Ihmeelliset sanat "Kristuksen tähden" antavat jatkuvasti kumpuavan elämän voiman.

Moni vanha hengellinen kirja, jonka olen lukenut, on ollut Aune Krohnin suomentama. Hän on myös itse kirjoittanut useita kirjoja. Aune Ottilia Krohn eli 1881-1967. Hän oli suomalainen kirjailija ja hengellisen kirjallisuuden suomentaja. Krohnin sisaruksista on tehty tutkimuksia ja väitöskirja, jonka pää näkemyksenä oli naisasian edistäminen Suomessa itsenäistymisen aikoihin. Mutta hengellisesti näillä tutkimuksilla ei ole juurikaan annettavaa.

Krohnin vanhemmat olivat professori Julius Krohn ja hänen toinen puolisonsa Maria Lindroos. Hänen täyssisarensa oli kirjailija Aino Kallas ja sisaruspuoliaan ensimmäisestä avioliitosta olivat kirjailija Helmi Setälä, säveltäjä Ilmari Krohn ja kansanrunouden tutkija ja professori Kaarle Krohn. Suku oli juuriltaan saksalaista, aikoinaan leipurin ammattia harjoittanutta ja tullut Suomeen Pietarista. Aunen isä Julius Krohn oli virsikirjakomiteassa 1800 luvulla ja vaikutti merkittävästi virsien uudistamiseen. Hän hukkui purjehdusmatkalla Viipurinlahdella 1888. Tämä tapaus oli Aunelle kova pala ja jätti pysyviä haavoja hänen mieleensä.

Sisarten välit eivät olleet kaksiset, joka johtui Aunen uskovaisuudesta ja muiden sisarten maailmallisuudesta. Kodissa toiminut vanha keittäjänainen oli hänelle merkittävä johdattaja Jeesuksen tuntemiseen. Hengellisen etsintänsä aikana hän kävi mm. vapaakirkollisten, metodistien, laestadiolaisten sekä NNKY:n kokouksissa. Evankelisuus vetosi häneen voimakkaasti myöhemmin ja hän toimi herätysliikkeen piirissä aktiivisesti. Hän oli aina luterilainen. Aune tuli uskoon 1908 ollessaan 27-vuotias, kun Keuruulla ollessaan hoitamassa terveyttään parantolassa meni lestadiolaisten seuroihin. Siellä eräs maallikkosaarna vaikutti niin, että hän koki löytäneensä sen, mitä oli etsinyt:

- Tämä oli minulle vuosikautisen etsinnän löytöhetki. En vieläkään ymmärrä paljoa, mutta siitä alkoi tämä uusi taival. Tulin tätä tietä saamaan, mitä kirkon dogmit julistavat. Kukaan ei ollut mukana, kukaan ei pakottanut koskaan, ei kysynyt mitä ajattelen. Kaikki aukeni sisältäpäin etsivälle ja kolkuttavalle.

Aune sitoutui kotiin ja äitiinsä hoivaamiseksi lähes kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Äiti oli lapsilleen etäinen, sulkeutunut persoona, joka ei osannut osoittaa rakkautta eikä huolenpitoa. Hän ei pitänyt tyttäriään sylissä. Aune Krohn oli ainoa lapsista, joka kiinnostui äitinsä historiasta. Hän hahmotteli äitinsä julkista kuvaa osana naisten ja koulutuksen historiaa kirjoittamalla äidistään useamman artikkelin, jotka julkaistiin lehdissä ja myöhemmin 1955 muistelmakokoelmassa Menneitten aikojen tarinaa. Aune elätti itsensä ja äitinsä ennen kaikkea kirjojen kääntämisellä (kaikkiaan 110) sekä lasten- ja nuortenkirjojen ja runojen kirjoittamisella (7 kpl) taloudellisesti ahtaassa tilanteessa. Hän toimi myös uskonnonopettajana koulussa ja Sörnäisten kristillisessä opistossa sekä lastentarhaopettajaseminaarissa. Hän opiskeli itse Suomen Lähetysseuran naislähettikoulussa sekä piti yksityisoppilaita. Helsingissä Aunella oli siis monenlaista viritystä tulevaisuuden suhteen. Hän kirjoitti:

- Uskossa on kysymys ratkaisusta, jolla on täysin keskeinen asema ihmisen elämässä, ratkaisusta, joka on iäisyysvakava asia, on kysymys elävästä pyhästä Jumalasta ja ihmisen suhteesta häneen. Ja jos niin on, ymmärrämme kaikki, ettei voi olla kysymys mistään tilapäisestä harrastelusta, vaan itse asiassa ihminen jo sillä, että tahtoo vain “harrastaa” uskon asioita, ratkaisee suhteensa Jumalaan kielteisesti ja nurjasti, kun hän näet pitää tätä asiaa niin halpana, että sen rinnalla monet muut asiat ovat hänen elämässään eri sijalla ja etualalla.

Aune oli uskossa innokas ja kantaaottava, se kärjisti suhteita sukulaisiin, jotka kokivat Aunen tuomitsevan heidän elämän tyylinsä ja maalliset harrastuksensa. Mutta syvimmältään Aune luki Raamatun sanaa niin kuin tulisikin käytäntöön ja elämään soveltaen. Tämä tapa ärsyttää yleensä muotojumalisia ja nimikristittyjä, jotka eivät ole tehneet uskonratkaisua, eivätkä antautuneet Jeesuksen omiksi. Hän otti osaa seurakunnan toimintaan ja vaati myös siellä kirkon suuntautuvan Jumalan sanan mukaan myös käytännössä:

- Meille riittää, että tämä persoonallisen pelastuksen evankeliumi on ollut läpi vuosisatojen yhä uudestaan elävää sanaa, jota ei ole mikään voittanut eikä voita. Siitä odotamme tällekin omalle ajallemme syvämuokkaajaa, jotta myös sosiaalisen vanhurskauden kylvö jaksaisi nousta oraalle ja tuottaa hedelmää. Odotamme siinä elävässä toivossa, että todellisen vanhurskauden valtakunnan tuo hän, joka kerran tulee. Siinä valtakunnassa saa sitten sijansa myös se, mitä me täällä heikkoudessa isoamme ja janoamme ja vajavaisin inhimillisin voiminemme yritämme toteuttaa hänen tähtensä, joka on voittanut ja pelastanut meidät.

- Mutta vaikka kirkko jakaisi omansa viimeistä ropoa myöten, niin se otettaisiin kyllä vastaan, mutta eivät näin autetut ihmiset silti ota Jumalaa vastaan…. Niinpä ei korjaustakaan tule julistuksen muuttamisesta ihmisille kiintoisammaksi, ei ajan kysymysten esille ottamisesta evankeliumin sijasta, vaan totuuden näkemisestä nykyajan ihmisestä ja hänestä Jumalan edessä heränneestä huolesta. Sellaisesta huolesta, joka ajaa Jumalan työntekijät kujille ja aitovierille keskustelemaan ihmisten kanssa siitä, mikä on vihossa heidän elämässään sisäisesti ja ulkonaisesti, siitä, mikä heidän rauhaansa tulee, heidän vieraantumisestaan Jumalasta.

- Sen tekee sanoma pelastuksen Jumalasta ja Jumalan pelastuksesta. Jollei tätä julistusta enää ole, kuolevat ihmiset sisäisesti Jumalalle.

- Varmaa on myös, että vain persoonallisesti evankeliumin uudistama ihminen tahtoo pysyvästi kuunnella elämänvanhurskauden puhetta. Toiset voi ajan henki sytyttää hetkelliseen intoon, mutta se palaa lyhyesti loppuun kuin olkivalkea, kun ylläpitävä voima puuttuu. Vain nuo ihmeelliset sanat: "Kristuksen tähden" — elävästi omaksuttuina — antavat jatkuvasti kumpuavan elämän voiman.

Aune asui Hattulassa useita vuosia ystävänsä Liisan kanssa samaa kotia, heillä oli yhteinen usko, he olivat sisaria Herrassa ja heillä oli sielujen sympatia. Tosin kahden yksinäisen naisen yhteisasuminen herätti myöskin arvostelua. Heidän kotinsa, Toivolan talo oli 1920- ja 30-luvuilla Parolan hengellisen elämän keskuksena, jossa kokoonnuttiin niin kirjallisuuspiiriin, raamattupiiriin, keskustelemaan ja hartaustilaisuuksiin. Aune korosti Jumalan sanan merkitystä ja oli sen julistaja eri tilaisuuksissa. Hän soitti pianoa ja säesti lauluja. Kun Liisa kuoli -38, heidän pitkäaikainen ystävyytensä loppui ja Aune oli kovin murtunut, yksinäinen ja kirjoitti:

- Ennen vanhaan minua kannatti juuri usko Jumalaan, mutta kun hän tuiki peitti minulta kasvonsa, että sairaimmillani ollessani jäin pahojen ihmisten käsiin puhumattakaan kaikesta muusta, on taisteluni toisinaan ylivoimaista kamppailua sielun terveydestä. En tiedä, milloin Jumala uudelleen kirkastaa kasvonsa minulle raukalle.

- En niiden raskaiden koettelemusten jälkeen myöskään tunne voivani puhua lapsille, tuskin kenellekään. Jumalasta. Korkeintaan voin puhua jonkun syvissä vesissä vaeltaneen kanssa. Julistaa en enää osaa, nimittäin kadotin itse Jumalan näkyvistäni. — Niin kauan kuin hengellinen työ kauhistaa, ei ole sen aika. Siihen liittyy nimittäin liian suuri edesvastuu, jonka alle juuri sorruin, ja toisten liian suuri nojaaminen. Mitä ikinä voin nykyään irti saada, sen tarvitsen tyystin oman nälkiintyneen sieluni voimaksi — ja sehän on vallan aliravittu yhä vielä, taistelee itsekin Jumalasta kuin hukkuva.

Aunen kirjallisessa tuotannossa Kristuksella oli suuri asema ja hän korosti uudestisyntymisen kautta vaikuttavaa uutta elämää, sen asennetta sekä tekoja ja puheita. Hän edusti pietismiä ja herätyskristillisyyttä omassa ajassaan. Hän ei tyytynyt vain muodolliseen tapakristillisyyteen, jota kyllä löytyi joka paikasta väsyksiin asti. Kristillisyys oli hänelle luopumista, itsensä kieltämistä Herran asian tähden, Jumalan tahdon etsimistä, Jeesuksen henkilön korottamista. Hän sanoi Jeesuksen veren olevan uskovan voiman lähde ja armon edellytys. Ilman sitä hän piti kaikkia siveellisyys pyrkimyksiäkin pohjimmiltaan vain vihamielisyytenä Jumalaa vastaan. Tällä tavoin hän nousi omavanhurskautta vastaan.

- Tarvitaan oikeastaan koko elämä murtamaan meitä, ennen kuin löytyy se köyhä syntinen, joka tarvitsee Kristusta, se ihminen, jonka vaa'assa ei "uusi siveellinen ihminen" enää paina mitään — se on punnittu ja köykäiseksi havaittu, kun taivaan oven pitäisi avautua.

- Kun emme löydä enää mitään itsestämme, tulee Kristus meille todella kaikeksi kaikessa. Mikään ei voi enää vahingoittaa, sillä ei maailma, synti eikä saatana pysty Kristukseen…. "Sinun tykönäsi on anteeksiantamus, että sinua peljättäisiin." Jumalan paljastuva määrätön rakkaus on vavisuttava asia, eikä mikään muu erota ihmistä synnistä. Näin ovat todellakin "murheelliset autuaita", sillä he ovat armahdettuja syntisiä, ei teoriassa, ei korulausein, ei sanahelinänä, vaan mitä reaalisimmin Kristuksen kalliissa veressä…. Ihminen, jonka Jumala tekee kärsimyksen kautta "ylenmäärin syntiseksi", syntiseksi siinäkin, missä hän omantuntonsa ja sisäisen ihmisensä puolesta ei olisi tahtonut, riitelee Jumalaa vastaan niinkuin Job viattomuutensa puolesta.

Aune käänsi suomeksi Titanik-hymninä tunnetun laulun "Sua kohti Herrani" (Nearer, my God, to Thee, Sarah Adams 1805—1848), joka sai uskovien piirissä suuren suosion ja on vielä nykyäänkin virsikirjassamme.

1.Sua kohti, Herrani, Sua kohti ain,

mua joskin ahdistaa luokses risti vain.

Kuitenkin laulunain soi täällä kulkeissain:

sua kohti, Herrani, sua kohti ain!

2.Kun päivä kätköhön pois pilviin käy,

yö synkkä yllättää, tietä kun ei näy.

Niin nostan kaivaten taivaalle katsehen,

sua kohti, Herrani, sua kohti ain!

3.Tie taivaan nähdä suo, luokses mi vie,

jos täällä synkeys kuinkin suuri lie!

Oi, ollos lohtunain, suojaasi kätke ain.

sua kohti, Herrani, sua kohti ain!

4.Kun taival päättynyt on viimeinen,

kun sielu taivaaseen liitää riemuiten.

Ei tuskat yltää voi, kirkkaana laulu soi:

sua kohti, Herrani, sua kohti ain!

Näin sanoo hän, jolla on se kaksiteräinen, terävä miekka.

Otin kaapista mandariinin ja katsoin sen kyljessä olevaa merkkiä, sweet. Siinä luki siis makea, mutta maistettuani, se tuntui happamalta. Ehkä se oli mainoskikka ja mistä ne olisivat voineet etukäteen tietää, miltä tämä maistui, kun kukaan ei ollut sitä koskaan kuorinut eikä haukannut? Se perustui siis olettamukseen? Sitten otin muutaman viinirypäleen, joissa ei mainittu makeudesta mitään, mutta ne maistuivat makeilta. Että silleen.

Englanninkielen sweet merkitsee makeaa; tuoksuvaa; sointuvaa; suloista, herttaista; lempeää; tuoretta, raitista; kallista, armasta; Suomeksi nuo sanat ovat monelta eri alueelta tunnettuja. Heikäläiset sanovat kodin olevan sweet, joka merkitsee ihanaa, onnellista turvapaikkaa. Eikä ainakaan meillä puhuttaisikaan makeasta kodista? Päädyinkin siis siihen päätelmään, että olin haukannut herttaista hedelmää - mitä se sitten tarkoittaneekin?

Ruotsinkielessä makea sana on söt, joka merkitsee myös tuommoista söpöä ja nättiä. Turussa puhuttiin lapsuudessani yleisesti esimerkiksi pikkulapsista, että he olivat kovin sööttejä? Ilmeisesti olivatkin? Voisihan hedelmään laittaa semmoisenkin tunnuksen, mutta ei se sitä vielä tee makeaksi, ehkä nätiksi katsella?

Kun tulin uskoon, oli ensimmäisiä oppimiani asioita tässä uudessa elämässä Raamatun arvovallan kunnioitus. Jumalan sanan avautuminen vei minut Hänen valtakuntaansa, hänen voimaansa, vaikutukseensa. Sana synnytti synnintuntoa, uskoa ja armahdusta. Luin sitä ahmimalla ja kaikkea, mikä vain johdatti siihen. Jokainen uskontodistus, jokainen Jeesuksesta kirjoitettu kirja ja juttu olivat minulle suuri ilonaihe. Olin kaikkiruokainen, jos siinä oli Jumalan sana ja Henki. Herra ohjasi suhtautumaan vakavasti Raamattuun Jumalan sanana ja luin sieltä:

"Sillä Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka ja tunkee lävitse, kunnes se erottaa sielun ja hengen, nivelet sekä ytimet, ja on sydämen ajatusten ja aivoitusten tuomitsija; eikä mikään luotu ole hänelle näkymätön, vaan kaikki on alastonta ja paljastettua hänen silmäinsä edessä, jolle meidän on tehtävä tili." Hebr.4:12-13.

 

Rauhattomuutta yleisönosastossa

Jumalan sana on lakia ja evankeliumia, se vaatii ja lahjoittaa, se nuhtelee ja vapahtaa, se tuomitsee ja armahtaa, se osoittaa pimeyden ja näyttää valon, se saa ihmiset kompastumaan ja se nostaa alaspainetut, se vastustaa vihollistaan ja puolustaa ystäväänsä, se kiroaa kieltäjänsä ja siunaa seuraajansa. Jumalan sana marssittaa eteemme Jeesuksen, joka on toisille pahennus ja toisille pelastus. Hänen ilmestymisensä on uskovan suuri hetki, varsinainen kirkastusvuori, jossa ilmenee Jeesuksen sanoman ainutlaatuisuus ja täydellisyys - kaksiteräinen miekka. Sen hän nostaa näkyviin ja kuuluviin, sillä hän sotii ja toimii, sen varassa uskova jaksaa pysyä elämässä ja pystyssä, johdatuksessa ja yhteydessä. "Ja hänellä oli oikeassa kädessään seitsemän tähteä, ja hänen suustaan lähti kaksiteräinen, terävä miekka, ja hänen kasvonsa olivat niinkuin aurinko, kun se täydeltä terältä paistaa. Ja kun minä hänet näin, kaaduin minä kuin kuolleena hänen jalkojensa juureen. Ja hän pani oikean kätensä minun päälleni sanoen: "Älä pelkää! Minä olen ensimmäinen ja viimeinen, ja minä elän; ja minä olin kuollut, ja katso, minä elän aina ja iankaikkisesti, ja minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet." Ilm.1:16-18.

Nykyaika on vain tehnyt pahasti Jumalan sanalle, se on poistanut siitä toisen terän kokonaan; elämme yksiteräisen miekan aikaa – kohta ei ilmeisesti ole sitäkään? Eikä ole vaikea arvata kumpi terä on poistettu, se on laki. Julkinen kristillinen sanoma onkin muuttunut niin, ettei ole enää käskyjä, ei tuomiota, ei helvettiä, ei Jumalan pelkoa, ei murhetta pahuuden tähden. Kaikkeen toimintaan pannaan kuorutukseksi armo ilman parannusta ja kääntymystä, ilman synnin tunnustamista ja siitä johtuvaa katumusta. Ei edellytetä ihmisiltä uudestisyntymistä, vaikka Jeesus korosti sitä. Ei puhuta enää vanhan ihmisen ristiinnaulitsemisesta, lihallisen elämän hylkäämisestä. Terve oppi on laitettu roskakoriin ja sen korvaa viihde ja elintason kultaamat mukavan menon illat, rennot meiningit. Puhutaan kyllä heikkoudesta ja väsymisestä, mutta siihen ei tarjota avuksi Jumalaa ja Golgatan uhria, vaan mielen manipuloimista ja sielun liikahduksia, elämyksiä ja tunnetta. Kuolleen uskonnon vetäjiksi valjastetaan puhdasoppisuus ja äärikarismaattisuus, ihmisvetoinen touhuilu ja turhan puhuminen. Uskontunnustus on pelkkää litaniaa, johon sydän ei tule mukaan, se ei rakennu yksin Kristuksen varaan, vaan on suun puhetta ilman hengellistä elämää. Kristikuntaan luodaan mielikuvaa, että pelkkä syntisyys riittää pelastukseen ja että ihmisyydessä on jo itsessään niin paljon kärsimystä ja vaivaa, että Jumala on lähes velvollinen kiidättämään kaikki taivaaseen kuoleman yhteydessä bisnesluokassa aivan kuin tietokonepelissä seuraavaan ulottuvuuteen. Niin kuin vanhan liiton merkkinä oli ympärileikkaus ulkoisesti, ajatellaan että pelkkä kaste voisi pelastaa ihmisen ilman elämänparannusta ja vaellusta Jeesuksen seurassa. Enää ei kärsitä herätyspuheita, vaan herkkua ovat uskonnollissävytteiset mitäänsanomattomuudet, lavertelut, tyhjän jauhamiset, Raamatun ylle asetetut epäilyt ja epäuskon verhot, omien mielipiteitten ja saavutusten luettelu, uskovien arvostelu ja Herran seuraajien hylkääminen. Kun Herra siis saapuu, niin löytäneekö hän täältä lainkaan uskoa?

 

Muutamat murehtivat vain haudoista

Eräälle Vähä-aasian seurakunnalle Myysiassa Jeesus lähetti viestin, jossa oli heti alkuun viiden pisteen vihje: "Ja Pergamon seurakunnan enkelille kirjoita: 'Näin sanoo hän, jolla on se kaksiteräinen, terävä miekka:" Ilm.2:12. Seurakunta oli paikassa, jossa saatana piti linnoitustaan, siellä vainottiin uskovia, sen keskuudessa suosittiin nikolaiittain oppia (tarkoitti erityisen pappisluokan nostamista uskovien pappeuden yläpuolelle), siellä oli niitä, jotka pitivät kiinni Bileamin opista (lähti palkasta väärälle tielle, ja johti Israelia epäjumalanpalvelukseen).

Jeesus tahtoi seurakunnan tietävän, ettei kysymys ole vähemmästä kuin Jumalan ilmoituksesta, jota ei saa missään tapauksessa milloinkaan vähätellä, väännellä mieleisekseen, pyrkiä mitätöimään, unohtaa elämästään, kuopata maahan. Hän ilmaisi myöskin sen totuuden, että kaksiteräinen miekka on hänen, ei meidän, vaikka sitä käytämmekin. "Tee siis parannus; mutta jos et, niin minä tulen sinun tykösi pian ja sodin heitä vastaan suuni miekalla." 2:16. Hän on sen tuonut, hän on sen teroittanut, ja hän käyttää sitä ihmiskunnan keskuudessa edelleen menestyksekkäästi. Hän haavoittaa ja hän parantaa. Ja voi sitä seurakuntaa, jossa ei ole kaksiteräistä miekkaa käytössä, jossa taivaskanava on suljettu ja aika kuluu vain mainosten kuuntelemisessa. Voi sitä seurakuntaa, jonka keskellä ei enää Kristus kulje, jossa hänen äänensä ei kuulu, jossa ei ole vastasyntyneitten Jumalan lasten itkua. Voi sitä seurakuntaa, joka on itseriittoisa, rikkaan ja menestyvän maineessa, mutta samalla sokea, kurja, alaston, penseä ja suolaton. Voi sitä seurakuntaa, joka ei tiedä aikaansa, vastuutaan, velvollisuuttaan ja asemaansa maailman keskellä.

 

Ihmeet kelpaisivat edelleen  kaikille

"Sillä Herra on mielistynyt kansaansa, hän kaunistaa nöyrät pelastuksella. Iloitkoot hurskaat, veisaten hänen kunniaansa, riemuitkoot he vuoteissansa. Jumalan ylistys on heidän suussansa, ja heidän kädessään kaksiteräinen miekka, että he kostaisivat pakanoille, kurittaisivat kansakuntia, panisivat kahleisiin heidän kuninkaansa ja jalkarautoihin heidän ylhäisensä ja täyttäisivät heissä tuomion, joka on kirjoitettu. Tämä on kaikkien hänen hurskaittensa kunnia. Halleluja!" Ps.149:4-9. Tässä Jeesus tarjoaa palvelijoilleen kaksiteräisen miekkansa väliaikaiseen käyttöön hänen palveluksessaan, niille, jotka pukeutuvat Jumalan sota-asuun - ei muille. Moni hypistelee sitä ja hylkää sitten? Muutamat ottavat sen tosissaan elämäänsä ja ryhtyvät kutsunnoista Jumalan sotilaiksi. Jotkut yrittävät tarttua siihen ilman pelastusta, eikä se sovi heidän käteensä siksi ollenkaan? Joidenkin mielestä se on käyttökelvoton, jota pitää muotoilla uudelleen ja tehdä aikaan ja ihmisiin sopivaksi? On paholaiselle vihkiytyneitä ja muita sekoilijoita, jotka yrittävät haudata miekan lopullisesti aivan kuin sitä olisi koskaan ollutkaan? ”Sillä totisesti minä sanon teille: kunnes taivas ja maa katoavat, ei laista katoa pieninkään kirjain, ei ainoakaan piirto, ennenkuin kaikki on tapahtunut.” Matt.5:18.

Mutta Herra on säätänyt sananmiekan tekemään tehtävänsä paljastamaan synnin, tuomitsemaan sen ja osoittamaan vapautuksen ainoaksi paikaksi Golgatan, Jeesuksen uhrin ja ylösnousemuksensa ihmeen. Tässä ovat hollilla juutalaiset ja pakanat, kuninkaat ja orjat, kaukaiset ja läheiset, mustat ja valkoiset, hyvät ja pahat, miehet ja naiset, lapset ja vanhukset. Tässä kuljetaan valon ehdoin ja kaikki on avointa ja paljastettua, julkista ja näkyvää, suoraa ja oikeudenmukaista. Tämän miekan käsittelyssä löytyy Jumalan vanhurskaus ja ikuinen elämä.

Herra, teroita miekkasi, se kuuluisa kaksiteräinen Jumalan sana, joka haavoittaa ja parantaa. Lähetä kuultavaksi sana, joka on avannut oven vapauteen, johtanut uskovia tuhansia vuosia maailman orjuudesta luvattuun maahan. Anna kuulua lain ja evankeliumin, joka elättää erämaassa ja tuo toivon luvatusta paratiisista. Tee ihmiset syntisiksi ja armahdetuiksi, lyö maahan ylpeä henki ja anna kutsutuille voima tulla uskoon. Sanot sanassa: ”…ottakaa vastaan.... Hengen miekka, joka on Jumalan sana.” Ef.6:17. Lähetä siis Pyhä Henkesi ohjaamaan Hengen miekkaa ja valaisemaan sanasi julistusta, todistajiasi, seurakuntaasi, evankelioimista, lähetystyötä, armolahjoja, palvelua, rukousta, laulua. Tee ihmiset nälkäisiksi sanasi suhteen, ruoki kansaasi, herätä nukkuvat, paranna sairaat, karkota riivaajat, rohkaise alakuloisia, kanna heikkoja. Aamen.

Kaiken hän on tehnyt kauniisti aikanansa, myös iankaikkisuuden hän on pannut heidän sydämeensä;

Kukaan ei koskaan pitänyt minusta niin kuin Jeesus

Yhdysvalloissa Indianan osavaltiossa Lafayetten kaupungissa syntyi 20. marraskuuta 1871 Charles Frederick Weigle saksalais-luterilaisen leipurin ja hänen vaimonsa perheeseen. Weigle-perhe koostui kahdestatoista jäsenestä, viidestä pojasta ja seitsemästä tytöstä; se oli tyypillinen saksalainen perhe. Poika, nuori Charles Weigle oli tottunut kuulemaan isänsä rukouksia; ja Raamattua luettiin joka aamu välittömästi aamiaisen jälkeen. Perhe liittyi paikalliseen metodistikirkkoon hänen ollessaan 12-vuotias. Siihen aikaan kirkossa järjestettiin usein herätyskokouksia, joihin hänen vanhempansa osallistuivat. Suuri joukko hänen ystäviään ja leikkikavereitaan tuli herätykseen ja uskoon. Tämä teki pysyvän vaikutuksen nuorelle Charles Weigleille, vaikka hän vastusti uskovaisuutta kauemmin kuin useimmat muut. Sitten eräänä yönä hänet yllätti voimakas kokemus, että hän oli matkalla kadotukseen. Hän kertoi muuttumisestaan seuraava:

- Synnyin ja kasvoin kristillisessä kodissa, jokainen perheenjäsenemme osallistui seurakunnan tilaisuuksiin ja menimme pyhäkouluun, ja meillä oli perhehartaus kotona joka aamu. Olin yhtä hyvä kuin muutkin ikäiseni pojat. Minulla oli kuitenkin huono luonne, ja kun olin 12-vuotiaana, tappelin veljeni kanssa naapurin poikia vastaan. Leikkasin veitsellä erittäin vakavasti naapurin poikaa. Toisella kerralla soitin raskasta kelloa poliittisessa paraatissa, ja nuori mies väkijoukosta arvosteli meitä marssijoita. Pudotin kellon hänen päähänsä, ja he veivät hänet kotiin toipumaan. Vanhempani rankaisivat minua vakavasti näiden pahojen tekojen vuoksi ja varoittivat minua lopettamaan tappelun, jotta en olisi joutunut pidätetyksi ja lähetetty vankilaan, mutta en välittänyt varoituksista.

- Tuli päivä, kun minut pidätettiin ja otettiin tuomioistuimeen. Kun istuin yksin ja näin joukon huoneessa odottamassa, mitä tuomari tekee minulle. Tajusin tilanteen vakavuuden, jos olin tuomittu jouduin menemään vankilaan, koska olin syyllinen. Kun tuomari tuli sisään ja istui paikalleen, hän katsoi meitä alaspäin tuomioistuimestaan ja sanoi äänellä, joka kuulosti minulle kohtalon tapaisena: - Nuori mies, oletko sinä asianajaja? Sanoin: - Ei herra, minulla ei ole ketään. Hän katsoi oikealle ja sitten osoitti komealle nuorelle miehelle, että hän tuli eteenpäin ja sanoi hänelle: - Sinun tulee ystävällisesti toimia hänen asianajajanaan.

Tuo komea nuori asianajaja tuli ja istui vieressäni ja otti vastuulleen tapaukseni. - Yksi asia, joka toi hieman toivoa sydämeeni, oli asianajajan asenne. Hän istui minua lähellä ja puhui minulle äänellä, joka oli täynnä suvaitsevaisuutta. Tunsin, että hän oli ystäväni ja että hän välitti minusta ja halusi auttaa minua. Kun kerroin hänelle kaikista keskeneräisistä asioista, joita olin tehnyt ja joista minut oli pidätetty, hän vakuutti minulle, että hän auttaa minua. Kaikki minun tarvitsi tehdä, oli vain kertoa totuus ja jättää loput hänen kanssaan. Tämä tuntui lieventävän mieleni mitä parhaiten.

- Sen jälkeen kun oikeudenkäynti alkoi, ja yksi todistaja toisensa jälkeen todisti minua vastaan, aloin menettää toivoni, joista toinen sanoi, että minä kopautin häntä ja melkein tapoin hänet. Sanoin: - Kyllä herra. Seuraava todistaja syytti minua siitä, että hän vakavasti loukkaantui lyötyäni häntä raskaalla päivälliskellolla, ja minun asianajajani taas sanoi: - Teitkö sen? Sanoin: - Kyllä herra. Oma veljeni todisti minua vastaan ja ilmoitti, että olin käyttänyt veistä häntä vastaan. Olin otettu hänen elämästään. Avustajani kääntyi minuun ja kysyi: - Oletko syyllistynyt kaikkiin näihin tekoihin? Sanoin: - Kyllä, herra, ja paljon muuta, mitä he eivät edes tiedä. Hän yritti poistaa pelkojani sanomalla: - Luota minuun - minä autan sinua. Lopuksi syyttäjäviranomainen nousi ja puhui tuomarille ja sanoi: - Herra Honor, todistajien todistuksien mukaan vastaaja syyttää kaikkia häntä vastaan nostettuja syytöksiä. Hän on potentiaalinen murhaaja ja uhka tässä yhteisössä, ja pyydämme, että hänet asetetaan vankilaan pitkäksi aikaa. - Sitten sydämeni upposi minussa ja sanoin itselleni: - Minulla ei ole toivoa.

- Kun avustajani nousi puhumaan puolustuksekseni, mietin, mitä hän voisi tehdä minulle. Kun hän katsoi tuomaria, hän sanoi: - Isä. Tuo yksi sana toi toivoa minulle, kun hän katsoi isäänsä, tuomaria, ja sanoi: - Isä, vastaaja hyväksyy syytöksensä jokaisesta häntä vastaan nostetusta syytteestä, hän pyytää armoa, ja hänen asianajajanaan vetoan häntä kohtaan. että jos tuomioistuin antaa vetoomuksen, tämä nuori mies elää uudella ja paremmalla elämällä. - Minä näin tuomarin nousevan seisomaan, kun asianajaja puhui. Hänen rakkautensa ja hyväntahtoisuutensa näytti siltä kuin hän sanoi: - Mutta poikani, syytetty on syyllinen. Lain mukaan hänen on saatava rangaistus.

- Minä huolehdin siitä ja rangaistuksesta, sanoi minun asianajajani, ja sitten ilokseni ja hämmästyksekseni tuomari sanoi: - Tuomioistuimen päätös on, että vastauksena asianajajan tekemään kanneperusteeseen hänelle on annettava anteeksi ja vapautettava, sillä hän on ymmärtänyt, että hän näyttää elämällään kunnioittavan lakia ja ystävällisyyttä naapureilleen. - Olin vapaa! Sydämeni oli täynnä iloa, kun tartuin avustajan käteen ja kosteilla silmillä yritin ilmaista kiitollisuuteni. Hän asetti käsivartensa minuun ympärilleni ja äänellä, joka kuulosti enkelin harpun musiikilta, hän sanoi: - Sinä ja minä olemme ystäviä ikuisesti. Me olemme veljiä; ja aina, kun tarvitset apua, saatat tulla minun luokseni ja autan sinua. - Siitä päivästä lähtien hän ei ole koskaan unohtanut minua. Olemme olleet niin lähellä kuin veljet voivat olla vuosien varrella.

- Siihen aikaan eräänä iltana, kun istuin metodistikirkon takapenkkiin, Pyhä Henki, taivaan suuri sheriffi, pidätti minut ja vei minut eteen kaikkien ihmisten edessä, minut tuomittiin ja tunnustin syyllisyyteni Kaikkivaltiaalle Jumalalle. Kun hän oli tullut ja hiljensi pelkoni, hän maksoi rangaistuksen kaikista synneistäni ja syyllisyyteni puolesta, ja hän pyysi armahdusta minun tapaukseeni taivaan korkealla tuomioistuimella ja sai minulle aikaan anteeksiannon. Kun tämä suuri totuus herätti mieleni, sydämeni oli täynnä kiitollisuutta ja kiitosta, suurta rakkautta sydämessäni Vapahtajaani kohtaan. Rakkaus oli kasvanut, kunnes Hänellä oli pääasia elämässäni ja odotin häntä kasvokkain, se oli minulle taivas .

Siitä hetkestä lähtien Charles kasvoi rakastamaan Jeesusta yhä enemmän. Hänellä oli nälkä Jumalan Sanaa kohtaan. Kun hän kasvoi henkisesti, ihmiset havaitsivat huomattavan muutoksen hänen elämässään ja asenteessaan. Hän oppi elämään pyhää elämää uskossa. Jumala kutsui Charlesia evankelistaksi. Hänen saarnansa oli siunattu ja tuotti paljon hedelmää. Hän myös lauloi kauniilla baritonilla hengellisiä lauluja. Charles matkusti ympäri maata vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Mutta hän joutui pian surun kouluun. Hänen avioliitonsa oli levoton ja hänen vaimonsa tyytymätön olosuhteisiinsa. Eräänä iltana herätyskokouksessa Charles sai viestin ongelmista kotona. Hän polvistui rukoilemaan. HC Morrison, saarnaaja, tuli hänen rinnalle rukoilemaan.Kun he nousivat polviltaan, Morrison laittoi kätensä Charlesin vapisevan olkapään ympärille. Hän sanoi: - Charlie, et voi ajatella, että voit kantaa tätä, mutta aika on suuren parantajan; ja Jeesus tuo sinut läpi tämän ahdistuksen. Nämä sanat nostivat Charlesia ja antoivat hänelle voimaa jatkaakseen.

Vain muutama kuukausi myöhemmin, hänen vaimonsa kertoi hänelle: - Lähden, Charles. En halua elää sinun elämääsi. Haluan mennä toiseen suuntaan - kirkkaisiin valoihin. Charles vei vaimonsa ja tyttärensä Kalifornian junaan. CW masentui ja meni monta vuotta, kun hän kulki alatietä ja pimeydessä. Hän ajatteli jopa itsemurhaa, mutta luopui pian siitä ajatuksesta. Hän antoi heille anteeksi. Surun aikana hän oli riippuvainen Jumalan armosta enemmän kuin koskaan ennen. Jeesuksen rakkaus vei hänet surun syvien vesien läpi.

Seuraavina vuosina oli epätoivon aika. Hän mietti, onko joku joka todella huolehtii hänestä. Jonkin ajan kuluttua hänen uskonsa palautui jälleen ja hänestä tuli taas aktiivinen Herralle. Noin viisi vuotta myöhemmin, vuonna 1932, hän halusi laittaa paperille laulun, joka olisi kertonut hänen tunteensa, jotka hän oli kokenut epätoivoisina päivinä. Eräänä iltana hän istui pianon ääreen, ja ajatteli, kuinka Jumala oli vienyt hänet pimeiden päivien läpi. Yhtäkkiä sanat tulivat hänen sydämeensä: - Kukaan ei ikinä huolehtinut minusta kuin Jeesus. Seuraavan kolmenkymmenen minuutin ajan Jumala auttoi häntä kirjoittamaan sanat ja melodian tähän lauluun. Jakeet tulivat helposti, ikään kuin hän olisi tuntenut ne koko elämänsä. Viikon sisällä hän lähetti sen julkaisijoille.

Välittömästi sen jälkeen, kun Charles sai ensimmäiset laulunsa, hän osallistui evankelistojen konferenssiin Indianapolisissa. Musiikin johtaja pyysi häntä laulamaan uuden laulunsa kaikille. Charles otti nuotit taskustaan, antoi yhden urkurille ja lauloi kappaleen, joka oli syntynyt hänen sydämeensä. Monet yleisöistä olivat kyynelissä laulun päätyttyä.

1.Haluaisin kertoa teille, mitä ajattelen Jeesuksesta,

koska löysin Hänessä ystävän niin vahvan ja todellisen;

Kerron teille, kuinka hän muutti elämäni täysin -

Hän teki jotain, jota kukaan muu ystävä ei voinut tehdä.

kerto:

Kukaan ei koskaan pitänyt minusta niin kuin Jeesus;

Ei ole muuta ystävää niin ystävällistä kuin Hän;

Kukaan muu ei voinut ottaa syntiäni ja pimeyttäni minulta -

Oi kuinka paljon hän välitti minusta!

2.Koko elämäni oli täynnä syntiä, kun Jeesus löysi minut;

Sydämeni oli täynnä kurjuutta ja pahaa;

Jeesus asetti vahvat ja rakastavat käsivartensa ympärilleni,

Ja hän ohjasi minut uuteen elämäntapaan, jolla minun pitäisi mennä.

3.Joka päivä hän tulee minulle uudella varmuudella,

Yhä enemmän ymmärrän Hänen rakkauden sanojaan;

Mutta en koskaan tiedä, miksi hän tuli pelastamaan minut,

Tässä päivässä minä näen hänen siunatun kasvonsa ylläni.

Kolme laulajaa pyysi häneltä välittömästi lisää kopioita kappaleesta, sanoen: - Weigle, tämä on kappale, jota olemme etsineet. Laulu sai suosiota. He lauloivat laulua pitkin Amerikkaa ja Jumala käytti sitä tekemään monista ihmisistä uskovia, palvelijoita Herralle. Sen jälkeen se on julkaistu kolmellakymmenellä eri kielellä eri puolilla maailmaa. Vaikka Charles Weigle on mennyt kirkkauteen, hänen laulun sanansa vaikuttavat edelleen ihmisiin hänen suurimpaan ystäväänsä, Jeesukseen.

Säveltäjä Charles Weigle kuoli 95-vuotiaana. Maailma ei ehkä muista hänen saarnojansa, kuitenkin hänen palvelutehtävänsä elää samalla, kun laulamme hänen laulujansa. Paras ystävä on Jeesus, jonka rakkaus on täydellinen ja ikuinen. CW osallistui Cincinnati-konservatorioon ja jatkoi urallaan saarnaamista ja laulun kirjoittamista. Hän sävelsi yli tuhat hengellistä laulua. Hän vietti viimeiset 15 vuotta elämästään Chattanoogan Tennessee-temppelikouluissa. Hänen teoksiaan olivat: Rauhan, puhtauden ja voiman laulut, Suuren ilmestysmajan virsiä, Todellisen elämän lauluja, Lauluja Jeesuksesta.

tässä muutama youtube versio laulusta:
 https://www.youtube.com/watch?v=ESeBnOXqfFg
https://www.youtube.com/watch?v=xwe5KWxkHh4
https://www.youtube.com/watch?v=CB5zf-T8m8o
https://www.youtube.com/watch?v=6GhcJglp7RI