Luuk.4:43. Mutta hän sanoi heille: "Minun tulee muillekin kaupungeille julistaa Jumalan valtakunnan evankeliumia, sillä sitä varten minä olen lähetetty."

 https://www.patmos.fi/patmosplus/?open-episode=410819&open-series=572&title=jumalan-poika-on-antanut-meille-ymmarryksen

1.Tim.2:1. Minä kehoitan siis ennen kaikkea anomaan, rukoilemaan, pitämään esirukouksia ja kiittämään kaikkien ihmisten puolesta....

 

Eila sai palata elämään

 

Pauli Kärki toimi Siilinjärven Vapaaseurakunnan pastorina vuodesta 2008 alkaen vuoden 2019 loppuun ja jäi sitten eläkkeelle. Samaan aikaan hän teki auttamistyötä ViaDia ry:ssä vuodesta 2009 aina vuoteen 2019 asti. Näistä kuusi viimeistä vuotta hän toimi Kuopion vankilassa sinne perustetun Kristillisen kuntoutusosaston vetäjänä. Vuodesta 1993 alkanut vankilalähetin työ on jatkunut aina näihin päiviin asti. Pauli tuli uskoon vuonna 1976 tilanteessa, kun nuoren miehen elämä oli sisäisten ristiriitojen seurauksena ajautunut itsetuhon partaalle. Jumalan edessä elämänsä tilitystä tehdessään hän myös rukoili: Jumala, minä olen heikkoja lyhytjännitteinen, en pysy uskossa päivääkään omin voimin, mutta anna sinä voimasi. Jos olen luisumassa pois uskostani niin käytä sellaisia keinoja, että varmasti ymmärrän ja pysyn uskossa. Tämäkin rukous on kuultu.

Eila Kärki on Paulin vaimo. Hän oli töissä 23 vuotta apteekissa lääketeknikkona. Tätä ennen he olivat maanviljelijöitä. Eila tuli uskoon 15-vuotiaana uskovan kodin lapsena. Eila toteaa: Siitä asti on Herra auttanut ja hoitanut.

Avioliitossa he ovat olleet nyt 40 vuotta. Vihkiminen tapahtui vuonna 1981 Kuhmon rajaseutukirkossa. Siellä he lupasivat rakastaa toisiansa sekä myötä että vastoinkäymisissä siihen saakka, kun kuolema erottaa. Tämä lupaus on pitänyt ja pitää. Heitä on siunattu viidellä lapsella. Yhdessä he toteavat: On ollut monenlaista koetusta. Pauli lisää: Tämä viimeisin koetus ei ollut helpoimmasta päästä minulle.

Pauli ja Eila menivät aamulla syyskuun toisena päivänä 2018 laskemaan yhdessä kuhaverkkoja. Kalapaikka oli kilometrin päässä rannasta. Paikalle mentäessä Eila otti luontokuvia kännykkäkamerallaan ja huudahti innoissaan: Katso Pauli, miten kaunis on Jumalan luoma luonto! Viisi minuuttia tämän jälkeen verkkoa laskiessaan Eila sanoi: Nyt koskee päähän kovasti. Samassa hän vaipui tajuttomana veneen pohjalle. Pauli soitti kännykästä hätäkeskukseen ja kertoo tilanteen. Hätäkeskuksesta sanottiin: Apu on tulossa ja nyt rantaan niin kovaa kuin ikinä pääset. Pauli lähti soutamaan, ja soutamista tahditti äänekäs rukous: Jeesus auta, Eila pysy hengissä! Ambulanssi tuli laiturille ja helikopteri lensi paikalle. Myös pelastuslaitoksen vene tuli vastaan ja otti veneen hinaukseen. Lääkäri tutki Eilaa ja hänet siirrettiin helikopteriin, joka lähti viemään häntä Kuopion yliopistolliseen sairaalaan. Lääkäri toteaa Eilan kunnon erittäin heikoksi jo tässä vaiheessa. Paulilta myös tiedusteltiin elinten luovutustestamenttia.

Pauli soitti lapsilleen päästyään rannasta kotiin ja laittoi facebookiin lyhyen hätärukouspyynnön. Pauli itse myös rukoili. Pian tulikin viestejä rukoilijoilta kautta Suomen, sekä aina Intiasta saakka.

Sairaalaan tultuaan Pauli kysyi vastaan tulleelta sairaanhoitajalta: Miten vaimoni voi? Hän sanoi: Tulossa on vain huonoja uutisia, vaimosi tulee menehtymään. Lääkäri tulee kertomaan tarkemmin. Sitten hän ohjasi huoneeseen odottamaan ja samoin hän ohjasi lapsemmekin.

Paikalle saapui kaksi lääkäriä ja toinen lääkäri kertoi Eilan olevan aivokuollut. Hengityslaitteella ei ole enää merkitystä, koska aivot eivät toimi. Lääketieteellisesti ei voida enää mitään tehdä ja poistamme hengityslaitteen vain muutamia tunteja tapauksen jälkeen. Pauli tiedusteli mahdollista leikkausta, mutta sai vastauksen, että kuolleelle ei hoitavia leikkauksia voi tehdä. Paulilta kysyttiin Eilan elintenluovutustestamenttia. Kun sitä ei ollut, niin Paulilta kysyttiin lupaa elinten luovutukseen, mutta hän kieltäytyi. Ratkaisulla oli kiire, sillä luvan saatuaan olisi ryhdytty toimenpiteisiin välittömästi. Lääkäri kertoi myös, että Eilalle on tehtävä kuitenkin ruumiinavaus, koska laki sitä edellyttää.

Perheenä saimme luvan mennä katsomaan Eilaa, joka oli siirretty huoneeseen yksinään. Paikalla oli kuitenkin sairaanhoitaja. Pauli kertoo: Siinä Eila oli vainajana. Hän oli lakanan valkoinen, kuten vainajat ovat ja keho oli täysin kylmä. Nostettuani kättä, siinä oli hieman jäykkyyttä ja iho oli kylmän nihkeä. Siinä me itkimme ja totesimme, et ole enää tässä maassa. Olimme ruumiin vierellä noin puoli tuntia, ehkä ylikin. Sitten lähdimme kaupungille syömään, tullaksemme sitten uudelleen jättämään jäähyväiset, kunhan yksi tyttäremme ehtisi paikalle.

Pauli oli saanut sydämelleen jo ensimmäisessä lääkärin kohtaamisessa hyvin voimakkaan rukouskehotuksen: Minun tulee rukoilla Eila takaisin elämään. Hän rukoili hiljaa syödessään. Pauli kertoo tilanteesta: Palasimme sairaalaan odottamaan tytärtämme saapuvaksi. Istuin ulkona, sairaalan sisäänkäynnin vieressä olevalle penkille vanhimman tyttäreni kanssa. Huusin Jeesuksen puoleen ohikulkijoista välittämättä ja vetosin Jumalaan sanoen: Meillä oli Eilan kanssa antamasi yhteinen näky yhdessä tehtävästä evankeliumintyöstä. Nyt se ei toteudu, kun otit Eilan pois. Kysyin Jeesukselta: Käsitettiinkö jotain väärin, vai oliko se pelkkää mielikuvituksen tuotetta? Sinä Jeesus voit tämän vahvistaa antamalla vaimoni takaisin. Sinulla Jeesus on kaikki suvereeni käskyvalta, auktoriteetti ja voima kaikkien pimeyden-, kuoleman-, ja sairauden voimien yli. Anna vaimoni takaisin. Rukoillessani koin yliluonnollisella tavalla puhuvani persoonalle. Tiesin, että minua kuunneltiin tarkkaan. Niinpä minä sainkin sisimpääni varmuuden, että Eila herää elämään.

Pauli kertoo edelleen: Mennessämme uudestaan Eilaa katsomaan, kaikki lapsemme olivat mukana ja heidän perheenjäseniään. Sanoin heille, että minulla on varmuus sisimmässäni, että näemme sellaista, mitä emme ole koskaan nähneet. Äiti on elossa. Lapset olivat hiljaa. Kun tulimme huoneeseen, paikalla oli kaksi sairaanhoitajaa. Kysyin heti: Mitä täällä on tapahtunut? Sairaanhoitaja vastasi: On tapahtunut muutos. Tarkensin vielä kysymystäni: Millainen muutos? Sairaanhoitaja vastasi: Vaimosi on tullut elämään, hän alkoi reagoida. Menin heti vaimoni luokse. Hänen kroppansa oli lämmin, hänen kehossaan ja kasvoillaan oli terve väri. Hän oli elossa. Kysyin hoitajalta: Miten tämä tapahtui? Hoitaja oli huomannut, kun Eila oli kohottanut kättään ja otsalihakset olivat liikkuneet. Hän oli kutsunut myös lääkärin heti paikalle, joka oli todennut Eilan olevan elossa. Sitten lääkäri tuli uudelleen kertomaan, että vaimosi elää ja nyt voimme tehdä leikkauksen. Laki edellyttää, että elävälle ihmiselle on suoritettava leikkaus. Lääkäri tosin epäili, että leikkaus saattaa olla turha, mutta se turhakin leikkaus pitää tehdä.

Eila tuli taivaaseen, kun hän irtosi ruumiistaan. Välittömästi hän koki, että siellä on hyvä olla, ei tarvitse pelätä, vaan täydellinen rakkaus hallitsee. Kaikki olivat iloisia ja vapaita. Hän tapasi siellä Paulin vanhemmat, Antin ja Eilan, jotka olivat terveitä ja nuorekkaita. Hän myös keskusteli heidän kanssaan. Vaikka Eila ei ollut Anttia koskaan nähnytkään maanpäällä ollessaan, siitä huolimatta he tunsivat toisensa. Paulin isä muun muassa sanoi Eilalle: Kun sinä menet maanpäälle, niin omaiset eivät välttämättä usko tätä tilaa tai eivät ymmärrä. Älä kuitenkaan välitä, me tiedämme, että tämä on Jumalan valtakunta ja totta. Eila kertoo tavanneensa myös omat vanhempansa. Hekin olivat terveitä, nuorekkaita, hyväkuntoisia ja iloisia. Eilan isä sanoi: Kun menet maanpäälle, nauti kaikesta, mitä tulet siellä näkemään. Eila tapasi myös Paulin Tyyne-tädin, jonka kanssa hän keskusteli. Eila tajusi, että taivaassa on kaikki täydellistä, ilman mitään huolia, murheita, sairautta ja kuolemaa.

Eila kuvaa taivaassa oloaan: Luokseni tuli paljon lapsia. Joukossa oli tyttäremme lapsi, äitinsä kohtuun kuuden kuukauden ikäisenä menehtynyt poika, Roni-Kalle. Hänellä oli se nimi, minkä vanhempansa olivat hänelle antaneet. Hän oli taivaassa sen ikäisenä kuin hän olisi nyt täällä maanpäällä. Minulle selvisi, että hänet tuotiin luokseni siksi, että saisin nähdä lapsenlapseni. Roni-Kalle leikki kanssani ja tykkäsi minusta, teki kaikenlaisia temppuja. Meillä oli hauskaa. Roni-Kalle oli hyvännäköinen ja reipas poika. Erittäin puhuttelevaa oli, kun lapset ylistivät Jeesusta. Kun tulin ruumiiseeni, Roni-Kalle oli viimeiseen asti luonani. Kun kävin pois ruumiistani uudestaan, näin Roni-Kallen kauempaa ja hän oli kirkas. Roni-Kalle on Jumalan luona. Tapasin siellä myös tytön, joka oli menehtynyt hedelmöittymisen alkuvaiheessa. Hänkin oli saman ikäinen kuin hän olisi maanpäällä nyt. Hänellä oli sama nimi, minkä vanhemmat olivat päättäneet antaa, jos hän olisi tyttö. Näin taivaassa Jeesuksen. En nähnyt yksityiskohtia, mutta näin valtavan kirkkauden, joka ympäröi Jeesusta ja ympäröi minut. Tuo kirkkaus oli kirkkaampi kuin aurinko, mutta ei polttanut. Hänen läheisyydessään oli valtavan hyvä olla. Sain oikein uppoutua Hänen rakkauteensa. Olisin voinut ja halunnutkin jäädä sinne. Minulta kuitenkin kysyttiin, haluaisinko mennä takaisin maanpäälle? Vastasin, että jos se on Jumalan tahto, minä menen. Niinpä Jumalan tahto tapahtui, kun minä tulin maanpäälle takaisin.

Pauli oli saanut rukoillessaan varmuuden Eilan toipumisesta. Hän piti siitä kiinni, vaikka oli annettu useita varautumisia ja synkkiäkin ennusteita tilanteen vakavuus ja realiteetit huomioiden. Näiden mukaan Eila ei tule kävelemään koskaan, vaan jää vaikeasti vammaiseksi ja toisten autettavaksi. Hän ei tule koskaan nielemään, vaan ravinto tulee menemään letkun kautta. Lääketieteelliset realiteetit olivat, että Lukinkalvon alainen valtimosuoni oli repeytynyt ja rajun paineen voimasta oli tullut laaja-alainen aivovaurio. Oikea aivopuolisko oli painunut kasaan vaurioituen pahoin. Keskiaivot olivat vaurioituneet ja aivorunkoon oli tullut lääketieteellisesti arvioituna parantumattomat vauriot, jotka vaikuttavat elintoimintoihin, koska siellä hermokeskukset sijaitsevat. Vasemmalla aivopuoliskolla oli myös vaurioita. Yksikään näistä synkistä ennusteista ei ole toteutunut. Aivot ovat tänään ennallaan ja vauriokohdat hävinneet. Kolme kuukautta tapauksen jälkeen Pauli oli lääkärin vastaanotolla. Lääkäri, joka oli tutustunut Eilan sairauskertomukseen, vahvisti Eilan henkiin tulon. Hän totesi Eilan toipumisen kokonaisuudessaan olevan ihmeen. Nähtyään selostuksen ja aivojen kuvauksissa esille tulleet erittäin vakavat vauriot, hän oli tehnyt mielessään arvion Eilan tulevaisuudesta ja sanonut sen toisillekin: Vaikka Eila on nyt elossa, hän tulee jäämään loppuelämäkseen vuoteeseen korisemaan. Ei ole edellytyksiä normaaliin elämään. Toipuminenkin on ihme. Pauli mainitsee viiden kuukauden kuluttua tapauksen jälkeen tehdystä viipalekuvauksesta. Siinä havaittiin, että aivorungossa parantumattomiksi luokitellut vauriot ovat osittain hävinneet. Kaikki loput vauriot hävisivät myöhemmin. Tästä tietoisena lääkäri toteaa: Niiden on ollut pakkokin hävitä, sillä jos näin ei olisi tapahtunut, nuo synkimmätkin ennusteet olisivat toteutuneet. Lääkäri katsoi silmiin ja kysyi: Eikö se ole hyvä, että näitä ihmeitäkin tapahtuu joskus.

Eilan toipuminen alkoi nollatilanteesta. Nyt hän tekee lähes kaikenlaista. Ajokorttia ei vielä ole ja toipuminenkin jatkuu. Pauli on tiennyt ja nähnyt tämän toipumisen koko ajan. Muiltakin tahoilta toipumista tukevia vahvistuksia on tullut. Eräs lääkäri, joka rukoilee sairaiden puolesta, oli kotonaan rukouksessa ollessaan nähnyt näyn: Pään leikkauksessa oleva sisar selviää, sillä Jeesus on mukana leikkauksessa. Kun tieto Eilan kuolleesta heräämisestä levisi eri puolille Suomea ja rajojen ulkopuolellekin, viestejä alkoi tulla. Ympäri Suomea on ihmisiä tullut uskoon. Tämä tapaus on herätellyt ja kosketellut. Paulille tulee hyvin monia puhelinsoittoja, joissa tuntemattomat ihmiset tunnustavat syntejään ja haluavat luovuttaa elämänsä Jeesukselle. Pauli kokee tehtäväkseen rukoilla heidän kanssaan ja julistaa katuville synnit anteeksi Jeesuksen nimessä.

Pauli kertoo näiden kokemusten ravistelleen häntä rajusti: Minua puhuttelee yliluonnollinen kokemus, kun rukoillessani koin väkevästi, että puhuin persoonalle ja minua kuunneltiin tarkkaan. Toinen ravisteleva asia on, että rukoukseeni reagoitiin ja tehtiin rukoustani koskevia päätöksiä. Eilalta kysyttiin, haluaako hän maanpäälle. Hänelle annettiin mahdollisuus valita. Jumala kunnioitti hänen valintaansa. Kuten Raamattu opettaa, meillä on vapaus valita joko sielumme pelastus tai hyljätä Jumalan kutsu parannukseen. Uskonkin näin, että jos Eila olisi kieltäytynyt, hän ei olisi elossa. Kaikki nämä tapahtumat ovat laittaneet minut kaikkivaltiaan totuuden eteen ja vahvistaneet myös uskoani. Puhuttelevaa on, että sekä Paulin että Eilan isällä oli tieto Eilan maanpäälle tulosta. Näihin asioihin ei ole vastauksia, eikä tarvitsekaan olla. Jumala on tehnyt ihmeen ja kilvoittelumme yhdessä jatkuu.

Eila kokee, että hänet lähetettiin takaisin kertomaan Jumalan valtakunnasta ja sen todellisuudesta siksi, että ihmisiä voisi pelastua. Näinhän alkoi tapahtua jo Eilan ollessa sairaalassa. Tämä kaikki on osoittanut Jumalan ihmeiden todellisuuden. Pauli toteaakin: En pelkää uskoa ihmeisiin. Näiden kokemusten jälkeen ei ole ongelmaa uskoa ihmeisiin, vaan kaikki on mahdollista. Nyt he toteavat yhdessä: Elämme Jumalan tahdossa ja Jumalan valtakuntaan olemme menossa. Toivomme muitakin mukaamme. Elämme nyt täysin uudenlaista elämää. Kalastamme ihmisiä Jumalan valtakuntaan ja tulemme käymään kuhaverkoillakin. Jumalan tahdossa mennään eteenpäin, ja usko on vahvistunut valtavasti.

Nyt Pauli ja Eila kysyvät rohkeasti Sinulta: Onko asiasi kunnossa Jumalan kanssa. Usko Herraan Jeesukseen ja anna elämäsi Hänelle. Pyydä syntejäsi anteeksi Jeesuksen tuoman sovituksen tähden ja Jeesuksen nimessä. Sinäkin olet silloin matkalla Jumalan valtakuntaan kanssamme.

Siilinjärvellä 18.3.2022 Eila ja Pauli Kärki Puh. 044 597 8479 pauli.karki@svk.fi

Onnellisia ne, jotka saavat voimansa sinusta, ne, jotka kaipaavat pyhälle matkalle. Ps.84:6

 

Mitä lähempänä kristitty on Jeesusta, sen huonommaksi hän itsensä ymmärtää.

 

Luin internetistä uutisen ystävästäni, joka oli kuollut väkivaltaisesti. Hänet oli murhattu, paloiteltu ja poltettu, niin tappaja oli kertonut. Teosta oli luettu lähes kymmenen vuotta linnaa. Yritin muistella ystäväni kanssa vietettyjä hetkiä ja mieleeni nousi monta antoisaa tapaamista. Olimme pitäneet useita hengellisiä tilaisuuksia, ystäväni oli yöpynyt meillä ja puhunut seuroissa. Sitten tuli mieleen eräs kamala juttu, jonka ystäväni kertoi tapahtuneen aikoinaan eräällä vanhalla koululla. Ystäväni asui siellä perheineen ja piti hengellisiä kokouksia säännöllisesti. Sitten perhe muutti pois toiselle paikkakunnalle. Koululle tuli asumaan mies, joka vihasi kristittyjä. Ystäväni oli tehnyt pihalle suuren puisen ristin Jeesuksen kunniaksi ja jättänyt sen siihen lähdettyään. Uusi asukas raivostui ristiin ja poltti sen. Myöhemmin kävi niin, että samainen koulu tuhoutui tulipalossa ja mainittu mies paloi sen mukana.

 

– Näin syntisenä Herra, mun täytyy vaeltaa, kirjoitti aikoinaan Niilo Tuomenoksa. Tämä vaellusvirsi on sittemmin jakanut kristikuntaa, kun monet eivät halua sitä laulaa sen negatiivisen sävyn vuoksi, mutta toiset samaistuvat sen sanomaan omakohtaisesti. Olisi paljon helpompi elää, jos synnin todellisuus olisi arkipäivää uskovankin elämässä. Luullaan, että vähäinen synnistä puhuminen olisi pyhyyden lisääntymisen merkki. Siihen lisätään vielä mielellään ylistys ja hyvistä asioista puhuminen, positiivisuus. Ei mainita ahdistusta, epätoivoa, raihnaisuutta, masennusta. Niin saadaan hyvän kristityn mitaksi näyttävä, hymyilevä, vaivaton triathlonisti. Mutta Raamatun mukaan, mitä lähempänä kristitty on Jeesusta, sen huonommaksi hän itsensä ymmärtää. Armon käsittämisen yhteydessä synnintunto syvenee koko ajan.

 

En paremmaks voi tulla, en pyhäks ollenkaan,

vaan kuitenkin oi Herra, sun käsiis jäädä saan.

 

Venäläisessä laulussa sanotaan: ” Joskus saan, niin murhemielin tunnustaa mä lankesin. Synti vei mun mukanansa, kun valvoa mä unohotin.” Hyvä havainto, joka kertoo kristityn tajunneen ongelmiensa todellisen syvyyden ja lähtökohdan. Monet, jotka elävät synnissä, eivät tiedä sitä itse, eivät ole sitä myöskään valmiit tunnustamaan, eikä pois panemaan. He viihtyvät siinä ja kypsyvät omassa mehussaan kuin syöttöporsaat kermakastikkeessa. Synnintunnon herättyä pitäisi ihmisen tietysti heti kiiruhtaa Vapahtajan luo, anoen, etsien ja kolkuttaen. Miksi siis synti vie mukanansa itse kutakin? Siihen on helppo vastata. Synti ei tunnu miltään tekijästään, hän ei tunne sitä, eikä käsitä älyllään tai tahdollaan tekevänsä väärin Jumalan edessä. Fariseuksien tavoin hän jopa pyhittää pahuutensa vetoamalla rakkauteen ja hyviin tekoihin, lainkuuliaisuuteen ja yleiseen mielipiteeseen. Mutta vasta Jeesuksen luo palatessaan ihminen voi laulajan tavoin ymmärtää, mistä hän on pelastunut, kun on uudistunut uskossaan.

 

Oma herätykseni oli raju, kun Jumala näytti minulle, millainen olen ilman häntä. Kokemus oli tuskaisen tyrmäävä. Hän näytti minun senastisen elämäni kuin filminauhalla pikakelauksella ja se oli yhtä mustaa pötköä kaikki. Se oli kuin valottamaton filminauha, ei mitään hyvää, ei lainkaan valoa. Kaikki vain hävettävää elämää, jota oli eletty ilman Jumalaa. En edes tiedä, kuinka kauan tähän kokemukseen meni aikaa, mutta sen muistan, että sen jälkeen Herra antoi minulle syntien anteeksiantamuksen ja sen kanssa taivaallisen rauhan. Olin siinä huoneessa yksin, enkä kuitenkaan yksin, Jeesus oli kanssani, vaikka en vielä tuntenut häntä.

 

Sä rohkeaksi hoidat ja uskon vahvistat,

hiljennät levottoman, murheessa lohdutat.

Sä kurjan ilo riemu, ja taivas syntisen.

Sua itkuissani kiitän, viritän virren sen.

 

Nykyajan myönteiset profeetat ovat jatkuvasti kysyttyjen maineessa ja heille markkinat ovat avoimet. Heidän ennustuksiaan kuunnellaan, heillä on paljon seuraajia ja ihailijoita. Heidän sanomansa on aina myönteinen, ystävällinen ja armahtava. He eivät tuomitse ketään, eikä heidän sanomassaan ole lain vaatimusta, eikä kuoleman uhkaa. Siinä ei korosteta Raamatun vakavaa sanaa, eikä Jumalan pyhyyttä. Jokaiselle ajalle löytyy tätä tarjontaa. On kuin Israelissa aikoinaan. ”Mutta Joosafat sanoi Israelin kuninkaalle: ”Kysy kuitenkin ensin, mitä Herra sanoo.” Niin Israelin kuningas kokosi profeetat, noin neljäsataa miestä, ja sanoi heille: ”Onko minun lähdettävä sotaan Gileadin Raamotia vastaan vai oltava lähtemättä?” He vastasivat: ”Lähde; Herra antaa sen kuninkaan käsiin.” 1.Kun.22:5-6. Sehän kuulosti hyvältä ja jumalalliselta, taivaan valolta, menestyksen uskonnolta? Se oli kuin ääni kansan syvistä riveistä, suuren enemmistön mielipide? Mutta sitten paikalle tuotiin yksi totuuden puhuja, profeetta, joka ei julistanut hyvää? ”On täällä vielä mies, jolta voisimme kysyä Herran mieltä, mutta minä vihaan häntä, sillä hän ei koskaan ennusta minulle hyvää, vaan aina pahaa; se on Miika, Jimlan poika.”1.Kun.22:7. Hänellä oli toisenlainen viesti Herralta tähän tilanteeseen. Sanoman kuultuaan he löivät häntä ja heittivät vankilaan vastustaen kaikin tavoin Jumalan antamaa ennustusta. Ja niin käy edelleen, luonnollinen ihminen ei koskaan ota vastaan Herran sanaa, eihän sillä ei ole siihen edellytyksiä.

 

”Sillä aika tulee, jolloin he eivät kärsi tervettä oppia, vaan omien himojensa mukaan korvasyyhyynsä haalivat itselleen opettajia ja kääntävät korvansa pois totuudesta ja kääntyvät taruihin.” 2.Tim.4:3-4. Jumalan sanan julistajilla on aikamoinen vastuu olla Herralle kuuliaisia oman etunsa kustannuksella. Moni on valmis myymään Jeesuksen, suosion ja rahan tulon tähden. Oma hyöty ja maine kiilaavat Kristuksen edelle. Omat himot näyttelevät siinä suurta roolia, ja niitä riittää pilvin pimein. Ihmiset eivät tahdo luopua synnistä, vanhasta elämästään, ystäväpiiristään, pimeyden vallasta, mutta he haluavat Kristuksen olevan heidän palvelijansa. Kelpaako siis uskossa vaeltava oikein mihinkään tai kenellekään? Kuka haluaa semmoisen kaveri, kuka kehua tuntevansa hänet?

 

Herran sana varoittaa syntistä, ettei tämä menisi ansaan, eikä pysyisi pimeässä, eksyksiin ja ikuiseen tuhoon. Mutta on paljon ihmisiä, jotka eivät ota sitä sydämeensä ja elämäänsä. He vain olkaansa kohauttaen ajavat sammutetuin lyhdyin ilman rauhaa, ilman toivoa, ilman armoa. Hebr.4:2. ”Sillä hyvä sanoma on julistettu meille niinkuin heillekin; mutta heidän kuulemansa sana ei heitä hyödyttänyt, koska se ei uskossa sulautunut niihin, jotka sen kuulivat.” ”….ettei teistä kukaan synnin pettämänä paatuisi;” Hebr.3:13

 

Mä mato vain ja savi oon huono sotija.

Kiusoissa taisteluissa mun täytyy sortua,

jos et sä Kristus, Herra, mua auta vahvista –

vaan autathan, oi auta, voimallas pueta.

 

Isä meidän….anna meille meidän syntimme anteeksi….

Oi, jospa jo vain siellä oisin sun luonasi, Vapahtajain!

 

1.Oi, yhteys autuas, lohdullinen, kun keskellä vaivojen, 

ahdistusten mä pyhien joukkoon kuulua saan, kun siellä sija mullekin valmistetaan! 

Oi, jospa jo vain siellä oisin sun luonasi, Vapahtajain!

 

2. Oi, autuas on side uskovaisten, kuin liittävi uskossa Jeesukseen; 

Mutta Jeesus, sä itse oot autuutenani, Täältä tuskista luoksesi aina halajan! 

Oi, jospa jo vain siellä oisin sun luonasi, Vapahtajain!

 

3. Kuin autuasta taivaassa, kun kokonaan, sydämeni synnistä puhdistetaan! 

Täällä alhaalla keskellä kiusausten Mua synti se sortavi ahdistaen. 

Oi, jospa jo vain siellä oisin sun luonasi, Vapahtajain!

 

4. Niin, auta sä, Herra, mua taistelussani Ja vahvista uupuissa uskallustani, 

että toivo tuo ainian tallella ois ja pelon se poistaisi ja lohtua lois! 

Oi, jospa jo vain siellä oisin sun luonasi, Vapahtajain!

 

5. Oi, jos mitä antanet tai otat pois, suo vain, että Henkesi luonani ois, 

niin tyydyn mä hiljaisena vartoamaan, siksi kunnes sun luoksesi tulla mä saan. 

Oi, jospa jo vain siellä oisin sun luonasi, Vapahtajain!

 

Liina Sandel Hlv.

2.Kor.5:19. Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan.

 

Ei tullut taaskaan ylennystä eikä tunnustusta itsenäisyyspäivänä ja olisiko ollut syytäkään? Ne, jotka ovat saaneet semmoisia, voivat sitten siirtää saavutuksensa jälkipolvelle, sillä kuoleman jälkeen niistä ei ole enää merkitystä. Jeesus on luvannut pitää omistaan huolta ja antaa pelastetuille kruunun ja valkoiset vaatteet. Eivät ne näy tänään, mutta kerran kirkkaudessa, uskovien ylentämisjuhlassa ollaan parhaat päällä Herraa ylistämässä ikuisesta voitostaan. Siellä armahdetut syntiset saavat kuulla suuren tunnustuksen: - Tulkaa minun Isäni siunatut!

 

Eräs vanha saarnamies kertoi  aikoinaan omasta kutsumuksestaan:

 

- Oli vuoden 1918 talvi ja raskaan sisällissodan aika. Olin tuolloin parin vuosikymmenen nurkilla oleva työmies ja asuin kotipitäjässäni Leppävirroilla. Alkoi sota ja enempiä ajattelematta liityin punakaartiin ja sain kiväärin käteeni, jolla tosin en ampunut ainoatakaan laukausta. Sota Varkauden suunnalla loppui alkuunsa ja eräänä päivänä huomasin olevani vankina monien muiden sotaan lähteneiden kanssa. Ensimmäinen yöni vankina vapisutti minua sydämen syvyyksiä myöten. Kun aamu vihdoin valkeni, itkin niin paljon kuin jaksoin, sillä tunsin sanomatonta kiitollisuutta, että sain nähdä vielä kerran auringonnousun.

Pian jouduin toisten mukana kenttäoikeuteen. Kauaa ei kulunut, kun päätös oli valmis. Minä, joukon nuorimpia, sain kuten toisetkin, kuolemantuomion. Vaikeata on kuvailla miltä tuntuu, kun äkkiä, melkein yllättäen joutuu kasvokkain kuoleman kanssa.

 

Odottelimme kolkon yön aamunkoittoa, jolloin lähtömme hetki löisi. Se oli synkkä yö, jonka karmeita tunteja yritti kukin "tappaa" omalla tavallaan. Katkeruus, masennus, viha ja kostonmieli liikkui kuolemanhuoneen katon alla. Olin ehkä monista muista poikkeus. Sinä odotuksen yönä jouduin Jumalan puhutteluun. Olinhan ollut kristillisyyden harrastaja. Olin kulkenut seuroissa, aloitellut virsiä rovasti Karhun kokouksissa ja liikkunut lähellä hengellisiä totuuksia. Lisäksi minulla oli tallella kodin runsas hengellinen perintö. Kaikki tämä vaikutti, että tässä viimeisellä portilla halusin saada tilini selväksi Jumalan kanssa. Mutta sepä olikin ylen vaikeaa. Sydämessäni löivät suuret ristiaallot ja tässä myrskyssä en millään löytänyt tietä armollisen Vapahtajan luokse. Kaikki synnit, hamasta lapsuudesta asti nousivat mieleeni ja pahat tekoni todistivat yhteen ääneen että sellaisella miehellä ei ole mitään iankaikkisen elämän toivoa. Kolkko kadotus on edessä.

Kuka tahansa voi käsittää, että niin synkeässä pimeydessä on ihminen lähellä epätoivon rajaa. Edessä on kylmä kuolema kiväärinpiippujen tuntuman päässä ja sen takana iäisyys, jossa sielläkään ei ole armollista Jumalaa.

 

Verkkaan rupesivat lähenemään aamun tunnit. Paljon ei puhuttu, sillä kukin kääriytyi omaan ahdistukseensa odottamaan kuolemaa ja tuskallista viimeistä minuuttia.

Äkkiä aukeni ovi ja kaikki vavahtivat. Tulija oli tuttu mies, rovasti Karhu. Lienee ollut raskas hänellekin tämä julma aamu. Rovastilla oli miehille asiaa.

- Teidän lähtönne on nyt tästä ajasta edessä. Oletteko valmistuneet viimeistä matkaa varten?

Jotakin tuon tapaista pappi puhui.

Heti kun hän oli lopettanut, avasin suuni ja sanoin:

- Minä en ole valmis kuolemaan. Synnit painavat tuntoa ja minä haluaisin kohdata armollisen Vapahtajan ennen kuin minun pitää kuolla.

Rovasti katsahti minuun, tuttuun mieheen, joka oli ollut virrenveisaajana hänen tilaisuuksissaan. Hän ei, kuten toivoin, ruvennut keskustelemaan kanssani. Sanallakaan hän ei opastanut minua taivaan tielle. Hän tarttui yllättäen olkapäästäni kiinni ja johdatti toiseen huoneeseen, jossa kenttäoikeus oli koolla. Vietyään minut tuomarin eteen, hän sanoi:

- Tällä miehellä on teille vielä asiaa.

Tuomari katsahti minuun ja kysyi asiaani.

Aloin puhua. Sanoin, että kun minun nyt pitää kuolla, niin en uskalla astua iankaikkisuuteen, jollen ensin saa kohdata Vapahtajaa ja saa äänellistä synninpäästöä. Sielunasiani ovat sekaisin ja minua peljättää, jos täytyy tällaisessa mielentilassa, ilman uskoa ja toivoa kuolla.

Hämmästyin muutamien yksinkertaisten sanojeni vaikutusta. Sahanhoitaja, minulle hyvin tuttu mies, joka oli kenttäoikeuden jäsen, itki. Tuomari, samoin kuin muutkin oikeuden jäsenet, pyyhkäisivät silmäkulmaansa. Näytti, että synnin murheeni ja sielunhätäni tuli heille täydellisenä yllätyksenä. He olivat joutuneet vaikeaan tenttiin. Rovasti oli uskonut kuolemaantuomitun nuorukaisen sielun hoitamisen kenttäoikeuden tehtäväksi. Mutta kuinkapa he osasivat tällaista asiaa hoitaa, kääntymättömiä miehiä kaikki?

Seisoin siinä kalvakkana tuomioni paikalla. En pyytänyt armoa, en tuomioni muuttamista. Pyysin vain, että minut johdatettaisiin uskoon ennen kuolemaa. Tuomari katseli pöytää ja selaili papereitaan. Näytti, että hän mietti. Lopulta hän nosti katseensa ja silmäsi minua ja sanoi:

- Minä huomaan teissä tapahtuneen suuren mielenmuutoksen. Tämän vuoksi teidän kuolemantuomionne täytäntöönpano siirretään toistaiseksi ja minä tulen lähettämään eversti Kalmille Kuopioon anomuksen, jossa anon teidän kuolemantuomionne muuttamista vankeudeksi.

 

Asia oli loppuunkäsitelty. Minut siirrettiin toiseen huoneeseen. Se kuusimiehinen ryhmä, jonka mukana minunkin elämäni piti päättyä, marssi pian tuomionsa paikalle. Minä sain armon elää.

Siitä aamusta lähtien en päässyt enää Jumalasta irti. Alkoi pitkä tie vankileiriltä toiselle, lopuksi Hennalan kovaan kouluun. Mutta niin kuin Herra oli Joosefin kanssa vankihuoneessa, niin hän oli minunkin kanssani. Vielä vankilassa ollessani en oikein päässyt kiinni evankeliumin täydestä kirkkaudesta, mutta taivaasta johdettiin tielleni julistajia, jotka opastivat minut kyselevän nuorukaisen pimeydestä valoon ja epäilyksistä uskon kirkkauteen.

 

Nyt on sitten elämän ilta. Vaellukseni tiellä kuljen kahdeksatta vuosikymmentä. Lähes puoli vuosisataa on ajastani kulunut evankeliumin saarnaajana. Olen onnellinen, että olen saanut olla siinä virassa. Käsitän, että olin niin kovakorvainen ihminen, että Herran piti käyttää näin lujaa kättä, jotta Hän olisi saanut kädensijan sielustani. Jumalallahan on oma tiensä kutakin ihmistä varten. Muutamat Hän saa kiinni kauniilla ja lempeällä armon sanalla ja nämä juoksevat nopeasti rakastavan Vapahtajan paimensyliin. Joku toinen ei lähde liikkeelle tällä tavalla. Jumalan täytyy käyttää ruoskaa, antaa riimunvartta, kuten Paavo Ruotsalainen sanoo, kuvaillessaan taivaallista johdatusta omalla kohdallaan. Minä kuulun niihin, jotka Jumalan kurituksen alla ovat tulleet kiinniotetuiksi.

Jeesuksen mieli ja sydän sinuun palaa, Hän sinun kanssasi yhdistyä halaa.

 

Hjalmar Lax oli maallikkosaarnaaja ja kirjailija, joka syntyi Tammelassa 1861. Myöhemmin muutti Poriin ja sitten Kylmäkoskelle ja sieltä Tampereelle ja vielä Pohjanmaalle. Hän kuoli Kaskisissa 1949. Hänellä oli kahdesta avioliitosta (ensimmäinen vaimo kuoli 31 v.) yhteensä viisitoista lasta, joista osa kuoli jo pieninä. Hän kirjoitti pikku kirjasia (Häämatkalla, Saatanan sitominen, tuhatvuotinen valtakunta ja ijäiset häät, Poimintoja K. E. Salosen "Lihanpyhyys" nimisestä kirjasta, Herran lahja : rampa Mefi-Boset molemmista jaloistansa, Langenneet enkelit : Juudaan epistolan selitys, Välipaloja. 1 ja 2, Kuoleva soturi : muistosanoja Simon Bärlund-vainajasta, Waskimeri : 2 Mooseksen 30 luku, Öljypuun lehtiä raadollisille, Mitä on rakkaus?, Viisaat ja tyhmät : kymmenestä neitseestä, Rikas kuningas ja talouden hoitaja, Erooko kirkko valtiosta). Lax kiersi julistamassa autuuden sanomaa, Kristuksen evankeliumia kansan keskuudessa. Eräässä Hlv laulussaan hän runoilee:

 

1.Ystävää ei niin hellää ole toista Kuin hän, mi saapui taivaan asunnoista.

Hän, Jeesus, yhtyi meidän verehemme, Velkamme maksoi armon saadaksemme.

Sellainen Herra on nyt veljemme Ja Ylkämme.

 

2.Hän on niin hyvä, rakas Vapahtaja, Luotansa pois hän yhtäkään ei aja.

Synnissä kuolleet saattaa heräämähän, Kääntyneet auttaa uskonelämähän,

Puhdistaa heitä aina Hengellään Ja verellään.

 

Asuimme aikoinaan Kymenlaaksossa Vehkalahden Husulassa kerrostalossa vuokralla seitsemän vuotta. Yläkertaan muutti uusi perhe naapuriksemme. Asukkaita oli vaihtunut aika usein ja kaikilla oli ollut jokin sosiaalinen ongelma. Eräältä perheeltä oli palanut talo, toisella oli ollut suuri vesivahinko, jne. Tämä uusi perhe oli asunut muutaman viikon talossa, mutta he kävelivät tavatessamme meidän ohitsemme ilmeettömästi tervehtimättä. Se oli kummallista. Jatkoimme kuitenkin vaimoni kanssa ystävällisiä tervehdyksiä ja pian naapurimme alkoivat vastata niihin.

 

Myöhemmin selvisi, että heidän katkera elämäntilanteensa oli vaikuttanut asenteeseen; konkurssi oli vienyt omaisuuden ja heittänyt heidät kunnan elätiksi. Loistava, rikas elämä oli ajautunut karille ja edessä oli köyhyys ja häpeä. Eräänä pakkasaamuna miehen auto ei lähtenyt käyntiin ja hän tuli lainaamaan meiltä jatkojohtoa. Lähdin ulos auttamaan häntä. Sen aamun jälkeen olimme hyvät ystävät. Kun sitten teimme muuttokuormaa ja palasimme takaisin Hämeeseen, mies istui pihalla hyvästeli meitä haikeana hyväksyvästi.

 

3.Syntinen, kuule! Hetkes nyt on sulla, Huomenna kenties myöhäistä on tulla.

Oi, ota sellaisena armo vastaan, Köyhänä, syntisenä ainoastaan.

Sun vikas, puuttees, syntis kaikki tuo Jeesuksen luo!

 

4.Itseäs kaunistamaan älä ryhdy, Jeesuksen seuraan kurjana vain yhdy.

Itsessään hurskaat eivät armoon taivu, Hengessä köyhäksi siis eessään vaivu.

Rikkaasti suo hän silloin lahjojaan Ja armoaan.

 

Mielen tasapainoon pääseminen on joskus vaikeaa, kun sisällä myllertää syyllisyys, pelko, katkeruus ja epätoivo. Silloin meitä uskovia tarvitaan, että maailma pelastuisi. Emme saarnaa, emme tuomitse, vaan elämme toivoa tuoden. Jos kukaan ei tiedä sinun olevan uskova muuten kuin sanojesi tähden, niin ole hiljaa. Maailma on täynnä turhaa meteliä, huutoa, puhetta, uutisia, suunsoittoa, väkivaltaa ja mahtailua. Mutta kaiken hälinän keskellä kulkee hiljainen Kristus, joka puhuu hiljaisesti särkyneille sydämille.

 

Suuri Jumalamme on meidän kanssamme, hän luo uskoa sanansa välityksellä. ”Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kannattavat iankaikkiset käsivarret” 5.Moos.33:27. Jumalan suuruus ilmenee käytännössä, hänellä on kädet kuin ihmisellä. Hän ojentaa ne turvaksemme. Hän kantaa seurakuntaansa, jota hän rakastaa. Ne ovat Jeesuksen kädet, joissa ovat haavojen arvet. Niillä on ostettu ihmiskunta synneistä vapaaksi Golgatalla.

 

Jumalan käsivarret ovat vahvat ja kantavat. Niille sopii nostaa rukouksen käsivarsin myöskin kärsiviä lähimmäisiä, sairaita omaisia ja pelastumattomia naapureita. Jos elämäämme kannattavat Jumalan iankaikkiset käsivarret, niin olemme turvassa. Kärsivät lähimmäiset ovat Jumalan mahdollisuus evankeliumille. Kuka tahansa voi pelastua, kun uskoo Jeesukseen.

 

Mutta Herra on myös Henki ja siksi hänen vaikutuksensa on näkymätöntä ja silti tuntuvaa. Uskova kantaa Herraa sydämessään, kodissaan, työssään, matkoilla, päivällä, yöllä, kirkossa, kadulla. Toisiin lähimmäisiin se vaikuttaa vetoavasti, toiset tulevat levottomiksi, jotkut vihastuvat peräti. Jeesus vaikuttaa uskovissa sanoittakin, silloin kirkkauden Henki lepää meidän päällämme.

 

5.Syntisi tunnusta, käy joutuisasti Uskossa armoistuimelle asti.

Näin sano pyytäin anteeksantamusta: "Tuhlaajapoika anoo armahdusta,

Sieluuni synkkään anna valosi, Jeesukseni!"

 

6. Jeesuksen mieli, sydän sinuun palaa, Hän sinun kanssas yhdistyä halaa.

Oi, anna vastarakkautta hälle, Uskossa lausu sielus ystävälle:

"Sun olen elämässä, kuolossa, Halleluja!"

 

Siunaa, Herra, naapureitamme ja niitä ihmisiä, jotka asuvat tällä paikkakunnalla. Kiitos, että olet ikiaikojen Jumala minullekin, turvallinen, vahva ja viisas. Kiitos, että sinun iankaikkiset käsivartesi kannattavat minua tänään. Anna Hyvän Paimenen sanoma toteutua meillä tänään: "Ja kun hän tulee kotiin, kutsuu hän kokoon ystävänsä ja naapurinsa ja sanoo heille: 'Iloitkaa minun kanssani, sillä minä löysin lampaani, joka oli kadonnut." Luuk.15:6.

Taivaista sointua kuulla jo voin, kauneimmin lauluni taivaassa soi. Sieltä on poissa kyynelten vuo ja kaikki matkani vaikeudet nuo.

 

Tapasin työurani aikana useamman kerran Jaana Toivosen, joka lauloi Konnakuorossa. Hän oli mielenkiintoinen Jumalan lapsi, jolla oli värikäs ja sekoileva elämäntausta. Teimme aikoinaan 90-luvulla Kotkan rukoushuoneella yhden videonkin hänen lauluistaan ja todistuksestaan. Hän kuoli nuorena. Tässä ote hänen elämänkerrastaan ja linkit lauluun ja todistukseen:

 

Pari kuukautta kestänyt kihlaus kuitenkin päättyi, mutta Jaanan kiertue jatkui. Hän pestautui Norjaan kalatehtaan työläiseksi.

Tiiviistä urakkatyöstä hän sai ison rahatukun. Se hupeni äkkiä Jaanan vauhdissa.

Jälleen tuhlaajatyttö palautettiin kotiin sairaalakierrokselle.

Jaanan elimistö lähetti hätämerkkejä veristen oksennusten muodossa. Erään itsemurhayrityksensä jatkohoitovaiheessahän sai sisätautiosastolla huonetoverikseen Dorkaksen. Tyttö oli hyvin sairas. Hänen munuaisensa olivat lakanneet toimimasta. Hän ei silti valittanut, vaan nosti valoisalla olemuksellaan Jaanankin mielialaa. Dorkaksen ja Jaanan huoneesta alkoi kuulua laulua ja kikatusta.

- Dorkas varmaan vetää sisäänsä tosi vahvoja mömmöjä. Ei hän muuten jaksaisi olla noin iloinen sairauksiensa kanssa, Jaana arveli.

Hän kysyi Dorkaksen voimanlähdettä.

- Ei minulla ole mitään hätää. Saan levätä Vapahtajan sylissä, kuului selitys.

- Taas törmään uskovaiseen ihmiseen, Jaana hätkähti.

Dorkas kirjoitteli laulamisen lomassa runoja.

Jaana pyysi häneltä laulun sanoja, jotta voisi tehdä niinin sävelen kitaransa kanssa.

Dorkas rukoili Jumalalta sanoja tuohon lauluun.

Kului viikko, toinenkin. Eräänä yönä Dorkas huudahti:

- Nyt se tuloo!

- Mikä tuloo?

- No, se laulu.

Dorkas runoili ja Jaana kirjoitti muistiin. Sanat oli valmiiksi riimitelty. Samassa Jaana alkoi hyräillä sävelmää.

Taivaista sointua

Erämaan läpi kulkee kyynelten tie, mutt' kotiin kuitenkin kerran se vie. Taistoa, tuskaa täällä on vaan, riemuita pian mä kotona saan.

Taivaista sointua kuulla jo voin, kauneimmin lauluni taivaassa soi. Sieltä on poissa kyynelten vuo

ja kaikki matkani vaikeudet nuo.

Oi ihana, siunattu taivahan maa, kiitos kun sinne myös tulla mä saan. Armoa kaikki mit' matkallain soit, näin lähemmäksi mua itseäs toit.

Isä, nöyrä kiitos kaikesta sittenkin, tuskakin on ollut rakkauttas kuitenkin. Isä, kiitos myös armostas päivittäin ja voimastas, jonka niin suurena koin.

Tytöt lauloivat laulun heti tuoreeltaan. Ja toisenkin kerran.

Viidennellä kerralla laulu kajahti jo niin mahtavasti, että yöhoitaja, yökkö, tuli hyssyttelemään.

Tytöt löivät kättä päälle siitä, että jälkeenjäänyt tulee ensiksi kuolleen arkun ääreen laulamaan Taivaista sointua.

Dorkas kuoli ensin.

Hänen äitinsä Eini toivotti Jaanan tervetulleeksi laulamaan siunaustilaisuuteen.

Sade lakkasi ikkunan takana ja auringonsäteet valaisivat Dorkaksen arkun. Jaana lauloi vierellä. Hän tunsi Jumalan läsnäolon. Jeesukseen uskova ihminen oli perillä taivaan juhlissa. Sen riemun hän tunsi heijastuvan hautajaisiinkin.

Jaana Toivonen Taivaista sointua https://www.youtube.com/watch?v=gpy41_UgaEU

Jeesuksen todistaja Jaana https://www.youtube.com/watch?v=l6Dc1eBVkCs&t=54s 

Matt.13:49-50. Näin on käyvä maailman lopussa; enkelit lähtevät ja erottavat pahat vanhurskaista ja heittävät heidät tuliseen pätsiin; siellä on oleva itku ja hammasten kiristys.

 

Jo kohta saapuu Jeesus, tuo kunnian kuningas. Siis nosta silmäs, katso, jo saapuu Messias. Sä riemuitse, se päivä jo koittaa sittenkin, kun Vapahtajaas vastaan saat nousta pilvihin. SK.517:1

 

Lähellä on Herran suuri päivä

 

Tulevaisuuden uhkakuvia on määritelty:

Epidemiat ja pandemiat

Informaatiovaikuttaminen ja hybridivaikuttaminen

Kyberturvallisuus

Maastopalot ja suuret rakennuspalot

Maksamisen häiriöt

Myrskyt ja tulvat

Oma jaksaminen

Osallistuminen ja muiden auttaminen

Sotilaallinen konflikti

Sähkökatko

Säteilyvaara

Terrorismi

Tietoliikenteen ja viestintäyhteyksien häiriöt

Vaarallisten aineiden onnettomuus

Varautuminen taloyhtiössä

Vesikatko

Yhteiskunnan varautuminen

 

Ruotsin kirkko varautuu sotaan

 

Ruotsin kirkon hiippakuntien piispat lähettivät ohjeet varautumisesta sotaan kaikille maan 550 seurakunnalle. ”Valmistaudumme ohjeilla pahimpaan mahdolliseen skenaarioon”, sanoo Ruotsin kirkon hautauspalveluista vastaava Eva Årbrandt Johansson. Sotaan varautuminen on suunniteltu yhdessä Ruotsin puolustusvoimien ja yhteiskunnan turvallisuudesta ja varautumisesta vastaavan MSB-viraston kanssa. Syy ohjeisiin ja nopeutettuun varautumiseen on Venäjän ja Ukrainan välinen sota. Ruotsin kirkon ohjeitten mukaan seurakunnilla tulee olla haudat 5% Ruotsin väestöstä. Tämä  merkitsee noin puolta miljoonaa hautapaikkaa. Lisäksi seurakuntien on varastoitava polttoainetta krematorioitten pitämiseen käynnissä sekä tilattava lapioita haudankaivuuseen. Seurakuntien on myös varattava maa-alue vainajien kokoamispaikaksi. Mahdollisen sodan aikana sähköä ei välttämättä ole saatavilla, ja Internet ei toimi. Tämän varalta piispat ohjeistavat seurakuntia hankkimaan paperille painettuja hautakirjoja, joihin käsin kirjoittamalla merkitään kuolleet. Yksi Ruotsin kirkon tehtävistä on tallentaa kulttuuriperintöä. Piispojen ohjeissa seurakunnat määrätään valmistautumaan taiteen, kirkkohopeitten ja muun arvotavaran suojaamiseen. Näitä ohjeita Ruotsin kirkko ei tarkemmin avaa. Myös kirkkorakennukset kuuluu suojata, mutta Bernerstedtin mukaan on liian aikaista sanoa, miten tämä tapahtuu, ja mitkä kirkot priorisoidaan. Hautojen kaivaminen, krematorioitten toiminta ja vainajien käsittely vaatii käsipareja. Lisa-Gun Bernerstedt ei pidä mahdottomana, että Ruotsin kirkon tehtäviin määrätään työvelvollisia sodan syttyessä.

Sef.1:14. Lähellä on Herran suuri päivä, se on lähellä ja tulee sangen kiiruusti. Kuule, Herran päivä! Silloin sankarit haikeasti huutavat.
15. Vihan päivä on se päivä, tuskan ja ahdistuksen päivä, häviön ja hävityksen päivä, pimeyden ja synkeyden päivä, pilven ja sankan sumun päivä,
16. pasunan ja sotahuudon päivä varustettuja kaupunkeja ja korkeita muurinkulmia vastaan.
17. Minä saatan ihmiset ahdistukseen, niin että he kulkevat kuin sokeat, sillä he ovat tehneet syntiä Herraa vastaan. Ja heidän verensä vuodatetaan niinkuin tomu, ja heidän elinnesteensä niinkuin saasta.
18. Eivätkä voi pelastaa heitä heidän hopeansa ja kultansa Herran vihan päivänä: hänen kiivautensa tulessa kuluu koko maa. Sillä lopun, äkkilopun, hän tekee kaikista maan asukkaista.

Ps.84:6. Autuaat ne ihmiset, joilla on voimansa sinussa, joilla on mielessänsä pyhät matkat!

 

Jes.51:3. Niin Herra lohduttaa Siionin, lohduttaa kaikki sen rauniot, hän tekee sen erämaasta kuin Eedenin ja sen arosta kuin Herran puutarhan; siellä on oleva riemu ja ilo, kiitos ja ylistysvirren ääni.

 

Päiväseurat 21. marras 2024, klo 13.00

puhe Turkka Aaltonen

 

kahvitus, laulua, Sanaa ja rukousta

Ps.119:176. Minä olen eksyksissä kuin kadonnut lammas; etsi palvelijaasi, sillä minä en unhota sinun käskyjäsi.

 

Perusmummo

 

Luin lehdestä kuolemanilmoituksen, joka oli vähintäänkin mitäänsanomaton ja harhaanjohtava. Ehkä taustalla oli jälleensyntyminen, tyhjiinraukeaminen, jossa kuolemasta on tehty evankeliumi? Mutta nykyään voi tulla vastaan lähes mitä tahansa, ihmiskunta on täydellisessä pimeydessä ilman elävää Jumalaa, hänen valoaan, viisauttaan, sanaansa ja henkeänsä.

 

Kun mummot kuolevat

heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää

ja joistakin mummoista tulee puita

ja he humisevat lastenlastensa yllä,

suojaavat heitä sateelta ja tuulelta

ja levittävät talvella oksansa lumimajaksi heidän ylleen.

Eeva Kilpi

 

Keskuudessamme kulkee perusmummo ja hänet on helppo ohittaa häntä lainkaan huomaamatta. Hänen persoonansa joutuu jatkuvasti nuorempien aliarvioinnin kohteeksi. Hän ei ole saanut samanlaista koulusivistystä, eikä hän kykene ilmaisemaan sanoilla vaikeita nykyaikaisia termejä. Hän ei ymmärrä kieliä, eikä tiedä, mitä paikallisen betoniseinän graffitiin on tekstattu. Mutta hän tuntee Raamatun sanan ja Jeesuksen. Sen näkee jo hänen vapautuneesta hymystään. Hän kuuluu Kristuksen sotajoukkoon, Herra on itse hänet valtuuttanut ja aseistanut. Hän on Herran silmäterä. Hän on se uskollinen palvelija, joka vuosia on tehnyt työtä eri tehtävissä Jumalan vainiolla palkkaa pyytämättä. Hän on oppinut vaikenemaan ja odottamaan Herraa - hän on perusmummo. Raamattu vakuuttaa: Ps.68:12. Herra antaa sanoman, suuri on voitonsanoman saattajatarten joukko:

 

Perusmummo kansoittaa seurakuntien tilaisuudet. Hän istuu mielellään aina samassa vakiopaikassaan, samanlainen vaatimaton ilme kasvoillaan kuin aina. Hänellä on yllään se sama kolttu, jonka hän on tottunut pukemaan ylleen jo tuhanteen aikaisempaan kokoukseen. Siinä hän odottaa hiljaisena ja tyytyväisenä murua Herran pöydästä.

Puhujat eivät arvosta perusmummoa tarpeeksi, vielä vähemmän kirkon tilastomiehet, uudistajat ja idealistit. Heille mummo on taantumuksen merkki, muistutus kirkkohistoriasta. Evankelistat odottavat suuria yleisöjä ja nuoria ihmisiä. Ryppyisen mummon lämmin kädenpuristus ei maistu juuri miltään, ajatellaan, pitäisi olla joku kaunotar saarnamiestä haastattelemassa?!

Perusmummo kelpaa kyllä antamaan kolehtirahansa. Se onkin usein ainoa lohtu kokouksesta ihmiselle, joka näkee vain kulissit. Mummot ovat kyllä kiitollisia ja hiljaa istuvia kuulijoita. Heidän tarkkaavaisuutensa on aikoinaan erilaisessa kulttuuritilanteessa opittua. Heillä on jäljellä arvoja, toisten ihmisten kunnioittamisen taito ja Jumalan kunnioittamisen lahja. Herra on antanut heille armon lisäksi totuuden sanan, viisauden valintoihin ja uskon odotuksen, Jeesuksen. He ovat kansan rikkaimpia ilman maallista omaisuutta.

 

JUMALAN VALTAKUNNAN PYLVÄS

 

Jumala on nähnyt hyväksi rakentaa valtakuntansa perusmummoista. Sillä Hän ottaa ne, jotka ovat sydämestään Hänelle avoimet. Jumala käyttää perusmummoa hengellisen sodankäynnin taustapatterina. He ovat ne kotijoukot, huolto ja täydennys; suuret esirukoilijat, jotka edistävät maailman suurten kysymysten käsittelyssä ja ohjailussa, ovat Jumalan valtakunnan erityinen virkamiehistö.

Usein perusmummo on se, kylvää pieneen ihmiseen Kristuksen opin ensimmäiset alkeet. Perusmummo kun ei häpeä todistusta Kristuksesta. Hän antaa lahjaksi lähimmäiselleen hengellisen kirjan, joululehden tai hengellisen lehden vuosikerran. Hän odottaa läheisensä kääntymistä.

Israel-asia ja lähetysasia ovat lähellä perusmummon sydäntä. Hän järjestää myyjäisiä, leipoo pullaa ja kakkuja, tekee laatikoita ja piirakoita, eikä hänelle jää kuin hyvä mieli, kun kaikki vihdoin on ohi. Hänen kotinsa on auki toisille uskoville ja Herraa etsiville lähimmäisille.

 

Norjalainen sananpalvelija Albert Lunde kertoo elämänkerrassaan, että vanhemmilla on sovelias hetki puhua lastensa kanssa Jeesuksesta silloin kun heidän sanansa ovat ehdottoman määrääviä lapsiin nähden.

- Kuinka moni meistä, jotka olemme tänään uskovaisia, muistaakaan niitä ensimmäisiä sanoja Jeesuksesta, jotka istutettiin sydämiimme lapsuusvuosina ja on vanhemmilleen siitä kiitollinen!

- Monet vanhemmat ovat ikävä kyllä antaneet sopivan ajan mennä ohitsensa, eikä sitä voi koskaan millään hinnalla ostaa takaisin. Sinä voit itkeä katkerasti ja sanoa: - Oi, jospa lapseni olisi uudestaan pieni! Nyt tiedän; mitä tekisin. Mutta aika on mennyt eikä koskaan palaa!

- Muistan hyvin, kun itse olin pieni poika ja äitini kertoi käsivarsi kaulallani Jeesuksesta ja

Raamatun tapauksia. Ennen lopettamistaan hänellä oli tapana kysyä minulta: - Albert, kun

tulet suureksi, tahdotko sinäkin silloin olla Jeesuksen oma? Kuinka usein katsoinkaan

äitiäni silmiin ja vastasin: - Kyllä, äiti, kyllä minä tahdon! Tämä oli äidille soveliain aika

todistaa Herrasta.

 

NE JUMALAN SUURET

 

Takavuosina Neuvostoliitossa oli yleistä, että perusmummot kansoittivat kokoukset. Heillä ei ollut enää mitään menetettävää ja yhteiskuntakin katsoi heidät täysin vaarattomiksi. Ajateltiin, että kristinusko sammuu, kun mummot kuolevat. Heidän lapsensa eivät saaneet osallistua kokouksiin. Monet heistä olivat leskiä, heidän miehensä olivat kuolleet Siperiassa, sodassa tai liian raskaassa työssä. He veisasivat tuttuja virsiä ja lukivat käsinkirjoitettuja Raamatun tekstejä. He rukoilivat Neuvosto-Venäjän puolesta ja nyt me näemme seuraukset heidän uskollisuudestaan. Jeesus elää nuorten ihmisten sydämissä, heillä on todistus Jumalasta ja elävä evankeliumi.

 

Israelissakin oli aikoinaan perusmummoja, joiden varaan Jumala oli ajatellut suuria: "Ja oli naisprofeetta, Hanna, Fanuelin tytär, Asserin sukukuntaa. Hän oli jo tullut iälliseksi. Mentyään neitsyenä naimisiin hän oli elänyt miehensä kanssa seitsemän vuotta, ja ..oli nyt leski, kahdeksankymmenenneljän vuoden ikäinen. Hän ei poistunut pyhäköstä, vaan palveli siellä Jumalaa paastoilla ja rukouksilla yötä ja päivää. Ja juuri sillä hetkellä hän tuli siihen, ylisti Jumalaa ja puhui lapsesta kaikille, jotka odottivat Jerusalemin lunastusta." Luuk. 2:36-38

Ajattele, tuon vanhan mummon elämä sananmukaisesti täyttyi Jumalan temppelistä. Ehkä monetkaan eivät niin arvostaneet tuota paikkaa, ehkä vielä vähemmän tuota naista? Mutta Jumala arvosti kumpaakin. Jumala ilmestyy temppelissä niin kuin Salomonkin aikanaan. Nyt vain pienenä Jeesus-lapsena. Oikeastaan Hanna, perusmummo, oli keskittynyt vain vastaanottamaan Jeesuksen ja kuuluttamaan todistuksen hänestä. Oi, miten siunattuja ovatkaan nuo Jeesus-mummot. Mummot, joiden sydän värähtää, kun Jeesus astuu kokoushuoneeseen, vaikkei tavallinen rivimies ole sitä vielä havainnutkaan. Hän tarjosi juutalaiseen odotukseen ja Messias kaipuuseen Jeesuksen.

 

SIUNATTU PERUSMUMMO

 

Aikoinaan tehtiin eräässä satakuntalaisessa piispantarkastuksessa kirjallinen huomio seurakunnan tilasta: Pöytäkirjassa todettiin että seurakunta koostui pääasiallisesti vanhoista naisista ja oli odotettavissa, että sen toiminta piankin loppuu, ellei muutosta tapahdu. Kymmenien vuosien kuluttua huomattiin pöytäkirjan saaneen vain ja jatkuvasti samansisältöisiä ennusteita. Se seurakunta toimii vieläkin!

Jokin käsittämätön siunauksen siemen on noissa perusmummoissa, jotka vuodesta toiseen kansoittavat kokoukset. He tuovat siunauksen mukanaan. Voisimme heidät nähdessämme ajatella, ai Jeesuskin on näköjään tulossa kokoukseen, koska on lähettänyt perusmummonsa liikkeelle!

Perusmummo ei valikoi, hän kuuntelee kaikkia ja tekee omat johtopäätöksensä. Hän on nähnyt vähän huonompiakin aikoja ja tietää että nirsoilusta ei hyvää seuraa, siitä tulee pelkkää Laodikeaa. Perusmummo jaksaa uskoa ja rukoilla, että huonompikin puhuja saisi sanaa Herralta. Vuodesta toiseen hän kulkee kirkossaan kuivin eväin. Voi olla, että hänen ainoat ravintonsa ovat ehtoollinen, virret ja Isä-meidän-rukous.

Kun perusmummo on kuollut, löytyy hänen jäämistöstään lukematon joukko mitä parasta hengellistä kirjallisuutta. Monien perusmummojen testamentit ovat ratkaisevasti vaikuttaneet taloudellisiin mahdollisuuksiin evankeliumia levitettäessä. Siunatun perusmummon opetukset ja muisto elää. Hän puhuu vielä kuoltuaankin. On yleistä, että rippiä tekevä, sielunsa painolasteja pudotteleva, kertoo itsellään aikoinaan olleen uskovan perusmummon.

 

Tapahtui eräänä talvena Tampereella Koukkuniemen vanhainkodissa, että vanha lähetyssaarnaaja Päivö Parviainen (yli 90 v) meni vierailulle evankelista Hilja Aaltosen (yli 90 v) luo. Hän polvistui huoneeseen tultuaan Hiljan eteen ja sanoi: - Siunaa minua! Tähän Hilja vastasi: - Voi voi. minunhan pitäisi saada sinulta siunaus!

Siinä nuo kaksi Herran palvelijaa rukoilivat vuorotellen toinen toisensa puolesta, että Herra heitä muistaisi.

 

TOSITOIMISSA

 

Karstulan sairaalassa makasi heikoissa voimissa vanha mummo. Mummo elävässä uskossa, ja hartaasti odotti pääsyä taivaskotiin. Eräs matkasaarnaaja kuuli hänen olevan sairaalassa, ja meni häntä sinne tapaamaan. Siinä hän oli kuihtuneena, mutta sielullisesti ja henkisesti hyvin pirteänä. Keskustelu meni sielun pelastusta koskeviin asioihin, ja mummo sanoi: - Kyllä Karitsan häät ovat valmiit, ja morsiankin on valmis. Olen Kristuksen ansion turvissa syntisenä aivan autuas, pyhä ja vanhurskas. Odotan niin hartaasti taivaaseen pääsyä, mutta. Sitten hän huokasi ja hetken vaitiolon jälkeen jatkoi: - En minä vielä jouda kuolemaan. - No mikäs teitä vielä pidättää, sanoi saarnaaja hämmästyneenä? Silloin mummo sanoi: - En ole vielä voinut puhua mitään lääkärille autuudesta. Myöhemmin sairaanhoitaja kertoi olleen hyvin liikuttavan hetken tuon mummon sairasvuoteen ääressä. Mummo oli Hengen voimassa puhunut lääkärille autuudesta Jeesuksessa. Lääkäri oli hyväillyt mummon kuihtuneita kasvoja pehmeästi kädellänsä, toisessa kädessä nenäliina, jolla välistä pyyhki kyyneleitä silmistään.

Kun lääkäri poistui sairaalasta, oli mummon päiyätyö loppuun suoritettu, ja autuas sielu siirtyi Vapahtajansa veren turvissa Lunastajansa luokse, Karitsan häihin. Sairaanhoitaja kertoi lääkärin sitten kauan aikaa kädet ristissä seisoneen sanattomana mummon ruumiin vieressä. Sitten lääkäri oli kyyneleet silmissä lausunut: - Se mummo olisi saanut elää. Hän puhui minullekin Jumalasta ja Vapahtajasta.

 

Olkaa siis siunattuja tänään kaikki te perusmummot!