Kansakoulussa elettiin lapsuuteni aikana hyvin isänmaallista kautta, siihen vaikutti paljolti hiljattain loppunut maailmansota ja sitä seurannut rauha menetyksineen. Kaikki oli rakennettava taas alusta ja sotakorvaukset maksettava suurelle Neuvostoliitolle. Elämä oli köyhää, vaatimatonta, yksinkertaista puurtamista, vähemmän juhlia. Ihmiset kävivät toisissaan kylässä ja juttu luisti, elettiin edelleen itsenäisessä Suomessa. Kouluissa olivat suuret luokkakoot, koska lapsia syntyi paljon siihen aikaan. Tapakasvatus katsoi asioita kotimaasta käsin. Me lapset opimme laulutunneilla kaikki maakuntalaulut ja muut isänmaata arvostavat teokset. Eräs paljon laulettu laulu oli "Arvon mekin ansaitsemme"
Arvon mekin ansaitsemme Suomen maassa suuressa,
ehk’ei riennä riemuksemme laiho miesten maatessa;
leipä kasvaa kyntäjälle, onni työnsä täyttäjälle.
Suomen poika pellollansa työtä tehdä jaksaapi,
korvet kylmät voimallansa perkailee hän pelloksi;
rauhass’ on hän riemullinen, mies sodassa miehuullinen.
Opin teillä oppineita Suomessa on suuria,
Väinämöisen kanteleita täällä tehdään uusia;
valistus on viritetty, järki hyvä herätetty.
Suomen tytön poskipäihin veri vaatii kukkaiset:
hall’ ei pysty harmaa näihin, näit’ ei pane pakkaset;
luonnossa on lempeyttä, sydämessä siveyttä.
Laulu tunnettiin nimellä Suomessa ja on Jaakko Juteinin vuonna 1816 julkaisema runo, joka kieliasultaan nykyaikaistettuna versiona tunnetaan kansanlauluna. Runon ensimmäinen versio sisältyi jo vuonna 1810 Juteinin tekemään virkahakemukseen nimellä ”Suomalainen eli runo ahkeruudesta Suomessa”. Runon sanojen oli tarkoitus kohottaa suomalaisten kansallista itsetuntoa ja lisätä arkisen työn eettistä kunnioitusta. Sanoista ilmenee Juteinin talonpoikainen näkemys Suomen kansallisista päämääristä, mutta toisaalta myös usko oppineiden kirjallisen sivistyksen merkitykseen. Juteinin runosta tuli Suomessa hyvin suosittu, ja sitä alettiin laulaa vanhalla masurkkapoljentoisella kansansävelellä. Tämän laulun kertosäkeenä toistuvat ”lal la la la...” -sanat lisättiin lauluun, koska Juteinin runo ei riittänyt täyttämään kansansävelmän tuttua melodiaa.
Laulun kärki oli alun perin suunnattu venäläisiin valloittajiin, ja hallitsevissa asemissa oleviin ruotsalaisiin. Juteini oli yksinäinen julistaja. Hänellä ei ollut minkään yhteisön tukea eikä taistelutovereita. Lisäksi koki Juteini 1820-luvun alussa voimakkaan henkisen ja sielullisen murroksen, jonka selvimpänä syynä olivat häneen kohdistetut hyökkäykset. Hän ei tuntenut saavansa myötätuntoa keneltäkään. Hän oli pettynyt ja syvästi masentunut ja tunsi suoranaista ihmisinhoa. Juteini oli mies, joka suuresti arvosti omaa rauhaansa ja pani myös taloudelliselle hyödylle suuren painon. Kaikki tämä sai hänet lopettamaan kärjekkään arvostelun jo 1820-luvun alussa. Hänen mielenkiintonsa kääntyi eetillisiin ja uskonnollisiin kysymyksiin. Hän luki teologiaa, mutta luopui myöhemmin siitä jatkaen humanistisia aineita.
Vuonna 1827 julkaisi Juteini uskonnollis-filosofisen kirjan nimeltä Anteckningar af Tankar uti Varianta Ämnen (Huomautuksia eri aiheiden ajatuksista). Tämän kirjan luvattoman painattamisen ja siinä olleiden uskonnollisten mielipiteiden vuoksi nostettiin Juteinia vastaan painokanne. Oikeus totesi hänet syylliseksi uskontunnustuksen ja evankelisen opin vastaisiin väitteisiin, ja teoksen koko painos määrättiin takavarikoitavaksi. Oikeudenkäynti kesti neljä vuotta. Alioikeus tuomitsi hänet ja kirja poltettiin, mutta lopullinen tuomio oli vapauttava. Myöhemmin hän eli arvostettua elämää Viipurissa hyvässä virassa eläkkeelle asti. Juteini kuoli 73-vuotiaana 1855. Hänen haudalleen Ristimäen hautausmaalle pystytettiin näyttävä musta hautakivi, johon kaiverrettiin kunnioittavat sanat ”Tässä lepää maallisen viisauden tohtori Jaakko Juteini”.
Mutta, entä sitten, kun arvostusta ei tule, eikä hurraata huudeta. Entä sitten kun ihmisarvo poljetaan maahan, kun siitä vähän välitetään? Entä sitten, kun suuret, hallitsevat, vahvat ja valtaapitävät kävelevät tavallisten ihmisten yli? Entä sitten, kun synti rehottaa kaikkialla ja Jumalan laki, sana ja ilmoitus tallataan jalkoihin? Entä sitten, kun epäoikeudenmukaisuus ja vääryys saavat mellastaa vapaasti?
Arvottomuus kohtaa jokaista joskus ainakin tunteissa. Ihmiselämä kokemuksineen sisältää paljon surullisia päiviä, monenlaisia murheita, yksinäisyyttä, sairautta, nälkää, köyhyyttä, heikkoutta, avuttomuutta, pelkoja, uhkaa. Tämä aiheuttaa vaivaisten valituksia, joita on Raamatussakin talletettu meidän luettavaksemme, että oppisimme:
"Kauhut ovat kääntyneet minua vastaan; niinkuin tuuli sinä pyyhkäiset pois minun arvoni, ja minun onneni katoaa niinkuin pilvi. Ja nyt minun sieluni vuotaa tyhjiin, kurjuuden päivät ovat saavuttaneet minut. Yö kaivaa luut minun ruumiistani, ja kalvavat tuskani eivät lepää. Kaikkivallan voimasta on minun verhoni muodottomaksi muuttunut; se kiristyy ympärilleni niinkuin ihokkaani pääntie. Hän on heittänyt minut lokaan, ja minä olen tullut tomun ja tuhan kaltaiseksi. Minä huudan sinua, mutta sinä et vastaa minulle; minä seison tässä, mutta sinä vain tuijotat minuun. Sinä muutut tylyksi minulle, vainoat minua väkevällä kädelläsi. Sinä kohotat minut myrskytuuleen, kiidätät minut menemään ja annat minun menehtyä rajuilman pauhinassa. Niin, minä tiedän: sinä viet minua kohti kuolemaa, majaan, kunne kaikki elävä kokoontuu." Job 30:15-23.
Arvomaailma on jatkuvassa liikkeessä, se heilahtelee kuin pörssikurssi ylös ja alas. Tieodotusvälineet ovat nykyajan asennemuokkaajia ja ihmiset ovat vaihtamassa herkästi suuntaansa tuulen suunnasta riippuen. Maailma muuttaa jatkuvasti mieltään, se etsii edullista tietä, helppoja ratkaisuja, itsekkäitä valintoja ja rikkautta kaikissa olomuodoissa. Kansa kuolee viihteen ylitarjontaan. Toki se pukeutuu myös hurskauden kuosiin ja yrittää esittää parempaa naamaa, mutta on sisältä täysin turmeltunut ja mätä, paha ja syntinen, kuolemaan tuomittu ja paholaisen asunto. Maailmasta ei ole odotettavissa mitään hyvää, aikansa se seisoo ja näyttää elävänsä, mutta pian se on tulen ruokaa. Kuka siis löytää Herran ja saa arvonsa Kristuksen tykönä, työstä, pelastuu tuosta kurjasta tulevaisuudesta, ikuisesta kuolemasta.
Ruotsissa vaikuttanut evankelista C O Rosenius joutui aikoinaan kovaan kriisiin kirkon piirissä, kun Jumalan antama kutsumus ja vallitsevat olosuhteet olivat suuresti ristiriidassa keskenään. Häntä ei arvostettu, mutta Jumalan tahdosta hän toimi evankelistana. Hän kirjoitti ystävälleen:
- Tiedät, mikä on tilanne kirkossamme. En halua puhua kouluistamme, joissa opitaan enemmän pakanuutta kuin kristinuskoa, joissa pappeja kasvatetaan sellaisiksi kuin he sitten osoittautuvat olevan, joissa tuskin voidaan tulla uskollisiksi ja tottelevaisiksi taloudenhoitajiksi, vaan jos sellaisiksi halutaan tulla, on itse valmistuttava siihen Raamatun avulla. Teologinen kirjallisuutemme on sellaista, että taukoamatta tehdään työtä aseitten hienouden, puhtauden, kiillon ja loiston hyväksi, niin ettei koskaan ehditä taisteluun: on rauhan aika, on vain harjoiteltava ja puhdistettava kivääriä. Jumala tietää, että puhun totta. Jos joku aikoo vetää miekkansa tupestaan ja taistella, niin ylipäälliköt alkavat ahdistella häntä. Kirkkomuotomme on erinomaisen mukava 'mykille koirille' (Jes.56:10), jotka nukkuvat ja 'syövät rasvat' (Hes.34:3) ym., mutta se estää sellaista, joka tahtoo täyttää kutsumuksensa. Jos joku haluaa täyttää kirjaimellisesti papinvalansa, häneen käydään kiinni. On vain yksi tunti joka seitsemäs päivä, jolloin kaikki on tehtävä, eksyneet palautettava, suruttomat herätettävä, murheiset lohdutettava, lauma syötettävä, vihollinen lyötävä. Siinä on paljon yhdeksi tunniksi. Kaikkea tätä olen viime vuosina murheissani katsellut ja toivonut itselleni kuolemaa tai mökkiä syvään metsään, sillä sinä tiedät, että minä olen kaikessa pyrkinyt sanan harjoitukseen, niin että kun olen siinä pysynyt, olen voinut hyvin, mutta muuten kuivunut ruumiiltani ja sielultani. Tämä on tehnyt minut kykenemättömäksi toisten lailla käsittämään maallista viisautta kiinnostuneena ja menestyen. Päinvastoin olen pitänyt sitä vähäpätöisenä ja saastaisena taivaallisten rinnalla sekä toisaalta tuntenut itseni suorastaan kykenemättömäksi, en niinkään sen käsittämisessä, sillä jos olen opiskellut, olen myös oppinut, vaan yleensä opiskelemaan - näen tässä kyynelten lähteen ennen mitään muuta. Oi, kuinka monena iltana olenkaan aivan voimattomana vaipunut vuoteeseeni itkien ja vaikeroiden tätä opintojeni tilaa sekä käyttänyt monia keinoja, eniten rukousta Hänelle, joka muuten on ollut aina lohtunani, auttajani, mutta kaikki yhtä turhaan. Enkeli on seissyt Bileamin aasin tiellä, ettei se ole päässyt perille.
Jumalan luona arvoton saa arvon, jota ei kukaan ole aikaisemmin hänelle antanut. Onkin valtavan ihana kokemus saada armo avukseen oikeaan aikaan, päästä Jumalan suosioon ilman omaa ansiota Jeesuksen kautta. Ei tarvitse koskaan enää sanoa: - Armon mekin ansaitsemme, sillä sen ostamisen aika on jäänyt taakse. Ihminen on päässyt sisälle Jumalan valtakuntaan, eikä hänen tarvitse yrittää enää julistaa oman maansa itsenäisyyttä. Hän on saanut uskon kautta todistuksen sydämeensä armosta ja siitä hän elää ja kertoo muillekin. Arvokasta on nyt näkymätön, jonka Jumalan sana tekee tunnetuksi ja halutuksi. Jumalan siunaus, johdatus, varjelus, opetus ja kuritus ovat arvossa uskovan elämässä. Yhteys toisiin uskoviin on suuri taivaan lahja, ja muodostaa uuden perheen, seurakunnan, elävien kivien temppelin, hyvin erilaisista ihmisistä kaikkialta. "Mutta Jabes oli suuremmassa arvossa pidetty kuin hänen veljensä; ja hänen äitinsä oli antanut hänelle nimen Jabes sanoen: "Olen synnyttänyt hänet kipuja kärsien." Ja Jabes huusi Israelin Jumalaa, sanoen: "Jospa sinä siunaisit minua ja laajentaisit minun alueeni; jospa sinun kätesi olisi minun kanssani ja sinä varjelisit pahasta, niin että minä pääsisin kipuja kärsimästä!" Ja Jumala antoi hänen pyyntönsä toteutua." 1.Aik.4: 9-10.
Rukous Johan Ludvig Runeberg 1857 virren sanoilla:
Ah, kuinka voinen kiittää sua, Herra, armostasi,
ylistää sua siitä, minkä annat sanassasi!
Sun armos avaruutta ei sydän käsitä,
hyvyyttäsi aina uutta ei järki ymmärrä.
Ylistys Jumalalle, kun muisti kansansa;
kaikelle maailmalle taas kaikuu sanansa!
Se yö jo nyt on loppunut, mikä sielut sokaisi,
Se valta lopun saanut, mikä sanan vangitsi.
Ken meiltä valloittaa nyt Herran lahjan sen!
Nyt sanan kalliin saa jo kuulla jokainen;
Köyhillä, rikkailla elämän kirja on;
siinä on uskovilla aarre verraton.
Siis neuvo, Jumalamme, niin aina, että me
sanaasi harrastamme, uskossa kestämme!
Pahemmin muuten vielä taas meille käydä voi,
jos pysymättä tiellä eksymme jälleen pois.
Suo että sanas pyhä maailman kansoissa
kasvaapi runsaasti yhä hedelmää kallista!
Kaikille kirkkaasti sen valo loistakoon,
maailman ääriin asti pimeän poistakoon.