Herra etsi miestä korjaamaan muurin ja seisomaan muurinaukossa

Olen lukenut monta kertaa Raamatusta vakavan sanan itselleni ja muille: "Minä etsin heidän joukostaan miestä, joka korjaisi muurin ja seisoisi muurinaukossa minun edessäni maan puolesta, etten minä sitä hävittäisi, mutta en löytänyt" Hes.22:30. Tekstin kuullessaan julistaja ja kuulijat tuntevat aina saman vilunväreen ja tuntuu siltä, ettemme pääse koskaan eteenpäin. Seuraa pysähtyneisyys ja osa luopuu kokonaan uskosta, osa vain arvostelee, osa alkaa rakentaa omaa uskovaisuutta omin voimin lihallisesti, sisulla, kiukulla ja uhoten. Vuosisadasta toiseen kristillistä julistustyötä on vaivannut sama ongelma: Missä ovat Jumalan lähettämät ihmiset, jotka oikeaan aikaan oikeassa paikassa täyttävät Hänen tahtonsa? Vain herätysten ajat ovat tässä ihana valoisa poikkeus. Voisimme kysyä: Kuka täyttää paikkansa kirkossa sen työssä, kristillisessä elämässä, puheessa ja rukouksissa? Oliko valittu oikeat ihmiset tehtäviinsä, vai oliko vain toiminut hyvä-veli-järjestelmä? Oliko kysytty Jumalan mieltä, vai oliko sukulaisuus ja koulutus ylittänyt Kristuksen valintaoikeuden? Oliko Jumalan etsimä mies paikallaan? Kuuluiko Herran sana, niin kuin se oli kirjoitettu?

Tilanne, jossa Jumala etsi miestä Israelissa, oli todella kurja. Maa kärsi mitättömien ja syntisten ihmisten alla. Tekstiä lukiessa näytti siltä, kuin kaikki eturiviin kutsutut aikansa uskovat olisivat pettäneet Herran? "Sen papit tekevät väkivaltaa minun lailleni ja häpäisevät sitä, mikä on minulle pyhitetty, eivät tee erotusta pyhän ja epäpyhän välillä, eivät tee tiettäväksi, mikä on saastaista, mikä puhdasta ja sulkevat silmänsä minun sapateiltani, niin että minä tulen häväistyksi heidän keskellään" 22:26. Raamatun terävä sana ilmaisi kirkon olleen täynnä kuolleita luita kuin Hesekielin myöhemmässä profetiassa ennustetaan ja hengellinen elämä oli pohjalukemissa. Suola oli käynyt mauttomaksi, vapaamielisyys oli voittanut Herran sanan. Moraalittomuus vallitsi kaikkialla. Jumalan laki ei ollut arvossaan, vaikka sen tehtävänä olisi ollut valmistaa tietä Messiaalle. Jumalan lahjoittama pyhyys, puhtaus ja sapatin lepo jäivät saavuttamatta. Jumala oli häväistynä, kun hänen sanansa oli häväistynä kansan keskellä; ja tämä oli seurausta Herran palvelukseen kutsuttujen, kasteessa pestyjen ja Pyhällä Hengellä voideltujen penseydestä ja epäuskosta. Papit etunenässä olivat sotkeneet seurakunnan ja unohtaneet kutsumuksensa. Virkoihin oli valittu täysin sopimattomia miehiä, jotka pilasivat elämällään Heran nimen.

Valtakunnan päättäjät olivat kadottaneet kansaa ajattelevan mielen ja yhteiskuntamoraali oli murentunut. Lahjonta, valhe, vääryys ja itsekkyys rehottivat johtajanpaikoilla. Päämääränä oli vain kahmia lisää omaisuutta itselleen. "Sen päämiehet siellä ovat niin kuin saalista raatelevaiset sudet: he vuodattavat verta, hukuttavat sieluja kiskoakseen väärää voittoa" 22:27. Surkea kirkollinen elämä oli hapattanut myöskin päättäjät, heistä oli tullut esikuviensa mukaan susia, vaikka osa olikin pukeutunut lammasten vaatteisiin. Kansanjohtajat olivat sortuneet luulemaan itsestään liikaa. He eivät tunnustaneet Jumalan sanan arvoa. Ennen niin hurskas Israel oli kohta kuin alennustilaansa elävä pakana naapurikansa. Päättäjien kannanotoissa ei kuulunut nöyryyttä Kaikkivaltiaan edessä. He kuvittelivat, että oma kätensä oli saanut aikaan hyvinvoinnin maassa, että nokkeluutensa oli luonut helpommat olot ja että ihmisjärki saattoi ratkaista vielä kaikki olemassa olevat ongelmat. He olivat armahtaneet itse itsensä, pelastaneet itse itsensä ja jälki oli sen mukaista. Ei ihme, että yhteiskunta ja sen rakentamisen aika sai Jumalan tuomion osakseen.

Jumalan kansan selkäranka oli katkennut. Sen keskellä aiemmin vaikuttaneet profeetat olivat hukanneet yhteyden Herraan ja sen mukana myös pyhän ilmoituksen. Tilalle olivat tulleet omat jutut, uskomukset, harhaopit ja teoriat, joista Herra sanoi suorat sanat: "Sen profeetat valkaisevat kaiken kalkilla, kun näkevät petollisia näkyjä ja ennustelevat heille valheita sanoen: 'Näin sanoo Herra, Herra', vaikka Herra ei ole puhunut" 22:28. Profeettojen kutsumus oli merkittävä, heidän olisi pitänyt tuoda ihmisten, päättäjien ja kirkonmenojen sisältöön tuore Jumalan kohtaamisen sisältö ja henki. Mutta oli käynyt päinvastoin, he vääristivät totuuden ja unohtivat vastuunsa pyhyyden ja puhtauden jakamisessa kansalle. Hengellisen elämän tulkit ja totuuden torvet, aikansa puhetyöläiset, opettajat, paimenet, evankelistat, matkasaarnaajat ja piirisihteerit olivat pettäneet Herran luottamuksen tyystin. Julistajat sukkuloivat ympäri maata ilman sanomaa. Mukavuuden halu oli tehnyt tehtävänsä, julistajat olivat langenneet hyvinvoinnin kurimukseen, itsekkyyteen ja penseyteen. He ajattelivat liikaa omaa asuinmukavuuttaan, harrastuksiaan, ruumiinkuntoaan, sielunvirkeyttään, silmänpalvontaa, aistinautintoaan ja selvää rahaa. Ihmissielut ja heidän pelastumisensa eivät tuntuneet enää kovin tärkeiltä. Missä kuului enää saarnaajain itkuinen esirukous, etteivät ihmiset joutuisi helvettiin? Missä olivat julistajain hätähuudot, jotka pyrkivät estämään lähimmäisten kuoleman ja iankaikkisen onnettomuuden? Missä kuului vasta uskoon tulleiden itku ja riemu, mihin olivat kadonneet pelastuksen majojen riemulliset ylistykset? Tuntui olevan tärkeää vain äkkiä valkaista kaikki putipuhtaaksi, vaikka ihmiset eivät ole tulleet edes herätykseen ja todelliseen synnintuntoon? Miksi piti pestä puhdasta? Miksi piti parantaa terveitä? Miksi piti armahtaa synnittömiä?

Ehkä juuri edellä mainitusta onnettomasta tilanteesta johtuen koko kansan tila oli surkea? Israel oli kuin varjo entisestään. Maan kansoista esikuvaksi asetettu juutalainen heimo kulki kaukana Jumalasta luopumuksen tietä, ja hedelmä oli sen mukaista. "Maan kansa harjoittaa väkivaltaa, riistää ja raastaa: kurjaa ja köyhää he sortavat, muukalaiselle tekevät väkivaltaa oikeudesta välittämättä." 22:29. Mutta oliko heillä edellytyksiä sen parempaan? Kansa oli kuin peilikuva maan johtajistaan ja kirkosta julistajineen. Uuden elämän virtauksia ei syntynyt, kun ei ollut avointa lähdettä syntiä ja saastaisuutta vastaan. Kansa joi kuravettä elämänjanoonsa, eikä ollut lääkkeitä näihin vaivoihin? Synnin harjoittamisen takana oli väärä opetus, josta Herra heitä nuhteli. Oli hyväksytty yleismaailmalliset käyttäytymisnormit ja tavat naapureilta ja pakanoilta. Epäjumalanpalvelijat ja valheelliset profeetat sanelivat elämän mallin, tavat ja toimet. Pakolaiset, muukalaiset ja sekakansa olivat monelle ylivoimaista joukkoa, joiden kanssa ei kyetty elämään. Ei oltu totuttu erilaisuuteen, eikä ollut Jumalan viisautta hoitaa paikasta toiseen vaeltavia ihmisiä, kansainvaelluksia. Viha ja vääryys kohdistui heikkoihin, köyhiin, lapsiin, värillisiin, ulkomaankielisiin. Kaikki olivat samassa veneessä, mutta eivät halunneet kaikkien olevan tässä veneessä? Vene tuntui kovin pieneltä ja ahtaalta - eikä siinä ollut Jeesusta kapteenina.

Yllättävää oli se, että Herra etsi juuri tästä väestä miestä muurinaukkoon palvelustehtävään. Aivan kuin hän ei jo olisi nähnyt, miten kurjassa tilassa kaikki olivat. Eikö todellakaan ollut ketään, ei yhden yhtäkään mitan täyttävää miestä Jumalan edessä? Ei ihme, jos Jumala päätyikin pahimpaan mahdolliseen lopputulokseen ja luki tuomion väen ylitse: "Sentähden minä vuodatan heidän ylitseen kiivauteni, hukutan heidät vihani tulella ja annan heidän vaelluksensa tulla heidän päänsä päälle, sanoo Herra, Herra" 22:31. Kaiken lopputulos oli kaaos, tuho, hävitys ja kuolema. Jumala ei kärsinyt tällaista menoa, hänen vanhurskautensa vaati pyhyyttä ja puhtautta silmiensä eteen. Kaikki mahdollisuudet olivat auttamattomasti poissa, oli aika antautua.

Niin sitten hiljaisena oli Herra kuunnellut julistusta ajatellen, miten se palvelee hänen nimeään, valtakuntaansa, tahtoaan, taivaallista suunnitelmaa ja ilmentänyt Raamatun sanomaa ajalleen.

Eikä vain hän itse, vaan myös moni etsivä, janoinen oli lähtenyt pois pettyneenä ja hengellisesti tyhjänä, yhtä kylmänä kuin tullessaan. Hetken iloinnut, hengessään innostunut ja hieman lämmennyt mieli oli pian taas kylmennyt. Sydän vavisten ja suurta heikkoutta tuntien moni oli samalla kysynyt, eikö olisi joku muu tuohon tehtävään? Mutta lopputulos oli se, ettei ollut siihen edellytyksiä, ei miestä. Yhden miehen vaikutuksen olisi pitänyt sellainen, että koko maa pelastuisi?

Tähän lohduttomuuteen tulee avuksi Jumalan evankeliumi, ilosanoma Jeesuksesta. Jumala on löytänyt mieleisensä miehen korjaamaan muurin ja seisomaan muurinaukossa. "Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt" Matt.3:17. Jeesus täytti mitan, jonka Jumala oli asettanut profeetan kautta. Jumalan pyhä kaupunki, hänen seurakuntansa voi rakentua vain Jeesuksen avulla. On aika ihmisten vaieta, kun Jumala puhuu. ”Ja kukaan ei voinut vastata hänelle sanaakaan; eikä siitä päivästä lähtien yksikään enää rohjennut kysyä häneltä mitään.” Matt.22:46. Vain Jeesus seisoo maan puolesta muurinaukossa. Vain Jeesus on riittävän hyvä, viisas, voimakas ja osaava. Vain hän on mitat täyttävä. ”Mutta ylipapit ja koko neuvosto etsivät todistusta Jeesusta vastaan tappaaksensa hänet, mutta eivät löytäneet.” Mark.14:55. Vähempi ei riitä, Jumala etsii katseellaan Jeesusta, uhrikaritsaa, omaa Poikaansa, johon on mielistynyt. Pyhä ristinveri on syntisen ainoa suoja ja puhdistus. Golgatalla on todellinen lähde, josta saa ammentaa apua omaan kurjuuteensa. "En minä löydä mitään syytä tässä miehessä." Luuk.23:4.

Mutta maailma elää ilman Jumalan Poika. Sen tähden se on vaaravyöhykkeessä. Sen armonaika loppuu. Jumalan viha ja kiivaus vyöryy maailman ylitse, kuten Hesekiel ennusti. Kun ei ole miestä muurinaukossa, tulee vain tuho. On ajan kysymys, milloin tämä tapahtuu. Koko Ilmestyskirja on täynnä kuvia tästä kauheudesta. Tämä tapahtuu, kun Jumala ei enää löydä Kristusta maan päältä. Seurakunnan armotalouskausi on lopuillaan, lähetystyönaika on lopuillaan. Vielä Jeesus on muurinaukossa, kun seurakunta kaikkialla maailmassa julistaa evankeliumia sanoin ja töin. Vielä on pelastuksen aika. Mutta Jeesus odottaa jo morsiantaan taivaaseen ja seurakunta on tämä morsian. Seurakunta on myös taivaallinen Jerusalem, jonka puolesta Kristus on seissyt Jumalan vihan edessä, ettei meitä syntisinä tuomittaisi kadotukseen. Taivaassa on suuret juhlat, kun Isän edessä on täydellinen uskovien joukko. Täydelliseksi uskovat ovat tulleet vain ja ainoastaan Jeesuksen armon kautta. Aikamme suuri kysymys taivaaseen asti onkin: Miten Kristus näkyisi, kuuluisi ja miten hänen voimansa ilmenisi?

Herra, sinä itse olet se mies, jota Isä aikoinaan etsi. Hänen täydellisyyttä kaipaava silmänsä löysi sinut, että voisi lahjoittaa sinut meidän syntisiin sydämiimme pelastajaksi nostamaan meidät kuolemasta elämään, syvyydestä kalliolle. Rukoilen, että Herran Henki elävöittäisi tänään hengellisen julistuksen, särkisi kaiken inhimillisen kovuuden ja itsekkyyden. Rukoilen, että kuiva oikeaoppisuus palaisi tuhkaksi Jeesuksen jalkojen juuressa. Rukoilen, että kaikki turha kirkollinen kulttuuri väistyisi Jumalan tuntemisen tieltä. Rukoilen, että saisimme tulta taivaasta alttareillemme sinun Golgatan työsi voimasta ja että tuli sytyttäisi sydämissämme rakkauden Jeesukseen. Rukoilen, että pimeys väistyy valon tieltä, epätoivo uskon tieltä, että sairaat saavat apua, että syntiset löytäisivät Vapahtajan. Jeesus, tule meidän seurakuntamme muurinaukkoon ylipappina, profetian henkilönä, kunnian kuninkaana, pahuuden valtojen voittajana, Jumalan rakkauden tuojana. Aamen

Kruunua, valtikkaa et lainkaan sä nähdä saa.

Olin kirkossa Venäjällä. Luokseni tuli mies, jolla oli kädessään muoviin käärittynä kiiltävä esine. Hän ojensi sen minulle. Se oli kruunu tai sen tapainen, kullanvärinen koristeltu ja täynnä eri värisiä jalokiviä. Kysyin mieheltä, että oliko tämä tarkoitettu minulle, johon hän vastasi, että tytölle. Tunsin käsissäni kruunun olevan vain arvoton lelu ja sanoin vieväni sen lapsenlapselleni Suomeen. No, Venäjällä voi sattua mitä vaan ja matkoilla tulla vastaan yllättäviä asioita. Mutta lelut kestävät aikansa, sitten niistä ei ole enää kuin romuksi.

Kruunu on aika kaukainen käsite tavallisen ihmisen elämässä, eikä semmoista tule juurikaan ajateltua. Hiukset taitavat olla ainoa kruunu köyhälle ja nekin harvenevat iän myötä. Toiset ajelevat ne pois jo nuorena. On siis arvostettava ihmistä henkilönä jollakin muulla tavalla. Semmoisia ovat erilaiset näyttävät vaatteet, kunniamerkit ja kuvitukset. Nykyään on muotia tatuoida mitä hullumpia kuvia iholleen luulleen nostavansa siten omanarvon tunnettaan. Vuoden katsotuin TV-ohjelma on itsenäisyyspäivän linnan juhlat ja siellä näyttävät esiintymisasut. Komeissa pukeissa esiintyvät silmäätekevät ovat kuitenkin suurin osa tyhjäntoimittajia ja sammuneita tähtiä, tuulten ajeltavia poutapilviä ja hermostuneita meren laineita. Pian luemme heidän menehtymisensä, elämän katkeamisen ja suru-uutisen. Synti syö mädäntyneeksi uljaammankin tyypin. Tänään täällä käy niin kuin ammoin juutalaisille ja se johtuu synnistä: "Niin paljon kuin heitä on, niin paljon he ovat tehneet syntiä minua vastaan. Minä muutan heidän kunniansa häpeäksi." Hoos.4:7.

Daavid iloitsi uudesta asemastaan Israelin toisena kuninkaana ja näki siinä paljon enemmän kuin vain ulkoisen merkin, kruunun päässään. Jumalan siunaus ja uskon tuoma onni olivat tärkeimmät asiat hänen sen hetkisessä elämässään. Niiden avulla hän saattoi tehdä valintansa ja ratkaisunsa onnistuneesti ja Herran tahtoa noudattaen. Hän näki, että tämä poikkeuksellinen asemansa oli tullut Jumalalta, eikä ollut sattumaa tai hyvin suunniteltua politiikkaa. "Sinä suot hänelle onnen ja siunauksen, panet hänen päähänsä kultaisen kruunun." Ps.21:4. Tästä on pitkä matka Kristuksen kärsimyksiin, vaivaan ja kruunaamiseen. Maailmankaikkeuden tärkeimpään henkilöön katsominen oli murheellinen kokemus, sillä hänen päässään oli kultaisen kruunun sijaan asetettu maan kirouksen symboli, orjantappurasta väännetty kruunu. Sen oli tarkoitus häväistä hänet lopullisesti ennen kuolemantuomiotaan. Mutta siitä tulikin merkki, jolla hänen täydellinen sovitustyönsä vakuuttaa taivaallisen Isän edessä kaiken pilalle menneen, ihmisten rikkomusten ja synnin korjausta, uuden elämän alkupäätä. Jokainen ihminen tarvitsee osakseen Jumalan armoa ja sääliä. Siksi on kirjoitettu: "…joka lunastaa sinun henkesi tuonelasta ja kruunaa sinut armolla ja laupeudella…"Ps.103:4.

Kruunu on ajallinen koriste, joka on antanut kantajalleen kunniaa ja kiitosta, ja lyhytaikaista arvonantoa. Sitä kantoivat aikoinaan kuninkaalliset, papit ja voittajat. Sen esikuvallisuus ilmaisi myös arvonsa menettämistä, hyvän asemansa kadottamista. "Sano kuninkaalle ja kuninkaan äidille: Istukaa alhaiselle sijalle, sillä pudonnut on päästänne teidän kunniankruununne." Jer.13:18. Siitä herää kysymys, että miksi tuollainen lopputulos? Miksi joku menettää valtansa ja kunniansa? Jumalan kansan kruunu on Herran tunteminen ja hänen yhteydessään pysyminen. Jos usko ja elämä rikkoontuvat, jää jäljelle vain lihallinen ihminen omassa mitättömyydessään: "Tämä on sinun arpasi, sinun mitattu osasi minulta, sanoo Herra, koska olet unhottanut minut ja luottanut valheeseen. Niinpä minäkin nostan sinulta liepeet kasvojen yli, ja sinun häpeäsi näkyy." Jer.13:25-26.

Mietin ystäväpiiriäni ja heidän aikaansaannoksiaan, kuka oli menestynyt, kuka epäonnistunut, kenellä meni hyvin, kenellä jatkuvasti vaivat kiusaamassa? Mietin, miten arvostukseni vaikutti heihin, mitkä asiat tekivät heidät arvokkaaksi, mitkä hämärsivät ihmiskuvaa, missä odotin muutoksia? Huomasin heidän olevan hyvin erilaisia, yksilöllisiä ja heidän taustojensa ja ympäristönsä vaihtelevan suuresti. Ei ollut kahta samanlaista, kaikki olivat vieläpä eri näköisiä, ikäisiä, erilaisilla lahjoilla ja ominaisuuksilla varustettuja. Tulin siihen johtopäätökseen, että Jumala on suuri, koska pystyy luomaan näin vaihtelevan rikkaasti ihmiset. Olemme kaikki yksilöllisiä ja arvokkaampia kuin varpuset.

Palasin menneisiin vuosiin, ihmissuhteisiin, jotka olivat jo päättyneet. Muistin monet keskustelut, tapaamiset, yhdessä vietetyt hetket, rukoukset, opetukset, avut ja kädenojennukset. Muistin Herran Jeesuksen olleen kanssamme ja siunanneen meitä. Muistin hetket, kuinka armon sana oli tullut lähelle ja koskettanut sydäntäni, kuinka Herran Henki oli vaikuttanut uskoa ja rakkautta, pyhää ilmapiiriä. En ollut kuitenkaan nähnyt heitä kruunatuiksi näillä silmilläni, pikemminkin vaatimattomiksi, yksinkertaisiksi, tavallisiksi ja monella tavoin vajavaisiksi, epätäydellisiksi. Mutta uskossa näin heidät kruunatuiksi Vapahtajan armolla ja siunauksella. Kuulin heidän todistuksensa Herrasta ja näin heidän ratkaisuissaan Jumalan johdatuksen ja taivaallisen valinnan. Uskossa näin Jeesuksen kulkevan seurakunnan keskellä, herättävän, opettavan, profetoivan, paimentavan, etsivän, kehottavan ja kurittavan laumaansa.

Mikä onkaan ihmisen kunnia, miten me arvioimme toinen toisiamme ajallisesti? Miten laitamme ihmiset mielessämme eri asteikoilla eri arvoisiksi, sijoitamme heidät eri karsinoihin, looseihin, jalustoille. Kuinka helppoa onkaan hylätä toinen ihminen hänen puutteittensa ja vikojensa tähden? Mitättömälle ihmiselle on mieleen tuntea jokunen itseään rikkaampi, fiksumpi ja näyttävämpi ihminen? Se nostaa omanarvon tuntoa, kun voi vedota johonkin korkeampaan asemaan päässyttä henkilöä? Onhan aivan tavallista, että suurissa kysymyksissä haetaan mahdollisimman arvovaltainen ihmisääni tukemaan omia käsityksiään. On kuin saisi kruunattua omia ajatuksiaan tai uskomuksiaan toisten kustannuksella. Mutta mitä jääkään loppujen lopuksi jäljelle meistä, meidän tekemisistämme? Onko se ollut vain pelkkää sotkemista, muiden mielipiteitten toistoa, jäljittelyä, turhaa kehuskelua, taistelua paikasta auringossa, ihmisorjuutta, alistumista enemmistön mielipiteisiin, yritystä kelvata ihmisille? Onko se ollut Jeesuksen häpeämistä, Jumalan kieltämistä, hengellisten asioiden vähättelyä, epäuskoa, tyhjyyden tunnetta, kyllästymistä tavanomaisuuksiin, pahanolon purkauksia, mustia tunteita, pettymyksien valitusta? Ja tähän kaikkeen Jumala tarjoaa itsensä tuntemisen ja ikuisen elämän, kruunun luonansa. Käsittämätöntä? "Minä tulen pian; pidä, mitä sinulla on, ettei kukaan ottaisi sinun kruunuasi." Ilm.3:11.

Miten helposti usko katoaa ihmisen elämästä, kuinka moni onkaan ollut kerran elävästi lapsenuskossa, pyhässä luottamuksessa Kaikkivaltiaaseen Jumalaan ja hänen huolenpitoonsa; ja sitten aivan hitaasti, lähes huomaamatta Jeesus on kadonnut matkaseurueesta? Jokapäiväinen rutiini onkin keskittynyt työhön, harrastuksiin, omistamiseen, myymiseen ja ostamiseen, ihmiskunniaan ja himojen tyydyttämiseen. Elämään ei ole eräänä päivänä mahtunut muuta kuin kourallinen tyhjiä puheita, televisioruutu, mobiililaite ja sateinen ikkunaruutu? On vain muisto onnellisista hetkistä Vapahtajan seurassa, ensirakkauden ihanassa ilmapiirissä ja toisten uskovien turvallisessa seurassa kulkemisesta? Kodin kirjahyllyssä on lojunut jo vuosia hengellisiä kirjoja, joita olisi pitänyt lukea ja niiden keskellä itse Jumalan sana, ikuinen ilmoitus, jonka pelastussanoma on suljettuna odottanut avaajaansa. Mutta elämä hiipuu, terveys heikkenee, kaverit vähenevät ja tavoitteet ovat tulleet tiensä päähän - jospa saisi edes kupin kahvia ja istua rauhassa omalla tuolillaan? Silloin Kristus sanoo: - Minä tarjoan sinulle pelastusta, ikuisen elämän lahjaa ja kunnian kruunua! Ja niin syntinen alkaa ryömiä Herraa kohden, huokailla hiipuvassa olemuksessaan kohden auttajaansa. Hän kaipaa hyväksyntää, taivaallista syliä, armahdusta, lepoa ja sellaisen tilan hän löytää Kristuksen uhrissa ja haavoissa.

Tämä nöyrä karitsa se on rakkain Jeesuksemme,

jonka Isä antoi kuolemaan, synneistä päästäksemme,

Oi rakkaus kaikkivoittava, jota ei voi järki tajuta,

Isältä pojan vaadit! Oi rakkaus aivan rajaton,

sä häpeään ja kuolemaan elämän Herran saatoit!

Nyt aina sanoin, niinkuin töin, ylistän rakkauttasi,

nyt kiitän päivin, kiitän öin, sun suurta laupeuttasi.

Mun veisuuni lakkaamatta soi, niin heleästi kuin se voi,

ja laulaa armostasi, mä ennen kaikki unhotan,

kuin rakkautesi, kalliimman kaikista lahjoistasi.

Sydämeni ahdas, laajene ja aarre kätke parhain!

Kirkkaampi, kalliimpi on se, kuin kullat tähtitarhain.

Maat, meret, taivas avara, ne vaan on hiukka tomua,

kun katson aarteeseeni. Tämä tavarani verraton sun,

Jeesus, veresi kallis on vuotanut hyväkseni.

Ja koska retkeni maallinen päättyy täällä kerran,

Suo vanhurskautesi vaatteekseni, astuissani eteen Herran!

Se kunniakruununi olkoon, mun silkkini

katoamaton, verraton loistossansa, jossa omanasi

iäti sun morsiamesi astuupi, sua kiittäin riemussansa!

Paul Gerhard virsi 44:2,4,5,7 (Vk. 1888)

Oi Herra, miten pian mielemme laukkaa aivan väärille urille, vieraille laitumille, naapurin puolelle ja turhuuden markkinoille unohtaen sinut, pelastajamme? Millaisia olemmekaan uskovina sinun silmissäsi, sanasi valossa, miten paljon olemmekaan tehneet virheitä ja pilanneet suuren nimesi maailman keskellä? Miten usein suolamme on käynyt mauttomaksi ja herätyksen ääni sammunut synninyöhön, olemme tukahduttaneet antamasi armolahjat, käyttäneet varojamme itsekkäästi ja olleet veltot kristillisyydessä? Ja kuitenkin sinä tarjoat meille elämänkruunua, paikkaa luonasi, oikeaa, pysyvää kotia taivaassa. Auta siis meitä, vuodata rakkauttasi, ohjaa askeleitamme, tue toivoamme, laske siunaavat kätesi päällemme, kruunaa armollasi ja laupeudellasi, muista meitä runsaasti enemmän kuin ansaitsemme. Aamen.

minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa....

Ilosanomaa lapsille

Jumala sanoi: "Tulkoon valo", ja valo tuli.

Kristuksen mieli ja ihmisen metkut

Kristikunnan keskuudessa putkahtelee silloin tällöin julkisuuteen uutisia rikoksista ja väärinkäytöistä, jotka eivät ole kunniaksi Jumalalle eikä uskovaisuudelle. Näihin pohjalukemiin ja kiinni jäämisiin vain loppuu monen hyvin alkanut julkinen toiminta, sillä sen jälkeen on äärimmäisen vaikeaa saada ihmisten mielissä uusi hyväksyntä ja palauttaa luottamus seurakuntaan. Todellinen parannus alkaa aina Jumalan edestä, mutta siihen tulee liittyä myös halu selvittää kolttosensa ihmisten kanssa. Tämä on tosi vaikeaa ja riisuu kyllä kovimmatkin tyypit ilkialastomiksi. Tällainen pohjille vajonnut uskova sielu onkin sitten kovin yksinäinen, ystävät ovat vähissä ja monet suut kertovat, miten väärin hän teki. Maailma käyttää näitä uskovien lankeemuksia propakandansa välineenä sanoen, ettei ole Jumalaa, kun ihmiset ovat noin syntisiä käytökseltään?

Kerrotaan vanhasta herännäisisästä, jonka poika oli suistunut synnin tielle, ruvennut juomaan ja humalapäissään puukottanut erään ryyppykaverinsa kuoliaaksi ja saanut tuomionsa, että kun tätä isän surunlasta, murheenkryyniä, sitten ruvettiin viemään rautoihin kytkettynä Vaasan linnaan, astui isä kärryjen ääreen ja sanoi viimeisiksi sanoiksi pojalleen, jonka lähtöä koko kylän väki oli saapunut katsomaan:

- Nyt sinä, poikani, olet tullut niin kurjaksi, ettet kelpaa enää kenellekään muulle kuin Kristukselle.

Niinpä niin, hyvä on, että on olemassa yksi, jolle kelpaa vielä silloinkin, kun ei kelpaa enää kenellekään muulle. Kun maailma hylkää ja sormellaan osoittaa, ja kun uskovaisetkin hylkäävät ja pudistelevat päätään, hyvä on, että on olemassa yksi, joka korjaa vaivaiset syntiset. On siinä tilausta Vapahtajalle.

Oman perheen piirissä koetut elämän kolhut ovat tosi vaikeita ottaa vastaan ja läheisten kovuus ja ylimielisyys musertavat helposti mielen. Ole siinä sitten uskovainen? Sitten paikalle ilmaantuu joku hyvin itse mielestään onnistunut kristitty, joka kertoo kuinka olisi pitänyt tehdä ja kuinka kyseinen isä on itse syyllinen poikansa huonoon elämään. Edelleen toinen ystävä kertoo värisevällä äänellä, kuinka miehen olisi pitänyt elää pyhitetympää elämää, olisi pitänyt uhrata enemmän varoistaan, olisi pitänyt rukoilla useammin, pitempään ja hartaammin, olisi pitänyt olla rakkaudellisempi muita kohtaan ja aktiivisempi seurakunnan toiminnassa. Ehkä kaveri vetää siinä pipon korvilleen ja jatkaa matkaansa kylmä katse Golgatalle luotuna? Toinen menee peiton alle nukkumaan, eikä halua kuullakaan uutisia tai mitään vähään aikaan. Kaikkein vähiten hän odottaa kohtaavansa ihmisiä, jotka kyselevät uteliaana, että kuinka sitä hurisee ja millainen onkaan tänään kaverin menestyksen asteikko.

Raamatussa lukee: "Olkoon teilläkin se mieli, joka oli Kristuksella Jeesuksella." Fil.2:5. Kurjuuden syövereissä kieriskelevä mieli miettii, että miten tuohon pääsisi, miten voisi elää tuon kanssa ja menestyä? Vaikka kuinka miettisi ja itseään mittailisi, läpivalaisisi, niin aina tulos on yhtä heikko. Loppupäätelmäksi jää vain: apua! Auta minua Jumala, anna minulle, mitä vaadit, mitä odotat minulta. Tämä on liian vaikeaa, eikä minulla ole edellytyksiä tämmöiseen. Olet valinnut liian huonon, kun olet valinnut minut, Herra. Tässä vaiheessa uskovaisuus tuntuu äärettömän vaikealta, todelliselta kymmenottelulta, jossa lajeina ovat valvominen, rakastaminen, iloitseminen, kärsivällisyys, uhrautuminen, itsensäkieltäminen, uskossa vaeltaminen, rukoileminen, uuden oppiminen ja luottamus. Aina kun kaveri yrittää kurkottaa Kristuksen mieleen, tuntuu, että tuoli alta kaatuu ja kädet ovat liian lyhyet? Samalla Herran mieli tuntuu olevan liian kaukainen, pyhä ja omaa luokkaansa, johon tällaisen syntisen olemus ei yllä? Onkin helppo luovuttaa tässä vaiheessa ja ajatella, että sen täytyy olla vain kunnollisia varten, semmoisia, jotka jaksavat, osaavat ja ehtivät, ovat muita taitavampia, onnistuneempia. Itsestä tuntuu, että on aina jäämässä luokalle, kun kaverit vetävät kokeista kymppejä ja kertovat saavutetuista titteleistä?

Jeesus oli Valtias, Valtiaan Isän, kotona taivaallisessa ympäristössään ennen tänne tuloaan. Hänen valintansa ensimmäinen askel meidän hyväksemme tiesi suurta muutosta hänen asemaansa. Hän astui alas maailmaamme. "joka ei, vaikka hänellä olikin Jumalan muoto, katsonut saaliiksensa olla Jumalan kaltainen," Fil.2:6 Herran oikeus olisi olla Jumalan kaltainen myös täällä, eli esiintyä Kaikkivaltiaana ihmisten silmissä. Mutta evankeliumin kannalta se ei olisi tuonut pelastusta alas ihmisten ulottuville. Armon askeleet olivat kovin riisuvat. "vaan tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon, tuli ihmisten kaltaiseksi, ja hänet havaittiin olennaltaan sellaiseksi kuin ihminen;" Fil.2:7. Jeesus tuli ihmiseksi, hän tuli orjaksi ja kulki tämän lyhyen elämänsä aikana meidän askeleemme. Kaikessa kiusattuna, elämän varjopuolet tiedostettuaan hän oli esimerkillisin ihminen maan päällä. Hänen valinnoissaan ei ollut virheitä, eikä syntejä. Hän oli koetuksista huolimatta puhdas, pyhä ja täydellinen. "hän nöyryytti itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, hamaan ristin kuolemaan asti." Fil.2:8. Nöyrtyminen Isän tahtoon oli Jeesuksen rakkauden osoitus, joka toi pelastuksen kansan ulottuville ja avasi syntiselle maailmalle uuden tien taivaaseen. Se mitä ennen oli ajateltu teoriassa ja lainomaisesti käskyjen ja määräysten muodossa tuli Jeesuksessa lihaksi, sana alkoi elää ja Herran kirkkaus loisti maailman pimeyteen tuoden toivon. Kurjat ja elämässään epäonnistuneet näkivät edessään Jumalan ojennetut kädet, jotka kutsuivat luokseen.

Tuntuu kummalliselta, että ihmisen pitää mennä syntielämässään syvälle ennen kuin ymmärtää etsiä apua Jumalalta? Mutta synnin kasvaessa suureksi omissa silmissään, se aiheuttaa hengellisen hädän ja purkauksen, joka parhaimmillaan löytää yhteyden Herraan. Joskus se löytyy vankilassa, joskus oma vankila on oma koti, ystäväpiiri, rahanvalta, tyhmät valinnat. Mutta on ihmeellinen päivä ihmisen elämässä, kun hänelle kirkastuu Kristuksen suuruus ja evankeliumin voima alkaa vaikuttaa hänen mielessään. Sitä sanotaan uudestisyntymäksi. Siinä ajallinen menettää hetkeksi merkityksensä ja sielu leijailee muutaman sentin maan pinnan yläpuolella. Onnellisuuden seurauksena ihmisen käyttäytyminen ja puheet kuulostavat ulkopuolisista kummallisilta. Uskova iloitsee joka solullaan, ja pelastuksen riemu täyttää hänen mielensä. Kaiken lisäksi hänet valtaa ylimaallinen Jumalan rauha, sanomattoman hyvä olo ja tyyneys. Silloin hän luo katseensa Kristukseen, Vapahtajaansa: "Sentähden onkin Jumala hänet korkealle korottanut ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman, niin että kaikkien polvien pitää Jeesuksen nimeen notkistuman, sekä niitten, jotka taivaissa ovat, että niitten, jotka maan päällä ovat, ja niitten, jotka maan alla ovat, ja jokaisen kielen pitää tunnustaman Isän Jumalan kunniaksi, että Jeesus Kristus on Herra." Fil.2:9-11. Ja uskova tekee sen nyt niin mielellään ja jatkuvasti, kuin ei maailmassa olisikaan mitään muuta asiaa. Suuri enemmistö nikottelee Jeesuksen edessä nyt, mutta kerran on toinen ääni kellossa. Siinä ovat sitten tiedemiehet ja kerjäläiset, kieltäjät, uskon vastustajat, uskovien vainoojat ja pilkkaajat samanarvoisia - kaikki polvistuvat Herran edessä ja antavat juhlallisen uskontunnustuksen ennen viimeistä tuomiotaan. Kaikkialla kaikuu: Jeesus on Herra, kuin suuri vetten pauhu. On menossa kuoleman jälkeinen suuri katselmus.

Tapahtui, että mökillämme ollessamme eräs mies soitti ja kysyi voisiko hän ajaa traktorilla meidän tontin läpi hakemaan puita lähimetsästä. Myrsky oli pyyhkäissyt tienoon yli ja naapurin puolella oli pitkiä puita kaatuneita ja konkeloita varmaan sata kappaletta? Niitä hän oli tulossa hakemaan. Sanoin, että kyllä se vaan sopii. Niin heitä sitten tuli pari miestä eräänä päivänä töihin, puusavottaan, nostelemaan kaatuneita puita traktorin kuormaan. Juttelimme. Mies kertoi poikansa kuolleen hiljattain aivokasvaimeen. Poika oli nuori perheenisä ja vain reilut 20-vuotias iältään. Surullista. Sitten muistin, että olin puhunut tämän nuoren miehen kanssa vähän aikaisemmin suurin piirtein samassa paikassa, kuin nyt olimme. Olin tarjonnut hänelle roskapuuta ilmaiseksi, mutta hän ei ollut huolinut, johon olin todennut, että sitten hänen täytyy vanna etsiä parempaa ja maksaa siitä. Nyt hän oli poissa, eikä enää tarvitse minkäänlaisia puita. Kysyin isältä, että, miten hän on selvinnyt, pääsyt yli tuosta surusta? Hän vastasi, ettei ole päässytkään.

Hyvästä evästyksestä huolimatta ja Jumalan sanan rohkaisevista lupauksista huolimatta käy joskus niin, ettei lopputulos ole mairitteleva? Sen joutui Paavalikin huomaamaan lähettäessään kirjettään uskoville: "Sillä minulla ei ole ketään samanmielistä, joka vilpittömästi huolehtisi teidän tilastanne; sillä kaikki he etsivät omaansa eivätkä sitä, mikä Kristuksen Jeesuksen on." Fil.2:20-21. Kun huolehtijat loppuvat, ei uskovien tulevaisuus on kaksinen. Seurakunta on pian tuuliajolla, maailmanhenki valtaa mielet, armolahjat ja kutsumus on haudattu, eikä herätystä synny. Oman etsiminen on erikoisen menestyvä harrastus kaikkina aikoina uskovien keskuudessa. Siinä minä on aina ensin, sitten vasta Jumala ja viimeksi lähimmäiset. Luopiolle jää vain minä itse.

Nykyisin on yleistä, että jatkuvasti joku ryhmä kerää nimiä milloin mihinkin hankkeeseen saadakseen muutoksia läpi toivomallaan tavalla: Yksi huutaa normaaliaikaa, toinen vaahtoaa kesäaikaa, joku ryhmä hakkaisi metsiä enemmän, toinen ei ollenkaan, yksi ryhmä tappaisi sudet, toinen toisi niitä tänne lisää. Lähes tuhannesta kansalaisaloitteesta, joita on tuotu eduskuntaan, vain kaksi on hyväksytty vuosien varrella. Kannattaako siis kansalaisaloite panna vireille? Ilmeisesti muutostarve on niin suuri, että osa ihmisistä on jatkuvasti hakemassa muutosta elämäänsä ja ympäristöönsä?

Kiinalainen sananlasku sanoo: "Jos haluat olla päivän onnellinen, juo itsesi humalaan. Jos haluat olla vuoden onnellinen, mene naimisiin. Jos haluat olla koko elämän onnellinen, aloita puutarhanhoito." No niin, ei kun puutarhaan sitten, sillä tuon mukaan se on kaikkein tavoiteltavin asia maan päällä. Mielestäni sanalaskua voisi jatkaa meidän seurakunnassamme: "Jos haluat olla onnellinen kuoleman jälkeen, niin avaa sydämesi Jeesukselle, silloin saat hyvän ikuisuuden."

Moni on joutunut uskossaan haaksirikkoon, Herra, vaikka kaikki on näyttänyt ulospäin kohtalaisen ryhdikkäältä? Oi, Herra, kuinka paljon me tarvitsemmekaan sinua tänä aikana, sillä kaikenlaiset viholliset pyrkivät erottamaan uskovat sinusta. Anna totuutesi tulla jaoissa ilmi, että kaikenlainen valheellisuus hävitettäisiin. Anna valosi paistaa kirkkaasti, että pimeyden täytyy väistyä ja mielet tulevat valaistuksi. Anna viisautesi asua keskellämme, että oppisimme hylkäämään kaikenlaisen tyhmyyden ja ihmisiin luottamisen. Anna rakkautesi kohdata meitä syntisinä, että tulisimme armahdetuiksi ja kiitollisiksi kaikesta avustasi. Varjele, ettei perkele vie lopullisesti synnin pettämiä ihmisiä mukanaan. Anna katumuksen, parannuksen ja herätyksen ajat keskellemme.

Laulakaa hänelle, veisatkaa hänelle, puhukaa kaikista hänen ihmeistänsä. Ps.105:2.

Raamattu- ja kylpylämatka Viroon

Hyvän Olon Ilta

minä olen sinut nimeltä kutsunut

Israel-ilta

Vangitusta uskosta vapaaseen

 https://areena.yle.fi/1-4598162?autoplay=true

Taivaallista menoa

Marianne Jansson eli 17 vuotta uskonlahkon tapaisen sisarkunnan luostarissa Saksassa. Kun hän kyseenalaisti ryhmän henkisen johtajan ajatuksia, hänet karkotettiin. Nykyään hän pystyy jo tarkastelemaan luostariaikaa ilman katkeruutta. Toimittaja: Nina Granvik.

Kristuksen kanssa kärsimyskoulussa

Tapio Nousiainen oli tunnettu puhuja 70-luvulla Suomessa. Hän kirjoitti myös monta kirjaa, joiden sanoma siunasi monia. Meilläkin on niitä hyllyssä ainakin kymmenen. Alkuajan tiukkuudesta selvästi avartuneena hän oli myöhemmin hyvin laajojen piirien hyväksymä ja odotettu vierailija seurakunnissa. Alun kielteisestä kirkon asenteesta hän pääsi irti myöhemmin ja sai näistä piireistä myös paljon ystäviä ja esirukoilijoita. Muistan erään hyvin puhuttelevan radion aamuhartauden, jonka hän piti 70-luvulla eräänä lauantaiaamuna. Hän aloitti puheensa kertomalla, että Jumala antoi hänelle uuden sanoman sitä tilannetta varten ja hän siirsi sivuun aiemmin miettimänsä puheen. En ollut koskaan ennen kuullut radiosta niin vaikuttavaa ja hengellistä puhetta kuin silloin. Se siunasi minua ja vahvisti uskoani. Kiitin Jumalaa.

Vähän ennen kuolemaansa Nousiainen kirjoitti kirjan "Kristuksen kanssa kärsimyskoulussa", joka poikkesi kaikista hänen edellisistä kirjoistaan. Se oli vanhenevan ja sairaan miehen tilitys, jossa oli hyvin henkilökohtainen sävy. Siihen oli helppo samaistua ja se oli rehellisyydessään vertaansa vailla. En muista lukeneeni vastaavaa muuta kuin Raamatun katumuspsalmeista?

Nousiainen kirjoittaa: - Eräs Jumalan kärsimyskoulun muoto on kasvatus uskovaisten perheessä. Kasvatus ja hiominen taivasta varten. Ja se onkin kova koulu. Nyt tullaan alueille, joista mieluummin olisi vaiti. Kuitenkin täytyy asiasta jonkin verran puhua, vaikka se paljastaakin maailman ihmisille sen, että uskovaiset eivät suinkaan ole enkeleitä ilman siipiä. On puhuttava asiasta, joka on niin monelle kristitylle kaikkein tuskallisinta Jumalan korkeakoulua.

Nousiainen pohtii kirjassa uskovien heikkoa yhteyttä ja keskinäisen rakkauden puutetta huomioimalla, että nuorilla uskovilla on liian suuret odotukset vanhoihin nähden ja sen tähden heidän uskonsa alkaa horjua näkemänsä epätäydellisyyden vuoksi. Hän mainitsee, että eroa aiheuttavat usein opilliset näkemyserot. Toisena eron syynä hän mainitsee keskinäisen kateuden ja sitä seuraavan valtataistelun nokkimisineen ja juonitteluineen. Eräänä suurena syynä hän kirjaa ylös anteeksiantamattomuuden. Näistä johtuen uskovat välttelevät toistensa seuraa ja tekevät ohimarsseja kuin Jerikon tien kulkijat aikoinaan (Luuk.10)

Peiliin katsomalla nähdään yleensä vain vaatteet ja ihmisen komea ulkomuoto kaikkine koristuksineen kaunistuksineen. Mutta komeuden alla on alaston totuus, jonka näkee vain Jumala. Uskovalle tämän pitäisi olla selvä asia, mutta joskus siihen menee pitkä aika. Nousiaisen elämässä tämä tapahtui elämän ehtoo puolella hänen jäädessään eläkkeelle ja silloin hän, toiminnan mies, koki syvän masennuksen suon.

- On surkuhupaista nähdä, miten ihmiset katsovat tekijän suuriin, ulkonaisiin raameihin ja ajattelevat, millainen peljättävä mies on heidän edessään. He eivät arvaa, että näiden raamien sisällä värjöttelee pelokas, pieni poika… Kun mies oli työelämän ja hengellisen toiminnan pyörteissä, masennuksella ei ollut aikaa puhjeta esiin. Heikkoa itsetuntoa ja selittämätöntä alemmuudentuntoa pönkitettiin jatkuvilla suorituksilla. Lakitieteen lisensiaatti, lakitieteen tohtori, teologian kandidaatti, kirjailija, runoilija ja jos jonkinlaista toimikuntaa, johtokuntaa, komiteata ja hallitusta. Aina uusia virstanpylväitä, uusia suorituksia ja uusia tehtäviä, jotka pönkittivät itsetuntoa.

Uskovan vanhemman suuri huolenaihe on lapsien pelastuminen, eikä mikään materia, tavara, omaisuus, näkyvä voi koskaan korvata sielun pelastusta ja sitä iloa, minkä omien rakkaitten Jeesus-uskosta säteilee koko elämään. Tapio Nousiainen kamppaili oman isyyden kanssa suhteessa lapsiinsa, eikä hän ollut tyytyväinen lopputulokseen. Vaikka tietysti hänenkin arvionsa oli vain inhimillinen ja henkilökohtainen nyt hetken näkemys. Jumala voi aina enemmän kuin me ymmärrämme tai osaamme anoa.

- Rakas menevä sananjulistaja. Annan sinulle kokemuksesta karvaasti koetun neuvon. Älä laiminlyö lapsiasi. Jätä matka tekemättä ja uhraa aikaasi lapsillesi. Puhu heille Jeesuksesta, ettet tarvitsisi kerran raskaasti katua. Eikö lapsesi sielu ole yhtä tärkeä kuin jonkun ventovieraan sielu? Raamattu sanoo (Snl. 22:6): "Totuta poikanen tiensä suuntaan, niin hän ei vanhanakaan siitä poikkea."

Vai onko sinun elämänvanhurskautesi kotona niin heikkoa laatua, etteivät sanasi auta? Tätä tekijä epäilee omalla kohdallaan.

Sairauden koetellessa häntä, joutui usko syyniin, kun lähimmäiset tekivät omia havaintojaan vanhenevasta saarnamiehestä:

- Oronmyllyn miestenpäivillä kuulin: "Kylläpä Nousiainen oli huonon näköinen. Ei se varmaan näe enää seuraavia miestenpäiviä."… Tällaista tuppaa olemaan uskovaisten myötätunto, tuki ja kannustus kristiveljelle. Arvatkaapa, rohkaiseeko se ja tuleeko tiheään kokouskutsuja?… Sairaus on todellinen Jumalan korkeakoulu. Opimme siinä ainakin yhden läksyn. Kun Jumala painaa kätensä ylitsemme, me emme pääse liikkumaan eteen emmekä taakse Kaikkivaltiaan käsissä. Sairaudessa opimme tuntemaan Jumalan valtasuuruuden ja oman vähäpätöisyytemme.

Joskus karismaattisuuden huumassa aina joku innostuu julistamaan sairaudet voitetuiksi, kun vaan on riittävästi uskoa ja esirukoilijoita. Ajatellaan, että ihminen voisi ottaa työvoiton julmasta vastustajasta ja selättää sen tahdon voimalla. Kun siihen lisätään vielä rohkeat profetiat, mahtipontinen kuuluttaminen ja öljyllä voitelu, niin voidaan pitää lähes varmana, että käänne parempaan tapahtuu minä hetkenä hyvänsä. Mutta sitten käykin päinvastoin ja kaveri hiipuu, kuihtuu ja kuolee - mitä jää jäljelle uskosta? Olisi hyvä lukea Raamattua: "Erastus jäi Korinttoon, mutta Trofimuksen minä jätin Miletoon sairastamaan." 2.Tim.4:20.

Nousiainen on omistanut kirjassa yhden luvun otsikolla helmasynnit. Siinä hän käy järjestelmällisesti läpi tavallisten ja todellisten syntien vaikutusta uskovan elämässä. Alkuaikojen innostus ja luulo omasta hyvyydestä on silloin karissut pois ja edessä on kova omatunnon kriisi, josta ei voi syyttää ketään muuta kuin itseään. Hän tuo esiin myös ripittäytymisen vaikeuden, koska siinä oma näyttävä profiili rapistuisi olemattomiin. Hän kertoo synnin usein voittavan uskovan, vaikka pitäisi olla päinvastoin. Helmasynneistä (siis usein toistuvista uskovan elämässä) hän mainitsee kolme tärkeintä:

- Lihan himo ilmenee haureutena, huoruutena, itsetyydytyksenä, hekumointina, likaisina ajatuksina, silmähuoruutena, juoppoutena ja huumeorjuutena… lesbolaisuutta ja homoseksualismia.

- Minäelämä ilmenee itsekkyytenä, ylpeytenä, erehtymättömyytenä, kateutena, vallanhimona, juonitteluna ja riitaisuutena.

- Ahneus ilmenee rikastumisen himona, saituutena ja rahanahneutena. Se johtaa helposti petoksiin, kavalluksiin.

Näitä lukiessa onkin hyvä kysyä Jeesukselta, rakastaako hän uskovaa ja voiko hän auttaa kurjuuden kahleissa kolistelevaa, lihansa kanssa hikoilevaa, nurkkaan ajettua, umpikujan perukoille vaipunutta kristittyä? ”Käänny minun puoleeni, armahda minua, sillä minä olen yksinäinen ja kurja. Minun sydämeni pakahtuu tuskasta; päästä minut ahdistuksistani. Katso minun kurjuuttani ja vaivaani, anna kaikki minun syntini anteeksi." Ps.25:16-18.

Eräs luku on otsikoitu: Saatanan syvyydet ja siinä hän käy läpi sielunvihollisen metkuja, joilla tämä pyrkii suistamaan uskovan pois Kristuksesta, seurakunnasta, uskosta ja kaidalta tieltä. Hän mainitsee viisi erilaista "virkaa", jotka kuuluvat paholaiseen toimintatapoihin: 1.Murhaaja, jolloin hän yrittää kuolettaa hengellisen elämän, rukouksen ja valvomisen. 2.Valehtelija, jolloin hän pyrkii viemään uskovan pois Jumalan sanasta, totuudesta ja tietysti Jumalan rakkaudesta. 3.Eksyttäjä, jolloin hän pyrkii antamaan vääriä näkyjä, profetioita ja ilmestyksiä, ohjaamaan ylihengellisyyteen (sielullisuuteen). 4.Hyökkääjä, jolloin hän ampuu palavia nuolia uskovaa kohti, haavoittaen ja heikentäen. 5.Syyttäjä, jolloin hän käyttää koko pirullisen arsenaalinsa lannistaakseen uskovan mielen ajamalla tämän epätoivoon. Näistä kustakin Nousiainen pitää kirjassa oman selityksensä, eikä ryhdy demonisoimaan uskovan käyttäytymistä taistelujen aikana ja lopuksi hän rohkaisee lukija Jumalan sanalla: "Olkaa siis Jumalalle alamaiset; mutta vastustakaa perkelettä, niin se teistä pakenee."Jaak.4:7.

Kirjan loppusanoissa Nousiainen syyttää vain itseään huonosta terveydestään. On peiliin katsomisen paikka. Varmaan moni ihminen voisi oppia näistä kokemuksista ymmärtämään, ettei Jumala on aiheuttanut näitä vaivoja, vaan oma tyhmä elämä ja sen itsekkäät valinnat. Kuitenkin Nousiaisen kokemukset ovat varsin tavallisia keskuudessamme ja monen uskovan tavanomainen elämäntyyli, tietysti sillä erotuksella, että ilman Jeesusta kaikki ihmiset päätyvät ikuiseen kuolemaan ja tuhoon.

- Vuosikymmeniä ennen uskoontuloani, ryyppäsin raskaasti, tupakoin raskaasti, valvoin öitäni ja tein ylenpalttisesti työtä. Ja uskoon tultuani omaksuin menevän miehen roolin. Parhaana vuotena noin 250 kokousta noin vain ohimennen viranhoidon ja muiden töitten ohella. Kirjallisia töitä, tuhansia kilometrejä autolla. Ei ajatustakaan hoitaa itseään, kehoaan ja suoda olemukselleen edes hetken lepoa…. Onko ihme, että Jumalan luonnonlait ovat viime vuosina piiskanneet miehen ruumista? On ollut verenpainetautia, sokeritautia ja kylmän autonistuimen aikaansaamaa eturauhasen liikakasvua. Ja kun mies on mättänyt vuosikymmeniä rasvaa ja sokeria, nyt on tämä vamma maksassa ja sapessa…. viimeinen koettelemus klassillinen sydäninfarkti....

Kirjan mollivoittoisesta sävystä lopetus nousee duuriin ja siellä puhuu Jumalan kärsimyskoulun läpikäynyt uskova mies, jonka suhde Kristukseen on hyvä ja usko vain vahvistunut pimeiden päivien ja synkän laakson taivalluksessa. Hänen kokemuksensa ovat tarpeellisia muistiin merkintöjä kaikille uskoville, jotka ovat omassa Jumalan koulussaan ja haluavat selvyyttä ja ymmärrystä vaikeuksiinsa. Harvoin kuullaan tämän kaltaista tilitystä uskovalta, sillä aivan yleisesti kerromme vain voitot, menestyksen hetket ja suuret saavutukset, merkittävien henkilöiden ystävyydet ja mainitsemisen arvoiset tekomme:

- Kun katselen uskonelämäni alkutaipaletta minun on painettava pääni häpeästä. Miten Jumala on voinut sietää tällaista lihallista kristittyä? Ja katsellessani viimeaikaisia kärsimyksiäni, minun täytyy tunnustaa, että en ole Paavalin tavoin vielä oppinut mieltymään kärsimyksiin ja Jumalan kurikouluun.

- Suuri kiitollisuus valtaa mieleni Isää kohtaan, joka on nähnyt niin paljon vaivaa tällaisen kurjan kanssa. Ihailen Jumalan kekseliäisyyttä. Miten hän on löytänytkään juuri sopivat lääkkeet minua varten? Ja vielä on tunnustettava eräs suuri kiitoksenaihe. Olen kiitollinen rakkaalle Vapahtajalleni, että hän on vaivautunut olemaan kanssani kärsimyskoulussa ja istunut kärsivällisesti ahjon ääressä.

Älä murehdi, masennu ja pelkää rakas lukijani. Sillä Kristus on sinunkin kanssasi kärsimyksen koulussa.

Rukous kirjan runon Alatien Kristus kanssa:

- Missä olet sinä voittoisa ja äänekäs Kristus? Jota seuraavat ilakointi, naurunremahdukset ja hallelujahuudot? Auta minua, sillä Baasanin härät piirittävät minua. Minun voimani on kuivettuneet kuin saviastian siru ja sinä lasket minut alas kuoleman tomuun. Minun ystäväni ja läheiseni pysyvät syrjässä minun vitsauksestani. Missä olet sinä voittoisa ja äänekäs Kristus?… Anna anteeksi sinä alatien Kristus. Juuri sinua minä nyt tarvitsen. Kukaan ei ymmärrä tuskaani. Kenellekään en voi selittää asioitani.

Silloin alatien Kristus hymyili ja sanoi:

- Mutta minäpä ymmärrän sinua poikani, sillä minä olen ollut samoissa tulissa. Olen koko ajan vartioinut ahjoasi ja odottanut, että huutaisit minua avuksesi. Minäpä autan sinua. Tule syliini.

elän Jumalan Pojan uskossa

"Mutta kun synti otti käskysanasta aiheen, herätti se minussa kaikkinaisia himoja; sillä ilman lakia on synti kuollut. Minä elin ennen ilman lakia; mutta kun käskysana tuli, niin synti virkosi, ja minä kuolin. Niin kävi ilmi, että käskysana, joka oli oleva minulle elämäksi, olikin minulle kuolemaksi." Room.7:8-10.

"Sillä minä olen lain kautta kuollut pois laista, elääkseni Jumalalle. Minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu, ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni." Gal.2:19-20.

Sanaa ja rukousta Porissa

Kadonneen aarteen etsijät

Kotimme lähellä Turussa suuren kallion alla kulki metsätie, jota käytimme lapsuudessa urheiluun juoksemalla ja hyppäämällä, pyöräilemällä ja palloilemalla siellä. Tien päätepisteessä oli kääntöpaikka ja suuri kuoppa, jonka historiaa en tiedä vieläkään. Ajan myötä tuohon kuoppaan alkoi ilmestyä kaikenlaista tarpeetonta roinaa ihmisten huusholleista. Sitä sanottiin sitten romppariksi, koska se oli täynnä romua. Siihen aikaan ei jätehuoltoa ollut olemassa kuin joissakin kaupungin keskustoissa ja yleensä kaikki säästettiin, eikä mitään heitetty pois. Talojen takapihoilla oli yleisesti komposteja maatumassa. Muovi teki vasta tulemistaan ja maitokin haettiin kaupasta alumiinikannulla samoin kerma. Pakkauskulttuuri ja itsepalvelumyymälät olivat vain kaukaisia haaveita maailmassa.

Niinpä me pojat kävimme aina joskus tarkistuskäynnillä rompparissa, koska sinne aika ajoin ilmestyi jostakin uusia pahvilaatikoita aarteineen. Löydöt olivat usein peräti vaatimattomia käyttöesineitä, jotka olivat tulleet tiensä päähän ja päätyneet tähän materialismin hautausmaahan. Vaikka asuimme kaupungin alueella, laitakaupungilla, en muista että koskaan olisi julkiselta taholta puututtu tähän romppariin mitenkään. Vuosia se kasvoi pikku hiljaa elintason kohoamisen olemassaolon merkiksi. Myöhemmin, kun paikalle ryhdyttiin rakentamaan uusia taloja maineikas romukuoppa hävitettiin.

Kerran löysin sieltä romujen joukosta kultaisen rannerenkaan. Se oli sangen iso ja sen sisälle oli kaiverrettu Tauno ja päivämäärä. Ilmeisesti joku Tauno oli antanut sen jollekin Tyynelle (naiselle) joskus lahjaksi? Oliko sitten tullut nainen katumapäälle ja heittänyt aarteen roskiin perheriidan seurauksena, vai oliko se vain vahingossa päätynyt roskien joukkoon? Minulla ei ollut käsitystä sen arvosta ja niin sitten säilytettyäni jonkin aikaa sitä, annoin sen eräälle tytölle, josta satuin silloin tykkäämään. Olimme molemmat noin kymmenvuotiaita ja tuskin tyttökään osasi arvostaa lahjaa juuri miksikään. Romanssi loppui pian ja olimme sitten vain kavereita ilman suurempia suunnitelmia yhteiselämästä. Se olikin sitten ainoa kultaesine pitkään aikaan, jonka omistin - vaikka vain vähän aikaa. Joskus rippikoulun jälkeen sain vanhemmiltani lahjaksi kultaisen ristin ja siihen kaulaketjun ja pidin sitä kuin aito kristitty kaikkialla, vaikka olisin ollut umpihumalassa. Se katosi muistaakseni jollakin Neuvostoliiton matkalla joidenkin vuosien kuluttua.

Suurin osa ihmisistä ei omista mainittavimpia aarteita koskaan elämänsä aikana, heidän talletuksensa eivät kaipaa kassakaappia, eikä kalliita vakuutuksia, vartiointia. Lapsuuteni kodin taideteokset olivat vanhojen kalentereiden sivuja, joilla tapetoitiin ulkohuoneen seinät, että siellä oli mukavampi istuskella kylmissään. "Sillä eivät aarteet säily iäti; ja pysyykö kruunukaan polvesta polveen?" Snl.27:24. Kuitenkin ihmiset kadehtivat rikkaita ja ajattelevat materiaalin tuovan onnen ja sisällön elämäänsä. Mutta olen joskus käynyt sielunhoitokäynneillä rikkaiden taloissa, joissa kalma haisee ja suru ja sairaus tulvahtivat vastaan. Ei siellä ole ollut mitään sellaista tavaraa, mihin olisi pitänyt kiintyä. "Kuulkaa nyt, te rikkaa: itkekää ja vaikeroikaa sitä kurjuutta, joka on teille tulossa. Teidän rikkautenne on mädännyt, ja teidän vaatteenne ovat koin syömät; teidän kultanne ja hopeanne on ruostunut, ja niiden ruoste on oleva todistuksena teitä vastaan ja syövä teidän lihanne niinkuin tuli. Te olette koonneet aarteita viimeisinä päivinä."Jaak.5:1-3.

Eräällä Venäjän matkalla keskustelin erään paikallisen miehen kanssa, joka kertoi siellä olleesta tulipalosta, joka ei vaatinut kuolonuhreja. Hän kertoi, kuinka talon asukas oli huomannut tulen päässeen irti ja sitten piti kiireesti painua pihalle. Asukas oli kaapannut television kainaloonsa ja paennut ulos talosta. Niin sitten kerrottiin, että miehen lisäksi televisio säästyi tulipalosta. Vehkalahdella asuessamme meidän naapurissamme kävi päinvastoin, televisio syttyi palamaan ja vanha pariskunta saatiin nippa nappa pelastettua savun keskeltä asunnostaan. Itse mietin, että mitä sitä ottaisin mukaani tuommoisessa tilanteessa ja päädyin Raamattuun. Mutta ei kai sitä kovin järkeviä suunnitelmia pysty siinä kauheuden keskellä miettimään, niin että voisihan se olla joku vanhat saappaat, takki ja pipo? Ehkä ihmisen luontainen hamstraamisen tarve purkautuisi siinä tilanteessa kerätä kaikenlainen turha tavara sylissään turvapaikkaan?

"Vanhurskaan huoneessa on suuret aarteet, mutta jumalattoman saalis on turmion oma."Snl.15:6. Uskovalla on rikkaus Kristuksessa ja hänen tuntemisessaan. Usein köyhien taloissa on ollut mukavampi vierailla kuin rikkaiden, näissä ihmiset ovat olleet vaatimattomampia ja tavallisia. Keskusteluissa köyhän uskovaisen luona on ollut Vapahtaja keskellämme, olemme saaneet osaksemme ansaitsematonta siunausta Herralta. Keskusteluissa, rukouksissa ja yhdessäolon kestäessä on voitu vahvistaa ja rohkaista toinen toisiaan yhteisessä uskossa Jumalan antamin lahjoin. Jeesus itse kehotti aikalaisiaan kiinnittämään mielensä taivaallisiin aarteisiin: "Myykää, mitä teillä on, ja antakaa almuja; hankkikaa itsellenne kulumattomat kukkarot, loppumaton aarre taivaisiin, mihin ei varas ulotu ja missä koi ei turmele. Sillä missä teidän aarteenne on, siellä on myös teidän sydämenne."Luuk.12:33-34. Sydämen asenne on tässä oleellinen ja kuka siellä Herrana hallitsee. Ihmisen annettua Jeesukselle herruuden, hän luopuu itsemääräämisoikeudestaan. Samalla vastuu siirtyy myös johtajan käsiin, ja onkin hyvä olla Jumalan käsissä ja johdatuksessa.

Eräs uskova mies tuli kerran juttelemaan kanssani, kun olimme tavanneet joskus 25 vuotta aikaisemmin eri yhteyksissä. Melkein heti hän nosti esiin vanhan muiston, jossa kertoi jääneensä vaille matkakorvausta tilaisuudesta, jossa olimme olleet silloin puhumassa. Kyse oli mitättömän pienestä summasta ja mies oli ollut hyvässä virassa, jossa oli ollut korkea palkka ja monet edut. Ihmettelin, ettei hän ollut sitten tehnyt mitään asian korjaamiseksi, mutta en saanut selvää vastausta. Marinaa se oli kuitenkin aiheuttanut.

On vaarana, että astia tulee arvokkaammaksi kuin sen sisältö. Hengellisesti tämä tarkoittaa sitä, että ihminen asioinen ja odotuksineen menee Kristuksen ohi: "Mutta tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä."2.Kor.4:7. Olemme uskovinakin peräti inhimillisiä, täynnä kiusauksia ja syntitottumuksia, joiden kanssa joudumme kamppailemaan hautaan saakka. Yhdestä vaivasta kun pääsee, toinen putkahtaa esiin kuin myrkkysieni turpeesta, eikä ahneus jätä meitä koskaan rauhaan. Joskus uskovat ovat pikkusieluisia ja muistuttavat maailmanihmisiä käyttäytymisessään, ahneus rehottaa ja jokainen takertuu tavaraan kuin aarteeseen, vaikka se olisi vain pelkkää romua ja roskaa. Näitä me sitten esittelemme ihmisille suurina aarteina ja saavutuksina. Kai ihmiset toivovat saavansa ne mukaan hautaankin, mutta sukulaiset estävät?

Erään kirkkohistorian pohjanoteerauksen, Laodikean (kansan valta), seurakunnan rikkaus oli harhautunut väärään. Seurakunta kantoi Kristityn nimeä ja oli kutsuttu elämään Jumalan armon avulla täällä aikalaistensa keskellä Herraa kirkastaen, mutta synnin suosiminen, penseys ja hengellinen sokeus olivat vieneet siltä uskon edellytykset. Siksi Kristus halusi auttaa sitä takaisin oikeaan aarteeseen; niin hän sanoi: "Minä neuvon sinua ostamaan minulta kultaa, tulessa puhdistettua, että rikastuisit, ja valkeat vaatteet, että niihin pukeutuisit eikä alastomuutesi häpeä näkyisi, ja silmävoidetta voidellaksesi silmäsi, että näkisit."Ilm.3:18. Jeesuksen kulta on todellinen aarre ja puhtausasteeltaan täydellistä, se on käynyt läpi tulen. Se on Herran rakkauden kultaa, pelastavan uskon kultaa, Kristuksen tulevaisuuden ja toivon kultaa, Jumalan viisauden kultaa, taivaallista aarretta. Se on myös perinnön saamista Uuden liiton perusteella, johon Jeesus on antanut takuumaksuksi henkilökohtaisen uhrinsa, ruumiinsa ja verensä, syntisen pelastamiseksi.

Jeesus Kristus on Jumalan salaisuus, jota kaikki ihmiset tarvitsevat, mutta ani harva tietää sen. Siksi seurakunta onkin se yhteisö, joka kantaa tätä suurta salaisuutta kehossaan maailman keskellä. Uskovat ovat ainoat näkevät tässä suhteessa ja kaikki muut ovat sokeita hortoilijoita, ilman valoa, viisautta, kuoleman alaisia ja tuhoon tuomittuja ilman evankeliumia.

Uskovien yhteys on myös salaisuus, jota kaikenlainen lihallisuus ja sielullisuus pyrkii jatkuvasti tuhoamaan. Tässä Vapahtaja on kehän keskellä, kaikkeuden hallitsija ja yhteyden edellytys, jonka tuntemisesta kristityt iloitsevat ja elävät. "että heidän sydämensä, yhteenliittyneinä rakkaudessa, saisivat kehoitusta omistamaan täyden ymmärtämyksen koko rikkauden ja pääsisivät tuntemaan Jumalan salaisuuden, Kristuksen, jossa kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat kätkettyinä."Kol.2:2-3. Uskovan suhde Jeesukseen määrää hänen suhteensa toisiin uskoviin. Monet kristityt jäävät tai jättäytyvät kauas Jeesuksesta ja elävät siten vain ulkokehällistä uskovan varjoelämää. Samalla heidän uskovaisuutensa ei kestä inhimillistä erilaisuutta, ihmislasten kirjoa, Jumalan armovalintaa. He alkavat järjestäytyä omien mieltymyksiensä mukaan seurakunnaksi haalien mieleisiään tyyppejä ja samoin ajattelevia ryhmäkseen. Tällaisen valintajärjestelmän seurauksena Jeesus jää taka-alalle, eikä Jumalan rakkauden vaikutus pääse yhdistämään erilaisia ihmisiä toistensa kanssa. Tarvitsemme siis kehotusta, Jumalan sanan kehotusta, armolahjojen kautta tulevaa kehotusta, rohkaisevaa evankelista kehotusta, rohkeaa esirukouksen kehotusta, että voisimme omistaa Kristuksen, aarteena ja hänessä omistaa kaikki Jumalan rikkaudet elämäämme. Hän on luvannut vahvistaa kutsumuksemme, käydä edellämme, avata ovet, poistaa esteet ja kirkastaa itsensä. "Minä käyn sinun edelläsi ja tasoitan kukkulat, minä murran vaskiovet ja rikon rautasalvat. Minä annan sinulle aarteet pimeän peitosta, kalleudet kätköistänsä, tietääksesi, että minä, Herra, olen se, joka sinut nimeltä kutsuin, minä, Israelin Jumala."Jes.45:2-3.

Hyvä Jumala varjele meitä kiintymästä tämän maailman romukasoihin, romppareihin ja kaikenlaiseen turhaan tavaraan. Anna, Jeesus, meille sanasi aarteet, anna niiden avautua pimeyden keskellä. Rohkaise ja vahvista meitä hengellisillä aarteilla, vaikka muuten olemmekin kovin köyhiä. Auta meitä uskossa tarttumaan sanasi lupauksiin, joita Raamattu on täynnä, että ne elättäisivät ja kantaisivat läpi myrskyävän meren, hurjien aaltojen ja kuoleman kuilujen perille luoksesi taivaaseen. Kiitos siitä olet antanut käytettäväksemme, siunaa se niissä vaiheissa, mitä olet määrännyt eteemme. Sinuun turvaamme, sinua rukoilemme, sinun edessäsi kumarrumme syvään kunnioitukseen Jumalan lahjoista kiitollisina. Aamen.