Tien aukaisija käy heidän edellänsä

Olimme Venäjällä eräässä seurakunnassa vierailulla ensimmäistä kertaa. Papilla oli innostunut asenne tulevaisuuteen ja toimintaan ja hän oli elävässä uskossa, samoin hänen puolisonsa. Pienen joukon kesken keskustelimme, lauloimme Herrasta, luimme sanaa ja rukoilimme yhdessä. Kävi ilmi, että valtio olisi halukas luovuttamaan takaisin aikoinaan seurakunnalta haltuun otetun vanhan kirkon paikkakunnalta. Ongelmana on vain se, että kirkko on ollut vuosikymmeniä ties missä käytössä ja vaatii korjausta isolla rahalla. Eikä sekään riitä, vaan pitäisi olla pysyvästi valuuttaa ylläpitokustannuksiin. Mutta seurakunta koostuu pienestä joukosta uskovia, joiden varoin ei isoa kirkkoa ylläpidetä. Sopiikin rukoilla: "Minä olen eksyksissä kuin kadonnut lammas; etsi palvelijaasi, sillä minä en unhota sinun käskyjäsi." Ps.119:176.

Samalla reissulla kävimme toisessa seurakunnassa, jossa oli toimiva kirkko käytössään. Suomalaisten aktiivisen uhraamisen ja työpanoksen myötä entinen kino oli muutettu takaisin Herran huoneen asemaan. Mutta suomalaiset ovat vähentyneet, auttajat kuolleet ja oma joukko supistunut minimiin. Nyt sielläkin ovat ongelmana kirkon käyttökustannukset, ylläpito ja korjaustarpeet. Ja vaikka seurakunta tämäkin oli vain pieni joukko, heilläkin oli vahvat mielipiteet, ketkä saisivat kirkkoa käyttää ja kuka sinne saisi tulla?

Kolmas seurakunta ei omistanut edes omaa kirkkoa - oliko koskaan omistanutkaan? Mutta nyt seurakunta kokoontui vuokratuissa yleisötiloissa. Tilanne oli paras näistä kolmesta, sillä siellä saatoimme keskittyä pääasiaan, evankeliumin julistamiseen ja Kristuksen kohtaamiseen. Väkeä oli lapsista vanhuksiin, vietimme ehtoollista ja söimme vielä yhdessä. Aikaa kului neljä tuntia mukavasti. "Tien aukaisija käy heidän edellänsä; he aukaisevat tiensä, kulkevat portille ja lähtevät siitä ulos. Heidän kuninkaansa käy heidän edellään, ja Herra heitä johdattaa." Miika 2:13.

Jokaisessa seurakunnassa oli oma pappi mukana, mutta ympärillä vähitellen kutistuva lauma seurakuntaa. Väki ei ole oppinut (tai opetettu) evankelioimaan ja siksi henkilökohtainen todistus on harvinaista. Toiminta kanavoituu yhden henkilön, papin varaan. Tilanne muistuttaa kovasti kummankin katolisen kirkon tapaa elää kristillisyyttään. Paikallinen tilanne on myöskin täynnä uusia rajoituksia ja määräyksiä uskonnon harjoittamiselle, ja valtaa pitävät valvovat maan etua hartaasti ja uskollisesti johtajilleen. Esimerkiksi lapsille ei saisi opettaa uskonasioita, ulkona ei saa vapaasti pitää hengellisiä tilaisuuksia, kotikokoukset ovat kiellettyjä, jne.

Mietin, mietimme, mitä voimme tehdä, mitä pitäisi tehdä, milloin toimia ja millä tavoin? Tavoitamme muutamia ihmisiä, julistamme Kristusta pienille ryhmille, matkustamme satoja kilometrejä vain jokusen ihmisen tähden. Siihen kuluu aikaa ja rahaa. Mutta ovet ovat auki ja on kuitenkin mahdollista palvella näin seurakuntaa. On vain katsottava kenen kanssa yhteistyötä tekee, ettei evankeliumi hukkuisi maailman valojen kirjoon, "Älkää antautuko kantamaan vierasta iestä yhdessä uskottomien kanssa; sillä mitä yhteistä on vanhurskaudella ja vääryydellä? Tai mitä yhteyttä on valkeudella ja pimeydellä?" 2.Kor.6:14.

Joskus ulkoinen valo himmenee, loppuu ja ihminen joutuu pimeään. Alkavat kurjuuden kuukaudet ja alatien taivallus. Se on kristityn osa usein, eikä mitenkään poikkeuksellista. Ennen puhuttiin "välkyistä" tyypeistä, jotka olivat jotenkin valovoimaisempia ja massasta erottuvia. Mutta heidän valonsa oli vain sielun valoa, luonnollisen ihmisen valoa. Näillä menee suurin osa eteenpäin järjen, tahdon ja tunteitten valoa hyväksi käyttäen. Siksi onkin tarpeen tulla aikanaan pimeys ja luonnollisen valon sammua, että Jumala voisi sytyttää oman ikuisen valonsa - Kristuksen elämän ohjaajaksi. "Henki on se, joka eläväksi tekee; ei liha mitään hyödytä. Ne sanat, jotka minä olen teille puhunut, ovat henki ja ovat elämä." Joh.6:63. On siis hyvää ja tarpeellista kuunnella Herraa aina ja kaikessa, mutta kuinka työlästä se joskus onkaan vanhan ihmisen tähden. Turmelus jäytää olemuksessa ja pimeys pyrkii hallintaan koko rintamalla "Sillä Jumala, joka sanoi: "Loistakoon valkeus pimeydestä", on se, joka loisti sydämiimme, että Jumalan kirkkauden tunteminen, sen kirkkauden, joka loistaa Kristuksen kasvoissa, levittäisi valoansa." 2.Kor.4:6

Näillä Venäjän matkoilla olen joskus kokenut kirkkaita säteitä Jeesuksesta. Ne ovat olleet semmoisia armon vilauksia, hetken välähdyksiä, jolloin Jumalan suuruus ja kaikkivaltius ovat kirkastuneet. Armosta tuleva valo on tervehdyttävää, iloa tuovaa ja se yhdistää uskovia yli rajojen, yli kielimuurien, kulttuurien, elintottumuksien, aikakausien. Se on ollut aina suurin uskovien voimanlähde maailman keskellä. Siinä Jeesus on ollut kanssani, kanssamme, keskellämme, puhunut vaikuttavasti, siunaavasti. Oma virittyminen on ollut silloin kohdallaan, on ollut korvat auki, sydän auki. Emme kuitenkaan tiedä, mitä kukin saa, mitä kuulee, kuuntelee, kuka kohtaa Herransa ja Vapahtajansa? "Mutta jos meidän evankeliumimme on peitossa, niin se peite on niissä, jotka kadotukseen joutuvat, niissä uskottomissa, joiden mielet tämän maailman jumala on niin sokaissut, ettei heille loista valkeus, joka lähtee Kristuksen kirkkauden evankeliumista, hänen, joka on Jumalan kuva." 2.Kor.4:3-4. Paholainen on pimeyden ruhtinas ja tämän maailman valtias, joka säkittää kansaa menestyksekkäästi kaikkialla. Sokaistut ihmiset kulkeutuvat suoraan tuhoon hymyssä suin, suruttomasti, ilman häpeää, ilman evankeliumia.

Joskus arvostelemme toisiamme äänekkäästi, olemmehan ihmisiä. Joskus on aihetta arvosteluun, joskus se on vain turhaa suunsoittoa, jossa ihmisen kunnia on tärkeää, tietäminen ja osaaminen on nostettu ylivertaiseen asemaan. Joka on paljon oppinut, ymmärtää olevansa loppujen lopuksi melko tietämätön. Uskovana oppii aina jotakin uutta, kun haluaa kuunnella. Se joka ei opi, eikä halua oppia, on hengellisesti kuollut, hän on pysähtynyt kello, käytöstä poistettu liikennemerkki, albumin lehti, sivuraiteen junanvaunu, takapihan roskalaatikko. On opittu jotakin, välttämään valoa, pimeys kiehtoo, koukuttaa, kuljettaa, antaa kehykset elämään ja sisällön - jonkin aikaa. "Jokainen pahaa tekevä vihaa valoa eikä tule valoon, ettei hänen tekojaan nuhdeltaisi." Joh.3:21.

Silloin kun on arvosteltu, olisi hyvä kristittynä rukoilla arvostelun kohteen puolesta, sillä aivan varmasti lähimmäinen tarvitsee sitä. Virheettömiä ihmisiä ei ole, eikä pyhimyksiä tule, kaikki ovat viallisia, kuka enemmän, kuka vähemmän. Äänekkäät vialliset havaitaan parhaiten kuin sienet sateen jälkeen. Esillä olevat uskovat tarvitsevat erityisesti esirukouksia ja tukea. Heidän on myös opittava kestämään koetuksia muita enemmän, pahaa puhetta ja valheita ja arvostelua. On suuriarvoista, jos uskova osaa ajatella kanssavaeltajistaan heidän parhaakseen. Silloin ihmisiä on opittava katsomaan Kristus-valossa pitäen tärkeänä heidän saamansa kutsumuksen, armolahjat ja aseman seurakunnassa. Ihmissuhteet tarvitsevat aina kärsivällisyyttä, ystävällisyyttä, nöyryyttä, sääliä, parannuksen asennetta, halua yhteyteen, sovittelevuutta.

Sairaalassa ilmeisesti tapahtuu edelleenkin paljon Jumalan suuria töitä, koska sinne on kerätty yksi suuri ryhmä ihmisiä, joista Jeesus sanoi juuri heidän olevan evankeliumin tarpeessa – eri tavoin sairaat ihmiset. Siellä myös kuollaan ja siellä kulkevat toivonsa menettäneet, ja sen rajamailla hapuilevat sielut. Kotimaa-lehdessä oli erään sairaalapastorin kirjoittama juttu, jossa kerrottiin ihmeparantumisesta, oikeastaan kuolleen heräämisestä.

Uutinen ajassamme kertoi kaksosten ennenaikaisesta syntymästä. Tyttö selvisi, mutta poika ei. Kun äiti elvytysyritysten jälkeen sai pojan syliinsä, hän avasi käärityt liinat ja asetteli lapsensa rintaansa vasten. Vanhemmat puhelivat lapselleen, kertoivat tälle hänen nimensä ja mitä olisivat hänen kanssaan tehneet.

Äidin ja isän ihmeeksi lapsessa oli harvakseltaan pientä liikettä, kuin refleksejä. Vähitellen vauvassa näkyi lisää elonmerkkejä, ja lopulta hän yhtäkkiä avasi silmänsä ja otti kiinni äitinsä sormesta. Lääkäri toisteli epäuskoisena kuunnellessaan lapsen hengitystä:"En usko sitä..."

Maailma on täynnä kuolleita, jotka tarvitsisi elvyttää henkiin, jotka tarvitsisivat rakkautta osakseen ja joku kertoisi heille, mitä heistä on suunniteltu, mitä Jumala on heidän varalleen ajatellut. Jokaisen pitäisi vielä päästä Jumalan syliin ja tuntea hänen rintaansa vasten painautuessaan, miten taivaallinen Isä rakastaa lastaan - jopa kuolleenakin, miten Isän rakkaus on suuri syntisen kohdalla, miten Isän tahto on etsiä kadonnet, kunnes löytää. Voiko mitään sen suurempaa ajassa tapahtua kenellekään, sillä siinä on taivaan ovi auki syntisen käydä sisälle Herran luokse. "Katso, onneksi muuttui minulle katkera murhe: sinä rakastit minun sieluani, nostit sen kadotuksen kuopasta, sillä sinä heitit kaikki minun syntini selkäsi taa." Jes.38:17

Ota Herra kaikki Venäjän uskovat tänään hoitoosi, vastaa heidän rukouksiinsa, kanna heidän murheensa, avaa Raamatun sanaa heille elämän leiväksi, synnytä opettajia ja evankelistoja, paimenia ja profeettoja uskovien keskelle. Anna hengellisen herätyksen siunaus seurakuntaan, joka kantaa nimeäsi siinä maailmassa. Nosta langenneet, ota syliisi kuolleet, paranna vanhemmat ja lapset, yhdistä perheet, anna keskinäistä rakkautta, auta vanhempien kunnioituksessa, opeta ymmärtämään lapsia, vajaaälyisiä, kehitysvammaisia, levottomia, pelureita, joukon mukana kulkevia, vaivojen kanssa kamppailevia, valheen vallassa olevia.

Anna evankeliumin valosi paistaa pimeään maailmaan, että pimeyden voimat lamaantuvat ja kaikki Jumalaa vastustavat kaatuvat eteesi tunnustamaan, että Jeesus on Herra, kunnian Kuningas ja virheetön Jumalan Uhrikaritsa, maailman Vapahtaja. Vie kanssasi Golgatalle, raota Herra ikuisuuden esirippua sen verran, että kansa herää ja ymmärtää sinun olevan ainoa tavoiteltava ajassa ja ikuisuudessa. Aamen.

Herra, hoida lastasi, yksin en voi käydä

Luin lehdestä uutisen isästä ja pojasta, tragedia oli kehittynyt pikku hiljaa huonoon suuntaan. Avioeron jälkeen poika oli jäänyt isän kanssa hengailemaan ja etsinyt omaa itseään. Kuvioon olivat tulleet päihteet, huumeet ja itämaiset uskonnot, jotka olivat kiehtoneet poikaa. Aikanaan oltiin niin pitkällä, että pojan hermot olivat menneet ja ahdistus lisääntynyt ylivoimaiseksi. Isä oli joskus aiemmin tullut uskoon ja omasi siis edellytykset neuvoa ja auttaa poikaansa. Poika kävi ensiavussa, mielisairaalassa ja kulki päämäärättömästi paikasta toiseen kävellen, juosten, junalla ja lentokoneella. Kerran isä ajeli poikansa kanssa pitkin kaupungin katuja ja silloin poika kysyi:

- isä, voiko tästä mitenkään selvitä. Hän toisti kysymystä hätääntyneesti kolmisenkymmentä kertaa. Mutta isällä ei ollut vastausta? Poika kertoi isälleen kokeilleen kaikkea mahdollista löytääkseen sisäisen rauhan. Hän oli kokeillut LSD:tä ja muita huumeita.

- Mikään ei auta, poika sanoi, - voisikohan Jeesus auttaa? Silloin isä rukoili poikansa puolesta yksinkertaisen rukouksen ja siunasi hänet. Muutaman päivän kuluttua isä joutui sairaalaan sydänoireiden vuoksi ja sulki siksi aikaa puhelimensa pariksi päiväksi. Avattuaan puhelimen siellä oli pojan viesti, että hän ei tulisikaan isän luo seuraavana viikonloppuna. Sitten poliisit tulivat isän luo kotiin kertomaan, että poika oli vuokrannut auton ja ajanut sillä päin rekkaa…..

Jutun loppuosassa isä kertoo surustaan ja ikävästään, miettien mitä olisi voinut tehdä toisin. Hän oli yrittänyt rauhoitella ja vakuuttaa poikaansa elämän myönteisillä asioilla. Hän kertoi kokeneensa syyllisyyttä siitä, että oli sulkenut sairaalassa puhelimensa ja niin katkaissut yhteytensä poikaansa. Poika oli aivan takertunut isään hädässään. Sitten hän vielä retoorisesti kysyi, missä Jumala oli silloin, kun poika kuoli?

Kyseisen autovuokraamon omistaja kärsi tästä murheellisesta tapauksesta niin paljon, että liitti ajoneuvon käyttölupapaperin loppuun liitteen kaikkia tulevia asiakkaita varten tekstin otsikolla Pelastus: Anna tiesi Herran haltuun, turvaa häneen. Hän pitää sinusta huolen! Tee parannus ja ota vastaan Vapahtajasi Jeesus Kristus, niin saat syntisi anteeksi, pääset taivastielle ja vältät iankaikkisen kadotuksen, kun elämäsi täällä maan päällä päättyy. Koskaan et voi tietää mikä on viimeinen päiväsi. "Katso, nyt on otollinen aika, katso, nyt on pelastuksen päivä."

Lisätietoja pelastuksesta voit kysyä xxxxxxxx xxxxxx puh. 040xxxxxxx Jumalan Siunausta matkallesi.

Hän esitteli tämän paperin minulle ja kysyi mielipidettäni siitä. Vastasin sen olevan suurenmoinen ja sen voisi minun puolestani vaikka lanseerata kaikkiin kauppa- ja velka papereihin, sillä jokainen tarvitsee pelastusta enemmän kuin tavoittelemaansa esinettä.

Joskus lähimmäisen auttamisyrityksissä koetaan suurta avuttomuutta, neuvottomuutta ja heikkoutta, joka usein purkautuu monisanaisuutena Jumalan eteen esirukouksina. Onko se sitten uskoa, vai epätoivoa? Joskus tilanne ajaa umpikujaan ja suureen pimeyteen, sielut kärsivät toistensa tempauksista. Miksi vihollinen näyttää voittavan niin monet kaksintaistelut ihmisten kanssa, miksi niin moni poistuu elämästä tappioon sortuen? Olemmeko tehneet kaiken voitavamme, olemmeko tehneet ne oikein? Olemmeko rukoilleet riittävästi, olemmeko rukoilleet tarpeellisia? Olemmeko nähneet riittävästi vaivaa ystävyyden ja auttamisen suhteen? Olemmeko hylänneet hukkuvat oman onnensa varaan vai istuneet heidän kanssaan samaan veneeseen? Olemmeko uskoneet enemmän kohtaloon ja ennaltamääräämiseen kuin Raamattuun ja Kristukseen?

Uskovan perusvarustukseen kuuluvat Jumalan sota-asu, ja Herran Hengessä vaeltaminen, oman tilansa valvominen elämän valinnoissa, rukouksen mieli ja tarve, myönteinen asenne hengelliseen taisteluun ihmissielujen pelastumisen puolesta. Tämä kaikki kuitenkin on helpommin sanottu kuin tehty? Jos on antanut itselleen hyvät suorituspisteet uskostaan ja sitten käy niin kuin tuon lehtijutun isän, niin tuntuu kuin kaikki pisteet varisisivat silloin maan rakoon? Mitään ei ole tapauksen kanssa enää tehtävissä. Kaveritkin ovat kovin vähissä ja kulkevat ohi tervehtimättä, syyllisyys kalvaa sielua ja elämä on kuin unta ja varjoa vaan.

Seurakunnan kannalta voidaan tietysti kysyä, että minkälainen sen ilmapiiri on, mitä siellä opetetaan, mitä jätetään sanomatta, missä on työn painopiste, millaisia työntekijöitä sinne on valittu, miten suurta osaa tarjoilu, ajankulu, leikkiminen, huvi, musiikki, viihde ja teatteri ovat saaneet sen foorumilla? Tai millainen arvo siellä on Jumalan sanalla, opetetaanko sitä säännöllisesti, julistetaanko siellä evankeliumia, kehotetaanko ihmisiä Kristuksen uskoon ja Jeesuksen seuraajiksi?

Ja millainen onkaan kerran tilinteon päivä, kun olemme Jumalan edessä? Mitä olemme tehneet, sanoneet, jättäneet tekemättä, pilanneet itsekkyydellämme, unohtaneet Herran asian, kätkeneet armolahjamme, suhtautuneet välinpitämättömästi suureen kutsumukseemme, jonka Jumala on meille antanut?

"Ei jokainen, joka sanoo minulle: 'Herra, Herra!', pääse taivasten valtakuntaan, vaan se, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon. Moni sanoo minulle sinä päivänä: 'Herra, Herra, emmekö me sinun nimesi kautta ennustaneet ja sinun nimesi kautta ajaneet ulos riivaajia ja sinun nimesi kautta tehneet monta voimallista tekoa?' Ja silloin minä lausun heille julki: 'Minä en ole koskaan teitä tuntenut; menkää pois minun tyköäni, te laittomuuden tekijät.'" Matt.7:21-23. Vavahduttavat sanat, Jeesuksen vuorisaarnasta herättävät kysymyksiä, kenestä Herra tässä puhuu? He olivat ainakin aktiivisia seurakunnan toiminnassa, ainakin heillä oli armolahjoja, ainakin he olivat tottuneet käyttämään Herran nimeä arkipäivässä. Mutta Jumalan laki, Raamatun ilmoitus oli kadonnut johonkin kesken kaiken, koska olivat alkaneet tietoisesti rikkomaan lakia, kävelemään yli Jumalan sanan ilmoituksen. He eivät olleet tulleet syntisiksi ja armoa tarvitseviksi, omatunto ei ollut saanut heitä kääntymään Golgatalle Herran ristin juurelle. Siksi Jeesus ei ole heitä koskaan tuntenut, eikä heitä tunnusta kerran Taivaallisen Isän edessä. Edessä on vain kadotus, ikuinen karkotus Herran edestä. Kamalaa.

Samaan joukkoon kuuluvat ne, jotka eivät anna lähimmäisilleen anteeksi heidän rikkomuksiaan. Anteeksiantamattomuus on kuoleman synti. Edelleen siihen joukkoon joutuvat ne, jotka eivät tunnusta julkisesti Kristusta Jeesusta Herrakseen, jotka häpeävät Herraa täällä. Heitä Herrakin häpeää kerran siellä ja karkottaa pois luotaan.

Israelinmatkalla tapasimme venäläisen miehen, joka oli ollut mafiapäällikkö ja pahantekijä naapurimaassa. Hän oli paennut kohtaloaan ja itseään Israeliin muiden mukana. Hän oli sairastanut tuberkuloosia, hepatiittia ja sekoillut new age menetelmiin. Näissä vaiheissa joku ystävällinen sielu oli lahjoittanut hänelle kadulla uuden testamentin. Sitä lukiessa hän oli samalla tehnyt rikoksia ja ollut levoton. Israelissa hän oli päässyt hoitokotiin, jossa asiat olivat kirkastuneet ja Jeesus oli tullut hänen elämänsä uudeksi Herraksi. Nyt hän tuli kertomaan siitä ilosanomasta meidän ryhmällemme ja rukoili kaikkien halukkaiden puolesta heille Vapahtajan siunausta.

Jumalan rauhan saavuttaminen on enemmän kuin lottovoitto, se on todellinen sapatinlepo, lepo kaikista yrityksistä kelvata Jumalalle tekojensa ansiosta. Se on onnellisen ihmisen tunnusmerkki, olotila, jonka Jeesus lahjoittaa halukkaille. Tätä Raamattu opettaa lepopäivän, pyhäpäivän muodossa, sapattivuoden muodossa (7. vuosi) ja riemuvuoden muodossa (50.vuosi). Kuitenkin, kun kuljimme Israelissa, se oli täynnä rauhattomuutta ja vain ani harva tunnustaa Jeesuksen Messiaakseen. Muuten lauantait toivat itselleni mieleen lapsuuden sunnuntait Suomessa, silloin oli tosi hiljaista, eikä työn ja liikenteen ääniä juuri kuulunut.

Jeesuksen toiminnan alkuajasta kerrotaan, kuinka eräs sapatti kotikirkossa muodostui varsinaiseksi herätyskokoukseksi. Tilanne päätyi kuitenkin huonosti, evankeliumi ei löytänyt nälkäisiä sieluja, sillä äkkiä uskonnollisuuden kyllästämät juutalaiset olivat valmiit tappamaan Vapahtajan siihen paikkaan. "Ja Jeesus palasi Hengen voimassa Galileaan; ja sanoma hänestä levisi kaikkiin ympärillä oleviin seutuihin. Ja hän opetti heidän synagoogissaan, ja kaikki ylistivät häntä. Ja hän saapui Nasaretiin, jossa hänet oli kasvatettu, ja meni tapansa mukaan sapatinpäivänä synagoogaan ja nousi lukemaan. Niin hänelle annettiin profeetta Esaiaan kirja, ja kun hän avasi kirjan, löysi hän sen paikan, jossa oli kirjoitettuna: "Herran Henki on minun päälläni, sillä hän on voidellut minut julistamaan evankeliumia köyhille; hän on lähettänyt minut saarnaamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen, saarnaamaan Herran otollista vuotta." Ja käärittyään kirjan kokoon hän antoi sen palvelijalle ja istuutui; ja kaikkien synagoogassa olevien silmät olivat häneen kiinnitetyt. Niin hän rupesi puhumaan heille: "Tänä päivänä tämä kirjoitus on käynyt toteen teidän korvainne kuullen." Ja kaikki lausuivat hänestä hyvän todistuksen ja ihmettelivät niitä armon sanoja, jotka hänen suustansa lähtivät;" Luuk.4:14-22.

Raamattu opastaa meitä luopumaan synnistä ja katsomaan Jeesukseen. "Sen tähden, kun meillä on näin suuri pilvi todistajia ympärillämme, pankaamme mekin pois kaikki, mikä meitä painaa, ja synti, joka niin helposti meidät kietoo, ja juoskaamme kestävinä edessämme olevassa kilvoituksessa, silmät luotuina uskon alkajaan ja täyttäjään, Jeesukseen, joka hänelle tarjona olevan ilon sijasta kärsi ristin, häpeästä välittämättä, ja istui Jumalan valtaistuimen oikealle puolelle." Hebr.12:1-2. Sanan mukaan silmät luotuina on aforoontes = katsoa pois (muusta), tarkata. Pitää katsoa Jeesukseen, ei kirkkoon, ei puhdasoppisuuteen, ei ihmisiin, ei vihollisiin, että saisimme Jeesuksessa totuuden valheeseemme, armon ansiottomuuteemme, vanhurskauden arvottomuuteemme, syyttömyyden syyllisyyteemme, puhtauden saastaisuuteemme, valon pimeyteemme, puolustajan tuomioomme (1.Joh.2:1, Hebr.9:24, 2.Moos.28:38) ja uskon uudistumiseksi ylösnousemusvoiman, murheen keskelle ilon Herrassa.

Tulisi siis keskittyä Jeesukseen - ei omaan itseemme, ajatuksiimme, viisasteluihimme… vaan Jeesukseen - ei vaarallisiin sovitteluihin maailman kanssa, ei ihmissuosioon, ei hetkelliseen menestykseen… vaan Jeesukseen - ei toisiin uskoviin, ei edes seurakuntaan… vaan Jeesukseen - ei ensisijaisesti tehtäviin, monenlaisiin tapahtumiin, aktiiviseen kristilliseen toimintaan…. vaan Jeesukseen - ei armolahjoihin tai Jumalan aikaansaamiin ihmeisiin, ei edes rukousvastauksiin…. vaan Jeesukseen - ei kestävän taloudellisen aseman saavuttamiseen, ei työhön tarjolla olevaan uraputkeen, ei näkyviin ajallisiin ja katoaviin välikappaleisiin…. vaan Jeesukseen - ei inhimilliseen heikkouteemme, ei tukahduttavaan epäuskoomme, ei luontaisiin edellytyksiimme, ei vallitseviin ympäristön olosuhteisiin, ei levottomaan epäilyyn… vaan Jeesukseen - tunnustaen mieltä painavat synnit kaavalla yksi silmäys itseemme ja 10 Jeesukseen, sillä hänessä näet totuuden ja armon, viheliäisyytesi ja voittajan, syntiesi hinnan ja kertakaikkisen sovitusmaksun… katse Jeesukseen, sillä hänessä on laki ja evankeliumi, hänessä sana tulee lihaksi, ihminen löytää paikkansa Jumalan yhteydessä… katse Jeesukseen, sillä aika loppuu, alkaa ikuisuus…. Jos Jeesus puuttuu…. niin puuttuu kaikki…

1.Herra, hoida lastasi, yksin en voi käydä.

Auta, ettei mieltäni turhat huolet jäydä.

Nostit laupeudessas minut kuolemasta,

lahjojasi, armias, annat nyt ja vasta.

2.Ruumiini ja sieluni olkoot hoidossasi,

elämäni, voimani sainhan lahjoinasi.

Kasteen armon autuaan soit ja armopöydän,

sanaa kutsut kuulemaan, niistä turvan löydän.

3.Suojaa, Herra, kotini, hoivaa rakkaitani.

Siunaa arkitoimeni kutsumuksessani.

Neuvo hallitusta maan. Opettajat saata

oppilaitaan ohjaamaan kohti taivaan maata.           

4.Kaitse tiellä autuuden valoon kutsutuita,

etsi mailta varjojen lapsiasi muita.

Nosta nälkään nääntyneet, taita leipää heille.

Kuivaa murheen kyyneleet, anna ilo meille.

5.Kaiken armostasi sain, myöskin taakat täällä.

Viimeiseksi sinä vain seisot multain päällä.

Voiton seppeleeni saan kerran lahjanasi,

luokses pääsen laulamaan, Herra, kiitostasi.

                                                      virsi 380

Ihmeelliset sanat "Kristuksen tähden" antavat jatkuvasti kumpuavan elämän voiman.

Moni vanha hengellinen kirja, jonka olen lukenut, on ollut Aune Krohnin suomentama. Hän on myös itse kirjoittanut useita kirjoja. Aune Ottilia Krohn eli 1881-1967. Hän oli suomalainen kirjailija ja hengellisen kirjallisuuden suomentaja. Krohnin sisaruksista on tehty tutkimuksia ja väitöskirja, jonka pää näkemyksenä oli naisasian edistäminen Suomessa itsenäistymisen aikoihin. Mutta hengellisesti näillä tutkimuksilla ei ole juurikaan annettavaa.

Krohnin vanhemmat olivat professori Julius Krohn ja hänen toinen puolisonsa Maria Lindroos. Hänen täyssisarensa oli kirjailija Aino Kallas ja sisaruspuoliaan ensimmäisestä avioliitosta olivat kirjailija Helmi Setälä, säveltäjä Ilmari Krohn ja kansanrunouden tutkija ja professori Kaarle Krohn. Suku oli juuriltaan saksalaista, aikoinaan leipurin ammattia harjoittanutta ja tullut Suomeen Pietarista. Aunen isä Julius Krohn oli virsikirjakomiteassa 1800 luvulla ja vaikutti merkittävästi virsien uudistamiseen. Hän hukkui purjehdusmatkalla Viipurinlahdella 1888. Tämä tapaus oli Aunelle kova pala ja jätti pysyviä haavoja hänen mieleensä.

Sisarten välit eivät olleet kaksiset, joka johtui Aunen uskovaisuudesta ja muiden sisarten maailmallisuudesta. Kodissa toiminut vanha keittäjänainen oli hänelle merkittävä johdattaja Jeesuksen tuntemiseen. Hengellisen etsintänsä aikana hän kävi mm. vapaakirkollisten, metodistien, laestadiolaisten sekä NNKY:n kokouksissa. Evankelisuus vetosi häneen voimakkaasti myöhemmin ja hän toimi herätysliikkeen piirissä aktiivisesti. Hän oli aina luterilainen. Aune tuli uskoon 1908 ollessaan 27-vuotias, kun Keuruulla ollessaan hoitamassa terveyttään parantolassa meni lestadiolaisten seuroihin. Siellä eräs maallikkosaarna vaikutti niin, että hän koki löytäneensä sen, mitä oli etsinyt:

- Tämä oli minulle vuosikautisen etsinnän löytöhetki. En vieläkään ymmärrä paljoa, mutta siitä alkoi tämä uusi taival. Tulin tätä tietä saamaan, mitä kirkon dogmit julistavat. Kukaan ei ollut mukana, kukaan ei pakottanut koskaan, ei kysynyt mitä ajattelen. Kaikki aukeni sisältäpäin etsivälle ja kolkuttavalle.

Aune sitoutui kotiin ja äitiinsä hoivaamiseksi lähes kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Äiti oli lapsilleen etäinen, sulkeutunut persoona, joka ei osannut osoittaa rakkautta eikä huolenpitoa. Hän ei pitänyt tyttäriään sylissä. Aune Krohn oli ainoa lapsista, joka kiinnostui äitinsä historiasta. Hän hahmotteli äitinsä julkista kuvaa osana naisten ja koulutuksen historiaa kirjoittamalla äidistään useamman artikkelin, jotka julkaistiin lehdissä ja myöhemmin 1955 muistelmakokoelmassa Menneitten aikojen tarinaa. Aune elätti itsensä ja äitinsä ennen kaikkea kirjojen kääntämisellä (kaikkiaan 110) sekä lasten- ja nuortenkirjojen ja runojen kirjoittamisella (7 kpl) taloudellisesti ahtaassa tilanteessa. Hän toimi myös uskonnonopettajana koulussa ja Sörnäisten kristillisessä opistossa sekä lastentarhaopettajaseminaarissa. Hän opiskeli itse Suomen Lähetysseuran naislähettikoulussa sekä piti yksityisoppilaita. Helsingissä Aunella oli siis monenlaista viritystä tulevaisuuden suhteen. Hän kirjoitti:

- Uskossa on kysymys ratkaisusta, jolla on täysin keskeinen asema ihmisen elämässä, ratkaisusta, joka on iäisyysvakava asia, on kysymys elävästä pyhästä Jumalasta ja ihmisen suhteesta häneen. Ja jos niin on, ymmärrämme kaikki, ettei voi olla kysymys mistään tilapäisestä harrastelusta, vaan itse asiassa ihminen jo sillä, että tahtoo vain “harrastaa” uskon asioita, ratkaisee suhteensa Jumalaan kielteisesti ja nurjasti, kun hän näet pitää tätä asiaa niin halpana, että sen rinnalla monet muut asiat ovat hänen elämässään eri sijalla ja etualalla.

Aune oli uskossa innokas ja kantaaottava, se kärjisti suhteita sukulaisiin, jotka kokivat Aunen tuomitsevan heidän elämän tyylinsä ja maalliset harrastuksensa. Mutta syvimmältään Aune luki Raamatun sanaa niin kuin tulisikin käytäntöön ja elämään soveltaen. Tämä tapa ärsyttää yleensä muotojumalisia ja nimikristittyjä, jotka eivät ole tehneet uskonratkaisua, eivätkä antautuneet Jeesuksen omiksi. Hän otti osaa seurakunnan toimintaan ja vaati myös siellä kirkon suuntautuvan Jumalan sanan mukaan myös käytännössä:

- Meille riittää, että tämä persoonallisen pelastuksen evankeliumi on ollut läpi vuosisatojen yhä uudestaan elävää sanaa, jota ei ole mikään voittanut eikä voita. Siitä odotamme tällekin omalle ajallemme syvämuokkaajaa, jotta myös sosiaalisen vanhurskauden kylvö jaksaisi nousta oraalle ja tuottaa hedelmää. Odotamme siinä elävässä toivossa, että todellisen vanhurskauden valtakunnan tuo hän, joka kerran tulee. Siinä valtakunnassa saa sitten sijansa myös se, mitä me täällä heikkoudessa isoamme ja janoamme ja vajavaisin inhimillisin voiminemme yritämme toteuttaa hänen tähtensä, joka on voittanut ja pelastanut meidät.

- Mutta vaikka kirkko jakaisi omansa viimeistä ropoa myöten, niin se otettaisiin kyllä vastaan, mutta eivät näin autetut ihmiset silti ota Jumalaa vastaan…. Niinpä ei korjaustakaan tule julistuksen muuttamisesta ihmisille kiintoisammaksi, ei ajan kysymysten esille ottamisesta evankeliumin sijasta, vaan totuuden näkemisestä nykyajan ihmisestä ja hänestä Jumalan edessä heränneestä huolesta. Sellaisesta huolesta, joka ajaa Jumalan työntekijät kujille ja aitovierille keskustelemaan ihmisten kanssa siitä, mikä on vihossa heidän elämässään sisäisesti ja ulkonaisesti, siitä, mikä heidän rauhaansa tulee, heidän vieraantumisestaan Jumalasta.

- Sen tekee sanoma pelastuksen Jumalasta ja Jumalan pelastuksesta. Jollei tätä julistusta enää ole, kuolevat ihmiset sisäisesti Jumalalle.

- Varmaa on myös, että vain persoonallisesti evankeliumin uudistama ihminen tahtoo pysyvästi kuunnella elämänvanhurskauden puhetta. Toiset voi ajan henki sytyttää hetkelliseen intoon, mutta se palaa lyhyesti loppuun kuin olkivalkea, kun ylläpitävä voima puuttuu. Vain nuo ihmeelliset sanat: "Kristuksen tähden" — elävästi omaksuttuina — antavat jatkuvasti kumpuavan elämän voiman.

Aune asui Hattulassa useita vuosia ystävänsä Liisan kanssa samaa kotia, heillä oli yhteinen usko, he olivat sisaria Herrassa ja heillä oli sielujen sympatia. Tosin kahden yksinäisen naisen yhteisasuminen herätti myöskin arvostelua. Heidän kotinsa, Toivolan talo oli 1920- ja 30-luvuilla Parolan hengellisen elämän keskuksena, jossa kokoonnuttiin niin kirjallisuuspiiriin, raamattupiiriin, keskustelemaan ja hartaustilaisuuksiin. Aune korosti Jumalan sanan merkitystä ja oli sen julistaja eri tilaisuuksissa. Hän soitti pianoa ja säesti lauluja. Kun Liisa kuoli -38, heidän pitkäaikainen ystävyytensä loppui ja Aune oli kovin murtunut, yksinäinen ja kirjoitti:

- Ennen vanhaan minua kannatti juuri usko Jumalaan, mutta kun hän tuiki peitti minulta kasvonsa, että sairaimmillani ollessani jäin pahojen ihmisten käsiin puhumattakaan kaikesta muusta, on taisteluni toisinaan ylivoimaista kamppailua sielun terveydestä. En tiedä, milloin Jumala uudelleen kirkastaa kasvonsa minulle raukalle.

- En niiden raskaiden koettelemusten jälkeen myöskään tunne voivani puhua lapsille, tuskin kenellekään. Jumalasta. Korkeintaan voin puhua jonkun syvissä vesissä vaeltaneen kanssa. Julistaa en enää osaa, nimittäin kadotin itse Jumalan näkyvistäni. — Niin kauan kuin hengellinen työ kauhistaa, ei ole sen aika. Siihen liittyy nimittäin liian suuri edesvastuu, jonka alle juuri sorruin, ja toisten liian suuri nojaaminen. Mitä ikinä voin nykyään irti saada, sen tarvitsen tyystin oman nälkiintyneen sieluni voimaksi — ja sehän on vallan aliravittu yhä vielä, taistelee itsekin Jumalasta kuin hukkuva.

Aunen kirjallisessa tuotannossa Kristuksella oli suuri asema ja hän korosti uudestisyntymisen kautta vaikuttavaa uutta elämää, sen asennetta sekä tekoja ja puheita. Hän edusti pietismiä ja herätyskristillisyyttä omassa ajassaan. Hän ei tyytynyt vain muodolliseen tapakristillisyyteen, jota kyllä löytyi joka paikasta väsyksiin asti. Kristillisyys oli hänelle luopumista, itsensä kieltämistä Herran asian tähden, Jumalan tahdon etsimistä, Jeesuksen henkilön korottamista. Hän sanoi Jeesuksen veren olevan uskovan voiman lähde ja armon edellytys. Ilman sitä hän piti kaikkia siveellisyys pyrkimyksiäkin pohjimmiltaan vain vihamielisyytenä Jumalaa vastaan. Tällä tavoin hän nousi omavanhurskautta vastaan.

- Tarvitaan oikeastaan koko elämä murtamaan meitä, ennen kuin löytyy se köyhä syntinen, joka tarvitsee Kristusta, se ihminen, jonka vaa'assa ei "uusi siveellinen ihminen" enää paina mitään — se on punnittu ja köykäiseksi havaittu, kun taivaan oven pitäisi avautua.

- Kun emme löydä enää mitään itsestämme, tulee Kristus meille todella kaikeksi kaikessa. Mikään ei voi enää vahingoittaa, sillä ei maailma, synti eikä saatana pysty Kristukseen…. "Sinun tykönäsi on anteeksiantamus, että sinua peljättäisiin." Jumalan paljastuva määrätön rakkaus on vavisuttava asia, eikä mikään muu erota ihmistä synnistä. Näin ovat todellakin "murheelliset autuaita", sillä he ovat armahdettuja syntisiä, ei teoriassa, ei korulausein, ei sanahelinänä, vaan mitä reaalisimmin Kristuksen kalliissa veressä…. Ihminen, jonka Jumala tekee kärsimyksen kautta "ylenmäärin syntiseksi", syntiseksi siinäkin, missä hän omantuntonsa ja sisäisen ihmisensä puolesta ei olisi tahtonut, riitelee Jumalaa vastaan niinkuin Job viattomuutensa puolesta.

Aune käänsi suomeksi Titanik-hymninä tunnetun laulun "Sua kohti Herrani" (Nearer, my God, to Thee, Sarah Adams 1805—1848), joka sai uskovien piirissä suuren suosion ja on vielä nykyäänkin virsikirjassamme.

1.Sua kohti, Herrani, Sua kohti ain,

mua joskin ahdistaa luokses risti vain.

Kuitenkin laulunain soi täällä kulkeissain:

sua kohti, Herrani, sua kohti ain!

2.Kun päivä kätköhön pois pilviin käy,

yö synkkä yllättää, tietä kun ei näy.

Niin nostan kaivaten taivaalle katsehen,

sua kohti, Herrani, sua kohti ain!

3.Tie taivaan nähdä suo, luokses mi vie,

jos täällä synkeys kuinkin suuri lie!

Oi, ollos lohtunain, suojaasi kätke ain.

sua kohti, Herrani, sua kohti ain!

4.Kun taival päättynyt on viimeinen,

kun sielu taivaaseen liitää riemuiten.

Ei tuskat yltää voi, kirkkaana laulu soi:

sua kohti, Herrani, sua kohti ain!

Näin sanoo hän, jolla on se kaksiteräinen, terävä miekka.

Otin kaapista mandariinin ja katsoin sen kyljessä olevaa merkkiä, sweet. Siinä luki siis makea, mutta maistettuani, se tuntui happamalta. Ehkä se oli mainoskikka ja mistä ne olisivat voineet etukäteen tietää, miltä tämä maistui, kun kukaan ei ollut sitä koskaan kuorinut eikä haukannut? Se perustui siis olettamukseen? Sitten otin muutaman viinirypäleen, joissa ei mainittu makeudesta mitään, mutta ne maistuivat makeilta. Että silleen.

Englanninkielen sweet merkitsee makeaa; tuoksuvaa; sointuvaa; suloista, herttaista; lempeää; tuoretta, raitista; kallista, armasta; Suomeksi nuo sanat ovat monelta eri alueelta tunnettuja. Heikäläiset sanovat kodin olevan sweet, joka merkitsee ihanaa, onnellista turvapaikkaa. Eikä ainakaan meillä puhuttaisikaan makeasta kodista? Päädyinkin siis siihen päätelmään, että olin haukannut herttaista hedelmää - mitä se sitten tarkoittaneekin?

Ruotsinkielessä makea sana on söt, joka merkitsee myös tuommoista söpöä ja nättiä. Turussa puhuttiin lapsuudessani yleisesti esimerkiksi pikkulapsista, että he olivat kovin sööttejä? Ilmeisesti olivatkin? Voisihan hedelmään laittaa semmoisenkin tunnuksen, mutta ei se sitä vielä tee makeaksi, ehkä nätiksi katsella?

Kun tulin uskoon, oli ensimmäisiä oppimiani asioita tässä uudessa elämässä Raamatun arvovallan kunnioitus. Jumalan sanan avautuminen vei minut Hänen valtakuntaansa, hänen voimaansa, vaikutukseensa. Sana synnytti synnintuntoa, uskoa ja armahdusta. Luin sitä ahmimalla ja kaikkea, mikä vain johdatti siihen. Jokainen uskontodistus, jokainen Jeesuksesta kirjoitettu kirja ja juttu olivat minulle suuri ilonaihe. Olin kaikkiruokainen, jos siinä oli Jumalan sana ja Henki. Herra ohjasi suhtautumaan vakavasti Raamattuun Jumalan sanana ja luin sieltä:

"Sillä Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka ja tunkee lävitse, kunnes se erottaa sielun ja hengen, nivelet sekä ytimet, ja on sydämen ajatusten ja aivoitusten tuomitsija; eikä mikään luotu ole hänelle näkymätön, vaan kaikki on alastonta ja paljastettua hänen silmäinsä edessä, jolle meidän on tehtävä tili." Hebr.4:12-13.

 

Rauhattomuutta yleisönosastossa

Jumalan sana on lakia ja evankeliumia, se vaatii ja lahjoittaa, se nuhtelee ja vapahtaa, se tuomitsee ja armahtaa, se osoittaa pimeyden ja näyttää valon, se saa ihmiset kompastumaan ja se nostaa alaspainetut, se vastustaa vihollistaan ja puolustaa ystäväänsä, se kiroaa kieltäjänsä ja siunaa seuraajansa. Jumalan sana marssittaa eteemme Jeesuksen, joka on toisille pahennus ja toisille pelastus. Hänen ilmestymisensä on uskovan suuri hetki, varsinainen kirkastusvuori, jossa ilmenee Jeesuksen sanoman ainutlaatuisuus ja täydellisyys - kaksiteräinen miekka. Sen hän nostaa näkyviin ja kuuluviin, sillä hän sotii ja toimii, sen varassa uskova jaksaa pysyä elämässä ja pystyssä, johdatuksessa ja yhteydessä. "Ja hänellä oli oikeassa kädessään seitsemän tähteä, ja hänen suustaan lähti kaksiteräinen, terävä miekka, ja hänen kasvonsa olivat niinkuin aurinko, kun se täydeltä terältä paistaa. Ja kun minä hänet näin, kaaduin minä kuin kuolleena hänen jalkojensa juureen. Ja hän pani oikean kätensä minun päälleni sanoen: "Älä pelkää! Minä olen ensimmäinen ja viimeinen, ja minä elän; ja minä olin kuollut, ja katso, minä elän aina ja iankaikkisesti, ja minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet." Ilm.1:16-18.

Nykyaika on vain tehnyt pahasti Jumalan sanalle, se on poistanut siitä toisen terän kokonaan; elämme yksiteräisen miekan aikaa – kohta ei ilmeisesti ole sitäkään? Eikä ole vaikea arvata kumpi terä on poistettu, se on laki. Julkinen kristillinen sanoma onkin muuttunut niin, ettei ole enää käskyjä, ei tuomiota, ei helvettiä, ei Jumalan pelkoa, ei murhetta pahuuden tähden. Kaikkeen toimintaan pannaan kuorutukseksi armo ilman parannusta ja kääntymystä, ilman synnin tunnustamista ja siitä johtuvaa katumusta. Ei edellytetä ihmisiltä uudestisyntymistä, vaikka Jeesus korosti sitä. Ei puhuta enää vanhan ihmisen ristiinnaulitsemisesta, lihallisen elämän hylkäämisestä. Terve oppi on laitettu roskakoriin ja sen korvaa viihde ja elintason kultaamat mukavan menon illat, rennot meiningit. Puhutaan kyllä heikkoudesta ja väsymisestä, mutta siihen ei tarjota avuksi Jumalaa ja Golgatan uhria, vaan mielen manipuloimista ja sielun liikahduksia, elämyksiä ja tunnetta. Kuolleen uskonnon vetäjiksi valjastetaan puhdasoppisuus ja äärikarismaattisuus, ihmisvetoinen touhuilu ja turhan puhuminen. Uskontunnustus on pelkkää litaniaa, johon sydän ei tule mukaan, se ei rakennu yksin Kristuksen varaan, vaan on suun puhetta ilman hengellistä elämää. Kristikuntaan luodaan mielikuvaa, että pelkkä syntisyys riittää pelastukseen ja että ihmisyydessä on jo itsessään niin paljon kärsimystä ja vaivaa, että Jumala on lähes velvollinen kiidättämään kaikki taivaaseen kuoleman yhteydessä bisnesluokassa aivan kuin tietokonepelissä seuraavaan ulottuvuuteen. Niin kuin vanhan liiton merkkinä oli ympärileikkaus ulkoisesti, ajatellaan että pelkkä kaste voisi pelastaa ihmisen ilman elämänparannusta ja vaellusta Jeesuksen seurassa. Enää ei kärsitä herätyspuheita, vaan herkkua ovat uskonnollissävytteiset mitäänsanomattomuudet, lavertelut, tyhjän jauhamiset, Raamatun ylle asetetut epäilyt ja epäuskon verhot, omien mielipiteitten ja saavutusten luettelu, uskovien arvostelu ja Herran seuraajien hylkääminen. Kun Herra siis saapuu, niin löytäneekö hän täältä lainkaan uskoa?

 

Muutamat murehtivat vain haudoista

Eräälle Vähä-aasian seurakunnalle Myysiassa Jeesus lähetti viestin, jossa oli heti alkuun viiden pisteen vihje: "Ja Pergamon seurakunnan enkelille kirjoita: 'Näin sanoo hän, jolla on se kaksiteräinen, terävä miekka:" Ilm.2:12. Seurakunta oli paikassa, jossa saatana piti linnoitustaan, siellä vainottiin uskovia, sen keskuudessa suosittiin nikolaiittain oppia (tarkoitti erityisen pappisluokan nostamista uskovien pappeuden yläpuolelle), siellä oli niitä, jotka pitivät kiinni Bileamin opista (lähti palkasta väärälle tielle, ja johti Israelia epäjumalanpalvelukseen).

Jeesus tahtoi seurakunnan tietävän, ettei kysymys ole vähemmästä kuin Jumalan ilmoituksesta, jota ei saa missään tapauksessa milloinkaan vähätellä, väännellä mieleisekseen, pyrkiä mitätöimään, unohtaa elämästään, kuopata maahan. Hän ilmaisi myöskin sen totuuden, että kaksiteräinen miekka on hänen, ei meidän, vaikka sitä käytämmekin. "Tee siis parannus; mutta jos et, niin minä tulen sinun tykösi pian ja sodin heitä vastaan suuni miekalla." 2:16. Hän on sen tuonut, hän on sen teroittanut, ja hän käyttää sitä ihmiskunnan keskuudessa edelleen menestyksekkäästi. Hän haavoittaa ja hän parantaa. Ja voi sitä seurakuntaa, jossa ei ole kaksiteräistä miekkaa käytössä, jossa taivaskanava on suljettu ja aika kuluu vain mainosten kuuntelemisessa. Voi sitä seurakuntaa, jonka keskellä ei enää Kristus kulje, jossa hänen äänensä ei kuulu, jossa ei ole vastasyntyneitten Jumalan lasten itkua. Voi sitä seurakuntaa, joka on itseriittoisa, rikkaan ja menestyvän maineessa, mutta samalla sokea, kurja, alaston, penseä ja suolaton. Voi sitä seurakuntaa, joka ei tiedä aikaansa, vastuutaan, velvollisuuttaan ja asemaansa maailman keskellä.

 

Ihmeet kelpaisivat edelleen  kaikille

"Sillä Herra on mielistynyt kansaansa, hän kaunistaa nöyrät pelastuksella. Iloitkoot hurskaat, veisaten hänen kunniaansa, riemuitkoot he vuoteissansa. Jumalan ylistys on heidän suussansa, ja heidän kädessään kaksiteräinen miekka, että he kostaisivat pakanoille, kurittaisivat kansakuntia, panisivat kahleisiin heidän kuninkaansa ja jalkarautoihin heidän ylhäisensä ja täyttäisivät heissä tuomion, joka on kirjoitettu. Tämä on kaikkien hänen hurskaittensa kunnia. Halleluja!" Ps.149:4-9. Tässä Jeesus tarjoaa palvelijoilleen kaksiteräisen miekkansa väliaikaiseen käyttöön hänen palveluksessaan, niille, jotka pukeutuvat Jumalan sota-asuun - ei muille. Moni hypistelee sitä ja hylkää sitten? Muutamat ottavat sen tosissaan elämäänsä ja ryhtyvät kutsunnoista Jumalan sotilaiksi. Jotkut yrittävät tarttua siihen ilman pelastusta, eikä se sovi heidän käteensä siksi ollenkaan? Joidenkin mielestä se on käyttökelvoton, jota pitää muotoilla uudelleen ja tehdä aikaan ja ihmisiin sopivaksi? On paholaiselle vihkiytyneitä ja muita sekoilijoita, jotka yrittävät haudata miekan lopullisesti aivan kuin sitä olisi koskaan ollutkaan? ”Sillä totisesti minä sanon teille: kunnes taivas ja maa katoavat, ei laista katoa pieninkään kirjain, ei ainoakaan piirto, ennenkuin kaikki on tapahtunut.” Matt.5:18.

Mutta Herra on säätänyt sananmiekan tekemään tehtävänsä paljastamaan synnin, tuomitsemaan sen ja osoittamaan vapautuksen ainoaksi paikaksi Golgatan, Jeesuksen uhrin ja ylösnousemuksensa ihmeen. Tässä ovat hollilla juutalaiset ja pakanat, kuninkaat ja orjat, kaukaiset ja läheiset, mustat ja valkoiset, hyvät ja pahat, miehet ja naiset, lapset ja vanhukset. Tässä kuljetaan valon ehdoin ja kaikki on avointa ja paljastettua, julkista ja näkyvää, suoraa ja oikeudenmukaista. Tämän miekan käsittelyssä löytyy Jumalan vanhurskaus ja ikuinen elämä.

Herra, teroita miekkasi, se kuuluisa kaksiteräinen Jumalan sana, joka haavoittaa ja parantaa. Lähetä kuultavaksi sana, joka on avannut oven vapauteen, johtanut uskovia tuhansia vuosia maailman orjuudesta luvattuun maahan. Anna kuulua lain ja evankeliumin, joka elättää erämaassa ja tuo toivon luvatusta paratiisista. Tee ihmiset syntisiksi ja armahdetuiksi, lyö maahan ylpeä henki ja anna kutsutuille voima tulla uskoon. Sanot sanassa: ”…ottakaa vastaan.... Hengen miekka, joka on Jumalan sana.” Ef.6:17. Lähetä siis Pyhä Henkesi ohjaamaan Hengen miekkaa ja valaisemaan sanasi julistusta, todistajiasi, seurakuntaasi, evankelioimista, lähetystyötä, armolahjoja, palvelua, rukousta, laulua. Tee ihmiset nälkäisiksi sanasi suhteen, ruoki kansaasi, herätä nukkuvat, paranna sairaat, karkota riivaajat, rohkaise alakuloisia, kanna heikkoja. Aamen.

Kaiken hän on tehnyt kauniisti aikanansa, myös iankaikkisuuden hän on pannut heidän sydämeensä;

Kukaan ei koskaan pitänyt minusta niin kuin Jeesus

Yhdysvalloissa Indianan osavaltiossa Lafayetten kaupungissa syntyi 20. marraskuuta 1871 Charles Frederick Weigle saksalais-luterilaisen leipurin ja hänen vaimonsa perheeseen. Weigle-perhe koostui kahdestatoista jäsenestä, viidestä pojasta ja seitsemästä tytöstä; se oli tyypillinen saksalainen perhe. Poika, nuori Charles Weigle oli tottunut kuulemaan isänsä rukouksia; ja Raamattua luettiin joka aamu välittömästi aamiaisen jälkeen. Perhe liittyi paikalliseen metodistikirkkoon hänen ollessaan 12-vuotias. Siihen aikaan kirkossa järjestettiin usein herätyskokouksia, joihin hänen vanhempansa osallistuivat. Suuri joukko hänen ystäviään ja leikkikavereitaan tuli herätykseen ja uskoon. Tämä teki pysyvän vaikutuksen nuorelle Charles Weigleille, vaikka hän vastusti uskovaisuutta kauemmin kuin useimmat muut. Sitten eräänä yönä hänet yllätti voimakas kokemus, että hän oli matkalla kadotukseen. Hän kertoi muuttumisestaan seuraava:

- Synnyin ja kasvoin kristillisessä kodissa, jokainen perheenjäsenemme osallistui seurakunnan tilaisuuksiin ja menimme pyhäkouluun, ja meillä oli perhehartaus kotona joka aamu. Olin yhtä hyvä kuin muutkin ikäiseni pojat. Minulla oli kuitenkin huono luonne, ja kun olin 12-vuotiaana, tappelin veljeni kanssa naapurin poikia vastaan. Leikkasin veitsellä erittäin vakavasti naapurin poikaa. Toisella kerralla soitin raskasta kelloa poliittisessa paraatissa, ja nuori mies väkijoukosta arvosteli meitä marssijoita. Pudotin kellon hänen päähänsä, ja he veivät hänet kotiin toipumaan. Vanhempani rankaisivat minua vakavasti näiden pahojen tekojen vuoksi ja varoittivat minua lopettamaan tappelun, jotta en olisi joutunut pidätetyksi ja lähetetty vankilaan, mutta en välittänyt varoituksista.

- Tuli päivä, kun minut pidätettiin ja otettiin tuomioistuimeen. Kun istuin yksin ja näin joukon huoneessa odottamassa, mitä tuomari tekee minulle. Tajusin tilanteen vakavuuden, jos olin tuomittu jouduin menemään vankilaan, koska olin syyllinen. Kun tuomari tuli sisään ja istui paikalleen, hän katsoi meitä alaspäin tuomioistuimestaan ja sanoi äänellä, joka kuulosti minulle kohtalon tapaisena: - Nuori mies, oletko sinä asianajaja? Sanoin: - Ei herra, minulla ei ole ketään. Hän katsoi oikealle ja sitten osoitti komealle nuorelle miehelle, että hän tuli eteenpäin ja sanoi hänelle: - Sinun tulee ystävällisesti toimia hänen asianajajanaan.

Tuo komea nuori asianajaja tuli ja istui vieressäni ja otti vastuulleen tapaukseni. - Yksi asia, joka toi hieman toivoa sydämeeni, oli asianajajan asenne. Hän istui minua lähellä ja puhui minulle äänellä, joka oli täynnä suvaitsevaisuutta. Tunsin, että hän oli ystäväni ja että hän välitti minusta ja halusi auttaa minua. Kun kerroin hänelle kaikista keskeneräisistä asioista, joita olin tehnyt ja joista minut oli pidätetty, hän vakuutti minulle, että hän auttaa minua. Kaikki minun tarvitsi tehdä, oli vain kertoa totuus ja jättää loput hänen kanssaan. Tämä tuntui lieventävän mieleni mitä parhaiten.

- Sen jälkeen kun oikeudenkäynti alkoi, ja yksi todistaja toisensa jälkeen todisti minua vastaan, aloin menettää toivoni, joista toinen sanoi, että minä kopautin häntä ja melkein tapoin hänet. Sanoin: - Kyllä herra. Seuraava todistaja syytti minua siitä, että hän vakavasti loukkaantui lyötyäni häntä raskaalla päivälliskellolla, ja minun asianajajani taas sanoi: - Teitkö sen? Sanoin: - Kyllä herra. Oma veljeni todisti minua vastaan ja ilmoitti, että olin käyttänyt veistä häntä vastaan. Olin otettu hänen elämästään. Avustajani kääntyi minuun ja kysyi: - Oletko syyllistynyt kaikkiin näihin tekoihin? Sanoin: - Kyllä, herra, ja paljon muuta, mitä he eivät edes tiedä. Hän yritti poistaa pelkojani sanomalla: - Luota minuun - minä autan sinua. Lopuksi syyttäjäviranomainen nousi ja puhui tuomarille ja sanoi: - Herra Honor, todistajien todistuksien mukaan vastaaja syyttää kaikkia häntä vastaan nostettuja syytöksiä. Hän on potentiaalinen murhaaja ja uhka tässä yhteisössä, ja pyydämme, että hänet asetetaan vankilaan pitkäksi aikaa. - Sitten sydämeni upposi minussa ja sanoin itselleni: - Minulla ei ole toivoa.

- Kun avustajani nousi puhumaan puolustuksekseni, mietin, mitä hän voisi tehdä minulle. Kun hän katsoi tuomaria, hän sanoi: - Isä. Tuo yksi sana toi toivoa minulle, kun hän katsoi isäänsä, tuomaria, ja sanoi: - Isä, vastaaja hyväksyy syytöksensä jokaisesta häntä vastaan nostetusta syytteestä, hän pyytää armoa, ja hänen asianajajanaan vetoan häntä kohtaan. että jos tuomioistuin antaa vetoomuksen, tämä nuori mies elää uudella ja paremmalla elämällä. - Minä näin tuomarin nousevan seisomaan, kun asianajaja puhui. Hänen rakkautensa ja hyväntahtoisuutensa näytti siltä kuin hän sanoi: - Mutta poikani, syytetty on syyllinen. Lain mukaan hänen on saatava rangaistus.

- Minä huolehdin siitä ja rangaistuksesta, sanoi minun asianajajani, ja sitten ilokseni ja hämmästyksekseni tuomari sanoi: - Tuomioistuimen päätös on, että vastauksena asianajajan tekemään kanneperusteeseen hänelle on annettava anteeksi ja vapautettava, sillä hän on ymmärtänyt, että hän näyttää elämällään kunnioittavan lakia ja ystävällisyyttä naapureilleen. - Olin vapaa! Sydämeni oli täynnä iloa, kun tartuin avustajan käteen ja kosteilla silmillä yritin ilmaista kiitollisuuteni. Hän asetti käsivartensa minuun ympärilleni ja äänellä, joka kuulosti enkelin harpun musiikilta, hän sanoi: - Sinä ja minä olemme ystäviä ikuisesti. Me olemme veljiä; ja aina, kun tarvitset apua, saatat tulla minun luokseni ja autan sinua. - Siitä päivästä lähtien hän ei ole koskaan unohtanut minua. Olemme olleet niin lähellä kuin veljet voivat olla vuosien varrella.

- Siihen aikaan eräänä iltana, kun istuin metodistikirkon takapenkkiin, Pyhä Henki, taivaan suuri sheriffi, pidätti minut ja vei minut eteen kaikkien ihmisten edessä, minut tuomittiin ja tunnustin syyllisyyteni Kaikkivaltiaalle Jumalalle. Kun hän oli tullut ja hiljensi pelkoni, hän maksoi rangaistuksen kaikista synneistäni ja syyllisyyteni puolesta, ja hän pyysi armahdusta minun tapaukseeni taivaan korkealla tuomioistuimella ja sai minulle aikaan anteeksiannon. Kun tämä suuri totuus herätti mieleni, sydämeni oli täynnä kiitollisuutta ja kiitosta, suurta rakkautta sydämessäni Vapahtajaani kohtaan. Rakkaus oli kasvanut, kunnes Hänellä oli pääasia elämässäni ja odotin häntä kasvokkain, se oli minulle taivas .

Siitä hetkestä lähtien Charles kasvoi rakastamaan Jeesusta yhä enemmän. Hänellä oli nälkä Jumalan Sanaa kohtaan. Kun hän kasvoi henkisesti, ihmiset havaitsivat huomattavan muutoksen hänen elämässään ja asenteessaan. Hän oppi elämään pyhää elämää uskossa. Jumala kutsui Charlesia evankelistaksi. Hänen saarnansa oli siunattu ja tuotti paljon hedelmää. Hän myös lauloi kauniilla baritonilla hengellisiä lauluja. Charles matkusti ympäri maata vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Mutta hän joutui pian surun kouluun. Hänen avioliitonsa oli levoton ja hänen vaimonsa tyytymätön olosuhteisiinsa. Eräänä iltana herätyskokouksessa Charles sai viestin ongelmista kotona. Hän polvistui rukoilemaan. HC Morrison, saarnaaja, tuli hänen rinnalle rukoilemaan.Kun he nousivat polviltaan, Morrison laittoi kätensä Charlesin vapisevan olkapään ympärille. Hän sanoi: - Charlie, et voi ajatella, että voit kantaa tätä, mutta aika on suuren parantajan; ja Jeesus tuo sinut läpi tämän ahdistuksen. Nämä sanat nostivat Charlesia ja antoivat hänelle voimaa jatkaakseen.

Vain muutama kuukausi myöhemmin, hänen vaimonsa kertoi hänelle: - Lähden, Charles. En halua elää sinun elämääsi. Haluan mennä toiseen suuntaan - kirkkaisiin valoihin. Charles vei vaimonsa ja tyttärensä Kalifornian junaan. CW masentui ja meni monta vuotta, kun hän kulki alatietä ja pimeydessä. Hän ajatteli jopa itsemurhaa, mutta luopui pian siitä ajatuksesta. Hän antoi heille anteeksi. Surun aikana hän oli riippuvainen Jumalan armosta enemmän kuin koskaan ennen. Jeesuksen rakkaus vei hänet surun syvien vesien läpi.

Seuraavina vuosina oli epätoivon aika. Hän mietti, onko joku joka todella huolehtii hänestä. Jonkin ajan kuluttua hänen uskonsa palautui jälleen ja hänestä tuli taas aktiivinen Herralle. Noin viisi vuotta myöhemmin, vuonna 1932, hän halusi laittaa paperille laulun, joka olisi kertonut hänen tunteensa, jotka hän oli kokenut epätoivoisina päivinä. Eräänä iltana hän istui pianon ääreen, ja ajatteli, kuinka Jumala oli vienyt hänet pimeiden päivien läpi. Yhtäkkiä sanat tulivat hänen sydämeensä: - Kukaan ei ikinä huolehtinut minusta kuin Jeesus. Seuraavan kolmenkymmenen minuutin ajan Jumala auttoi häntä kirjoittamaan sanat ja melodian tähän lauluun. Jakeet tulivat helposti, ikään kuin hän olisi tuntenut ne koko elämänsä. Viikon sisällä hän lähetti sen julkaisijoille.

Välittömästi sen jälkeen, kun Charles sai ensimmäiset laulunsa, hän osallistui evankelistojen konferenssiin Indianapolisissa. Musiikin johtaja pyysi häntä laulamaan uuden laulunsa kaikille. Charles otti nuotit taskustaan, antoi yhden urkurille ja lauloi kappaleen, joka oli syntynyt hänen sydämeensä. Monet yleisöistä olivat kyynelissä laulun päätyttyä.

1.Haluaisin kertoa teille, mitä ajattelen Jeesuksesta,

koska löysin Hänessä ystävän niin vahvan ja todellisen;

Kerron teille, kuinka hän muutti elämäni täysin -

Hän teki jotain, jota kukaan muu ystävä ei voinut tehdä.

kerto:

Kukaan ei koskaan pitänyt minusta niin kuin Jeesus;

Ei ole muuta ystävää niin ystävällistä kuin Hän;

Kukaan muu ei voinut ottaa syntiäni ja pimeyttäni minulta -

Oi kuinka paljon hän välitti minusta!

2.Koko elämäni oli täynnä syntiä, kun Jeesus löysi minut;

Sydämeni oli täynnä kurjuutta ja pahaa;

Jeesus asetti vahvat ja rakastavat käsivartensa ympärilleni,

Ja hän ohjasi minut uuteen elämäntapaan, jolla minun pitäisi mennä.

3.Joka päivä hän tulee minulle uudella varmuudella,

Yhä enemmän ymmärrän Hänen rakkauden sanojaan;

Mutta en koskaan tiedä, miksi hän tuli pelastamaan minut,

Tässä päivässä minä näen hänen siunatun kasvonsa ylläni.

Kolme laulajaa pyysi häneltä välittömästi lisää kopioita kappaleesta, sanoen: - Weigle, tämä on kappale, jota olemme etsineet. Laulu sai suosiota. He lauloivat laulua pitkin Amerikkaa ja Jumala käytti sitä tekemään monista ihmisistä uskovia, palvelijoita Herralle. Sen jälkeen se on julkaistu kolmellakymmenellä eri kielellä eri puolilla maailmaa. Vaikka Charles Weigle on mennyt kirkkauteen, hänen laulun sanansa vaikuttavat edelleen ihmisiin hänen suurimpaan ystäväänsä, Jeesukseen.

Säveltäjä Charles Weigle kuoli 95-vuotiaana. Maailma ei ehkä muista hänen saarnojansa, kuitenkin hänen palvelutehtävänsä elää samalla, kun laulamme hänen laulujansa. Paras ystävä on Jeesus, jonka rakkaus on täydellinen ja ikuinen. CW osallistui Cincinnati-konservatorioon ja jatkoi urallaan saarnaamista ja laulun kirjoittamista. Hän sävelsi yli tuhat hengellistä laulua. Hän vietti viimeiset 15 vuotta elämästään Chattanoogan Tennessee-temppelikouluissa. Hänen teoksiaan olivat: Rauhan, puhtauden ja voiman laulut, Suuren ilmestysmajan virsiä, Todellisen elämän lauluja, Lauluja Jeesuksesta.

tässä muutama youtube versio laulusta:
 https://www.youtube.com/watch?v=ESeBnOXqfFg
https://www.youtube.com/watch?v=xwe5KWxkHh4
https://www.youtube.com/watch?v=CB5zf-T8m8o
https://www.youtube.com/watch?v=6GhcJglp7RI

Pihaseurat Kangasalan seurakunnassa

Riittääkö Kantti vai tarvitaanko Jeesusta?

Kangasalan harrastelijateatteri oli valikoinut kesäohjelmaansa yhden vanhan klassikon sadan vuoden takaa, Minna Canthin Työmiehen vaimo näytelmän. Se on syntynyt ajalla, jolloin sekä naisten että työväestön asema on ollut varsin rajoitettu ja uuden ajan äänet olivat jo vahvistumassa muutoksen puolesta. Se oli sen ajan politiikkaa, josta vielä nykyään monet ammentavat tavoitteensa ja sanottavaansa. Mikä siis voisikaan olla ihanne ihmisen aseman parantamisessa ajallisesti, tai milloin voidaan sanoa saavutetun riittävän muutoksen tai parannuksen? Onko edes mahdollista, että kaikki muuttuisi paremmaksi ja voitaisiin olla tyytyväisiä oloihin, elämään ja talouteen? Ja onko mahdollista toteuttaa näitä pyrkimyksiä ilman Jumalaa niin, että niistä olisi jotain kestävää hyötyä? Nyt näyttää siltä että sekä naiset sekä työväki on valjastettu markkinavoimien palvelukseen osto ja myynti rulettiin, jolla rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Samalla yritetään pitää sosiaalista ääntä ja toimintaa riittävästi, ettei synny vallankumousta, anarkiaa ja liikaa tyytymättömyyttä. Onko kaikki siis vain suurta näytelmää, johon kutsutaan vapaaehtoisia ja palkattuja näyttelijöitä – meitä? Kansa, jolle tarjotaan sirkushuveja ja kehitysopillista humanismia on helppo ohjata mihin tahansa. Maltillisesti tiputetaan karkkeja kadulle ja löytäjät mainostavat niitä muillekin? Muta mihin tämä tie johtaakaan?

Minna Canthia pidettiin omana aikanaan hyvin radikaalina. Hänessä oli ainesta vaikka uuden puolueen perustamiseen. Canth kritisoi kirkkoa, mutta henkilökohtainen uskonnollisuus veti häntä puoleensa. Hän luki hengellisiä kirjoja ja yritti vaikuttaa yhteiskunnalliseen muutokseen. Jeesuksen Vuorisaarna vetosi häneen ja Tolstoilainen humanismi innosti. Uskonnollisuus oli hänelle oikeita elämän ratkaisuja ja hyviä käytöstapoja, rehellisyyttä, omatunnon oikeutta. Mutta herkkinä hetkinä hän kaipasi Jumalaa ja oli Herran kutsun edessä. Tästä hän ei kuitenkaan paljon puhunut.

Ollessaan 42-vuotias, Canth tapasi muutamia sen ajan merkittäviä hengenmiehiä, kuten Elis Bergrothin (Suomen ensimmäinen merimiespappi, Räisälän kirkkoherra, päätoimittaja ja valtionpäivämies), josta hän kirjoitti: - Häntä elähdytti todellinen kristillisyys, ei siinä ollut fanatismia eivätkä he myöskään uskontoa minäkään manttelina pidä, jonka alla kätketään inhottavimpia itsekkäisiä tarkoituksia. Kunpa meidän papit olisivat sellaisia, ei sitten hätää mitään!… Väittelimme pastori Bergrothin kanssa kaiken aikaa ja kuitenkin erosimme parhaina ystävinä. Hän osaa panna sanat niin, että ne menevät luihin ja ytimeen. Mutta kun se ensi pistos meni ohitse, pidän hänestä kuitenkin nyt kahta vertaa enemmän...

He kyläilivät toistensa perheissä ja Bergroth arvioi Canthin kirjoja ja he kävivät useita henkeviä keskusteluja. Hän näki niissä luokkataistelun aineksia ja moraalittomuutta, joita arvosteli. Canth kirjoitti: - Tekin, pastori Bergroth, tekin olette nyt ankara ja kova! Te, jolta viime kesänä, pitkän ajan jälkeen taas sain kuulla elävää Jumalan sanaa semmoisena, että sen täydellisesti saatoin itselleni omistaa. Kuinka ihanasti silloin selititte rakkauden oppia! Sananne sattuivat kuin virvoittava kaste kuivaan maahan. Olisin halunnut kuulla teitä joka päivä, isosin ja janosin sitä henkeä, joka teistä puhui. Ja riemastuin nähdessäni uskonnon edustajassa noin suurta innostusta, voimaa ja jumalallista inspiratioonia, se antoi minulle ikään kuin tukea siitä, että Kristinoppi kyllä kiirastulien läpi menee, ja jälleen puhdistettuna ja kirkkaana nousee, maailmaa valaisemaan ja ihmiskuntaa pelastamaan. Mutta kiirastuleen sen täytyy joutua, sillä paljon ovat ihmiselliset heikkoudet ja puutteellisuudet päässeet sen alkuperäistä totuutta ja henkeä himmentämään. Ja siitä syystä onkin ihmiskunta nyt tällaisessa onnettomuuden ja epätoivon tilassa.

- Tuo realistinen kirjoitustapa teitä inhottaa, pastori Bergroth. - Kuinka hyvin teitä ymmärrän, enkä sittenkään voisi toisin kirjoittaa. Onko minun syyni, että elämässä on ei ainoastaan kaunista, mutta myöskin rumaa. Siksi kirjailijan tuli olla rehellinen ja kaunokirjallisuuden olla kuvastimena, joka ihmisille näytti, minkälaisia he ovat. Hävetä heidän pitääkin, pastori Bergroth, se juuri on tarkoitus. Muuten he eivät tapojaan paranna…. Mutta hirmuista olisi, jos tykkänään olisi harhateille joutunut ja vääryyden puolella taistelisi.

- Varjelkoon suuri Luoja, ettei hänelle (Bergroth) ikävyyttä minun tähteni tulisi pidän hänestä niin paljon. Saarnatkoon vaan, hän kuitenkin on ja pysyy yhtenä niistä harvoista miehistä, joita ihailen ja kunnioitan. Hän vaan ei ymmärrä omaa itseään, ei tiedä, että hän juuri on realisti uskonnon alalla. Kyllä ne papit sentään olisivat niitä parhaita miehiä, jahka ne vaan olisivat semmoisia kuin niiden olla pitäisi.

Kaikkein herkimmin Elis Bergrothin ja Minna Canthin ystävyys ilmeni heidän kirjeenvaihdossaan Minna Canthin tyttären Hannan, 19 v. kuoleman johdosta. Bergroth oli menettänyt myös pienen tyttärensä ja kertoi itkeneensä pienen tyttönsä haudalla, kunines hän oppi tuntemaan tämän: "Herra antoi, Herra otti, siunattu olkoon Herran nimi." - Kun itsekäs sydän oli oppinut tätä kiitosi sanaa Herralle lausumaan, silloin surun ota oli taittunut - pois otetun pienen epäjumalani sijaan pääsi sydämeeni se suuri Jumala, joka yhä enemmän ja täydellisemmin on täyttävä olentomme kaikki sopukat. Kuinka monta kertaa olen rukoillut, että teidän nyt kävisi yhtä onnellisesti kuin minun silloin kävi! Ja kyllä niin käykin, sillä kuuleehan Herra rukoukset; ja ovathan hänen tiensä ihmeelliset, mutta aina ne ovat armo ja totuus.

- Rakas pastori Bergroth! Kuinka herttaisen hyvä te olitte, kun kirjoititte minulle tänä surun hetkenä! aloitti Minna Canth herkän hienon vastauskirjeensä ja sanoi tuntevansa tällaisen surun jalostavaa voimaa sekä tietävänsä: - että enemmän tulisi meidän kiittää Jumalaa surusta ja kärsimyksestä kuin myötäkäymisestä, kunhan vain olisi varma siitä, että Jumala oli sen määrännyt ja että se tuli Hänen kädestään. Mutta epäilykset ja ristiriidat tahtoivat nousta, kun ei päässyt oikein selville siitä, missä luonnon lait herkiävät vaikuttamasta ja korkeampi voima tarttuu kiinni. Ja niin - ehkei hän (tytär) olisikaan kuollut, jos heti olisi ymmärtänyt ruveta häntä oikein hoitamaan. Mutta toisaalta Hannan koko elämä oli samaa ystävällisyyttä ja hellätuntoisuutta riitti hänellä kaikille - viittasi siihen, että aikainen kuolema oli sille johdonmukainen ja luonnollinen loppu kuin aamen kirkossa. Suloista oli sitä muistella. Hän oli kuin laina taivaasta, jonka arvoa ei aina huomannut, ennenkuin se otettiin pois.

Minna Canth sanoi joka päivä vähentymättömällä mieltymyksellä tutkineensa Thomas Kempiläisen kirjaa Kristuksen seuraamisesta, jota hän oli lukenut monta vuotta yhä uudelleen kannesta kanteen. - Minun pitäisi osata se ulkoa, hän kirjoitti. - kun olen niin moneen kertaan sen lukenut, ja kuitenkin sillä yhäti on minuun sama uutuuden viehätys. Kummastelen aina, miks'ei kaikki muut ihmiset ole siihen ihastuneet samassa määrässä kuin minä.

Lähettäessään Minna Canthille Vartijassa (eräs lehti) julkaisemansa Salakarin (Canthin kirja) arvostelun Elis Bergroth kirjeessään sanoi: - Taas minä olen ollut paha teitä vastaan, rouva Canth. On tuskin päivääkään, etten hän olisi rukoillut teidän puolestanne. Olen myöskin varma siitä, että Herrani vielä voittaa teidät puolellensa ja että yhdessä tässä maassa saamme tehdä hänen työtänsä. Ja hän sanoi pyytäneensä toisiakin rukoilemaan hänen puolestaan uskoen rukouksen voimaan, jota oli itsekin kokenut. Ja niin hän uskoi Minna Canthin yhä selvemmin näkevän, kuinka valoisaksi maailma tulee iäisyyden valossa katsottuna. - Vaimoni tervehtää teitä sydämellisesti - Jumalan rauha vallitkoon sydämessänne ja kodissanne, sitä toivoo ja rukoilee tosi ystävänne.

Minna Canth kuoli 53-vuotiaana ja Elis Bergroth 51-vuotiaana.

Herra lähettää etsikkoaikoja ihmisille ja kulissien takana tapahtuu paljon sellaista, mitä emme tiedä, mistä ei julkisuudessa kirjoiteta. Joku löytää viime hetkillä Kristuksen ja pelastuu, vaikka elämä menee hukkaan. Moni ei pääse Jumalaa tuntemaan, vain etäältä hänestä juttua kuulee ja elämä jää olosuhteitten ja tapojen paranteluksi.

Raamattu sanoo: "Vaan jokaista kiusaa hänen oma himonsa, joka häntä vetää ja houkuttelee;" Jaak.1:14. Luontainen sielun ominaisuus vaihtelee, mutta kaikilla ovat omat viehtymyksensä, heikkoutensa ja vaivansa. Kaikki eivät vain koskaan näe sitä, vaan kokevat olevansa muita etevimpiä pyrkimyksissään ja päämäärissään. Vain Jumalan arvio kelpaa kertomaan, mikä on hyvää mikä huonoa, mikä tarpeellista mikä vahingollista, mikä auttavaa, mikä kadottavaa. Ihmismielipiteet ovat tyhjän veroiset. "Vanhurskaan kieli on valituin hopea, jumalattomien äly on tyhjän veroinen." Snl.10:20. Ihminen ilman Jeesusta on tällainen, kaikki ihmiset, hallitsijat ja rahvas. Vasta Herra voi avata ymmärryksemme, niin että käsitämme himon ominaisuuden. Ilman Jeesusta ei yhteiskunnallisista uudistuksista ole paljonkaan hyötyä. Mitä siitä, jos on saanut nimikkokadun, tai jos on näköispatsas kuoleman jälkeen, tai kaunis hautamuistomerkki, jos on sielunsa kadottanut ikuisesti? ”Katso, minun päiväni ovat kämmenen leveys tykönäs, ja minun elämäni on niinkuin ei mitään sinun edessäs: kuinka aivan turhat ovat kaikki ihmiset, jotka kuitenkin niin suruttomasti elävät Sela!” Ps.39:6 (biblia)

Alkuseurakunnan vaikutus maailmaan oli hengellinen herätys, lähetystyö, Jumalan sanan julistaminen ja Kristuksesta todistaminen. Sillä ei ollut poliittista ohjelmaa, eikä yhteiskunnallisia tavoitteita. Kaikki muutokset maailmassa olivat seurausta siitä, että ihmiset tulivat uskoon ja alkoivat elää Jeesuksen seuraajina. Vasta paljon myöhemmin, 300-luvulla kirkko järjestäytyi ja rupesi käyttämään valtaa ja tekemään politiikkaa. Samalla se kadotti evankeliumin ja kutsumuksensa, jota Herra sitten lähetti tavalliset uskovansa kansan keskellä kertomaan ydinasiasta, Jeesuksesta. Se taas synnytti vainon ja katolinen kirkko teki kaikkensa voidakseen säilyttää valtansa ilman uskoa ja Kristusta. Ja se on jatkunut ja sama syöpä on pesiytynyt kaikkiin kirkkokuntiin, joten ei hyödytä rientää etsimään täydellistä yhteisöä - sellaista ei ole. Vaan jokaisessa vajavaisessa seurakunnassa voi toimia uskovana Jeesuksen omana ja asialla, mutta se ei koskaan käy ongelmitta.

Jeesuksella ei ole politiikkaa, hän suostuu toimimaan vääryyden maailmassa, epäoikeuden, sodan, vihan ja vääryyden keskellä. Hän ei puuttunut Juudakseen rahan varasteluun ja tämän jälkeen on uskovien keskuuteen puikahtanut jatkuvasti varkaita, jotka aikansa harrastavat tätä syntiä. "Hän ei sanonut tätä kuitenkaan siksi, että olisi huolehtinut köyhistä, vaan siksi, että oli varas. Rahakukkaron hoitajana hän otti itselleen siihen pantuja varoja." Joh.12:6. Rahanhimo oli vaikutin Juudaksen kavaltajaksi tulolle. Rahojensa tähden hän myös viimein kuoli - ilman rahoja.

Aina silloin tällöin putkahtaa tätä Juudaksen asennetta, syntiä, seurakunnissa esiin. Ihmiset kauhistelevat, rehelliset ihmiset, joku rukoilee varkaiden puolesta, joku menee raastupaan hakemaan saataviaan, mutta taivas tuntuu olevan kovin hiljaa? Miksi? "Te olette kärsineet vankien kanssa ja ilolla suvainneet omaisuutenne ryöstön, tietäen, että teillä on parempaa ja pysyvää omaisuutta." Hebr.10:34. Jumala on siis laittanut meille koetuksen, jossa ilmenee, kuinka paljon olemme kiinni ajallisessa? On turha odottaa rehellisyyden voittavan täällä synnin ja valheen maailmassa. Tämä ei ole paratiisi, eikä sellaiseksi tule.

Muistan erään työtoverini, jolla oli rikollinen tausta ennen uskoon tuloaan ja hän joutui siitä kärsimään pitkin elämäänsä myöhemmin. Ilmeisesti suurin syy kuitenkin oli se, ettei hän yrittänytkään hyvittää kolttosiaan läheisten ja sukulaisten kanssa, vaan pakeni joutumasta kasvotusten menneisyyden kanssa. Aikansa hänkin kuulutti julkisesti oikeudenmukaisuuden politiikkaa, yhteiskunnallista vanhurskautta, joka tarkoitti lähinnä vasemmistolaista puoluepolitiikkaa? Mutta en tiedä mitä olisin ajatellut, kovin ristiriitaiselta se tuntui?

On siis osattava ja opeteltava elämään Jumalan lahjoista tai sitten yritettävä itse touhuta muutokset, uudistukset ilman Jumalaa omalla vastuullaan ja ansiollaan. "Älkää eksykö, rakkaat veljeni. Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, valkeuksien Isältä, jonka tykönä ei ole muutosta, ei vaihteen varjoa." Jaak.1:16-17

Elämme täällä lyhyen ajan ja etsimme mieltymyksiä, mutta harvoin sinua, Herra Jeesus. Olet meille kuin hätävara, johon turvaudumme vasta äärimmäisessä hädässä, kuoleman edessä. Mitä siis voimme ajatella: Tulkoon kuolema rajoitetusti liki, että sielut pelastuisivat. Sinä sallit sen aikoinaan tulla Lasaruksen kotiin, että saatoit herättää hänet takaisin elämään. Sen kodin suuren surun keskellä sinä olit ainoa valo, voima, viisaus, rakkaus, sääli ja toivo, ylösnousemus ja elämä. Omat tarpeemme ovat aina päällimmäisiä ja sinun tahtosi vasta niiden jälkeen rukouslistallamme. Armahda meitä, jotka muuttaisimme yhteiskuntaa ja lähimmäisiämme, muttemme anna sinun muuttaa itseämme.