyttä ja hengellistä herätystä kaikkialla ykkösasiana? Oli, heitä oli, kiitos Jumalalle, runsaasti, kuin mustikoita metsässä. Herran rakkauden vaikutus oli vallannut heidät ja Kristuksen mieli oli tullut heihin, Jumalan valtakunnan valtava rikkaus oli heissä, heidän elämässään, heidän valinnoissaan. Vapahtaja oli heidän kanssaan, ja oli suuri Jumalan lahja tuntea heidät, kulkea hetki heidän kanssaan, iloita heidän kanssaan yhteisestä uskosta, rukoilla yhdessä Jeesusta, jakaa elämän kokemuksia ja tunteita ilman pelkoa. Oli rikasta ajatella, että saamme kerran yhteiden taivaan kodin Herran luona tämän elämän jälkeen. "Sillä rauhan kylvö kylvetään, viiniköynnös antaa hedelmänsä, maa antaa satonsa, taivas antaa kasteensa, ja tämän kansan jäännökselle minä annan perintöosaksi kaiken tämän." Sak.8:12

Marjat lisääntyivät ämpärissä ja kuljin pitkin metsää. Huomasin, että ammattipoimijat olivat viilettäneet ilmeisesti helmat hulmuten mättältä toiselle saadakseen helposti ja nopeasti mahdollisimman suuren saaliin. Sillä vaikeat alueet ja reunat olivat jääneet lähes koskemattomiksi. Se alue oli siis jäänyt minulle ilman sopimusta. Poimin sieltä ja taas tuli lisää marjoja ämpäriin. Jälleen Herran Henki puhui minulle, että näetkö kuinka tällaiset sivuun jääneet ja vaikeissa paikoissa olevat unohdetaan helposti? Niin, monen ihmisen elämä on yksinäistä omien murheiden ja taistelujen, kiusausten ja syntien keskellä elämistä ilman valoa? Moni on kivettynyt omaan muottiinsa ja kuollut pystyyn kuin kuivakukka, ei tuoksua, ei elämää, ei tunteita, ei toivoa, ei iloa, ei valoa, ei viisautta.

Mutta Kristus tahtoisi viedä sinne evankeliumin, ilosanoman valon, toivon ja tulevaisuuden, Jumalan sanan lupaukset ja seurakunnan, uskovat. Niin, olenko minä se, joka menee, joka vie, jonka kohdalle nämä askeleet ovat tulleet? Tai, jospa minä olisinkin juuri se onneton vaikeassa elämäntilanteessa vailla ihmistä, vailla Jumalaa, vailla rauhaa? Ajatus oli tosi pysäyttävä, liikuttava ja jumalallinen. Jälleen mietin, miten suuren arvon Jumala asettikaan ihmiselle, miten kaikkien ihmisten olisikaan löydettävä parannuksen ovi ja voima itselleen. Oli turha miettiä, miksi ihmiset olivat tuossa tilassa. Oli ajateltava Häntä, joka voi kaiken muuttaa uudeksi menneisyydestä huolimatta. "Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, joka suuren laupeutensa mukaan on uudestisynnyttänyt meidät elävään toivoon Jeesuksen Kristuksen kuolleistanousemisen kautta" 1.Piet.1:3.

Kulkiessani mättäiden välissä löysin monta maahan pudonnut marjaa, jotka poimin talteen. "Älä myöskään korjaa tyhjäksi viinitarhaasi äläkä poimi varisseita marjoja, vaan jätä ne köyhälle ja muukalaiselle. Minä olen Herra, teidän Jumalanne." 3.Moos.19:10. Jumalan seurakunta on vertauskuvallisesti viinitarha, jossa vallitsee Jumalan tahto. Siellä apua saavat köyhät ja muukalaiset, jotka eivät muuten ansaitsisi näin hyvää kohtelua. Kuitenkin Herra itse ilmestyy monesti ihmisen elämään myös köyhänä ja muukalaisena, emme tunne häntä, kun hän tulee. Hän on erikoistunut varisseisiin, pudonneihin ja kaatuneihin ihmisiin, jotka tarvitsevat apuaan. Siellä, maassa makaava, on onneton, avuton ja kelvoton. Hyödytön löytää hyödyllisen Vapahtajan. Sieltä, pohjilta, on alkanut monen parannuksen tie ja uusi elämä. Ja he laulavat: Jeesus löysi minut!

Kuljin edelleen, välillä ympyrää ja palasin alkupisteeseen. Yritin silmämääräisesti kartoittaa alueen hyödylliset marjamaat. Silloin näin edessäni tosi surkean värinsä menettäneen mustikanvarvun, jossa riippui kurjan näköisiä pieniä kuivettuneita mustikoita. Säälittävän näköiset marjat otin poimurilla suureen joukkoon mukaan ja sinne ne sopivat hyvin. Joukossa on muiden näköinen ja mallikin unohtuu isojen ja lihavien välissä? Seuraava ajatus olikin se, että on paljon varsin kurjia ihmisiä, joiden mielen täyttää murhe, masennus, ainainen levottomuus ja huolet rahasta, läheisistä, maailmantilanteesta ja jaksamisesta. He eivät ole pärjänneet elämässä, monen virheen ja huonon ratkaisun jälkeen kulku on kuin luistinrataa ja jatkuvaa vastamäkeä. Nostajia ja rohkaisijoita, tukijoita ja avustajia on vähän, arvostelijoita ja tönijöitä kyllä riittää. Katsomossa istujat eivät eväänsä liikauta heidän hyväkseen, mutta sormet osoittavat herkeämättä näitä onnettomia lukuisista epäämättömistä virheistä. Hyvät eivät haluaisi vaihtaa heidän osaansa ja hopealusikkakerhossa ei heille ole nimikkotuolia.

Mutta Herra sanoi minulle, että Jeesus rakastaa heitä. Ilosanoma on ihmeellinen, kun se kohdistuu ansiottomiin? "Eikö viittä varpusta myydä kahteen ropoon? Eikä Jumala ole yhtäkään niistä unhottanut. Ovatpa teidän päänne hiuksetkin kaikki luetut. Älkää peljätkö; te olette suurempiarvoiset kuin monta varpusta." Luuk.12:6-7. Jumala tahtoo poimia syntiset ja sairaat omakseen, hänen lävistetty kätensä hapuilee kurja syntisen luokse. Monesti kuitenkin nämä orvot seikkailijat pelkäävät ja pakenevat. Itsekin olin sellainen. Kun Jumala kutsui ja pysäytti minut, pelkäsin, pakenin pimeyteen, lähdin täysin päinvastaiseen suuntaan, en ollut valmis hänen orjakseen. Yritin tarttua ihmisiin, saada tukea ja apua kuolevaisista, vaikka kuolematon kolkutti sydämelleni. Rakensin käsitykseni näkyvän varaan, vaikka tarjolla oli näkymätön maailma. Mutta myöhemmin taivuin ja huomasin, että se oli kaikkein parhain osa, mitä ihminen voi koskaan saada ajassa. Elämä Jeesuksen varassa on suurenmoinen, vapaa, onnellinen matka, jossa Herra vastaa asioista, johdattaa ja varjelee. Väsyneen on autuasta levätä Hänessä, Hänen täytetyn työnsä varassa, ollen kastettu Hänen kuolemaansa, vaeltaen Hänen ylösnousemusvoimassaan, kokea yhteyttä Hänen omiensa kanssa täällä ajassa, rukoilla Häntä, kiittää Häntä, olla Hänen uskollisuutensa varassa, tietää, että Hän aina elää rukoillakseen rakkaiden lastensa puolesta. On suuri lahja tietää, ettei Herra koskaan hylkää sitä, joka hänen luokseen tulee.

Marjaretki aamuisessa Kangasalan metsässä oli tulossa lopuilleen. Kuntoni ilmoitti, että olisi syytä kerätä luunsa ja matkata kotiin huilaamaan. Ämpäri oli puolillaan mustikoita ja poimuri oli lisännyt siihen runsaasti myöskin roskaa, jota sitten kotona plokkasin pois. Ämpäriin oli eksynyt myös monta ötökkää, hämähäkkejä, matoja, muurahaisia ja nimettömiä pieniä känniä. Tapoin kaikki silmiini osuneet, ja loput saivat mennä pakasteeseen marjojen kanssa, sillä ne olivat niin pieniä, etteivät ne pilaa herkkuhetkeä? Joku oli sanonut, että niisäkin on proteiineja? Muutamat Etelä-Amerikan lähetit olivat kertoneet, että siellä syötiin aivan yleisesti isoja toukkia, joita paistettiin nuotiossa? Varmaan herkullisia? Tulisivatkohan ystävät kylään, jos tarjoaisimme semmoisia illalliseksi?

Ajattelin Herran laumaa, seurakuntaa ja hänen omiaan, miten monenlaisia roskia ja vihollisen ansoja sinne tuppaakaan ja ne pitäisi poistaa tuhoamasta arvokasta satoa. Vihollinen tulee valheen ja eksytysten muodossa, sekottaa selvän Jumalan sanan ihmisviisauteen ja perinteen uraan. Joillekin se saa kiusaukset muuttumaan lankeemuksiksi ja herätetyksi katkeruuden ja kateuden kukkaan. Se aktivoi henkivallat keskittymään elävän ja todistavan, tunnustavan ja toimivan uskon sammutustöihin kaikkialla. Sen tavoitteena on riitaisa, omavoimainen, mykkä, sokea, kurja, alaston, köyhä uskovien joukko, joka nukkuu ruususen unta, vaikka ympärillä olisi ääretön hätä ja tuhat kulkemassa juuri kohti helvetin nielua. "Uskollinen todistaja on hengen pelastaja, mutta joka valheita puhuu, on petosta täynnä." Snl.14:25. Jeesus on uskollinen todistajamme, jonka sydämellä ovat myös eksyneet ja harhautuneet sielut.

Suuri Jumala, iankaikkinen Herramme, olemme edessäsi kuin musikat metsässä, pieniä, arvottomia ja paikallamme. Mutta sinä etsit meitä, tahdot pelastaa ja virvoittaa, tuoda valtakuntaasi, siunata ja eheyttää. Kiitos, että näet yhdenkin, näet vaivaa hänen löytämisekseen, palastumisekseen. Kiitos että rukoilet puolestamme, annat meille ystäviä, jotka rohkaisevat ja kannustavat meitä luottamaan sinuun. Kiitos pyhästä sanastasi, joka valaisee kulkemamme matkamme ja auttaa etsimään suuntaa. Kurkota tänään, Herra, pimeyden pensaisiin, joissa moni istuu vangittuna ja valittaen. Tartu kiinni kurjiin ja nosta elämään, vapauta synnin kurasta, aseta jalat kalliolle varmalle perustalle. Poimi pudonneet, maassa makaavat, hylätyt, itkevät.

Poistui keskuudestamme

Näin yleensä kerrotaan, kun joku on kuollut. Tosin, siitä saa sellaisen vaikutelman, kuin hän olisi itse päättänyt lähtönsä ajankohdan suuren taiteilijan tavoin? Usein näihin kertomuksiin liittyy myös kuvauksia mainitun henkilön saavutuksista, hyvyydestä, kiltteydestä ja erinomaisuudesta, vaikka kaikki tuttavat tiesivät hänen olleen vaikea luonne, kelju tyyppi ja aina rähjäämässä? Lisäksi kertomuksissa mainitaan, että kaveri meni vielä parempaan (ei välttämättä taivaaseen), mutta enkelikuoroon, autuaammille metsästysmaille (jos hän oli metsästäjä), vaihtoehtoisesti piirtelee nyt pilven päällä (jos oli taidemaalari), soittelee yläkerrassa (jos oli muusikko). Mutta mitä hän lieneekään olla tekemässä sitten, jos hän oli täällä haudankaivaja, teurastaja, tarjoilija, makkarakauppias, rajavartija, sotilas, poliisi, poliitikko tai suntio? Ilmeisesti vain vanhuuseläkkeellä ilman virkavelvoitteita? No, taivaassa ei Ilmarista enää tarvita, siellä on kaikki toisin. Kerran eräs mies sanoi minulle, että joku kaveri potkaisi tyhjää ja tarkoitti ilmeisesti, että tyyppi ei pysynyt pystyssä? Hän oli todellisuudessa kuollut ja haudassa. Mutta jumalattoman tie päätyy aina vaivaan: ”Tahdotko seurata iänikuista polkua, jota pahantekijät vaelsivat, ne, jotka kukistettiin ennen aikojaan ja joiden perustuksen virta huuhtoi pois, jotka sanoivat Jumalalle: 'Poistu meistä. Mitä voisi Kaikkivaltias meille tehdä?' Job 22:15-17

Koulupoikana olin muiden mukana aina ulkoilemassa ja urheilemassa. Eräs vuotuinen harrastus olivat syysjäät, joiden kestoa testasimme kohtalokkain seurauksin. Putosin monta kertaa kylmään veteen. Jään vahvuus riippui pakkasista ja veden virtauksista. Heikoilla jäillä piti edetä varovasti ja tunnustellen, mutta monesti hermot eivät kestäneet moista hiiviskelyä ja niin piti parantaa askellusta – ja hups, siellä oltiin taas. Sitten piti mennä lujaa kotiin, sillä märät vaatteet painoivat ja kylmä alkoi kangistaa nopeasti. Kokemusta rikkaampana taas lähdimme seuraavana päivänä kokeilemaan uutta jäätä kuivin vaattein…..

Uskovalla on sama vietti, joka vaivaa häntä läpi elämänsä suhteessa syntiin. Pitää koettaa, miten pitkälle voi mennä, missä ovat synnin rajat, mitä uskaltaa tehdä ilman, että siitä tulee seuraamuksia. Koettelemme Jumalan hermoja ja kärsivällisyyttä. Uhkarohkeus, yltiöpäisyys ja itsekkyys ohjaavat käyttäytymistämme hillittömyyteen, asioihin, jotka eivät kuulu meille, ihmisiin, jotka eivät liity meidän elämäämme. Jumala luo sopivat reitit ja kulkutien, että voimme selvitä uskossa. Mutta se on aina kaita tie, sitä ei kannata keinotekoisesti leventää ja muuttaa. Se ei kulje heikoille jäille, ettei kukaan poistu keskuudestamme.

Voisimme siis sanoa joistakin entisistä ystävistämme, että he ovat poistuneet keskuudestamme ja ottaneet vapauden luopua uskosta. ”Meistä he ovat lähteneet, mutta he eivät olleet yhtä meidän kanssamme; sillä jos he olisivat olleet yhtä meidän kanssamme, niin he olisivat meidän kanssamme pysyneet; mutta heissä oli tuleva ilmi, että kaikki eivät ole yhtä meidän kanssamme.” 1.Joh.2:19. He eivät kulje enää uskovien kanssa, eivät välitä seurakuntayhteydestä, Jumalan sanasta ja tahdosta, eivät kuuntele varoituksia tai kehotuksia, he hylkäävät hengelliset auktoriteetit ja vaihtavat ne uusiin harrastuksiin (peleihin), ihmisiin (kääntymättömiin), nautintoihin (himoihin), rahaan (sijoituksiin) ja tavaraan (omaisuuteen). Tähän heitä ajaa vanha liha, joka puseron alla pullottaa päivä päivältä pulskempana. Kokeilunhaluisina he löytävät aina jotain uutta ja haastavaa. Lasten tavoin he kyllästyvät pian samoihin leluihin ja hiekkalaatikkoleikkeihin ja tarvitsevat uudet maisemat ja uudet santakasat, hiekkalinnat, uimarannan, visiot ja äänet. Jos siihen joku vanha uskova tuo elämänviisautta kokemuksestaan, ei se tunnu missään, eikä vaikuta mitään. Meno jatkuu entisenlaisena.

Valhe on pirun ansoista kavalimpia, koska siihen se laittaa valkoisen kaavun päälle. Se kirkollistaa, hengellistää ja kuorruttaa kakkunsa kiinnostavaksi. Mutta se sisällyttää siihen annoksen myrkkyä, joka koituu valheen muodossa uskovan tuhoksi. Luopiotien valinnut ei huomaa höynäytystä ja maiskuttelee myrkkykakkua ja tarjoilee muillekin. Siksi kokonaisia seurakuntia menee harhaan ja eksyy Kristuksesta. Mutta syvimmältään ongelma on aina hengellinen, vaikka se saa maallisia muotoja; uskova joko seuraa Vapahtajaa tai sitten luopuu hänestä. ”Ja silloin, sen palan jälkeen, meni häneen saatana. Niin Jeesus sanoi hänelle: "Minkä teet, se tee pian."…. Niin hän, otettuaan sen palan, meni kohta ulos; ja oli yö.” Joh.13:27,30. Vaaravyöhykkeessä oleva on Juudas Iskariotin kaltainen, hän roikkuu Jeesuksen ja tämän omien piirissä, mutta mieli seikkailee jo muissa suunnitelmissa. Saarnat eivät kiinnosta, rukous tuntuu vastenmieliseltä ja taivaaseen on luvattoman pitkä matka? Sana sanoo: ”kun tiedämme sen, että meidän vanha ihmisemme on hänen kanssaan ristiinnaulittu, että synnin ruumis kukistettaisiin, niin ettemme enää syntiä palvelisi; sillä joka on kuollut, se on vanhurskautunut pois synnistä. Mutta jos olemme kuolleet Kristuksen kanssa, niin me uskomme saavamme myös elää hänen kanssaan,…” Room.6:6-8. Vanha ihminen ei siis ole kuollut, se on hoippunut äkkiä alas omalta ristiltään ja treenannut itsensä taas tanssikuntoon? Uskova ei siis olekaan kuollut Kristuksen kanssa, vaan onkin tapahtunut lihan elpyminen ja vanhat jutut tulleet taas kuvaan mukaan. Hurskaasta sielusta on tullut taas synnin palvelija. Hän on kuin liikenneympyrässä aikansa kierrellyt joka lähtee takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin. Ehkä mielessä on ajatus: Mikähän minuun meni, kun rupesin sekoilemaan uskovien juttuihin? Vanhurskautumista ei tapahtunut, ja jos onkin tapahtunut aikanaan, niin hän on sen myöhemmin hylännyt. Yleensä lankeemukset tapahtuvat perinteisillä alueilla, kuten raha, puoliso tai alkoholi. Näistä on olemassa sitten lukuisia variaatioita.

Keskustellessani niiden ihmisten kanssa, joilla menee heikosti, mutta jotka tahtoisivat olla Jeesuksen omia, Jumalan lapsia ja matkalla taivaaseen, huomaan yhden yhteisen piirteen: He eivät juurikaan lue Raamattua, vielä vähemmän hengellisiä kirjoja, he eivät hoida uskonelämäänsä, eivät arvosta kristillistä kastettaan, eivät käy säännöllisesti ehtoollisella, eivät tarvitse uskovien yhteyttä, eivät rukoile kuin muodollisesti tai hädässä. Jossain vaiheessa heidän otteensa Vapahtajasta on irronnut, tai sitten se ei ole koskaan ollutkaan olemassa, kaikki onkin ollut vain luulouskoa, perinnettä ja mykkää kuolemaa. He eivät uskalla sanoa olevansa uskossa, eivät kykene todistamaan Jeesuksen ainutlaatuisesta asemasta, eivät iloita Herrassa, eivätkä johtaa ketään Herran tykö, sillä heidän epäuskonsa on hyydyttänyt heidät tavallisiksi maailmanihmisiksi. He ovat tyhjiä, tarkoituksettomasti vaeltavia sieluja, hengellisiä tuulihattuja sekatäytteellä, toinen makea, toinen suolainen. He muistuttavat nuorukaista, joka on saanut ensimmäisen auton ja jonka kaasujalka on äärettömän raskas ja katsomo kaipaa näyttöä kuinka lujaa sillä oikein pääsee. No, lehdestä voimme sitten lukea myöhemmin: Poistui keskuudestamme – liian nuorena.

”he turmelevat itsensä. Voi heitä, sillä he kulkevat Kainin tietä ja heittäytyvät palkan tähden Bileamin eksytykseen ja hukkuvat niskoitteluunsa niinkuin Koora! He likapilkkuina teidän rakkausaterioillanne julkeasti kemuilevat ja itseään kestitsevät. He ovat vedettömiä, tuulten ajeltavia pilviä, paljaita, syksyisiä puita, hedelmättömiä, kahdesti kuolleita, juurineen maasta reväistyjä, rajuja meren aaltoja, jotka vaahtoavat omia häpeitään, harhailevia tähtiä, joille pimeyden synkeys ikuisiksi ajoiksi on varattu.” Juuda 10-13. Tämä on erikoista sakkia, aikansa he sähläävät ja sotkevat asioita uskovien joukossa, sitten he perustavat uuden porukan ja alkavat tehdä omaa uskoaan vastaavaa toimintaa (sitä ainoaa oikeaa, joka ei kulje vanhojen mukaan). Heillä riittää energiaa ja monenlaista touhua, mutta heidän jälkensä ovat pelottavat, luopumusta, mielisairautta, kaikenlaisia lankeemuksia Raamatun sanasta.

Olen tavannut heitä, joille ei mikään totuuden sana ei näytä enää menevät perille, mutta itse he ajattelevat tekevänsä edelleen matkaa uskossa? He ovat poistuneet keskuudestamme ja se on murheellista. Elävä seurakunta, Kristuksen omat, koettelee kaiken hengellisyyden, siinä ei suunsoitto tai huuto auta, vain nöyrtyminen Herran edessä.

Aivan oman saarekkeensa muodostavat puhdasoppiset, jotka tekevät Uudesta Testamentista toisen lakikirjan ja ajattelevat kuuliaisuudellaan pystyvänsä seuraamaan Herraa. Tästä joukosta voidaan sanoa, että he eivät yritäkään viedä ihmisiä Kristuksen luo, vaan tyytyvät ainoastaan muodon täyttämiseen kuin fariseukset aikoinaan. He antavat pelastuksen vain niille, jotka tekevät oikein, jotka täyttävät mitan, ovat heille kuuliaisia. Mutta heidän joukossaan haisee vahvasti liha, ihmisviisaus ja samoin hengellinen kuolema. Siellä ei myöskään tule kukaan uskoon, sillä syntiset karttavat tätä porukkaa. Eikä siellä ole Kristusta, sillä se on sukua Laodikean-seurakunnalle.

Vaikka sanommekin, että kaveri poistui keskuudestamme, voi olla ettei hän ole enää pitkään aikaan ole ollut meidän kanssamme? Ihmisen sisäinen elämä sisältää kuoleman elementtejä runsaasti, eikä ulkoinen ilme, hymy, nauru tai heiluminen vielä todista muuta, kuin että ruoka kulkee, suoli toimii ja ollaan elävien kirjoissa. Kun ympäröivä ryhmä ei enää kiinnosta, eikä vastaa kaverin odotuksia, hän lähtee pois. Kun hänen tasonsa tuntuu olevan selvästikin paremman puutteessa, hän lähtee pois. kun hän kyllästyy puolisoonsa, alkaa katsoa uutta valloitusta kuin autoa tai hevosta, hän lähtee pois. Kun työ alkaa olla yksitoikkoista, huonosti palkattua, aliarvotettua, vaikeita työkavereita, hän lähtee pois. Kun seurakuntayhteys, johon Jumala on hänet johtanut tuntuu kuivalta ja vanhusvoittoiselta, hän lähtee pois. Kun kirkossa ei lauleta enää kuin virsiä, hän lähtee pois. Kun se alkuajan rakastumisen kohde, Jeesus, alkaa tuntua liian vaativalta, liian vähän siunaavalta, liian hengelliseltä, liikaa synnistä ja taivaasta puhuvalta, liian vähän varjelevalta, liikaa tahtoansa korostavalta, liian vähän rukouksiin vastaavalta, liian vähän omaisuutta antavalta, liian huonoihin uskoviin sitoutuneelta, liian vähän maailman asioihin puuttuvalta, liikaa suvaitsevalta joidenkin uskovien kohdalla, liian tiukalta minun suhteeni….. hän poistuu näyttämöltä kuin esitys olisi loppu. Hän poistui keskuudestamme ties mihin, ties miten pitkäksi ajaksi, ties kenen seuraan, ties miksi?

Karismaattisuus on saanut ajassamme vahvan aseman kristillisissä piireissä. Ainoastaan hyvin kirkolliset, vanhakantaiset ja tiukasti perinteessä pitäytyvät ovat kyenneet torjumaan karismaattisuuden luotaan. Jopa puhdasoppiset ovat tehneet myönnytyksiä sen suhteen. Omassa elämässäni karismaattisuus on aina ollut tavalla tai toisella mukana matkassa ja kokemukseni siitä ovat myönteisiä. Pidän sitä Jumalan tahtona, lahjana ja seurakunta virkistävänä asiana. Nykyaikana olen kuitenkin enemmässä määrin joutunut huomaamaan, että karismaattisuuden vanavedessä kulkee myös mieltä sekoittavaa ainesta, joka tulee eri nimisenä esiin kulman takaa. Varsinkin mielisairauteen taipuvaisilla herkillä sieluilla pitäisi olla jokin turvaverkosto, joka  suojelisi heitä. Jos uskova joutuu pöpilään hoitoon sen tähden, että on ollut uskovien kokoontumisissa mukana, ovat asiat pahasti sekaisin. Joko siellä on opetus pielessä, tai sitä ei ole ollenkaan, tai sitten mieltä kiihotetaan ja manipuloidaan virittymään kireäksi ja jännittyneeksi sielullisesti ilman Pyhää Sanaa ja  Henkeä. Jos kokoontumisen pääasia ovat ihmeet ja merkit, ollaan jo pielessä.

Kaiken hengellisen kokoontumisen pääasia on aina Kristus, hänen arvostuksensa, kiitoksensa, hänelle laulaminen, hänen tahtonsa kyseleminen, hänen suhtautumisensa syntisiin, hänen armollinen asenteensa, hänen totuuden sanansa, hänen rakkautensa toisiin uskoviin, hänen neuvonsa, varoituksensa, viisautensa, kehotuksensa, kuiskauksensa omilleen. "Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt; kuulkaa häntä." Matt.17:5. Kun kuulemme Jeesusta, Jumala on siinä, siinä on elämä. Hänestä virtaa uusi elämä, hän luo uutta, ei ihmistekoista, vaan taivaallista ja kestävää. Ei ole syytä lähteä hänen luotaan pois, sillä hän pitää meistä huolta, eikä hän hylkää meitä huonoutemme tähden. Seurakunta, joka kadottaa Kristuksen, on kuollut. Siitä Herra voi syyllä sanoa: Poistui keskuudestamme.

Sinä Herra poistuit kerran keskuudestamme, koska Isä kutsui sinut takaisin kotiin, josta olit täällä väliaikaisesti meitä onnettomia pelastamassa. Mutta me tiedämme sinun elävän tänään ja sinä tulet lupauksesi mukaan takaisin, että mekin pääsemme sinun luoksesi taivaaseen. Mutta meidän murheenamme ovat tänään kanssakulkijat, jotka eivät ole jaksaneet sinua ja meitä, jotka ovat poistuneet keskuudestamme. Sinä tiedät miksi he ovat lähteneet ja mihin ovat menneet. Sinä voit tuoda heidät takaisin, sinä voit uudistaa heidän uskonsa ja valaista heidät taivaallisella valollasi pyhästä Sanasta. Sinä voit avata heidän korvansa kuulemaan, heidän sydämensä vastaanottamaan, korjata uskovien yhteyden. Vapauta, Jeesus, valheen vangit, himojensa orjat, uskonnolliset, epäilijät, seonneet, turhautuneet, sielulliset, puhdasoppiset, pettyneet, hylätyt, synnin orjat, luopiot.

Jospa voisin aina muistaa?

Hankin muistitikkuja, joihin kaiverrutin "Jeesus on Herra" tekstin. Tallensin niihin omia puheitani ystäviä varten. Huomasin, että tarjolla oli myös eräs tosi arvokas sellainen, pinta oli 14 karaatin kultaa ja siihen oli upotettu timantti. Hinta 2000 euroa. Mutta myytynäkin se oli tyhjä ilman latauksia, niinkuin minunkin hieman halvemmat muistitikkuni. Tyhjä ei ole mitään. "jumalattomien äly on tyhjän veroinen." Snl.10:20. Joskus kristityillä on sellainen tilanne, että muisti on tyhjä hyvistä asioista, usko on keikahtanut yli laidan ja tilalle ovat tulleet menneisyyden mustat pilvet, jotka satavat vain kurjuutta ja kyyneleitä elämän vaivaksi. "Ja nyt minun sieluni vuotaa tyhjiin, kurjuuden päivät ovat saavuttaneet minut." Job 30:16. Elämän vaivat jäävät helposti muistiin ja niitä itse kukin sitten mussuttelee pitkin matkaa, ja joillakin ihmisillä on tässä suhteessa aina sama levy soimassa. He ovat kuin shampanjapullo, suljettuna viileän asiallinen, mutta korkattuna kuohuva ja äänekäs. Sielun syöväreistä tihkuu verta, kurjuus kumarruttaa ryhdinkäänkin. Tyhjät ihmiset toistavat muita ihmisiä, he ovat kaikuvia ääniä toisten sanomisista ja ajatuksista; Heillä ei tunnu olevan omia mielipiteitä ja kuitenkin he ovat kaikkein äänekkäämpiä. Tyhjä tynnyri kuulemma kolisee eniten? Harva tietää kuitenkaan olevansa tyhjä Jumalasta, ennenkuin Kristus itse puhuu hänelle. "etkä tiedä, että juuri sinä olet viheliäinen ja kurja ja köyhä ja sokea ja alaston." Ilm.3:17. Mutta Jeesus puhui hänelle, eläköön, muisti voi palautua ja tietoa voi kasvattaa!

Jeesus valitsi seuraajikseen aluksi kalastajia, sillä pappeja ei ollut vielä silloin. Pappiskoulutus alkoi paljon myöhemmin, yliopistot edustivat tiedon huippua teologiassakin, mutta ei muuta ja näistä aineksista muokattu papinvirka sai vähitellen vääristyneitä muotoja virkapappeuden, paavin vallan ja muiden hömpsötysten muodossa. Näitä luterilaisuus on sitten muokannut omaan lokeronsa sopivaksi, mutta suuri osa tästä toiminnasta on hyvin lähellä nykykatollisuutta.

Nykyään papin vastakohtana käytetään maallikko-nimitystä, he edustavat alkuseurakunnan kalastajia. Parempi olisi käyttää yleisesti uskova-nimeä, sillä Jeesus on aina valinnut uskovia seuraajikseen, ei pappeja tai maallikkoja. Kristuksessa ihminen saa arvonsa, joka säilyy.

Joskus siis täytyy itseltään kysyä: Kuka minä olen? Kenen ihmiset sanovat minun olevan, mitä Jumala sanoo minusta? Samaa Vapahtaja kysyi omiltaan kerran: "Ja Jeesus lähti opetuslapsinensa Filippuksen Kesarean kyliin. Ja tiellä hän kysyi opetuslapsiltaan ja sanoi heille: "Kenen ihmiset sanovat minun olevan?" He vastasivat hänelle sanoen: "Johannes Kastajan, ja toiset Eliaan, toiset taas jonkun profeetoista." Niin hän kysyi heiltä: "Kenenkä te sanotte minun olevan?" Pietari vastasi ja sanoi hänelle: "Sinä olet Kristus."  Ja hän varoitti vakavasti heitä puhumasta kenellekään hänestä." Mark.8:29.

Ihmisten arviot itsestään ja Jumalasta vaihtelevat, mutta Jumalan ilmoitus Raamatussa on aina sama, muuttumaton. Tämä on tarpeen muistaa, koska monenlaiset mielipiteet, huudot, herjat ja epäuskon saarnat pyrkivät horjuttamaan pitkin matkaa uskon luottamusta Herraan. Kun ihmiselle on selvinnyt uskon salaisuus, Kristus, hänestä tulee uskova ja sen merkkinä hänen elämänsä alkaa pyöriä Kristuksen ympärillä. Hänen elämänsä tärkeimmäksi päiväksi hahmottuu uudensyntymisenpäivä, jolloin Herra tuli Hengessään häneen asumaan armona ja totuutena. Silloin hän laulaa virren sanoilla: "Muistan päivää autuasta, jolloin Jeesus löysi mun, syntein tähden tuomitun, tilastani kauheasta nosti minut olalleen, otti aivan omakseen." Alkuperäiset sanat ovat muuttuneet kuin ne olisivat eri ihmisen kirjoittamat. Alkuperäisessä (ilmeisesti A. Achrenius?) puhuu onnellinen uskova ja jälkimäisessä on asialla virkapappi teologiansa kanssa: ”Autuas se päivä lienee, jona löysin Jeesuksen, ystäväni suloisen, iloisempaa en mä tienne, koko maan pääl' mainita, kuin ett' Jeesust' nautita.” ja neljäs säkeistö alkuperäisenä kuuluu: ”Jos mä väsyn, Jeesus auttaa, jos mä kiusauksessa lienen, niin hän vahvistaa. Jos mä heikkouden kautta vielä joskus horjahdan, niin hän auttaa nousemaan.”  Laulu on syntynyt suurten herätysten vaikutusten seurauksena ja edustaa Achreniuksen herätyksen lauluperinnettä. Myöhemmin W. Malmivaara muokkasi tuntuvasti tätäkin laulua alkuperäisestä tekstistä mieleisekseen. Mutta nykyisessäkin versiossa on vielä häive alkuperäisestä tuoreudesta.

On onnellinen tila, kun uskova voi nauttia Jeesusta. Tämä on suuri salaisuus, joka ei avaudu kuin harvoille. Myös jatkuva heikkouden läsnäolo kiusaa uskovaa, niin ettei hän luottaisi itseensä, vaan Kristukseen. Tämä tunto on varsinkin kirkollisissa ja karismaattisissa uskovissa kovin harvinaista. He eivät tiedosta heissä asuvaa perisyntiä, sen turmeluksen syvyyttä, tai jatkuvaa asumista itsessään. Siitä seuraa sitten lihanpyhitystä, omavanhurskautta ja farisealaisuutta kaikissa sateenkaaren väreissä. "Niin en nyt enää tee sitä minä, vaan synti, joka minussa asuu." Room.7:17. Raamattu käyttää asua sanaa, joka voidaan kääntää myös sanalla huone tai vankila. Tästä avautuu uusi näkymä, jossa Kristus tulee syntisen kurjan tilaan, sydämeen ja elämään muuttamaan hänet uudeksi luomukseksi, pelastuneeksi, taivaan kansalaiseksi ja Jumalan lapseksi.

Huonon kristillisen opetuksen seurauksena uskova saa liian kevyttä ruokaa ja kadottaa pian synnintuntonsa ja täydellisen riippuvuutensa Vapahtajasta. Hänen tekonsa, puheensa ja seuraavat menetyksen käsikirjaa, jossa sanotaan, että uskova voi mitä vaan, mutta jätetään pois sana "Kristuksessa". Voi käydä niinkuin hämähäkillä: Maalasin ikkunanpieliä valkoisella maalilla vanhassa talossa. Kaikenlaiset ötökät, herhiläiset ja kärpäset tulivat jatkuvasti tutustumaan aikaansaannokseeni. Näin monta hämähäkkiä, jotka selvästi loukkaantuneina lähtivät pakoon koloistaan, kun pensseli lähestyi niiden aluetta. Eräs tällainen riippui joustavasti jostakin maan ja taivaan väliltä seittinsä varassa aivan hollille. Huitaisin sitä pensselillä ja niin siitä tuli "uusi luomus", sen musta olemus oli hetkessä valkoinen, kun öljymaali tippui sen palttoosta maahan. Sitkeästi kaveri kuitenkin jatkoi laskeutumistaan ja taaperteli uudessa  puvussaan uusille maisemille. Se saattoi kehua hetken verran kavereilleen uutta kuosiaan, mutta oli kuitenkin edelleen hämähäkki ja sen luontoisena se kuolikin.

Tapasin maanviljelijän, joka kertoi olleensa edellisenä yönä työssä pellollaan vielä ½4 yöllä. Tämä johtui siitä, että EU vaati jotain toimeksipanoa tiettyyn aikaan mennessä tai olisi seurannut sanktio. Tilan suuri lehmämäärä (yli 100) teetti myös runsaasti töitä päivittäin ja isäntä oli kovilla. Lehmätkin oli numeroitu, kun ei hän kyennyt enää kaikkia nimeämään. Niille oli laitettu korviin reikä ja siihen riippumaan tunnuskortti. Nämä kortit sitten pakkasivat putoilemaan, kun lehmät ravistelivat päätään ja hankasivat itseään toisia vasten. EU kuitenkin vaati, että nämä merkit oli löydyttävä aina lehmistä muuten tuli taas sanktio. Oli siinä maamiehellä hommaa kerrakseen ja tuntui siltä, että olimme palanneet neuvostoaikakauteen, jolloin "isoveli" vahti kaikkea ja kaikkia? Säälin miestä, joka paini jaksamisensa ja voimiensa rajoilla velkaisena ja omantunnontarkkana kristittynä selvitäkseen kaikesta tyydyttävästi. Rukoilin hänen puolestaan ja halusin olla hänen ystävänsä. Luoja kyllä muisti ystäväänsä ja auttoi häntä.

Joudumme käyttämään päivittäin päätämme monenlaisten asioiden hoitoon ja tehtävien suorittamiseen. Käytämme siinä aika paljon muistiamme hyväksemme. Sinne olemme taltioineet lukemattoman määrän tietoa ja kuvia, sanoja ja ajatuksia. Siellä on kielteisiä asioita, varoittavia asioita, pelon aiheita, iloa, itkua, työn jättämää uraa, oppimiamme tapoja, lukemiamme tekstejä, Raamatun sanaa, päivälehteä, televisiota, radiota, maisemia, ja lukematon määrä kasvoja, joiden nimistä muistamme vain pienen osan. Nämä pyrkivät sitten vuoronperään tulemaan mieleemme ja muisti toimii tässä jakeluverkoston ohjaajana. Riippuen mielialastamme luontomme valitsee muistista katselun aiheet ja ihmiset. "Oi, jospa minun sanani kirjoitettaisiin muistiin, jospa ne piirrettäisiin kirjaan, rautataltalla ja lyijyllä hakattaisiin kallioon ikuisiksi ajoiksi! Mutta minä tiedän lunastajani elävän, ja viimeisenä hän on seisova multien päällä." Job 19:23-25.

Suoritamme jatkuvaa valintaa, herkuttelemme, rasitamme itseämme turhilla ja tarpeettomilla mielikuvilla, kaivamme menneitä hautoja, mietimme ihmisten sanomisia ja tarkoitusperiä. Suremme, masennumme, ikävöimme, odotamme ja jäämme muistoihin. Tartumme kiinni uusiin tarjolla oleviin tilaisuuksiin, katselemme kaikkea aurinkolasien takaa ja ihailemme saavutuksia, mahdollisuuksia ja toisia ihmisiä. Luulemme monenlaista, mikä ei ole totta. Mielikuvissamme tapahtuu asioita, jotka kulkevat kuin unimaailmassa, epätodelliset vääntävät meidät välillä solmuun. Mutta muisti on olevinaan täynnä, mutta sinne kuitenkin mahtuu aina uutta tietoa. Joka päivä kontrolloimme, tallennamme ja tilastoimme lukemattoman määrän uutta tietoa.

Samalla kun vanhenemme osa tiedosta putoaa pois, häviää, turmeltuu, katoaa, jää vintille pakattuna tai kellariin säilöttynä. Synti vaivaa ihmistä ajoittain ja Herran Henki herättää synnintunnon, joka on varsin terve ilmiö. Meillä on kuitenkin omat konstimme sammuttaa vaikeat muistot näillä alueilla ja selitellä tekemisiämme itsellemme parhain päin. Jos Jumala kuitenkin edelleen rakastaa meitä (ja syntistä maailmaa), niin hän ei jätä meitä rauhaan ennenkuin olemme tehneet parannuksen. Tämä on ihmisen elämän kohokohta, vaikka itse hän tunteekin olevansa juuri silloin aivan pohjilla, kuopassa ja syvässä liejussa. Mutta se on Kristuksen mahdollisuus auttaa meitä, koska sitä varten hän on tullut, että pelastaisi syntisraukan orjan asemasta lapsen asemaan ja kuolemasta, ikuisesta helvetistä. "He muistivat, että Jumala oli heidän kallionsa ja että Jumala, Korkein, oli heidän lunastajansa. Mutta he pettivät häntä suullaan ja valhettelivat hänelle kielellänsä; sillä heidän sydämensä ei ollut vakaa häntä kohtaan, eivätkä he olleet uskolliset hänen liitossansa. Mutta hän on laupias, antaa anteeksi rikkomukset eikä tahdo hukuttaa. Sentähden hän usein kääntyi vihastansa eikä antanut kaiken kiivautensa nousta. Sillä hän muisti, että he ovat liha, tuulahdus, joka menee eikä enää palaja." Ps.78:36-39. Turmeluksen vaikutus on äärettömän suuri ja pitkään uskossa olleen saattaa olla helpompi hahmottaa oma mädännäisyytensä, jossa ei ole pyhyyttä juuri kainalon hikeä enempää (= vanha ihminen meissä tuo kiusauksia ja ahdistusta, väsyttää ja touhua tarpeettomia ja sopimattomia).

Herra Jeesus, sinulla on muistissasi kaikki ihmiset ja asiat, sinä hallitset kaiken ja sinun rajaton valtasi ohjaa kaikkeutta viisaasti. Auta minua uskossa luottamaan sinuun ja kun oma muistini huononee ja olen puolueellinen, itsekäs ja etuileva. Tule luokseni, kun näytät syntikurjuuteni pohjattoman haudan. Tue minua, nosta minua ja kanna minua. Paranna haavani, eheytä pyhällä sanallasi ja rauhasi Hengellä olemukseni. Haluan elää elämäni loppupäivät tunnuksella: "Jeesus on Herra". En haluaisi olla vain nimeltäni kristitty, vaikka usein koen juuri sellaista heikkoutta vaelluksessani; rukous pakkaa sammumaan kokonaan, todistus sinusta jää varsin vaatimattomaksi, tunnustukseni ei kuulu tien toiselle puolelle, rakkauteni hieroo vain omia kipuja ja pidän kiinni kaikesta omastani kynsin hampain. Palaan siis uudelleen siihen hetkeen, jolloin kohtasin sinut ensi kerran ja sain maistaa taivaallista rakkauttasi tuntuvasti. Siitä on jo paljon aikaa, eikä sen hetken tunnelma enää anna voimaa. Rukoilen nöyrästi edessäsi: Mua tartu käteen Herra ja taluta, niin että pääsen kerran mä kotia ja muista minua!

Vastarannan kiiski

Hengellisillä kesäjuhlilla näkee kaikenlaisia ihmisiä, on perinnekävijää, kerran pistäytynyttä ja muuten vaan porukkaa. Evankeliumijuhlilla huomasin erään miehen, joka ei siellä ole perinteisesti ollut, johtuen hänen aikaisemmasta herätysliiketaustastaan ja menneisyyden valinnoistaan. Mies on varsin tunnettu kristillisissä piireissä ja ollut aikoinaan sangen kiistelty persoona, joka jakaa ihmisten mielipiteitä puolesta ja vastaan. Nyt hän oli esittelemässä erästä kirjaa ja tapaamassa niissä merkeissä asiasta kiinnostuneita.

Palautin mieleeni kokemukseni hänestä, mitä kykenin muistamaan vuosien varrelta ja huomasin, että mies oli aina ollut melko kriittinen (milloin mistäkin asiasta) ja saanut pientää vipinää aikaan joka paikassa, mihin oli telttansa pystyttänyt? Katsoin häntä ohimennessäni ja tunsin häivähdyksen sääliä, sillä ajattelin hänen olevan täällä vilpittömästi pyrkimässä koko kristikunnan parhaaksi rakentamaan hyvää tulevaisuutta tämän omaksumansa mallin mukaan. Emme puhuneet, ei ollut puhuttavaa. Jeesuksesta olisin voinut puhua  jokusen sanan, mutta en sillä kertaa juuri muusta? Mietin, oliko hän ns. vastarannan kiiski, vai joutunut vain olosuhteitten pakosta kirkolliseen paitsioon? Vai oliko hän niin paljon meitä taviksia edellä, että oli saanut selvästi meitä suuremman valon?

Eräs aikansa vastarannan kiiski oli kuninkaan poika, mutta tyytymätön asemaansa ja siksi hän pyrki parantamaan tilannetta aktiivisesti vaikuttamalla ohikulkeviin. Hän halusi itsekin kuninkaaksi, mutta ongelma oli siinä, että siihen virkaan valittiin vain yksi kerrallaan Hän halusi olla jotain, vaikkei ollut mitään. Hän ei kysynyt Jumalan tahtoa, eikä rukoillut sen toteutumista. Mutta hänkin oli kovin yksinäinen ja joutui ilman ympäröivää yhteisöä tekemään päätöksiä tunteittensa pohjalta. Myöhemmin nämä kömmähdykset maksoivat hänen henkensä. "Ja Absalom sanoi vielä: "Jospa minut asetettaisiin tuomariksi maahan! Silloin tulisi minun eteeni jokainen, jolla on riita- tai oikeusasia, ja minä antaisin hänelle oikeuden." Ja kun joku lähestyi kumartaaksensa häntä, ojensi hän kätensä, tarttui häneen ja suuteli häntä. Näin Absalom teki kaikille israelilaisille, jotka tulivat kuninkaan eteen saamaan oikeutta. Ja niin Absalom varasti Israelin miesten sydämet." 2.Sam.15:4-6. Jumalan seurakunnassa on vain yksi kuningas, hän on Jeesus ja jokaisen uskovan tulee alistua tähän järjestykseen, muuten joutuu sakkokierroksille tai peräti kuolee. Miehen olisi ollut tarpeen saada hyvä luotettava uskonystävä ja sielunhoitaja, että olisi saanut Jumala-suhteensa kuntoon. Jäljet pelottavat.

Kerrotaan miehestä, joka tuli eroamaan kirkosta ja meni sitä varten kirkkoherranvirastoon asiaa ilmoittamaan sanoen papille: - Mä eroon kirkosta, se puhuu palturia, ei oo mitään taivasta eikä helvettiä olemassakaan..... Pappi katsoi rauhallisesti mieheen ja vastasi sitten: - Veli tulee vielä yllättymään! Seurakunnan ovet käyvät edelleenkin, niinkauan kun on ihmisiä, toiset tulevat, toiset menevät ja joku jääkin. Joku löytää, joku ei löydä helposti, joku ei löydä koskaan.

Uskovien joukkoon puikahtaa aina silloin tällöin jokunen kristitty, jolla on eri mielipiteet asiasta kuin asiasta. Aikansa nämä veijarit sitten jaksavat epätäydellistä hengellisyyttä, joihin kuuluvat väärä kastetapa, vääränlainen ehtoollisen vietto, väärä papin virka, väärä seurakunta, väärä Raamatunopetus, vääränlainen musiikki, väärin tehty tilaisuuden johtaminen, väärin käytetyt armolahjat, väärän vahvuinen kirkkokahvi, väärät verhot seurakuntatalossa, jne. Sitten he aikansa arvosteltuaan lähtevät, seurakunta pitää pienen hiljaisen kiitoshetken Herran edessä ja rukoilee, että uusia ei ihan pian ilmestyisi maisemiin? Asianoaminen kiitää lujaa seuraavaan paikkaan (seurakuntaan) ja jatkaa hyväksi havaitsemaansa linjaansa "peruskristittynä", jonka elämäntehtävänä on ohjata harhautuneet ja asioista tietämättömät oikeille raiteille. Yleensä seurakunta kestää nämä ihmiset ja jopa kasvaa uskossa ja rakkaudessa joutuessaan etsimään Herran kasvoja vaikeissa tilanteissa, kun lampaat sysivät toisiaan.

Olen saanut arvosteluja pitkin matkaa siitä, millaisten uskovien kanssa olen ollut tekemisissä ja arvostelijat ovat olleet sitä mieltä, että minun olisi pitänyt tajuta ottaa hajurako hyvissä ajoin vaaralliseksi arvoioituihin henkilöihin. Kristillisyyden piirissä siis täytyy olla joitakin pahoja viruksia, jotka levitessään voivat tuhota koko kristiyhteisön? Näyttää siltä, että toisessa porukassa leviää "Oikeaoppisuus-virus" ja toisessa "Glooria-virus" ja toisessa "Humanismi-virus" ja vielä toisessa "Kurjuus-virus". Tartunnan saaneet viettävät paljon aikaa yhdessä ja he alkavat yhä enemmän muistuttaa toinen toistaan vaatteita, hiukaisa, ääntä ja ilmettä myöten. Muut on siis helppo havaita, kun he eivät muistuta porukkaa. En tiedä olenko koskaan onnistunut tekemään oikeita valintoja, sillä olen pyrkinyt tekemään ne ihmisten, en opin tai seurakunnan mukaan? Olen joutunut pysähtymään lukemattomien vaikeiden asioiden edessä miettien, mikä olisi tälle ihmiselle parasta? Joskus olen ollut aivan ymmällä ja rukoillen jättänyt vain henkilön Herran helmaan, koska edellytykseni ovat kokonaan hävinneet hyvään ratkaisuun? Erityisen vaikeita henkilöitä ovat olleet nämä vastarannan kiiskiksi nimetyt henkilöt. Mutta aina heitä jostakin on ilmentynyt uusia panoksia, jotka muistuttavat kovasti edeltäjiänsä?

Vastarannan kiiski tuo mieleeni pienen arvottoman särkikalan, jota kukaan ei arvosta, jota ei edes pyydystetä, jonka ainoastaan köyhä voisi käyttää soppakalana. Se ei sovi hienojen arvokalojen joukkoon vaatimattoman asemansa ja syntyperänsä vuoksi. Se viihtyy paremmin vastarannalla, yksinäisyydessä, ilman auktoriteetteja, käskijöitä, arvostelijoita, lypsäjiä, hyödyn tavoittelijoita tai isoja syöjäkaloja, myöskin usein ilman omaa seurakuntaa (koska kaikissa on vikoja). Sen elämä on siellä vastarannalla näennäisen onnellista ja katkeraa arvostelua vastarannan onnellisia kohtaan, joita se salaa kadehtii kansansuosiosta, rikkauden lisääntymisestä, menestyksen tuomasta helposta elämästä ja julkisuudesta. Vastarannan kiiski ei sovi mihinkään yhteisöön kauan, sillä enemmin tai myöhemmin hänen epäsosiaalisuutensa löytää muista kristityistä liikaa vikoja, joiden kanssa ei kannata seurustella, ja jotka voivat tuhota koko hänen uljaan uskovaisuutensa.

"Mitä veli Apollokseen tulee, olen hartaasti kehoittanut häntä lähtemään veljien kanssa teidän tykönne; mutta hän ei ole ollenkaan halukas lähtemään nyt, vaan tulee, kun hänelle sopii." 1.Kor.16:12. Turhan tärkeitä ihmisiä riittää ja itsetehostusta on kaikkialla. Muiden tulee aina joustaa, kun hän on paikalla, sillä hän ei tee kompromisseja. Kaikki epätäydellinen on hänelle aina uhka, jota vastaan on noustava kiivaasti. Siksi hän hyökkääkin kovin asein kaikkea liikkuvaa ampuen. Ja voi sitä, joka joutuu hänen maalitaulukseen. Hän on myös yksinäisyydestään johtuen kehittänyt uuden kristillisyyden muodon; puskapyssytyksen, siinä hän ampuu arvostelunsa naamoituen tai nimimerkillä kohtaamatta vihollistaan. Hänen vastakohtansa onkin tämä perinteinen Raamatusta löytyvä toimintatapa, jossa nostetaan kissa pöydälle ja sanotaan suoraan mitä ajatellaan - päin näköä, seurauksia miettimättä. "Kun Keefas tuli Antiokiaan, vastustin minä häntä vasten kasvoja, koska hän oli herättänyt suurta paheksumista. Sillä ennenkuin Jaakobin luota oli tullut muutamia miehiä, oli hän syönyt yhdessä pakanain kanssa; mutta heidän tultuaan hän vetäytyi pois ja pysytteli erillään peläten ympärileikattuja, ja hänen kanssaan lankesivat ulkokultaisuuteen muutkin juutalaiset, niin että heidän ulkokultaisuutensa tempasi mukaansa Barnabaankin. Mutta kun minä näin, etteivät he vaeltaneet suoraan evankeliumin totuuden mukaan, sanoin minä Keefaalle kaikkien kuullen: "Jos sinä, joka olet juutalainen, noudatat pakanain tapoja etkä juutalaisten, miksi sinä pakotat pakanoita noudattamaan juutalaisten tapoja?" " Gal.2:11-14.

Mutta vastarannan kiiski ei mieti asioita Kristuksen ja hänen sanomansa kannalta, vaan häntä ohjaavat itsekkäät motiivit, huono omatunto ja pönäkkä itsetunto. Jos Jumala jaksoi rakastaa maailmaa, hän ei sitä tee. Jos Jeesus jaksoi etsiä ja seurustella surkimusten ja kurjien kanssa, hän ei sitä tee. Hän vaatii oman tasonsa mukaisia ihmisiä ympärilleen, hän ei aio kuihtua villiruusuna kukkavaasissa konttaavien ja ontuvien seurakunnan alttarilla.

Vastarannan kiiski on yksinäinen ja haavoittunut, rikkinäinen ja epäilevä. Hänen pettynyt luontonsa on aina hieman varuillaan ja hän osaa tulkita sanat ja ilmeet, joiden keskellä tulee olla tarkkana. Hän tekee muutamista tai jopa vain yhdestä Raamatunjakeesta kokonaisen opin, josta hän ammentaa voimaa yksinäiseen taisteluunsa näkymätöntä vihollista vastaan. Hän on täysin varma, että Jumala mielistyy vain vahvuuteen, oikeakäytöksisyyteen ja oikeaoppisuuteen. Hänen näkemyksensä mukaan armoa jaetaan niille, jotka osaavat tehdä asiat oikein? Joskus muutama vastarannan kiiski löytää sielujen yhteyden ja he perustavat "viimeisten aikojen erehtymättömät tosiuskovat" ryhmän, johon pääsee uutena jäsenenä vain tiukkojen turvatoimien ja tutkimusten kautta. Heidän pienissä tilaisuuksissaan aivan tuoksuu käsidesin bakteerivapaailmapiiri, siellä ei ole mitään väärää - eikä mitään elämää. Sillä ei ole yhtään vastauskoontullutta sotkemassa paikkoja ja puhumassa pehmoisia. Siellä ei ole myöskään yhtään elämässä ja opissa harhautunutta pilaamassa pyhää ilmapiiriä. Sinne ei kannata toisinajattelijan tai epäilijän yrittää tunkea itseään. Eikä syntisen pidä yrittä hengaille heidän kanssaan, sillä pian moraalinruoska viuhuu.

Mutta sisimmässään hän kaipaa hyväksyntää, rakkautta, että hänkin kelpaisi muuhunkin kuin tämän rannan pikkukiiskeksi. Hän palaisi takaisin vastarannalle kuin tuhlaajapoika aikoinaan isän kotiin, mutta vielä menee liian hyvin ja syömistä piisaa. Hänellä on suuria vaikeuksia olla luonnollinen, ja vielä suurempia ongelmia olla täysin alaston, kokonaan paljastettu, mitätön, heikko, tyhjä ja epävarma saviruukku vailla käyttöä. Miten ihanaa olisikaan ihanaa, jos joku sanoisi hänelle tunnustuksen sanan, rohkaisevan viestin, kutsuvan eleen, jos joku hyväilisi häntä tositarkoituksella?

Jeesus, halveksittu Vapahtajani, muista tänään heitä, joilla on vastarannan kiisken huono maine. Sinä voit rakastaen neuvoa heitäkin taivaan tielle, omiesi seuraan ja kestämään hetken ajan tätä pyhää epätaydellisyyttä, jossa koko ajan elämme ihmisinä. Auta kansaasi sopeutumaan toinen toistensa kanssa tehtävien, virkojen, armolahjojen ja vajaavaisuuksien parissa. Jeesus, olit ihmisten hylkäämä ja ylenkatsottu, sinä voit parantaa myös meidän aikamme ihmisiä heidän saamistaan iskuista ja toisia heidän kolhimiaan ihmisiä. Olemme, Herra, täysin sinun varassasi, sinun armoasi anomme ja tarvitsemme jatkuvasti. Suo sen olla tänään kuin lämmin aamusauna. joka pesee puhtaaksi ja tuo hyvänolon, ja auttaa katsomaan toisia krisitttyjä armahtaen. Muuten olemme ihan hukassa, yksinäisiä kuin vastarantaan hakeutunut kiiski.

Naapurin Kallen kokemuksia kirkosta

Muutama vuosi sitten olin samassa tilaisuudessa ruotsalaisen Carl Erik Sahlbergin kanssa puhumassa Turun Mikaelin kirkossa. Hän kertoi vuolaasti oman seurakuntansa vireästä toiminnasta Tukholmassa. Sitä oli mukava kuunnella ja mietin, miten tuo kaikki sopisi meidän seurakuntaan. Ystävät antoivat minulle lahjaksi hiljattain Sahlbergin kirjan Kasvava seurakunta. Se oli yhtä mielenkiintoinen kuin hänen puheensakin. Sen teemana on nimensä mukaan muutamia ikuisia totuuksia seurakuntaelämästä ja ne on hyvä huomioida. Sahlberg on lukenut kirkkohistoriaa, Raamattua ja elävää elämää ja löytänyt yhdeksän seikkaa, jotka ovat olleet merkittäviä kaikkina aikoina kristikunnassa ja nyt hänen oman seurakuntansa kasvussa. 

Ne ovat 1. EKKLESIA, Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on kaikille avoin. 2. DIAKONIA, Seurakunta, joka haluaa kasvaa, kantaa huolta hädänalaisten ihmisten tarpeista. 3. KOINONIA, Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, vallitsee rakkaudellinen yhteys. 4. KEERYGMA, Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, Kristus on keskipisteenä. 5. PRAKSIS, Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, eletään pyhitettyä elämää. 6. MARTYRIA, Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on valmis kärsimään. 7. LITURGIA, Seurakunta, joka haluaa kasvaa, etsii Jumalaa rukouksessa. 8. MISSIO, Seurakunta, joka haluaa kasvaa, käyttää maallikkoja. 9. DYNAMIS, Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on avoin Pyhän Hengen voimalle.

Näitä teemoja hän käsittelee arkipäivän tasolla ja voikin olla, etteivät ainakaan puhdasoppiset ole kovin innoissaan hänen tulkinnoistaan? Mutta kun käy läpi kirjan, saa kuvan, miten Herra on itse johtanut heitä käytännön ratkaisuissa merkittävästi. Alussa hän kertoo alkutilanteesta, jossa hän tulee seurakuntaan, jossa suuressa keskikaupungin luterilaisessa pyhän Klaaran kirkossa käy vain muutama ihminen messussa. Joku "viisas" piispa tekee sitten ehdotuksen, että tällaiset kirkot muutettaisiin uimahalleiksi? Erikoista! Tätä hanketta ei kuitenkaan onneksi edistetty. Siitä sitten alkaa viriävä ulospäin suuntautuva toiminta ihmisten kutsumiseksi Vapahtajan yhteyteen. Eikä siinä ole kaikki näyttelykelpoista tai muotopuhdasta, mutta vilpitöntä Herran tahdon etsimistä. Väkeä alkaa tulla mukaan ja kaikenlainen kadunkansa löytää tiensä kirkkoon. Jossain vaiheessa he toteavat seurakunnalla olevan kontakti 700 Tukholman laitapuolenkulkijaan + kaikki muu arvokas tiimityö ihmisten pelastumiseksi. Luulisi siinä olevan haastetta myös täällä kysellä, olisiko jotain, mitä voisimme oppia, tai tehdä toisin?

Sahlberg tekee hyviä kysymyksiä. Esim. hän asettaa kysymyksen työntekijöille, mikä on heidän tärkein kirjansa? Onko se mahdollisesti almanakka? Tietysti se pitäisi olla Raamattu eikä aikataulun noudattaminen. Kristus-keskeisyydessä on kiehtovia näkemyksiä ja niiden vastakohdiksi hän nostaa meillä niin tyypillistä "vähän sinne päin" puhetta, ja "toisaalta ja taas toisaalta" mielipiteet, ja "on niin monta totuutta" näkemykset, ja "se riippuu siitä" asenteet, ja "jos asiaa tarkastellaan" puheet, ja "ei saa pelotella" ilmaisut. Ehkä tämä Kristuksen ainutlaatuisuus ja paikka kaiken keskuksena oli kirjan parasta antia, sillä jos tämä seikka ei ole kohdallaan ei mikään noista muistakaan voi löytää oikeaa paikkaansa suhteessa Jumalaan. "Korintossa olevalle Jumalan seurakunnalle, Kristuksessa Jeesuksessa pyhitetyille, jotka ovat kutsutut ja pyhät, ynnä kaikille, jotka avuksi huutavat meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeä kaikissa paikkakunnissa, niin omissaan kuin meidänkin." 1.Kor.1:2. Jeesus on pyhä, ainoa tosi pyhä, Israelin pyhä ja kaiken hengellisen elämän lähde, voima ja viisaus, josta kaikki seurakunnassa on riippuvainen - aina. Raamatun henki on Kristus-keskeinen, Jeesus on kaiken keskus, kunnioituksen ja huomion kohde, johon Taivaallinen Isä kohdistaa katseemme ja häneen enkelitkin luovat arvostuksensa. Epäilemättä tämä asetelma on jatkuvassa käymistilassa ja Jeesuksen paikkaa jahtaa moni sielu ja henki. Uusia kristuksia pyrkii johtajiksi jatkuvasti aidon tilalle, sudet tulevat lammasten vaatteissa ja eksyttävät monet. Valheen puhujat ja moraalittomat vievät heikot harhaan. Kaikenlaista eksyttävää on tarjolla kaikkina aikoina pilvin pimein ja herkät sielut ovat vaarassa heidän herkkupöydissään. Nykyään laittomuuden aikana on vallalla myös lisääntyvästi synnittömyys-oppi ja sitä viljellään laajalti. Sen puhtaaksiviljeltyjä muotoja ovat mm. se että uskova on aina valmis palvelemaan, ylistämään ja tekemään mitä tahansa ihmetekoja ilman veren puhdistamaa sydäntä pelkällä sielun voimalla. Yleiskirkollisella puolella kaikki ihmiset kuvittelevat pääsevänsä huonon elämänsä ja moraalittomuutensa jälkeen taivaaseen, se on kuin pelitaso, johon siirrytään, kun täällä on mokattu. Raamattu kuitenkin sanoo, että vain harvat pelastuvat.

Kirja kiinnittää huomion uudella tavalla totuttuihin käsityksiimme. Eräs tällainen on rahan ja tavaran uhraaminen hengelliseen työhön. Kirjan mukaan se tulee kanavoida ulkopuolisten voittamiseksi, kun meidän aikanamme lähes kaikki varat kanavoituvat oman koneiston rasvaamiseen? "Meidän oli vain muistaminen köyhiä, ja juuri sitä minä olenkin ahkeroinut tehdä." Gal.2:10. Tähän liittyy ajatus vapaaehtoistyöstä, jota hoitavat tavalliset uskovat ja palkattujen työntekijöiden osuus pienenee. Tosin maallikko nimitys on tässä harhaanjohtava, koska se tarkoittaa ihmistä, jolla ei ole asiantuntemusta. Toinen suuri kysymys on myös se, miten voimme saada sellaisen ilmapiirin, jossa on ilo antaa omastaan Herralle? Eli, miten saada motivoiduksi ihmiset niin, että heidän rakkautensa Jeesusta kohtaan on sellaista, ettei se laske kustannuksia tai vaivojansa? Ainakaan siihen ei vie mikään pakko tai pumppaaminen, vaan sydämen vapautuminen Jumalan lahjoittamaan uskoon ja elävään toivoon. "Mutta me saatamme teidän tietoonne, veljet, mitä Jumalan armo on vaikuttanut Makedonian seurakunnissa: että, vaikka he olivatkin monessa ahdistuksen koetuksessa, niin oli heidän ilonsa heidän suuressa köyhyydessäänkin niin ylenpalttinen, että he alttiisti antoivat runsaita lahjoja." 2.Kor.8:1-2. Palkat ovat nousseet liian suureen rooliin hengellisessä kentässä, ja rahalla on suuri valta toiminnan pyörittämisessä.

Sahlbergin sankta Klaara seurakunta on oma lukunsa ja sen sijainti suuren kaupungin keskustassa on ainutlaatuinen. Sitä ei voi verrata suomalaiseen maaseutuympäristöön. Eikä sen työtapoja voi sellaisenaan siirtää kaikkialle, mutta kaikki sen kokemat opetukset seurakunnan kasvuun liittyvistä asioista ovat varteenotettavia. Esim. kirjassa mainittu rukouksen lisääntyvä tarve, on todella keskeinen. Sillä onhan paljon seurakuntia, joissa yhteinen rukouselämä on vain muisto ja sekin vähä kirjasta luettua ulkokohtaista tekstiä. Mitä pitäisi tapahtua, että seurakunta kutsuttaisiin koolle rukoilemaan? Liiaksi on muotia, että vain palkatut työntekijät rukoilevat muodollisesti asioiden puolesta ja se tuntuu riittävän? Tietysti on aina sellaista rukousta, mitä kukaan ihminen ei voi tilastoida tai tietää, mikä tapahtuu kodeissa ja kaduilla, yksin Jumalan kanssa? Mutta hedelmiä me näemme, kuulemme ja niitä voimme arvioida, sillä ne joko kirkastavat Vapahtajaa tai sitten eivät? Paljon on meiltä salattua, jonka tietää vain Jumala ja johtaa vain Jumala. Kirjassa kerrotaan eräästä nuoresta naisesta, joka tulee heille vierailulle seurakuntaan ja ilmoittaa pian tarkkaavaisena kirkkoherralle, että pyhän Klaaran seurakunnassa rukoillaan aivan liian vähän. Kun pappi sitten saa hermostuneisuutensa asettumaan, hän ryhtyy korjaamaan asiaa ja siitä tulee siunaus koko porukalle, joka vaikuttaa työntekijöihin rohkaisevasti.  ”Te olette minun todistajani, sanoo Herra, minun palvelijani (myös orjani), jonka minä olen valinnut, jotta te tuntisitte minut ja uskoisitte minuun ja ymmärtäisitte, että minä se olen. Ennen minua ei ole luotu yhtäkään jumalaa, eikä minun jälkeeni toista tule. Minä, minä olen Herra, eikä ole muuta pelastajaa, kuin minä.” Jes.43:10-11.

Usein Jumala puhuu meille yhden ihmisen kautta, jonkun henkilökohtaiset kokemukset jaettuna suurelle yleisölle siunaavat monia. Tapasin hiljattain matkallani miehen, joka kertoi elämästään ja pelastumisestaan. Hän oli ollut pieni poika, kun mummo oli kertonut, että Jumalan kirjoissa on jokaisen syntymä- ja kuolinpäivänä. Tämä oli askarruttanut pikkumiestä ja hän oli kysynyt mummolta, että miksi tämä sitten syö lääkkeitä, jos kaikki on noin selvää taivaassa? Mummo oli vastannut hänelle, että on mukavampi kuolla terveenä. Niinpä niin, ihmisen elämän arvojen kärkipäähän on aina kuulunut terveyden vaaliminen ja siitä puhuminen. Mutta Jumalan koskettamat ihmiset kertovat Jeesuksesta, palvelevat häntä, kirjoittavat hänestä ja odottavat pääsyä hänen luokseen. Vastuulliset uskovat pysyvät seurakunnassa, eivät hylkää sitä, eivät arvostele sen heikkouksia hylkäämismielessä, vaan rukoilevat sen puolesta. Sillä seurakunta on Jeesuksen ostama, lunastama, hänen verensä hinta, jossa parhaimmillaan sekalainen joukko kokoontuu Jumalan sanan ja laulun ja rukouksen ympärille säännöllisesti. Siitä Sahlbergin esimerkki on luettavissa hänen kirjastaan.

Jeesus, Vapahtajamme, anna meille vastuullisia paimenia, jotka huolehtivat sieluistamme tahtomallasi tavalla ja ajalla. Anna esimerkillisiä uskovia, jotka jaksavat kaiken vajavaisuuden ja heikkouden, inhimillisyyden ja turmeluksen keskellä tuoda julki sinun taivaallista valoasi, julistaa jatkuvasti sinun totuuttasi ja odottaa sinua palaavaksi. Suo tämän ajan seurakuntiin uudistuksen ajat, jolloin väsyneet työntekijät löytävät armosi voimaksi elämäänsä. Kutsu myös huonot ja syntiset työhösi, että kaikenlainen kansa voisi palvoa sinua omalla kielellään todistuksena hyvyydestäsi ja ihmisrakkaudestasi. Anna epäonnistuneiden, pettyneiden, petettyjen, kolhittujen, hylättyjen, vankien, poljettujen ja elämänsä kadottaneiden löytää sinut, Kristus, tässä ajassa, kirkossa.

Eläköön elämän rikkaus

”Eläköön elämän rikkaus” luki erään taksin kyljessä, kun olin ajelemassa kotia kohti ja ajattelin, että kyllä oli kristillinen ajatus, kunnes huomasin sen lisänä jatkolauseen – ”aito säästöpankki”. Se on juuri niin pinnallinen ajatus, joka varmasti kolahtaa tässä ajassa hampurilaissukupolven sieluun. Se sopii älypuhelinihmisille, jotka eivät lue kirjoja, jotka eivät kykene enää ymmärtämään lausetta, jossa on kaksi sivulausetta. Se siitä rikkaudesta, joka perustuu rahaan ja valtaan, politiikkaan ja itseintoiluun, elintasoon ja pröystäilyyn. Miten voidaan elää rikasta elämää, jos ei edes tunneta elämää? Miten elämä voisi aueta, jos ei ole edes menty sisään elämän ovesta, jos ei ole löydetty raikkauden valtakuntaa, kaiken omistavaa kuningasta? Miten voidaan olla kiitollisia elämästä, jos ei tunneta elämän antajaa, jos ainoa rikkaus on eläkesäästötili?

Elämä kulkee keskellämme Jeesuksen hahmossa, mutta kuka huomaa hänet? Kun Kristus kulkee kadulla, ei häntä tunneta. Voi käydä kuin pilapiirtäjä Karin ”joulunsankari” kuvassa, köyhä Vapahtaja on lähes huomaamaton omassa syntymäpäiväjuhlassaan. Siksi eräs päivälehti julkaisi lööpin, jossa luki:  Jeesus nousi taivaaseen - Alkot kiinni ylihuomenna! Aivan niin kuin viinakaupat ja Vapahtajan kotiin paluu olisivat jotenkin verrannollisia? Mikä siis onkaan nykyihmisen elämän rikkaus, mihin hän satsaa, mistä on valmis maksamaan, mitä tavoittelemaan, mihin kuluttamaan aikansa ja rahansa, kunniansa ja saavutuksensa? Hiki nousee päähän ja selkä on märkä, mutta talletukset eivät kasva, eikä rikkaus tunnu missään. Aikanaan sitten perikunta myy ”rikkaan” vainajan omaisuuden pilkkahintaan ja se oli siinä sen kaverin tarina. Ketä juhlitaan?

Meillä kävi kylässä ukrainalaissyntyinen mies ja keskustelimme hänen elämänsä vaiheista, ratkaisuistaan ja arvostuksistaan. Hän oli kulkenut pitkän ja merkillisen tien, Jumala oli johdattanut häntä. Hän oli löytänyt tiensä Suomeen, avioitunut täällä ja löytänyt seurakuntayhteyden. Mutta elämä olisi voinut olla toisenlainenkin, kulkea eri latua? Hän oli rikas Herrassa, ei niinkään ajallisesti, hän tunsi Jeesuksen ja tahtoi seurata Herraa. Rukoilimme yhdessä ja söimme, sillä Kristus yhdisti meitä. ”Herra, neuvo minulle tiesi, opeta minulle polkusi. Johdata minua totuutesi tiellä ja opeta minua, sillä sinä olet minun pelastukseni Jumala. Sinua minä odotan kaiken päivää. Muista laupeuttasi, Herra, ja armoasi, sillä ne ovat olleet hamasta iankaikkisuudesta.” Ps.25:4-6. Kuinka paljon Jumalalla onkaan armoa ihmistä varten ja vain harvat tietävät sen, vielä harvemmat elävät siitä ja vielä harvemmat kiittävät siitä häntä.

Ainoa arvokas rikas elämä on sisällytetty Jeesuksen tuntemiseen., eikä siitä suoriteta kansanäänestystä, sillä sen on Jumala itse päättänyt. ”Mutta jos me vaellamme valossa, niin kuin Hän on valossa, meillä on yhteys keskenämme, ja Jeesuksen Kristuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä.” 1.Joh.1:7 . Elämä on ilmestynyt valona pimeyteen, meidän pimeyteemme. Ilman Kristus-valoa olemme ikuisesti pimeydessä ja hukumme. Valoon tuleminen on kova juttu, jossa polvet tutisevat. On paljon helpompi piilotella itseään puskassa kuin Aatami ja Eeva aikoinaan, ettei valo paistaisi päin näköä ja kaikki törttöilyt tulisivat kerralla ilmi. Pelastettu näkee valon, syntyy valosta, rakastaa valoa, kaipaa valon säteitä ja lämpöä, tulee mielellään niiden luo, jotka ovat myös valosta syntyneet, valon lapsia. Mutta vaeltaa valossa on pitkä tie, josta ei tiedä juuri mitään tielle lähdettäessä. Vain pieni aavistus ja hengellinen kokemus eväinä uskova suunnistaa kohti tuntematonta Raamattu kädessään ja Pyhä Henki sisimmässään. Aikanaan valon merkitys joko suurenee tai pienenee, riippuen siitä, kuinka uskova seuraa Herraansa Jeesusta. Monen valo sammuu kokonaan ja maailman valot tulevat ottamaan Kristuksen paikan heidän elämässään. Heille pelkkä paikallispankki on elämän rikkautta ja raha tyynyn täytteenä antaa näennäisesti turvallisen yöunen. Mutta kuka sammuttikaan heidän valonsa, kuka kurja vei heiltä lapsenuskon, kuka vietteli nämä ihanat uskovaiset takaisin pimeyteen, kuka latasi heille suuret katteettomat tarjoukset elämän kevääseen. Niin kuin tässä eräänä päivänä mies sanoi minulle itkukurkussa: - Itte mä olen pilannut elämäni!

Heikkous vie valon uskovan elämästä, siksi sanotaan: ”Heikkouskoista hoivatkaa, rupeamatta väittelemään mielipiteistä.” Room.14:1. Heikko usko johtuu heikosta valosta, Kristus on heikosti ihmisen elämässä. Hän on kuin nälkäkuoleman partaalla oleva, jota syötetään teelusikalla makuuasennossa, ettei hän peräti kuolisi. Lainalaisuus ja omavanhurskaus tekevät uskovan heikoksi, hän voi silloin luottaa vain omiin tunteisiinsa ja järkeensä, mutta ei juurikaan Kristukseen. Lahkolaisuus tekee heikoksi, vaikka  heidän ääntään voi muuten riittää kadun toiselle puolen asti? Lahkolaisuus ei elä Kristus-valosta, vaan roikkuu ihmismielipiteissä ja idoleissaan, se on nykypäivän Laodikeaa, joka arvioi itsensä rikkaaksi, suureksi ja voimakkaaksi, mutta on kuitenkin hengellinen kääpiö, täynnä surkeaa, oksettavaa köyhyyttä, alastomuutta ja sokeutta. Mutta sillekin Jeesus vielä puhuu – jos se kuuntelee. Sillekin Jeesus on tarjoamassa todellisen ja rikkaan elämän – jos se vain ottaa sen vastaan. Mutta silloin lahkolaisuus murenee.

Elämän rikkaus on uskovalle, että hänet kastettu kolmiyhteisen Jumalan nimiin. Kun tämä totuus valaisee ihmisen, hän näkee suuren Vapahtajan, jonka koko elämä ja kaikki teot ovat tarkoitetut kiinnittämään hänet ikuisesti Jumalaan. Siksi uskovan on hyvä muistella kastettaan ehtoollisen yhteydessä ja Raamattua lukiessaan. Sen voi myös mitata, sillä todellinen elämä ja taivaan valo, eivät kirkastu meidän ansiostamme tai kyvyillämme. Ne tulevat ulkopuoleltamme ilman meidän lahjojamme tai päättelykykyämme. Niiden keskus on Jeesus. Elämän rikkaus on Jeesuksen veri, uhriveri, pyhä veri, synnitön veri, joka tuo elämän ja vapahtaa syntisen kaikista synneistä.

Joskus tien vieressä on kyltti, jossa lukee ”veripalvelu”. Sairaanhoito vaatii ponnisteluja tällä alueella. Uskovan veripalvelu on Golgatalla, Jeesuksen uhrissa, sinne hän palaa aina uudestaan, siellä on hänen elämänsä rikkaus. Uskosta osattoman on vaikea ymmärtää verilauluja, ja puhetta sijaiskärsijästä. Mutta uskovalle se on elämän ilonaihe. Valossa vaeltava saa luontaisetuna omistaa Vapahtajan puhtauden ja syyttömyyden, omantunnon rauhan ja sisäisen levon tekemisistään. Jos ei käsitä syntiä, ei käsitä armoakaan, eikä silloin ole valoa, ei elämää eikä pelastusta. Siksi jokaisen uskovan on tärkeää tuntea omat syntinsä, perisyntinen olemuksensa ja täydellinen avuttomuutensa kristityksi tulemiseen, elämiseen ja taivaaseen pääsyyn. Mitä vähemmän synnistä puhutaan, sitä vähemmän siitä tiedetään, sitä ohuemmaksi käy Jumalan asema. Kristuksen suunnaton kärsimys on hetken päästä vain kuvataidetta kultakehyksissä ja vain taiteilija saa kiitoksen tauluistaan. Joskus krusifiksitkin ovat niin levollisen näköisiä, että voisi kuvitella Vapahtajan nukkuvan niissä päiväuntaan? Mutta kadonnut on kova vaiva, lihan kärsimys, kuoleman kauhu ja helvettiin saakka pudottautuva pohjaton turmeluksen kuorma, jonka me olemme ihmisinä saaneet aikaan. Jokaisen on kannettava omien syntiensä heikkoutta koko elämä, ja sellaisena tultava Kristuksen syliin armahdettavaksi. Siinä Herran veri lepää uskovan päällä. Se tekee syntisestä uskovan. Tätä säästöpankkia on ihana kannattaa, siellä talletukset ovat aina turvassa, sillä ne ovat paremmassa turvaa kuin Sveitsin pankissa, ne ovat taivaan pankissa.

Israelia kohtasi erinomainen elämän rikkaus, kun Jeesus tuli tänne ihmiseksi ja siinä yhteydessä Jumala puhui erään papin kautta väkevästi: ”Ja Sakarias, hänen isänsä, täytettiin Pyhällä Hengellä, ja hän ennusti sanoen: "Kiitetty olkoon Herra, Israelin Jumala, sillä hän on katsonut kansansa puoleen ja valmistanut sille lunastuksen ja kohottanut meille pelastuksen sarven palvelijansa Daavidin huoneesta” Luuk.1:67-69. Mutta kuka ymmärsi silloin tämän sanoman? Entä, kuka ymmärtää sen nyt? Missä siis ovat uskovat juutalaiset? Heille on käynyt niin, että rikkauden sijaan on tullut köyhyys, rikkaan elämän tilalla on ainainen vaiva ja paine, sota ja uhka, viholliset niskassa ja voima jatkuvasti koetuksella. Vaikka Herra on luvannut: ”…pelastukseksi vihollisistamme ja kaikkien niiden kädestä, jotka meitä vihaavat…” 1:71. Voi mikä ilo onkaan Vapahtajan luona, turvapaikka ja lepo Kristuksessa. Kuitenkin moni haluaa käydä omaa taisteluaan, omaa hyökkäystään, puolustaa kunniaansa ja asiaa omia etujansa hinnalla millä hyvänsä. Ei ihme, etteivät he koskaan pääse kulkemaan vapautettuna Jumalan palvelemiseen armahdettuina syntisinä:  ”…pelkäämättä palvella häntä pyhyydessä ja vanhurskaudessa hänen edessään kaikkina elinpäivinämme.” 1:74-75. Säälien ja rukoillen katselemme kuinka juutalaiset ovat oman uskonnollisuutensa ja viisautensa vankeja tänään. Mutta eräänä päivänä heillekin avautuu tämä suuri totuus: Jeesus on heidän Herransa, joka pelastaa heidät. Kokonainen kääntymys ja parannus on enemmän kuin lottovoitto. Kun Jumala asettaa asiat kohdalleen, ei kukaan enää ole onneton, eikä turhien kysymysten siteissä. Jumalan valtakunta on yli ihmisten valtakuntien, Jumalan hallinta kattaa kaikki ja on todellisuutta niille, jotka nöyrtyvät hänen edessään.

Eläköön siis elämän rikkaus Kristuksessa, meidän Herrassamme, sillä hän elää uskoviensa sydämissä ja etsii tänään rakkaudessaan jokaista kadotukseen kulkevaa sielua. Kiitos siitä Herralle.