-
pastori Niilo Wiklundin kertomus hengellisestä
herätyksestään
Varhaisessa
lapsuudessani olin tosin hyvä ja vakava lapsi, mutta suruttomuuden
uneen nukkunut ja hengellisesti kuollut. Ollessani yhdeksänvuotias
tunsin sydämessäni liikutusta ja jonkinlaista sisällistä
puutosta, mutta en sitä ymmärtänyt. Mutta 12-vuotiaana lukiessani
Vapahtajan vuorisaarnaa tulin täydellisesti vakuutetuksi, etten
ollut Jeesuksen opetuslapsi ja että kristillisyyteni laita oli
kerrassaan huonosti. Ja siksipä tulin siihen tulokseen, että jos
ihmisen pitää sellaiseksi tulla, kuin Jeesus Vuorisaarnassaan
opettaa ja sitä opetuslapsiltaan vaatii, niin en kuulunut heidän
vaan päinvastoin fariseusten ja kirjanoppineiden joukkoon, joiden
ulkokultaisuutta Kristus samassa paikassa niin selvästi nuhtelee.
Siitä
ajasta lähtien olen tiennyt ja uskonut olevani viheliäisessä ja
vaarallisessa sieluntilassa ja etten siinä mitenkään voisi tulla
pelastetuksi. Koulussa sain kristillisyyden tietoa. Kotona minut
kasvatettiin hurskaaseen, siivoon ja kunnialliseen elämään ja
tulin siten varjelluksi niistä synnin erhetyksistä, jotka monta
muuta ihmistä ovat surkeasti turmelleet. Tästä johtui, että minua
pidettiin jumalaapelkäävänä nuorukaisena ja kiitettiin usein
hyvien avujen esimerkiksi. Mutta minulla oli jo silloin siinä määrin
itseni tuntemusta ja itsehillintää voidakseni ymmärtää, ettei
sellainen kiitos kuulunut minulle ja että sieluni tila oli surkea,
valitettava ja onneton. Sen tähden kiitosta saadessani ajattelin
itsekseni: "Eipä se kuitenkaan niin ole kuin te sanotte. Ette
tiedä tilaani ettekä, millainen olen."
Ollessani
28-vuotias, etsi Herran armo minua niin voimallisesti, että heräsin
täydellisesti hengellisestä unestani. Silloin vasta oikein
havaitsin syvän syntiviheliäisyyteni, kauhean kiroukseni ja
kadotuksenalaisuuteni. Herätetty omatuntoni tuli aina aremmaksi ja
tarkemmaksi näkemään ja tuntemaan syntiturmelustani,
poispoikkeamistani eli Jumalasta luopumistani, maailmanrakkauttani ja
lihallista mieltäni, minkä katsoin suurimmaksi synnikseni ja
kadotukseni syyksi. Vakaasti ja todellisesti aioin kääntyä
maailmasta Jumalan tykö, synnistä vanhurskauteen ja saastaisuudesta
pyhyyteen. Sanalla sanoen tahdoin oikein todenteolla tulla vakavaksi
ja pyhäksi. Mutta yritykseni oli väärä ja vahingollinen siksi,
että se tapahtui sopimattomalla ajalla ja siksi etten alkanut asiaa
oikeasta päästä, vaan luulin, kuten ihmiset yleensä, että
kristillisyys on tekojen pyhyydessä, vakaassa mielessä ja elämässä.
Ja siitä minäkin tahdoin alkaa kääntymiseni. Ajattelin näet,
että minun pitää ensin olla vakaa ja pyhä, ennenkuin pääsen
osalliseksi armoon, vanhurskauteen ja autuuteen.
Tällainen
oli kristillisyyteni, jota silloin yritin saavuttaa. Lain kautta
minussa heräsi synti, ja lain herättävä armo vaikutti halun
noudattaa Jumalan käskyjä. Mutta samalla tunsin itsessäni synnin
voiman ja vallan, vieläpä paljoa voimallisempana kuin ennen
koskaan, ja samalla suuren voimattomuuteni pääsemään irti sen
pauloista. Tämä hätä, joka minua painoi ja teki sydämeni
levottomaksi, ajoi minut Jumalan eteen rukoilemaan anteeksi tekemiäni
syntejä ja kerjäämään niistä lunastusta ja pelastusta.
Totisesti sainkin osakseni anteeksiantamuksen. Siinä levottomuuteni
katosi ja aikomukseni kavahtaa syntiä ja elää pyhästi uudistui ja
vahvistui, mutta samalla tuli ilmi väärä ja suuri erehdykseni ja
vikani, se näet, että pidin kokemustani täydellisenä
kääntymisenäni ja pysähdyin siihen, sen sijaan että minun olisi
pitänyt mennä edemmäksi ja tutustua Kristukseen ja oppia tuntemaan
hänet Vapahtajakseni, Herrakseni ja sieluni yljäksi. Mutta en
ymmärtänyt sellaista Jeesuksen tuntemista ja tuttavuutta
tarpeelliseksi enkä myöskään, että juuri se minulta puuttui.
Kristillisyyden
ja jumalisuuden salaisuus ristiinnaulitusta Vapahtajasta, hänen
verestään ja haavoistaan oli minulle outo, en sitä tuntenut enkä
ymmärtänyt. Tosin kyllä minulla oli historiallinen tieto
Jeesuksesta Kristuksesta, hänen kärsimisestään, verestään,
haavoistaan ja kuolemastaan. Mutta en ymmärtänyt koko
kristillisyyden riippuvan Kristuksen elävästä tuntemisesta ja
omakohtaisesta uskosta häneen. En tuntenut enkä ymmärtänyt ainoan
totisen kristillisyyden ja autuuden olevan siinä, että uskossa
elävästi tunnemme Jeesuksen ristiinnaulituksi meidän syntiemme
tähden. Se merkitsee sitä, että elävällä uskolla omistamme
Jeesuksen ja saamme hänet sydämeemme, että uskossa tunnemme ja
nautimme hänen tuskiensa, verensä, haavojensa ja kuolemansa
hedelmiä, että syömme Ihmisen Pojan lihaa ja juomme hänen
vertaan, so. elämme uskossa Jumalan poikaan. Tämä ristin salaisuus
ja pelastus uskon kautta oli minulle tuntematon.
Ja
sen tähden, ilman että tulin sisällisesti yhdistetyksi
ristiinnaulitun Vapahtajan osallisuuteen ja tuttavuuteen, ilman että
tulin elävästi tuntemaan hänen sovittavaa, puhdistavaa, eläväksi
tekevää ja vahvistavaa vertaan, ilman että tulin tuntemaan
sielunrauhaa ja lepoa hänen parantavissa ja pyhittävissä
haavoissaan, ja ilman että sydämeni totisesti taipui ja nöyrtyi
oikein perusteellisesti tuntemaan itsensä vaivaiseksi syntiseksi,
rupesin noudattamaan ja harjoittamaan jumalisuutta ja pyhyyttä
milloin milläkin tavalla ja tahdoin, kuten jo mainitsin, tulla
vakaaksi ja pyhäksi so. tahdoin olla pyhä ilman Jeesuksen verta ja
niin muodoin en tuntenut teurastettua Jumalan Karitsaa. Tahdoin olla
vakaa, mutta ilman että Jeesuksen veri oli vielä eläväksi tehnyt,
puhdistanut, pyhittänyt ja uudistanut sydäntäni.
Tahdoin
tulla suureksi pyhäksi sen sijaan, että minun ensin olisi pitänyt
tulla pieneksi tomuhiukkaseksi ja aivan köyhäksi syntiseksi ja
silloin vasta omatuntoni sai aiheen omin töin ja vaivalloisin
ahkeroimisin ryhtyä vaikuttamaan pyhyyttä, puhtautta ja rauhan
varjelemista. Nyt vasta rupesin oikein työtä tekemään
saavuttaakseni oman pyhyyden ja parannuksen, nyt kilvoittelin paljoa
suuremmalla ahkeruudella ja itseni vaivaamisella kuin koskaan ennen.
Niin paljon kuitenkin tunsin itseäni, etten mielestäni tohtinut
sentään itseeni luottaa. Jumala tosin oli turvani, hänen tykönsä
menin armoa kerjäämään enkä mielestäni tahtonut mistään
muusta tietää kuin paljaasta armosta. Mutta huomaa taas, missä
erehdykseni ja petokseni oli: pyysin ja rukoilin Jumalan armoa, mutta
en ymmärtänyt armolla jumalan rakkautta ja armahtamista Vapahtajan
tähden eli Jeesuksen veren ja kuoleman kautta tapahtunutta ja
tunnolleni eläväksi kirkastunutta ja sydäntä vahvistavaa
lunastusta, vaan ymmärsin sen siten, että tahdoin ja anoin
Jumalalta ensin voimaa elääkseni lain mukaan pyhästi,
kuolettaakseni syntiä ja ollakseni uskollinen ja kuuliainen armon
vaikutuksille ja kehotuksille. Ja tällaiseen uskollisuuden ja
kuuliaisuuden voimaan perustin rauhani ja sieluni levon. Mutta en
sitä silloin ajatellut enkä sitä olisi uskonut, jos joku olisi
sanonut. Omasta mielestäni perustin kaiken pelkkään armoon ja olin
siitä niin vakuutettu, että olisin ehtinyt siihen luottaen
kuollakin.
Koko
silloinen tilani ja käytökseni oli vain merkkinä ja todistuksena
siitä, että rakensin autuuteni omanvanhurskauteni ja tekopyhyyteni
perustukselle, so. äsken mainitsemani uskollisuuteni ja
kuuliaisuuteni varaan. Siksipä yksikin uskottomuus ja
tottelemattomuus, yksikin erehdys särki kohta sieluni levon ja
saattoi sydämeni sellaiseen kompastukseen ja sekaannukseen, että
menin aivan suunniltani ja tulin araksi ja pelkuriksi. Usein kokonaan
epäilin kääntymystäni ja ajattelin, että kaikki on turhaa ja
etten minä ainakaan pelastu. Ja vaikka Jumalan armo, joka tällöinkin
vaikutti sydämessäni, johti minut oikeille jäljille, kesti se vain
sen aikaa, kuin pysyin kuuliaisena ja uskollisena. Sanalla sanoen:
rauhani ja leponi oli löyhällä perustuksella, koska sydämeni
turvapaikkana ei ollut risti. Ja huomaa tarkoin, että salaisesti
iloitsin pyhyydestäni.
Kun
sydämeni oli Vapahtajaa, hänen sovintouhriansa, vertansa ja
kuolemaansa kohtaan kylmäkiskoinen ja haluton, ja kun se oli täynnä
epäuskoa ja vihaa Vapahtajaa ja hänen ristiänsä vastaan, niin
vakaumukseni, olipa se sitten kuinka sydämellinen ja horjumaton
tahansa, oli kuitenkin vailla oikeaa perustusta, sillä sielunrauha,
tuki ja lujuus oli hauras kuin hämähäkin verkko. Tekemällä ja
ahkeroimalla omia töitäni jouduin melko kauas tekopyhyyteen. Mutta
mitäpä auttaa oma pyhyys sydämessä, joka asettuu Vapahtajaa,
hänen vertansa ja haavojansa vastaan ja on hänelle vieras,
kylmäkiskoinen ja tunnoton! Ja kun minulla ei ollut elämää
antavaa Ihmisen Pojan lihaa, verta ja hänen lämmittäviä
haavojaan, niin kylmenin yhä enemmän ja enemmän ja nukuin
uudelleen. Mutta Herra, joka on täynnä armoa ja uskollisuutta, ei
anna vetää ja reväistä kädestään yhtään lammasta, jonka hän
kerran on löytänyt.
Hän
etsi minua jälleen ja saattoi minut ristiinnaulittua Jeesusta
kirkastavan, voimallisen ja läpitunkevan saarnan kuulemisesta
uudelleen perin pohjin kääntymään Jeesuksen veren ja haavojen
turviin. Tämä ristin saarna, joka kirkasti sovittavaa, eläväksi
tekevää, virvoittavaa, pyhittävää ja lunastavaa Karitsan verta
ja sen kautta tapahtunutta lunastusta ja sielun pelastusta, paljasti
sydämeni tunnottomuuden ja kylmäkiskoisuuden ristiinnaulittua
Vapahtajaa kohtaan ja herätti sen uudelleen. Silloin tulin tuntemaan
Jeesusta Vapahtajaani vastaan tekemäni lukemattomat syntini, joiden
tähden olin vikapää hänen armoonsa, vereensä ja haavoihinsa, ja
siten minulle paljastui epäuskoni tuottama kadotus. Opin tuntemaan,
että olin irti Vapahtajastani, että hän oli vieras ja outo
sydämelleni ja etten minä ollut tuttu hänen kanssaan. Ymmärsin
sydämeni salaisen vihan hänen ristiänsä vastaan ja etten
ollenkaan tuntenut hänen haavojaan.
Tunsin
olevani pois hänen kyljestään ja ettei sielullani ollut leposijaa
siinä. Tunsin vanhan ja juurtuneen, häijyn ja saastaisen
omanvanhurskauteni olevan syynä siihen, että olin osoittanut
kylmäkiskoisuutta Vapahtajaa ja hänen ansaitsemaansa vanhurskautta
kohtaan. Tunsin
tekopyhyydessäni laiminlyöneeni ja ylenkatsoneeni pyhityksen
Karitsan veressä. tunsin olleeni kaukana uhrikaritsasta ja
tietämätön hänen rististään, haavoistaan ja verisestä
muodostaan, sanalla sanoen en ollut uskonut Vapahtajaan, vaan olin
epäuskossani hyljännyt hänet, hänen veriset haavansa ja
kuolemansa. Juuri tämä oli syntini. En
ollut omistanut Jeesusta, siinä oli köyhyyteni. En tuntenut häntä,
siinä oli kadotukseni. tässä siis näet epäuskon sekä millaista
on epäuskonsa tunteminen ja millainen syntisen mieli! Kun ihminen
herätetään lain kautta tuntemaan syntinsä ja rikkomuksensa
Jumalan lakia vastaan, saattaa se kyllä syntisen hätään ja
tuskaan, vaivaan ja pelkoon, mutta evankeliumista, Jeesuksen
kärsimisestä ja kuolemasta hän oppii Pyhän Hengen valistuksen
kautta tuntemaan epäuskonsa, tuon syntiensä ainoan perussyyn,
kaikkien toisten syntien lähteen ja ainoan kadotuksen syyn.
Silloin
jouduin mitä suurimpaan hätään, tuskaan ja häpeään. Silloin
kohosi sydämestäni haikea vaikerrus: "Voi, sokeuttani ja
tyhmyyttäni, kun en ole tätä ennen uskonut, tiennyt ja tuntenut!
Voi, että olen ollut niin vieras ja kiittämätön Vapahtajaani
kohtaan, ylenkatsonut, halpana pitänyt ja hyljännyt hänen
kärsimyksensä, verensä, haavansa ja kuolemansa! En ole
Lunastajaani tuntenut, en häneen uskonut enkä häntä rakastanut.
Ah, että olen niin kauan elänyt ilman Jumalaa maailmassa! Ei ole
ollut Jeesus sydämessäni eikä minulla ollut mitään elävää
tuntoa ja kokemusta hänen piinastaan, verestään, haavoistaan,
vaivoistaan ja kuolemastaan. Jeesus verisessä muodossaan on ollut
minulle tuntematon Jumala ja tuntematon Kristus. Hänen nimensä
tosin olen tiennyt ja sitä maininnut, mutta en ole sielussani
tuntenut hänen kärsimystensä, verensä, haavojensa ja kuolemansa
voimaa ja hedelmää, siunausta ja autuutta. Tämän syntini -
nimittäin epäuskoni tähden tulin oikein syntiseksi, köyhyyteni
tähden kerjäläiseksi, kadotukseni tähden hätäiseksi. Ja
sellaisena syntikerjäläisenä hädässä ja ahdistuksessa,
köyhyydessä ja puutoksessa heittäydyin maahan Vapahtajani jalkojen
juureen ja halusin hartaasti tulla osalliseksi
syntienanteeksiantamuksesta, vapahduksesta, rauhasta ja sielun
ravinnosta. Tunsin syntini ja syytin itseäni, tunnustin itseni
kaikkeen vikapääksi, varsinkin epäuskoon ja kadotukseen epäuskoni
tähden aivan kuin minulla ei mitään muuta syntiä olisi ollutkaan.
Ja siinä määrin häpesin Vapahtajan edessä, etten kehdannut
nostaa silmiäni, koska olin pyytänyt kelvata Jumalalle yrittämällä
ansaita hänen armoaan ja autuuttaan omalla vanhurskaudellani ja
tekopyhyydelläni. Näin olin ahkerasti rakentanut omaa parannustani
ja siten ylenkatsonut ja hyljännyt Jeesuksen .vanhurskauden ja
ansion. Valitin hätääni Vapahtajalle, rukoilin Uhrikaritsan tähden
anteeksiantamusta, armoa ja elämää hänen veressään ja
kuolemassaan, rauhaa, lepoa ja lunastusta hänen haavoissaan ja
veressään.
Syntisen
vaimon tavoin makasin Vapahtajan jalkojen juuressa ja siinä itkien
kastelin kyynelilläni hänen lävistettyjä jalkojaan. En voinut
paljon ääneen puhua, mutta sitä enemmän huokasi sydämeni. Se
huusi: "Jeesus, armahda minua! Ei minua auta ja pelasta mikään
muu kuin sinun veresi ... Jeesus, anna haavoistasi yhden pisaran
pudota sydämelleni, niin minä virkoan, puhdistun, paranen ja alan
elää!" Eikä Vapahtaja, armias syntisten ystävä ollut
minusta kaukana. Hänen rakas sydämensä oli halullisempi antamaan
minulle kuin minä vastaanottamaan. Hän minua kutsui, suostutteli ja
veti luoksensa verellään, haavoillaan ja kuolemallaan. Sepä juuri
nyt oli lääkitys taudilleni ja ruoka nälkäiselle sielulleni. Ja
minä taas olin kyllin nälkäinen ja hätäinen kohotetuin uskon
käsin vastaanottamaan sitä tarjottua lääkitystä ja sielunruokaa.
- Vapahtaja näki minut edessään verissäni makaamassa, yhtä armon
katsetta kerjäämässä ja sitä odottamassa. Ja kun kaikkein
vähimmän uskalsin toivoa, hän loi minuun siunatun katseen. Hän
lähestyi minua siunaavalla ja autuaaksi tekevällä armollaan,
asettui eteeni ristinsä muodossa, näytti minulle hengessä
haavansa, naulansa ja avatun kylkensä , sanoen: "Nämä kaikki
olen saanut sinun tähtesi. Sinun syntisi ovat sinulle anteeksi
annetut. Rauha olkoon sinulle!"
Niin
pian kuin sain nähdä hänet ristiinnaulittuna ja katsella hänen
ruoskittua ja haavoitettua ruumistansa, hänen lukemattomia
naarmujansa, hänen verta vuotavia haavojaan ja niistä juoksevaa
punaista vertaan, niin pian kuin sain kuulla hänen äänensä ja
suloisen puheensa, tuli sydämeni palavaksi ajattelin: "Se on
ystäväni ääni. Hän on minun ja Israelin Lunastaja." Juuri
silloin tunsin elävästi, että hän oli minun Herrani, Jumalani ja
Vapahtajani. Silloin jaksoin uskoa, että hänen verensä ja haavansa
kuuluivat minulle. Ja heti kun sitä ajattelin, siihen uskoin ja sen
tunsin, tuli sydämeni eläväksi, palavaksi, taipuvaksi ja se itki
kuumia rakkauden kyyneleitä hän edessään. Hänen veristen
jalkojensa juuressa makasin täynnä ihmettelyä, häpeää, rukousta
ja kiitosta. Vasta silloin tunsin elävästi syntini ja Jeesuksen
vanhurskauden, oman kuolemani ja Jeesuksen elämän, oman
mahdottomuuteni ja Jeesuksen ansion, oman kylmäkiskoisuuteni ja
Jeesuksen rakkauden, oman orjuuteni ja Jeesuksen vapahtamisen, oman
vankeuteni ja Jeesuksen lunastuksen, oman kiroukseni ja Jeesuksen
siunauksen.
En
ikinä ollut omissa silmissäni näin syntinen, niin kauhea, niin
mahdoton, niin halveksittava ja kirottu, eikä Vapahtajani Jeesus
ollut minulle koskaan niin tarpeellinen, niin painava, niin suuri,
niin korkea, kallis, rakas, hyvä ja siunattu kuin juuri silloin
ristinmuodossansa, armahtamisessaan ja osakseni tulleessa
ylenpalttisessa armossaan. Se elävä tunto ja syvä vaikutus, jonka
silloin sain sekä Vapahtajani ristinkuvasta että syntisestä
muodostani, teki minut yhtä haavaa sekä autuaaksi että köyhäksi
syntiseksi, niin hyvin tyytyväiseksi kuin nöyryyteen alennetuksi.
Saman
tunnon ja sisällisen vaikutuksen on Jumalan Henki elävin kirjaimin
sydämeni tauluun kirjoittanut. Saman tunnon ja sisällisen
vaikutuksen hän pitää voimassa, kätkee ja uudistaa tehden sen
voimallisella, elämää antavalla ja vapahtavalla sormellansa, joka
maalaa eteeni hänen ristin kuvansa ja muotonsa. Siitä syystä
Vapahtaja on Herrani, Jumalani, Immanuelini, ystäväni, veljeni,
ylkäni ja mieheni, Jeesukseni. Hän on tavarani ja tosiaan sydämeni
ainoa aarre. Hän on minulle rakas ja kallis yli kaikkien, hänen
piinansa, tuskankipunsa ja vaivansa ovat minun lohdutukseni ja iloni.
Hänen
verensä on minun puhdistukseni, sieluni ravinto ja virvoitus, voima
ja väkevyys, hänen pilkkansa on minun kunniani, hänen haavansa
lääkitykseni, vapaakaupunkini ja leposijani, hänen kuolemansa on
minun sovintoni, lunastukseni, elämäni, hänen ristinsä on minun
tukeni ja kerskaukseni, minun syntini ovat hänen vanhurskautensa
peittämät, ja minun sieluni on hänen veriseen pukuunsa puettu. Hänen
verensä on minun vanhurskauteni, sydämeni on hänen puhdistavassa
priiskoitusveressään pesty ja uudistettu. Siinä on minun
pyhyyteni.
Sieluni
on löytänyt sijan hänen haavoissaan, niissä on rauhani ja sieluni
lepo. Hänen kyljessään on turvani, pako- ja lymypaikkani. Siinä
on linnani ja vapaakaupunkini, sinne paetakseni ja kätkeytyäkseni.
Kun viholliset sisältä tai ulkoa minua ahdistavat ja takaa ajavat,
niin voin totisesti sydämestäni ja omasta kokemuksesta veisata:
"Kuin lintunen ukkosen jylistessä ja pauhatessa kiireesti
rientää kallion koloon ja sinne itsensä rauhaan kätkee, niin ovat
viisi haavasi, Herra Jeesus, minun turvani. Kohta niissä löydän
turvani, kun täällä on hätä ja pako."
Hänen
vaivattu ja ristillä uhrattu ruumiinsa ja vuodatettu verensä
virvoittavat minua. Niissä on sieluni ruoka ja juoma. Hänen
sydämensä riippuu sydämessäni ja minun sydämeni hänen
sydämessään. Tällainen on seurani, hänen kauttaan olen tuttu
Isälle ja Pyhälle Hengelle. Vapahtaja, sieluni Ylkä ja mies
puhuttelee minua, ja minä puhuttelen häntä. Ja me puhelemme
hänestä, hänen poismenostaan, kärsimisestään, verestään,
haavoistaan, rististään ja kuolemastaan. Sellainen on
kanssapuheeni. Olen
häneen sisällisesti yhdistetty, hänestä riippuvainen ja
osallinen. Olen niin köyhä ja tarvitsevainen, etten taida olla
häntä ilman. Kristillisyyteni on siinä, että tunnen hänet ja hän
minut, että elän hänessä ja hän minussa, Jeesus minussa, minä
Jeesuksessa. Siinä on minun autuuteni ja elämäni.
Oi,
kallista uskon elämää, kaikelta järjeltä, maailmalta, kaikilta
itsepyhiltä salattua! Oi, autuaallista uskon elämää Jeesuksessa!
Nyt vasta elän tyytyväisenä ja tiedän, mitä varten maailmassa
elän, nimittäin Vapahtajani, hänen verensä tähden ja siksi, että
minun pitää elää hänen laskuunsa ja olla hänen omansa, hänen
työnsä palkkana, hikensä ja vaivojensa maksuna ja hintana, kuvana
kruunustaan. Ja sellainen olen, kun olen pelastettu syntinen. Sillä
tätä kaikkea olen vain syntisenä, en itsessäni hyvänä ja
pyhänä, vaan syntisenä. Ja tämän kaiken minkä olen luetellut,
omistan vain syntisenä.
Olen
syntinen ja läpiturmeltu. Jeesuksen veren voima minua ylläpitää
ja varjelee. Olen köyhä ja tarvitsevainen eikä minulla itselläni
ole mitään, mutta hänessä minulta ei mitään puutu. Olen
viheliäinen ja raadollinen, hänen laupias armonsa auttaa minua.
Olen huono, kelvoton, vaivainen raukka ja toivon, että päivä
tulisin omissa silmissäni ja hänen edessänsä nöyremmäksi ja
huonommaksi, koska hän on ristiinnaulittu rakkauteni, veriylkäni ja
autuuteni.
Siitä
lähtien Jumala kävi minulle aina tarpeellisemmaksi, suuremmaksi ja
kalliimmaksi. Olen tosin heikko, mutta hänen voimansa ylläpitää
ja vahvistaa minua. Olen horjuvainen, mutta hänen kätensä minua
tukee ja taluttaa, nostaa ja kantaa, kun pahimmat ja vaarallisimmat
paikat tielleni tulevat. Ja kun tulen aivan voimattomaksi, kuljettaa
hän minua täällä surunlaaksossa. Jos
synti tahtoo jälleen eloon virota, hänen kuolemansa kuolettaa sitä.
Jos tulen likaiseksi, vesi hänen kyljestänsä pesee ja viruttaa
minut puhtaaksi. Jos saatana karkaa päälleni, hänen verinen
rintansa on kilpeni. Jos maailma ahdistaa ja vainoaa minua sekä ajaa
paikasta toiseen, hänen haavansa ovat turvani ja suojani. Jos tulen
kylmäksi, hänen verensä lämmittää minut jälleen. Jos sydämeni
tulee sairaaksi, hänen haavansa virvoittavat ja parantavat sen.
Sanalla
sanoen: Jeesus, ristiinnaulittu Vapahtajani on minun kaikkeni. Minä
olen hänen syntinsä, viheliäisyytensä, mutta hänessä, hänen
veressään ja haavoissaan armoitettu ja autuas syntinen. Minun on
nälkä, hän on leipäni, minun on jano, Jeesus on juomani, olen
heikko; hänen haavansa ovat vahvuuteni, olen voimaton, hänen
verensä on tukeni. Oon
vieras muukalainen mä täällä päällä maan, Golgatan mäellä on
majani ja, asumasijani, taivaassaan kotini, sinne halajan, sinne
kaipaa mieleni, sinne kohoavat ajatukseni, sinne haluni: ylös, ylös,
kotiin, kotiin! - lapsi tahtoo isänsä tykö ja äitinsä helmaan,
morsian ylkänsä luo, vanki vapauteen, myrskyjen ja aaltojen
vaivaama merimies ikävöi satamaan, mutta kuitenkin sinun tahtosi
tapahtukoon! Likempänä olen nyt kuin eilen, - Jeesus, anna minun
aina tulemisesi hetkeen asti sinussa pysyä! aamen aamen.