Herra etsi miestä korjaamaan muurin ja seisomaan muurinaukossa

Olen lukenut monta kertaa Raamatusta vakavan sanan itselleni ja muille: "Minä etsin heidän joukostaan miestä, joka korjaisi muurin ja seisoisi muurinaukossa minun edessäni maan puolesta, etten minä sitä hävittäisi, mutta en löytänyt" Hes.22:30. Tekstin kuullessaan julistaja ja kuulijat tuntevat aina saman vilunväreen ja tuntuu siltä, ettemme pääse koskaan eteenpäin. Seuraa pysähtyneisyys ja osa luopuu kokonaan uskosta, osa vain arvostelee, osa alkaa rakentaa omaa uskovaisuutta omin voimin lihallisesti, sisulla, kiukulla ja uhoten. Vuosisadasta toiseen kristillistä julistustyötä on vaivannut sama ongelma: Missä ovat Jumalan lähettämät ihmiset, jotka oikeaan aikaan oikeassa paikassa täyttävät Hänen tahtonsa? Vain herätysten ajat ovat tässä ihana valoisa poikkeus. Voisimme kysyä: Kuka täyttää paikkansa kirkossa sen työssä, kristillisessä elämässä, puheessa ja rukouksissa? Oliko valittu oikeat ihmiset tehtäviinsä, vai oliko vain toiminut hyvä-veli-järjestelmä? Oliko kysytty Jumalan mieltä, vai oliko sukulaisuus ja koulutus ylittänyt Kristuksen valintaoikeuden? Oliko Jumalan etsimä mies paikallaan? Kuuluiko Herran sana, niin kuin se oli kirjoitettu?

Tilanne, jossa Jumala etsi miestä Israelissa, oli todella kurja. Maa kärsi mitättömien ja syntisten ihmisten alla. Tekstiä lukiessa näytti siltä, kuin kaikki eturiviin kutsutut aikansa uskovat olisivat pettäneet Herran? "Sen papit tekevät väkivaltaa minun lailleni ja häpäisevät sitä, mikä on minulle pyhitetty, eivät tee erotusta pyhän ja epäpyhän välillä, eivät tee tiettäväksi, mikä on saastaista, mikä puhdasta ja sulkevat silmänsä minun sapateiltani, niin että minä tulen häväistyksi heidän keskellään" 22:26. Raamatun terävä sana ilmaisi kirkon olleen täynnä kuolleita luita kuin Hesekielin myöhemmässä profetiassa ennustetaan ja hengellinen elämä oli pohjalukemissa. Suola oli käynyt mauttomaksi, vapaamielisyys oli voittanut Herran sanan. Moraalittomuus vallitsi kaikkialla. Jumalan laki ei ollut arvossaan, vaikka sen tehtävänä olisi ollut valmistaa tietä Messiaalle. Jumalan lahjoittama pyhyys, puhtaus ja sapatin lepo jäivät saavuttamatta. Jumala oli häväistynä, kun hänen sanansa oli häväistynä kansan keskellä; ja tämä oli seurausta Herran palvelukseen kutsuttujen, kasteessa pestyjen ja Pyhällä Hengellä voideltujen penseydestä ja epäuskosta. Papit etunenässä olivat sotkeneet seurakunnan ja unohtaneet kutsumuksensa. Virkoihin oli valittu täysin sopimattomia miehiä, jotka pilasivat elämällään Heran nimen.

Valtakunnan päättäjät olivat kadottaneet kansaa ajattelevan mielen ja yhteiskuntamoraali oli murentunut. Lahjonta, valhe, vääryys ja itsekkyys rehottivat johtajanpaikoilla. Päämääränä oli vain kahmia lisää omaisuutta itselleen. "Sen päämiehet siellä ovat niin kuin saalista raatelevaiset sudet: he vuodattavat verta, hukuttavat sieluja kiskoakseen väärää voittoa" 22:27. Surkea kirkollinen elämä oli hapattanut myöskin päättäjät, heistä oli tullut esikuviensa mukaan susia, vaikka osa olikin pukeutunut lammasten vaatteisiin. Kansanjohtajat olivat sortuneet luulemaan itsestään liikaa. He eivät tunnustaneet Jumalan sanan arvoa. Ennen niin hurskas Israel oli kohta kuin alennustilaansa elävä pakana naapurikansa. Päättäjien kannanotoissa ei kuulunut nöyryyttä Kaikkivaltiaan edessä. He kuvittelivat, että oma kätensä oli saanut aikaan hyvinvoinnin maassa, että nokkeluutensa oli luonut helpommat olot ja että ihmisjärki saattoi ratkaista vielä kaikki olemassa olevat ongelmat. He olivat armahtaneet itse itsensä, pelastaneet itse itsensä ja jälki oli sen mukaista. Ei ihme, että yhteiskunta ja sen rakentamisen aika sai Jumalan tuomion osakseen.

Jumalan kansan selkäranka oli katkennut. Sen keskellä aiemmin vaikuttaneet profeetat olivat hukanneet yhteyden Herraan ja sen mukana myös pyhän ilmoituksen. Tilalle olivat tulleet omat jutut, uskomukset, harhaopit ja teoriat, joista Herra sanoi suorat sanat: "Sen profeetat valkaisevat kaiken kalkilla, kun näkevät petollisia näkyjä ja ennustelevat heille valheita sanoen: 'Näin sanoo Herra, Herra', vaikka Herra ei ole puhunut" 22:28. Profeettojen kutsumus oli merkittävä, heidän olisi pitänyt tuoda ihmisten, päättäjien ja kirkonmenojen sisältöön tuore Jumalan kohtaamisen sisältö ja henki. Mutta oli käynyt päinvastoin, he vääristivät totuuden ja unohtivat vastuunsa pyhyyden ja puhtauden jakamisessa kansalle. Hengellisen elämän tulkit ja totuuden torvet, aikansa puhetyöläiset, opettajat, paimenet, evankelistat, matkasaarnaajat ja piirisihteerit olivat pettäneet Herran luottamuksen tyystin. Julistajat sukkuloivat ympäri maata ilman sanomaa. Mukavuuden halu oli tehnyt tehtävänsä, julistajat olivat langenneet hyvinvoinnin kurimukseen, itsekkyyteen ja penseyteen. He ajattelivat liikaa omaa asuinmukavuuttaan, harrastuksiaan, ruumiinkuntoaan, sielunvirkeyttään, silmänpalvontaa, aistinautintoaan ja selvää rahaa. Ihmissielut ja heidän pelastumisensa eivät tuntuneet enää kovin tärkeiltä. Missä kuului enää saarnaajain itkuinen esirukous, etteivät ihmiset joutuisi helvettiin? Missä olivat julistajain hätähuudot, jotka pyrkivät estämään lähimmäisten kuoleman ja iankaikkisen onnettomuuden? Missä kuului vasta uskoon tulleiden itku ja riemu, mihin olivat kadonneet pelastuksen majojen riemulliset ylistykset? Tuntui olevan tärkeää vain äkkiä valkaista kaikki putipuhtaaksi, vaikka ihmiset eivät ole tulleet edes herätykseen ja todelliseen synnintuntoon? Miksi piti pestä puhdasta? Miksi piti parantaa terveitä? Miksi piti armahtaa synnittömiä?

Ehkä juuri edellä mainitusta onnettomasta tilanteesta johtuen koko kansan tila oli surkea? Israel oli kuin varjo entisestään. Maan kansoista esikuvaksi asetettu juutalainen heimo kulki kaukana Jumalasta luopumuksen tietä, ja hedelmä oli sen mukaista. "Maan kansa harjoittaa väkivaltaa, riistää ja raastaa: kurjaa ja köyhää he sortavat, muukalaiselle tekevät väkivaltaa oikeudesta välittämättä." 22:29. Mutta oliko heillä edellytyksiä sen parempaan? Kansa oli kuin peilikuva maan johtajistaan ja kirkosta julistajineen. Uuden elämän virtauksia ei syntynyt, kun ei ollut avointa lähdettä syntiä ja saastaisuutta vastaan. Kansa joi kuravettä elämänjanoonsa, eikä ollut lääkkeitä näihin vaivoihin? Synnin harjoittamisen takana oli väärä opetus, josta Herra heitä nuhteli. Oli hyväksytty yleismaailmalliset käyttäytymisnormit ja tavat naapureilta ja pakanoilta. Epäjumalanpalvelijat ja valheelliset profeetat sanelivat elämän mallin, tavat ja toimet. Pakolaiset, muukalaiset ja sekakansa olivat monelle ylivoimaista joukkoa, joiden kanssa ei kyetty elämään. Ei oltu totuttu erilaisuuteen, eikä ollut Jumalan viisautta hoitaa paikasta toiseen vaeltavia ihmisiä, kansainvaelluksia. Viha ja vääryys kohdistui heikkoihin, köyhiin, lapsiin, värillisiin, ulkomaankielisiin. Kaikki olivat samassa veneessä, mutta eivät halunneet kaikkien olevan tässä veneessä? Vene tuntui kovin pieneltä ja ahtaalta - eikä siinä ollut Jeesusta kapteenina.

Yllättävää oli se, että Herra etsi juuri tästä väestä miestä muurinaukkoon palvelustehtävään. Aivan kuin hän ei jo olisi nähnyt, miten kurjassa tilassa kaikki olivat. Eikö todellakaan ollut ketään, ei yhden yhtäkään mitan täyttävää miestä Jumalan edessä? Ei ihme, jos Jumala päätyikin pahimpaan mahdolliseen lopputulokseen ja luki tuomion väen ylitse: "Sentähden minä vuodatan heidän ylitseen kiivauteni, hukutan heidät vihani tulella ja annan heidän vaelluksensa tulla heidän päänsä päälle, sanoo Herra, Herra" 22:31. Kaiken lopputulos oli kaaos, tuho, hävitys ja kuolema. Jumala ei kärsinyt tällaista menoa, hänen vanhurskautensa vaati pyhyyttä ja puhtautta silmiensä eteen. Kaikki mahdollisuudet olivat auttamattomasti poissa, oli aika antautua.

Niin sitten hiljaisena oli Herra kuunnellut julistusta ajatellen, miten se palvelee hänen nimeään, valtakuntaansa, tahtoaan, taivaallista suunnitelmaa ja ilmentänyt Raamatun sanomaa ajalleen.

Eikä vain hän itse, vaan myös moni etsivä, janoinen oli lähtenyt pois pettyneenä ja hengellisesti tyhjänä, yhtä kylmänä kuin tullessaan. Hetken iloinnut, hengessään innostunut ja hieman lämmennyt mieli oli pian taas kylmennyt. Sydän vavisten ja suurta heikkoutta tuntien moni oli samalla kysynyt, eikö olisi joku muu tuohon tehtävään? Mutta lopputulos oli se, ettei ollut siihen edellytyksiä, ei miestä. Yhden miehen vaikutuksen olisi pitänyt sellainen, että koko maa pelastuisi?

Tähän lohduttomuuteen tulee avuksi Jumalan evankeliumi, ilosanoma Jeesuksesta. Jumala on löytänyt mieleisensä miehen korjaamaan muurin ja seisomaan muurinaukossa. "Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt" Matt.3:17. Jeesus täytti mitan, jonka Jumala oli asettanut profeetan kautta. Jumalan pyhä kaupunki, hänen seurakuntansa voi rakentua vain Jeesuksen avulla. On aika ihmisten vaieta, kun Jumala puhuu. ”Ja kukaan ei voinut vastata hänelle sanaakaan; eikä siitä päivästä lähtien yksikään enää rohjennut kysyä häneltä mitään.” Matt.22:46. Vain Jeesus seisoo maan puolesta muurinaukossa. Vain Jeesus on riittävän hyvä, viisas, voimakas ja osaava. Vain hän on mitat täyttävä. ”Mutta ylipapit ja koko neuvosto etsivät todistusta Jeesusta vastaan tappaaksensa hänet, mutta eivät löytäneet.” Mark.14:55. Vähempi ei riitä, Jumala etsii katseellaan Jeesusta, uhrikaritsaa, omaa Poikaansa, johon on mielistynyt. Pyhä ristinveri on syntisen ainoa suoja ja puhdistus. Golgatalla on todellinen lähde, josta saa ammentaa apua omaan kurjuuteensa. "En minä löydä mitään syytä tässä miehessä." Luuk.23:4.

Mutta maailma elää ilman Jumalan Poika. Sen tähden se on vaaravyöhykkeessä. Sen armonaika loppuu. Jumalan viha ja kiivaus vyöryy maailman ylitse, kuten Hesekiel ennusti. Kun ei ole miestä muurinaukossa, tulee vain tuho. On ajan kysymys, milloin tämä tapahtuu. Koko Ilmestyskirja on täynnä kuvia tästä kauheudesta. Tämä tapahtuu, kun Jumala ei enää löydä Kristusta maan päältä. Seurakunnan armotalouskausi on lopuillaan, lähetystyönaika on lopuillaan. Vielä Jeesus on muurinaukossa, kun seurakunta kaikkialla maailmassa julistaa evankeliumia sanoin ja töin. Vielä on pelastuksen aika. Mutta Jeesus odottaa jo morsiantaan taivaaseen ja seurakunta on tämä morsian. Seurakunta on myös taivaallinen Jerusalem, jonka puolesta Kristus on seissyt Jumalan vihan edessä, ettei meitä syntisinä tuomittaisi kadotukseen. Taivaassa on suuret juhlat, kun Isän edessä on täydellinen uskovien joukko. Täydelliseksi uskovat ovat tulleet vain ja ainoastaan Jeesuksen armon kautta. Aikamme suuri kysymys taivaaseen asti onkin: Miten Kristus näkyisi, kuuluisi ja miten hänen voimansa ilmenisi?

Herra, sinä itse olet se mies, jota Isä aikoinaan etsi. Hänen täydellisyyttä kaipaava silmänsä löysi sinut, että voisi lahjoittaa sinut meidän syntisiin sydämiimme pelastajaksi nostamaan meidät kuolemasta elämään, syvyydestä kalliolle. Rukoilen, että Herran Henki elävöittäisi tänään hengellisen julistuksen, särkisi kaiken inhimillisen kovuuden ja itsekkyyden. Rukoilen, että kuiva oikeaoppisuus palaisi tuhkaksi Jeesuksen jalkojen juuressa. Rukoilen, että kaikki turha kirkollinen kulttuuri väistyisi Jumalan tuntemisen tieltä. Rukoilen, että saisimme tulta taivaasta alttareillemme sinun Golgatan työsi voimasta ja että tuli sytyttäisi sydämissämme rakkauden Jeesukseen. Rukoilen, että pimeys väistyy valon tieltä, epätoivo uskon tieltä, että sairaat saavat apua, että syntiset löytäisivät Vapahtajan. Jeesus, tule meidän seurakuntamme muurinaukkoon ylipappina, profetian henkilönä, kunnian kuninkaana, pahuuden valtojen voittajana, Jumalan rakkauden tuojana. Aamen

Kruunua, valtikkaa et lainkaan sä nähdä saa.

Olin kirkossa Venäjällä. Luokseni tuli mies, jolla oli kädessään muoviin käärittynä kiiltävä esine. Hän ojensi sen minulle. Se oli kruunu tai sen tapainen, kullanvärinen koristeltu ja täynnä eri värisiä jalokiviä. Kysyin mieheltä, että oliko tämä tarkoitettu minulle, johon hän vastasi, että tytölle. Tunsin käsissäni kruunun olevan vain arvoton lelu ja sanoin vieväni sen lapsenlapselleni Suomeen. No, Venäjällä voi sattua mitä vaan ja matkoilla tulla vastaan yllättäviä asioita. Mutta lelut kestävät aikansa, sitten niistä ei ole enää kuin romuksi.

Kruunu on aika kaukainen käsite tavallisen ihmisen elämässä, eikä semmoista tule juurikaan ajateltua. Hiukset taitavat olla ainoa kruunu köyhälle ja nekin harvenevat iän myötä. Toiset ajelevat ne pois jo nuorena. On siis arvostettava ihmistä henkilönä jollakin muulla tavalla. Semmoisia ovat erilaiset näyttävät vaatteet, kunniamerkit ja kuvitukset. Nykyään on muotia tatuoida mitä hullumpia kuvia iholleen luulleen nostavansa siten omanarvon tunnettaan. Vuoden katsotuin TV-ohjelma on itsenäisyyspäivän linnan juhlat ja siellä näyttävät esiintymisasut. Komeissa pukeissa esiintyvät silmäätekevät ovat kuitenkin suurin osa tyhjäntoimittajia ja sammuneita tähtiä, tuulten ajeltavia poutapilviä ja hermostuneita meren laineita. Pian luemme heidän menehtymisensä, elämän katkeamisen ja suru-uutisen. Synti syö mädäntyneeksi uljaammankin tyypin. Tänään täällä käy niin kuin ammoin juutalaisille ja se johtuu synnistä: "Niin paljon kuin heitä on, niin paljon he ovat tehneet syntiä minua vastaan. Minä muutan heidän kunniansa häpeäksi." Hoos.4:7.

Daavid iloitsi uudesta asemastaan Israelin toisena kuninkaana ja näki siinä paljon enemmän kuin vain ulkoisen merkin, kruunun päässään. Jumalan siunaus ja uskon tuoma onni olivat tärkeimmät asiat hänen sen hetkisessä elämässään. Niiden avulla hän saattoi tehdä valintansa ja ratkaisunsa onnistuneesti ja Herran tahtoa noudattaen. Hän näki, että tämä poikkeuksellinen asemansa oli tullut Jumalalta, eikä ollut sattumaa tai hyvin suunniteltua politiikkaa. "Sinä suot hänelle onnen ja siunauksen, panet hänen päähänsä kultaisen kruunun." Ps.21:4. Tästä on pitkä matka Kristuksen kärsimyksiin, vaivaan ja kruunaamiseen. Maailmankaikkeuden tärkeimpään henkilöön katsominen oli murheellinen kokemus, sillä hänen päässään oli kultaisen kruunun sijaan asetettu maan kirouksen symboli, orjantappurasta väännetty kruunu. Sen oli tarkoitus häväistä hänet lopullisesti ennen kuolemantuomiotaan. Mutta siitä tulikin merkki, jolla hänen täydellinen sovitustyönsä vakuuttaa taivaallisen Isän edessä kaiken pilalle menneen, ihmisten rikkomusten ja synnin korjausta, uuden elämän alkupäätä. Jokainen ihminen tarvitsee osakseen Jumalan armoa ja sääliä. Siksi on kirjoitettu: "…joka lunastaa sinun henkesi tuonelasta ja kruunaa sinut armolla ja laupeudella…"Ps.103:4.

Kruunu on ajallinen koriste, joka on antanut kantajalleen kunniaa ja kiitosta, ja lyhytaikaista arvonantoa. Sitä kantoivat aikoinaan kuninkaalliset, papit ja voittajat. Sen esikuvallisuus ilmaisi myös arvonsa menettämistä, hyvän asemansa kadottamista. "Sano kuninkaalle ja kuninkaan äidille: Istukaa alhaiselle sijalle, sillä pudonnut on päästänne teidän kunniankruununne." Jer.13:18. Siitä herää kysymys, että miksi tuollainen lopputulos? Miksi joku menettää valtansa ja kunniansa? Jumalan kansan kruunu on Herran tunteminen ja hänen yhteydessään pysyminen. Jos usko ja elämä rikkoontuvat, jää jäljelle vain lihallinen ihminen omassa mitättömyydessään: "Tämä on sinun arpasi, sinun mitattu osasi minulta, sanoo Herra, koska olet unhottanut minut ja luottanut valheeseen. Niinpä minäkin nostan sinulta liepeet kasvojen yli, ja sinun häpeäsi näkyy." Jer.13:25-26.

Mietin ystäväpiiriäni ja heidän aikaansaannoksiaan, kuka oli menestynyt, kuka epäonnistunut, kenellä meni hyvin, kenellä jatkuvasti vaivat kiusaamassa? Mietin, miten arvostukseni vaikutti heihin, mitkä asiat tekivät heidät arvokkaaksi, mitkä hämärsivät ihmiskuvaa, missä odotin muutoksia? Huomasin heidän olevan hyvin erilaisia, yksilöllisiä ja heidän taustojensa ja ympäristönsä vaihtelevan suuresti. Ei ollut kahta samanlaista, kaikki olivat vieläpä eri näköisiä, ikäisiä, erilaisilla lahjoilla ja ominaisuuksilla varustettuja. Tulin siihen johtopäätökseen, että Jumala on suuri, koska pystyy luomaan näin vaihtelevan rikkaasti ihmiset. Olemme kaikki yksilöllisiä ja arvokkaampia kuin varpuset.

Palasin menneisiin vuosiin, ihmissuhteisiin, jotka olivat jo päättyneet. Muistin monet keskustelut, tapaamiset, yhdessä vietetyt hetket, rukoukset, opetukset, avut ja kädenojennukset. Muistin Herran Jeesuksen olleen kanssamme ja siunanneen meitä. Muistin hetket, kuinka armon sana oli tullut lähelle ja koskettanut sydäntäni, kuinka Herran Henki oli vaikuttanut uskoa ja rakkautta, pyhää ilmapiiriä. En ollut kuitenkaan nähnyt heitä kruunatuiksi näillä silmilläni, pikemminkin vaatimattomiksi, yksinkertaisiksi, tavallisiksi ja monella tavoin vajavaisiksi, epätäydellisiksi. Mutta uskossa näin heidät kruunatuiksi Vapahtajan armolla ja siunauksella. Kuulin heidän todistuksensa Herrasta ja näin heidän ratkaisuissaan Jumalan johdatuksen ja taivaallisen valinnan. Uskossa näin Jeesuksen kulkevan seurakunnan keskellä, herättävän, opettavan, profetoivan, paimentavan, etsivän, kehottavan ja kurittavan laumaansa.

Mikä onkaan ihmisen kunnia, miten me arvioimme toinen toisiamme ajallisesti? Miten laitamme ihmiset mielessämme eri asteikoilla eri arvoisiksi, sijoitamme heidät eri karsinoihin, looseihin, jalustoille. Kuinka helppoa onkaan hylätä toinen ihminen hänen puutteittensa ja vikojensa tähden? Mitättömälle ihmiselle on mieleen tuntea jokunen itseään rikkaampi, fiksumpi ja näyttävämpi ihminen? Se nostaa omanarvon tuntoa, kun voi vedota johonkin korkeampaan asemaan päässyttä henkilöä? Onhan aivan tavallista, että suurissa kysymyksissä haetaan mahdollisimman arvovaltainen ihmisääni tukemaan omia käsityksiään. On kuin saisi kruunattua omia ajatuksiaan tai uskomuksiaan toisten kustannuksella. Mutta mitä jääkään loppujen lopuksi jäljelle meistä, meidän tekemisistämme? Onko se ollut vain pelkkää sotkemista, muiden mielipiteitten toistoa, jäljittelyä, turhaa kehuskelua, taistelua paikasta auringossa, ihmisorjuutta, alistumista enemmistön mielipiteisiin, yritystä kelvata ihmisille? Onko se ollut Jeesuksen häpeämistä, Jumalan kieltämistä, hengellisten asioiden vähättelyä, epäuskoa, tyhjyyden tunnetta, kyllästymistä tavanomaisuuksiin, pahanolon purkauksia, mustia tunteita, pettymyksien valitusta? Ja tähän kaikkeen Jumala tarjoaa itsensä tuntemisen ja ikuisen elämän, kruunun luonansa. Käsittämätöntä? "Minä tulen pian; pidä, mitä sinulla on, ettei kukaan ottaisi sinun kruunuasi." Ilm.3:11.

Miten helposti usko katoaa ihmisen elämästä, kuinka moni onkaan ollut kerran elävästi lapsenuskossa, pyhässä luottamuksessa Kaikkivaltiaaseen Jumalaan ja hänen huolenpitoonsa; ja sitten aivan hitaasti, lähes huomaamatta Jeesus on kadonnut matkaseurueesta? Jokapäiväinen rutiini onkin keskittynyt työhön, harrastuksiin, omistamiseen, myymiseen ja ostamiseen, ihmiskunniaan ja himojen tyydyttämiseen. Elämään ei ole eräänä päivänä mahtunut muuta kuin kourallinen tyhjiä puheita, televisioruutu, mobiililaite ja sateinen ikkunaruutu? On vain muisto onnellisista hetkistä Vapahtajan seurassa, ensirakkauden ihanassa ilmapiirissä ja toisten uskovien turvallisessa seurassa kulkemisesta? Kodin kirjahyllyssä on lojunut jo vuosia hengellisiä kirjoja, joita olisi pitänyt lukea ja niiden keskellä itse Jumalan sana, ikuinen ilmoitus, jonka pelastussanoma on suljettuna odottanut avaajaansa. Mutta elämä hiipuu, terveys heikkenee, kaverit vähenevät ja tavoitteet ovat tulleet tiensä päähän - jospa saisi edes kupin kahvia ja istua rauhassa omalla tuolillaan? Silloin Kristus sanoo: - Minä tarjoan sinulle pelastusta, ikuisen elämän lahjaa ja kunnian kruunua! Ja niin syntinen alkaa ryömiä Herraa kohden, huokailla hiipuvassa olemuksessaan kohden auttajaansa. Hän kaipaa hyväksyntää, taivaallista syliä, armahdusta, lepoa ja sellaisen tilan hän löytää Kristuksen uhrissa ja haavoissa.

Tämä nöyrä karitsa se on rakkain Jeesuksemme,

jonka Isä antoi kuolemaan, synneistä päästäksemme,

Oi rakkaus kaikkivoittava, jota ei voi järki tajuta,

Isältä pojan vaadit! Oi rakkaus aivan rajaton,

sä häpeään ja kuolemaan elämän Herran saatoit!

Nyt aina sanoin, niinkuin töin, ylistän rakkauttasi,

nyt kiitän päivin, kiitän öin, sun suurta laupeuttasi.

Mun veisuuni lakkaamatta soi, niin heleästi kuin se voi,

ja laulaa armostasi, mä ennen kaikki unhotan,

kuin rakkautesi, kalliimman kaikista lahjoistasi.

Sydämeni ahdas, laajene ja aarre kätke parhain!

Kirkkaampi, kalliimpi on se, kuin kullat tähtitarhain.

Maat, meret, taivas avara, ne vaan on hiukka tomua,

kun katson aarteeseeni. Tämä tavarani verraton sun,

Jeesus, veresi kallis on vuotanut hyväkseni.

Ja koska retkeni maallinen päättyy täällä kerran,

Suo vanhurskautesi vaatteekseni, astuissani eteen Herran!

Se kunniakruununi olkoon, mun silkkini

katoamaton, verraton loistossansa, jossa omanasi

iäti sun morsiamesi astuupi, sua kiittäin riemussansa!

Paul Gerhard virsi 44:2,4,5,7 (Vk. 1888)

Oi Herra, miten pian mielemme laukkaa aivan väärille urille, vieraille laitumille, naapurin puolelle ja turhuuden markkinoille unohtaen sinut, pelastajamme? Millaisia olemmekaan uskovina sinun silmissäsi, sanasi valossa, miten paljon olemmekaan tehneet virheitä ja pilanneet suuren nimesi maailman keskellä? Miten usein suolamme on käynyt mauttomaksi ja herätyksen ääni sammunut synninyöhön, olemme tukahduttaneet antamasi armolahjat, käyttäneet varojamme itsekkäästi ja olleet veltot kristillisyydessä? Ja kuitenkin sinä tarjoat meille elämänkruunua, paikkaa luonasi, oikeaa, pysyvää kotia taivaassa. Auta siis meitä, vuodata rakkauttasi, ohjaa askeleitamme, tue toivoamme, laske siunaavat kätesi päällemme, kruunaa armollasi ja laupeudellasi, muista meitä runsaasti enemmän kuin ansaitsemme. Aamen.

minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa....

Ilosanomaa lapsille

Jumala sanoi: "Tulkoon valo", ja valo tuli.