Valon juhla-aika Turussa

Olisinpa elänyt, uskaltanut, tehnyt, pitänyt, antanut.....

Lehtijutussa eräs sairaanhoitaja, joka oli työskennellyt saattohoidossa olleiden potilaiden kanssa listasi muistiin asioita otsikolla: Näitä kuolevat katuvat eniten

1.Olisinpa elänyt kuten itse halusin, enkä niin kuin muut odottivat

2.Olisinpa tehnyt vähemmän töitä

3.Olisinpa uskaltanut ilmaista tunteitani

4.Olisinpa pitänyt yhteyttä ystäviin

5.Olisinpa antanut itseni olla onnellisempi

Aika tyhjänpäiväisiä mielipiteitä, joissa heijastuu ajallinen menestys ja nautinto, itsekkyys ja turhanpäiväisyys. Ihmisten pinnallinen elämän sisältö kuplii tunteita. Luulisi nyt kuolemansairaita kiinnostavan Jumala, kuoleman jälkeinen tulevaisuus ja Raamattu? Tuo em. on kuin ilmapallo, joka helposti puhkeaa yhdestä neulanpistosta ja jäljelle ei jää kuin riekaleita ja kourallinen tuhkaa maahan laitettavaksi. Sitä he kutsuvat elämäksi? Mutta elämä ilman Kristusta, elämän lähdettä, on turha elämä, tuhoon tuomittu elämä, pimeyden valtakunta. Ja hetken kuluttua saattohoito on ohi, voidaan ryhtyä tekemään uusia tilastoja ja tutkimuksia?

Samaisessa lehdessä oli haastateltu muutamaa kuolemansairasta, jotka pääsivät elämänsä ensimmäistä kertaa lehteen. Ensimmäinen kertoi: - kun olen kuollut ruumiini ripotellaan tuhkana Kalevankankaan muistolehtoon, mutta sieluni - kai se jonnekin menee. Meneekö se sitten taivaaseen vai helvettiin, en tiedä, mutta yleensähän sanotaan, että sielu menee taivaaseen. Tapaan sitten tuttuja ylhäällä. Niin minä uskoisin. Tosin, en minä vielä ole päättänyt kuolla. Voinhan minä vielä parantuakin. Jos paranisin ja minulla olisi paljon varoja, tekisin maailmalla pienen lenkin ja ottaisin kolme poikaani mukaan.

Rukoilla sopii, että hän pelastuisi, sillä kalkkiviivojen häämöttäessä elämän juoksuradalla noin suuri pimeys on vakavampi ongelma kuin itse sairaus. Erikoista on sekin, että nämä tyypit laskevat vakavasta asiasta leikkiä, vaikka toinen jalka on jo melkein haudassa?

Toinen henkilö samaisessa haastattelussa ollut sanoi: - Minne minä kuollessani menen? Heittelenkö koksia vai soittelenko harppua? Uskon, että jotain on, mutta en ole koskaan ajatellut sitä sen enempää. Kun minun aikani päättyy, en minä sitä itse tiedä tai jos rajan takana onkin jotain, sitten minulla alkaa uusi seikkailu.

Eipä ole kovin syvälliset käsitykset tällä ihmisellä tuonpuoleisesta? Voi, voi, kun on pimeää tuo juttu. Ei voi kun sanoa entisen rovastin tavoin: - Veli tulee vielä yllättymään.

Yhä yleistyvä polttohautaus on trendikästä ja siihen liittyy sitten toivomus oman tuhkan levityksestä milloin mihinkin seutuun? Sen takana on ajatus siitä, että noin kaikki unohdetaan, jätetään taakse ja sielu pääsee kuin koira veräjästä vastuustaan ja tuomiostaan. Ajatellaan, että ei semmoista voi ottaa enää luokalleen, joka kokonaan hävinnyt ja sekoitettu muiden tuhkakasojen joukkoon? Tämä on yhtä tyhmää kuin marsiin suunniteltu avaruuslento. Jos ihminen voisi noin vain paeta Jumalaa ja siirtyä ei kenenkään maalle turvaan, niin sehän olisi silloin hänen omissa käsissään? Mutta Raamattu sanoo selvästi: "Sentähden onkin Jumala hänet korkealle korottanut ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman, niin että kaikkien polvien pitää Jeesuksen nimeen notkistuman, sekä niitten, jotka taivaissa ovat, että niitten, jotka maan päällä ovat, ja niitten, jotka maan alla ovat, ja jokaisen kielen pitää tunnustaman Isän Jumalan kunniaksi, että Jeesus Kristus on Herra." Fil.2:9-11. Äänestysten aika on silloin ohi ja kansanvalta loppu. Jumala yksin hallitsee, ja määrää asiat ja pistää ihmiset jonoon. Hän kerää myös kaikki tomunsa kedolle sirotuttaneet, mereen hukkuneet ja metsiin kadonneet eteensä. Siellä tavataan kerran kaikki - pois ei voi jäädä, eikä kannata enää yrittää keksiä tekosyitä? ”Ja samoinkuin ihmisille on määrätty, että heidän kerran on kuoleminen, mutta senjälkeen tulee tuomio, samoin Kristuskin, kerran uhrattuna ottaakseen pois monien synnit, on toistamiseen ilman syntiä ilmestyvä pelastukseksi niille, jotka häntä odottavat.” Hebr.9:27-28.

Joku tuntematon suuruus kirjoitti 1600 luvulla virren, joka otettiin 1701 virsikirjaamme. Se on sittemmin kulkeutunut nykyvirsikirjaankin, mutta reilusti lyhennettynä? Se on sijoitettu 599 numerolla virren 600 Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan kylkeen. Ja tämä viimeksi mainittu on saanut kansan suosion, eikä ihme, sillä se on kovin pehmoinen vaahtokarkki edelliseen verrattuna. Alkuperäinen on vielä siitäkin terävämpi ja kantaa ottava herätyslaulu, jonka soisi kuuluvan keskuudessamme? Voikin kysyä, että mikä sai herrat sahaamaan yli puolet pois sanomasta, miksi pilattiin ilmoitus, joka oli ehkä monetkin aikanaan herättänyt valvomaan ja etsimään elämäntietä ja Jeesusta?

Alkuun virren tekijä tuo kiitoksen Jumalalle siitä, että on uskossa. Hän rukoilee Kristukselta viisautta ja voimaa, että voisi tätä oikein julkituoda:

1.Maailman menon turhuudesta. Ja häijyin tapain pahuudesta veisata aikoo kieleni: Herra, opettaja oikea, Ja taidon lähde makia! Viisaudella täytä mieleni, Että oikeaa aitaisin Käydä, suloisen veisaisin Kiitosvirren sinulle aina, Siihen minulle voimaa lainaa.

Toinen säkeistö ampuu sitten jo keskelle taulua kertomalla maailman synkän tulevaisuuden ilman Kristusta, ilman totuutta, sekä sen seuraukset:

2.Maailma synnissä iloitsee Ja hekumassa leikitsee, Vaikka siinä viimein nääntyy, ympäri juoksee, Totuutta ei kukaan tottele. Valheeksi jo totuus vääntyy. Murha, verenvuodatus, Viha, vainoja sadatus. Maalla että merellä pauhaa, Ei löydä hän rauhaa.

Hallitsijoiden arvo on tässä kuvattu yksinvaltaiseksi, joka ilmeisesti on aina ollut johtajien helmasynti? Toinen jatkuva synti on rikkauden kasaaminen kansan kustannuksella johtajille. Myös vihan ja sodan lietsominen omista turvallisista linnoistaan on aina ollut johtajien synti:

3.Tyrannit tylyt aterian Kansastansa köyhästä kauhean Korpeilla ja pedoilla julmilla, Sodan aina rakentavat, Ja surkiasta monta saattavat Maakuntaa peräti kylmilleen. Lesket täällä surussa huutavat, Orvoin kyynelet vuotavat, Yöt, päivät kuuluu kauvas, Vankein huokaus vaivassa.

Sitten käydään osoittamaan perussyntiä, joka on aina tuhonnut kulttuurit, haureutta, sen kaikissa ilmenemismuodoissaan, joista meidän aikamme on vielä jalostunut huonoon suuntaan.

4.Huoruus maan kulmat täyttänyt, Hulluutensa häijyn näyttänyt On nuorilla sekä vanhoilla, Jotka haureutta himoovat, Ja saastaisuuteen samoovat, Pettäin monta makioilla sanoilla; josta saatana saa sitten iloita, Ja joukkonsa kanssa riemuita, Että synti saa niin vallan, Vakuuden maahan tallaa.

Koreus on nykykielellä muotitietoisuus, ja toisaalta se on kulutusyhteiskunta, joka yrittää pitää ympäristöään pystyssä talouskasvun toivossa? Mutta senkin kirjoittaja näki vaarallisena syntinä, jossa juuret olivat syvällä ylpeydessä.

5.Kukoistaa maassa koreus, Peräti puoletoin prameus Miehissä ja vaimon puolissa. Jos Aadam, Eeva nousisi, He lapsiansa ei tuntisi; Päässä, käsissä, rinnoissa, vyötäröllä, Koristukset koreat kohuvat, Tyhmyydessä takaa ajavat Mailla vierailla uutta tapaa, Josta harva on silleen vapaa.

Tekijä kuvaa ihmisten asennetta kaksinaiseksi, toisaalta se näyttää komealta, mutta on sisältä mätä. Näkyvän elämän varaan rakennettu elämä ei kestä kerran ikuisuuden portilla.

6.Kalliissa puvussa vääntelee mies halpa itseänsä kääntelee. Ja ylpeästi elää sangen, Eikä ajattele hukkuvansa, Äkkiä täältä nukkuvansa, Kuitenkin kuin ruoho lankee. Kuhunka jää sinulta koreus, Maailman häijy haureus, Koska mato silmääsi kaivaa Ja perkele sieluasi vaivaa.

Toinen ihmiskunnan perussynti on jatkuva humaltuminen, huumeet ja luvattomat lääkkeet, joilla sielut yrittävät poista tyhjää mieltä ja pahaoloaan. Sen seurauksina oli silloin ja nytkin jatkuvat pahanteot, väkivalta ja turvattomuus.

7.Juopumus pidoissa pidetään Ilolla, ja sitä kiitetään; Teiden ja katuin haaroissa Räyhätään ja myös pauhataan, Taitamattomasti tapellaan Ehkä ollaan suurissa vaaroissa. Ah, viina viisaan villitsee, Eikä juomareita hillitse, Vaan syöksee viimein ansaan. Helvetin alhon ansaan.

Tekijä palaa Raamattuun ja sen parantavaan sanaan. Ilmeisesti kirkko on ollut silloin vielä iskussa, koska hänen asenteensa oli noin myönteinen? Siihen aikaan saarnat kestivät hyvin tunnin ja enemmänkin, nykyään paimenen sana voi hyytyä jo muutaman minuutin alun jälkeen ilman mitään sanomaa tai ruokaa seurakunnalle?

8.Näiden siis tähden nuhtelee, Profeettain kautta juttelee Rangaistusta Luoja suurta, Ja antaa pappein saarnata, Pahuudesta kansaa varoittaa, Vihaamaan synnin juurta. Tähdet ja merkit taivahassa Neuvovat meitä hartaasti Hylkäämään menoa pahaa, Eikä ahnehtimaan rahaa.

Tekijä poimii yhteiskunnan turmioon vaikuttavia ilmiöitä kuin kunnallispoliitikko, mutta hän ei yritä muuttaa asioita puolueellisesti, vaan kertoo sujuvasti kaiken ongelman ydin olevan uskon puutteessa.

9.Vilja maasta, merestä vähenee, Sodat, taudit meitä lähenee, Loppuun jo kaikki kääntyy; Synti ihmisissä hallitsee, Ja pahat tavat vallitsee, Loppuun jo kaikki kääntyy. Rakkaus maassa lakastuu, Moni synnistä riemastuu, Uskosta pois vääntyy; Loppuun jo kaikki kääntyy.

Viimeiset säkeistöt nostavat ääntä Herran tulemuksesta ja taivaan riemusta uskoville. Kahtiajako tulee näkyvästi voimaan Kristuksen tullessa. On tulossa tuomion aika ja armahdetut menevät Jeesuksen luo, loput helvettiin

10.Kohta Herran torvi helisee, Vuorten perustus värisee, Tuomari on oven edessä. Maan piiri tulella poltetaan, Kaikki tyhjäksi jälleen saatetaan, Kuin on kuivalle vedestä; Kuolleet kaikki ylös nostetaan, Työn jälkeen pahoille kostetaan, Joillekin piina suuri Annetaan palkaksi juuri.

Yksi säkeistö on omistettu puusta pudonneille, armon hylänneille, luopioille ja saatananpalvojille. Valomerkki tulee vääjäämättömästi ja lasku kiikutetaan jokaiseen pöytään. Jos ei ole puolustajaa ja maksajaa, niin huonosti ovat asiat silloin.

11.Tulta, sauvuu he lainoovat, Draakit, kärmeet heitä vainoovat, Voi itkun ijäistä piinaa! Helvetin susi raatelee Ruumista, jossa madot matelee, Voi itkun ijäistä piinaa! Meri pohjatöin palaapi, Tulikivestä hohtaapi Julmuuden vihan viinaa! Voi itkun ijäistä piinaa!

Sanoma pysyy upeasti koossa koko laulun ajan, eikä tekijä syyllisty lainomaiseen lihaa jalostavaan pyhitykseen. Parhaatkin tyypit ovat kerran Herran luona silkasta armosta ilman omaa ansiota.

12.Vanhurskaat iloon kannetaan, Kuin armost' heille annetaan, Ei suinkaan ansion tähden, Kussa veisaavat iloisesti Kiittävät Jeesusta suloisesti, Kolminaisuuden nähden; Aurinko kuun kanssa lakkaapi Valistamasta, itse jakaapi Paisteen pyhillensä Luoja: Heitä turvaa sekä suojaa.

Jeesuksen suuruus ja keskeisyys on viimeisessä säkeistössä kirkas kuin taivaan valkeus. Häneltä tekijä pyytää loppumatkaansa apua ja varjelusta. Hän tahtoo olla Vapahtajan oma elossa ja kuolossa.

13.Oi Jeesus, lainaa viisautta, Että välttää pirun kavaluutta Täällä murheen laaksossa voisin; Ja tuloos aina muistaisin, Synnistä itseni suistaisin, Kaikille hyvää soisin. Koska kuolema rintaani kolkuttaa. Sydäntäni taudilla poukuttaa, O Jeesus, ota huomaasi Ruumiini ja sieluni suojaasi Amen.

Naamiohuveja

Nuorena miehenä olin juuri vaihtanut koulua ja saanut tukun mukavia uusia ystäviä. Tuntui kuin elämä olisi ollut pelkkää myötämäkeä? Koulu tuntui silloin pitkästä aikaa mukavalta ja sinne meni mielellään. Kaverit innostivat ja suunnitelmissa oli valmistua ammattiin, työelämään ja suunnitella uraa. Eräs uusista ystävistäni tutustutti minut omiin ystäviinsä ja niin toveripiirini laajeni. Eräästä tällaisesta tuttavuudesta tulikin sitten merkittävä vaikuttaja omaan arvomaailmaani. Kerran menimme hänen kotiinsa ja harmikseni huomasin hänen äitinsä olevan vanha historianopettajani. Yritin olla ajattelematta menneisyyttä ja entisiä oppitunteja, mutta maikka otti minut entiseen tapaansa heti syyniin. Hän muisti minut - valitettavasti kielteisesti. Hän katsoi minua niin kuin olisin henkilöitynyt hänen ainoaksi oppilaakseen siinä 600 pojan koulussa, jota olin käynyt. Sitten hän sanoi: - Kyllä te olitte aivan hirveitä! (mahdottomia, kamalia, toivottomia).

Olisin voinut aivan hyvin vajota maan alle siinä tilanteessa, jos se olisi ollut mahdollista. Menin sanattomaksi, sillä täti oli aivan oikeassa. Tilanne oli lyhyt ja häivyimme taas tahollemme kaverini kanssa. Mutta asia oli läsnä takaraivossani, vaikka siitä ei enää keskusteltu. Opettaja oli oikeassa, olimme olleet hirveitä. Ongelma oli siinä, että minä olin edelleenkin samanlainen - kauhukakara. En tuntenut Jumalaa, minulla ei ollut uskoa, eikä puolustajaa. Miten syytetty voi selvitä, ellei kukaan puolusta häntä, ellei hänellä ole armahtajaa? Olin pimeydessä. Mieleeni tuli myöskin sekin juttu, jossa luokanvalvoja oli sanonut meistä kuudelle vaikeimmalle tapaukselle, että jos ei muutosta tule, niin tulee potkut? Yksi lähti vapaaehtoisesti, me muut sinniteltiin.

Uskovan pitäisi olla aina rehellinen, se helpottaisi hänen asioittensa käsittelyä taivaassa ja maan päällä. Olemme kuitenkin varustetut suojamekanismilla, johon kuuluu itsensä puolustaminen, toisten syyttely, olosuhteista valittaminen ja monenlaiset heikkouden aiheuttajat, kuten väsymys, alkoholi, lääkkeet, sairaus, masennus, liika into, luuleminen ja tyhmyys. Aivan oman ryhmänsä muodostavat erilaiset naamiot, joita käytämme peittääksemme itsemme, häpeämme, alastomuutemme, avuttomuutemme ja kykenemättömyytemme hyvään.

Uskovainen käyttää hurskaita naamioita, maailman ihminen taas yrittää olla kova, tietävä, rikas, hallitseva. Uskova opettelee käyttäytymismalleja tullakseen hyväksytyksi porukkaan, hän opettelee sanontoja, jotka takaavat pääsyn sisäpiiriin? Uskova ostaa hyväksymistä vaikenemalla, ettei menettäisi kavereita ja jäisi yksin? Mutta uusi elämä tulee Kristuksesta, kun ihminen on valmis hylkäämään oman vanhansa. "Älkää puhuko valhetta toisistanne, te, jotka olette riisuneet pois vanhan ihmisen tekoinensa ja pukeutuneet uuteen, joka uudistuu tietoon, Luojansa kuvan mukaan. Ja tässä ei ole kreikkalaista eikä juutalaista, ei ympärileikkausta eikä ympärileikkaamattomuutta, ei barbaaria, ei skyyttalaista, ei orjaa, ei vapaata, vaan kaikki ja kaikissa on Kristus." Kol.3:9-11.

Uskovalla on kova työ yrittää minimoida virheitään ja hairahduksiaan, syntejään ja harhojaan. Mitä enemmän hän on Jumalan valossa, sen viheliäisemmäksi hän näkee itsensä, sen voimattomammaksi muuttamaan itseään edes millin vertaa. Mitä enemmän uskova saa kuulla ja oppia Jumalan viisautta, sen hullummaksi hän näkee itsensä, maailman ja kaiken inhimillisen koohotuksen ajassa. Mitä lähemmäs Kristusta uskova pääsee elämässään, sen vähemmän hän luottaa itseensä tai hurskauteensa. Syntisenä hän tulee ja on Vapahtajan luona, Herran vanhurskauden varassa ja turvissa. Sillä viholliset ovat väkevät: piru osoittaa säälimättä kaikki vajaavaisuudet, entiset erheet ja lisää vielä tulevaisuuden pelon. Maailma ei armahda, ei välitä ihmisestä kuin hyöty mielessä. Maailmalle nätti ihminen on vain mato koukussa toisia houkuteltaessa rikkomaan Jumalaa vastaan. Omatunto on lahjomaton syyttäjä, joka kauhistaa, kolkuttaa ja tuomitsee mielen, sanat, teot ja laiminlyönnit. Yritä siinä sitten olla uskovainen?

Hyvän ihmisen naamio istuu naamaan ja elämään yllättävän hyvin, vaikkei olisikaan saavutuksia? Tämä pinnallinen käsitys on perisynnin tuottamaa valhekuvaa ihmisyyden edellytyksistä ja istuu meissä sitkeästi läpi elämän. Siitä syntyy humanismi ja sen seurannaiset ja sivutuotteena kehitysoppi. Hehän saavat omenapuunsiemenestä kasvamaan yleiskoneita tuottavan hedelmäpuun?

"Mutta hän sanoi hänelle: - Opettaja, niitä kaikkia minä olen noudattanut nuoruudestani asti." Mark.10:20. Moni tulee Jumalan luo esittämään fiksuuttaan ja synnittömyyttään, lainkuuliaisuutta ja hyviä tekojaan - mutta turhaan. Taivaan ovi ei aukene näillä tiirikoilla ja käteen jää oikean uhrin sijasta vain luu. On siis joko lisättävä yritystä olla hyvä ja pyhittyä enemmän tai sitten heittäytyä kurjana syntisenä Kristuksen armon varaan. Katoliset ovat kehittäneet oman opin tähän ongelmaan ja siinä hyvät teot lasketaan +pisteiksi ja Jumala sitten auttaa lopun matkaa vajauksesta? Sama piirre on vallalla kaikissa uskonnoissa, ne ovat ihmisvetoisia?! Huonoutta on yritetty myös korjata pyhällä vaatetuksella, iloisilla / surullisilla ilmeillä, julistamalla kuolleita tyyppejä pyhimyksiksi, paastoamalla ja rukoilemalla, tekemällä lupauksia kunnon ryhdistä elämässä.

Samarian nainen oli aika epeli ja miestennielijä - aikansa hän sekoili synnissä, kunnes Jeesus tuli ja kertoi hänen vikansa. Niin naamio putosi ja sen takaa tulivat esiin valhe ja petos, aviorikos ja haureus, kadotuksenalainen tila ja kuoleman ilmapiiri. "Jeesus sanoi hänelle: "Mene, kutsu miehesi ja tule tänne." Nainen vastasi ja sanoi: "Ei minulla ole miestä." Jeesus sanoi hänelle: "Oikein sinä sanoit: 'Ei minulla ole miestä', sillä viisi miestä sinulla on ollut, ja se, joka sinulla nyt on, ei ole sinun miehesi; siinä sanoit totuuden." Joh.4:16-18. Totuus vie ihmisen rehelliseen läpivalaisuun ja itsensä näkemiseen Jumalan valossa - se ei ole kaunista katseltavaa, eikä siitä voi kehua. Mutta se on ainoa mahdollisuus pelastua ja päästä ylös suosta, johon on uponnut sieluaan myöten.

Raamatun suuri hurskastelijoiden ja omavanhurskasten joukko muodostui aikoinaan fariseuksista. Tämä väki ja puolue on kuollut, mutta heidän oppinsa elää hyvin myös nykysuomessa. Meillä on luontainen kykymme naamioida pahuutemme hyvyyden ulkokuorilla ja erilaisilla liturgisilla, puhdasoppisilla ja näyttävillä liikkeillä. Otamme mielellämme kunnian tekemisistämme ja simppailemme, kun meitä ei huomata ja sivuutetaan valinnoissa. "Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun te olette valkeiksi kalkittujen hautojen kaltaisia: ulkoa ne kyllä näyttävät kauniilta, mutta ovat sisältä täynnä kuolleitten luita ja kaikkea saastaa! Samoin tekin ulkoa kyllä näytätte ihmisten silmissä hurskailta, mutta sisältä te olette täynnä ulkokultaisuutta ja laittomuutta." Matt.23:27-28. Emme ole noita kavereita kummempia, emme mitenkään vapaita kuolleista töistä. Vanha uskovainen on taitava näyttelemään nuorta uskovaista, mutta usein arkielämän tarkastelu osoittaa, että asialla on vanha konna, lurjus, peluri ja välistävetäjä. Pudota naamiosi, niin jäljelle ei jää kuin sinä - ja Jumala.

Asuimme Viialassa koko 80-luvun. Kirkossa oli erikoinen alttaritaulu, sen oli maalannut taidemaalari, professori Lennart Segerstråle. Sen keskuksessa on työläisperhe, jolla näyttää olevan kaikki elämän vaikeudet kuormanaan ja taustalla suuri Jeesus-hahmo täynnä elämää, valoa ja rakkautta. Lukemattomia kertoja katselin tuota kuvaa kirkossa istuessani ja puhuessani. Se oli mielestäni harvinaisen puhutteleva ja onnistunut kokonaisuus ja sopi hyvin yhteen Suomen punaisimpaan kuntaan. Sama taiteilija on tehnyt suuria freskoja kansan tarpeisiin. Yksi näyttävimmistä on Rovaniemen kirkossa alttariseinänä valtavan suuri "Elämän veden lähde". Siinäkin Kristus on kaiken kuvattavan keskus.

Segerstråle oli tunnustava kristitty ja hänen mielestään maailman kriisin syvin syy oli selän kääntäminen Jumalalle. Hän kritisoi materialistista maailmannäkemystä ja korosti, ettei ihmisen kannattanut tavoitella ”muuta kuin mikä sydämeen käy ”.

Evankelista Frank Mangs piti Suomessa herätyskokouksia sota-aikana, joissa monet tulivat uskoon hän matkusti silloin Porvooseen ja asui Runoilijankodissa, jossa oli Lennart Segerstråle kodin isäntä. - Kuulehan, Lennart sanoi Mangsille, meillä on nyt melko monta venäläistä sotavankia. Näitä miehiä meidän tulee kohdella rakkaudella, joka on niin hellää ja todellista, etteivät he koskaan ole kokeneet sen kaltaista. Meidän tulee antaa venäläisille veljillemme niin yksinkertaista ja selvää opetusta pelastuksen todellisuudesta ja pelastuksen tiestä, että he tahtovat käydä sitä tietä ja että sen kulkeminen on heille myös mahdollista. Ymmärräthän, että meillä täällä Suomessa on suuri tilaisuutemme juuri nyt tulla siunaukseksi näille ihmisille, jotka tällä merkillisellä tavalla on johdettu tiellemme. Ne, jotka tällä merkillisellä tavalla oli johdettu meidän tiellemme, olivat nuo venäläiset sotilaat ja vangit.

Hän näki kulissien taakse, hän näki ihmisen, kääntymättömän ihmisen, hän näki Kristuksen, joka oli tullut etsimään ja pelastamaan kadonnutta ja synteihinsä kuollutta raukkaa. Vapahtaja esiintyy aina suurimpana siellä, missä on pieni ihminen, joka luottaa häneen.

David Wilkersonin poika, Gary, kertoi muistelmissaan isänsä naamion putoamisesta: - Seuraava konferenssi ei ollut aivan yhtä raskassävytteinen. Isä jatkoi parannussaarnaansa, mutta korjasi itse itseään heti, kun huomasi menneensä liian pitkälle. Näin tapahtui Puolassa vuonna 1986, jolloin isä piti viimeisen koko kaupungin kattavan kokoussarjan. Hän kertoi tapauksesta Jim Cymbalalle, joka myöhemmin sai vahvistuksen tapahtumien kulusta puolalaisilta isänniltä. Isä oli saarnannut siellä suurelle kuulijakunnalle, kun Pyhä Henki oli yhtäkkiä pysäyttänyt hänet kesken saarnan. Isän saarna käsitteli Vanhan Testamentin uhrikäytäntöä ja puhe korosti sitä, että vain virheetön karitsa oli pyhälle Jumalalle kelvollinen uhri. "Tuokaa Jumalalle vain pyhitetty sydämenne," isä oli kehottanut kuulijoita. "Älkää tuoko syntistä sydäntä kuvitellen, että Hän hyväksyy sen." Yhtäkkiä isä oli valahtanut kalmankalpeaksi. Hän oli kääntynyt kohti tulkkia ja vaatinut tätä kääntämään sanasta sanaan sen, mitä hän aikoi seuraavaksi sanoa. "Kaikki, mitä äsken puhuin, oli valhetta," isä oli julistanut. "Ei teidän tarvitse tuoda mitään Jumalalle. Ei teillä ole mitään, jolla on jotain arvoa. Tuokaa Herralle syntinne, tuokaa itsenne särkyneinä ja säälittävinä." Isä ei ollut edes ehtinyt esittää alttarikutsua. Ihmiset olivat vyöryneet eteen tuoden särkyneet elämänsä Jumalalle.

Oi, Jeesus, miten jaksat rakastaa meitä syntisiä, kavalia, kieroja, pettäjiä, epärehellisiä, kurjia, kaiken tuhlanneita, alastomia, rikkinäisiä, luusereita, tyhmiä, virheellisiä, vajavaisia, lankeavia, sinua häpeäviä, sinut kieltäviä, valehtelijoita? Lopeta nämä naamiohuvit, paljasta paholaisen metkut maailmassa ja lihallisuus seurakunnassa, vuodata armosi ja totuutesi, ikuinen sanomasi kuultavaksi ja julistettavaksi, elämän leipänä syötäväksi joka päivä. Herätä nukkuvat sielut antamalla valomerkki, keskeyttämällä turha tarjoilu. Suo ristisi loistaa pimeydessä ja kutsuvasti. Ota suojiisi etsivät lupauksesi mukaan. Aamen.