Vuorisuolaa suoraan Golgatalta

Meidän seurakunnassa oli piispantarkastus tai siis piispa yritti tarkastaa seurakunnan tilaa? Paikallislehti oli toimittanut mittavan esityksen kuvineen selostuksineen tästä. Eräällä koululla oppilaat saivat esittää kysymyksiä korkea-arvoiselle kirkonpalvelijalle. Eräs oppilas kysyi: Mutta mikä on piispan mielestä elämän tarkoitus? Hän vastasi: - Se vaihtelee eri elämänvaiheissa. Se on erilainen koululaisella ja perheenäidillä. Tärkeää on hoitaa kullakin hetkellä tehtävänsä vastuullisesti, lähimmäistä palvellen.

Lukiessani vastauksen, heräsi kysymys: eikö todellakaan muuta? Ilmeisesti suurin osa ihmisistä elää juuri tuon kaavan mukaan - vastuullisesti ja palvellen - ja elämä lipuu pois ja sitten on edessä vain viimeinen tuomio, joka ei lupaa hyvää, jos ei ole Jeesuksen tuttu. Vanha katekismus sanoi sen aikanaan: "Jumalan ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja Jumalan lapseksi pääseminen on elämämme kallein asia." Entäpä jos tuo mainittu oppilas olisikin tosissaan etsimässä totuutta kuin Pilatus aikoinaan, entäpä jos hänellä olikin etsikkoaika päällä. Murheellista seurattavaa on tämä kirkollinen eliitti. Ainoa millä voi uskovaisia lohduttaa on se, että eliittijoukot ovat hyvin raamatullisia, koska Sana sanoo: ”…. se päivä ei tule, ennenkuin luopumus (Jumalan ja hänen sanansa hylkääminen) ensin tapahtuu….”2.Tess.2:3. He edistävät luopumusta koko painollaan – ja sitä on paljon.

Ehkä on hyvä tässä vaiheessa kertoa, miksi kirjoitan mm. tätä blogia. 1.Oma seurakuntani ei julkaise juttujani. 2.Oma työnantajani ei myöskään suostunut minun blogiini. 3.Kun se on tässä muodossa, ei kukaan pääse sitä sensuroimaan. Olen sitä mieltä, että kirkko, paikallisseurakunta ja herätysliike tarvitsevat opposition pysyäkseen hereillä. Jos kaikki huutavat Kristuksen ristiinnaulitsemista kuin entiset körtit, ja koko katsomo nukkuu ruususen unta, on tärkeää lisätä suolaa – se antaa makua ja piristää. Sellaista on Jumalan sana, joka on kokonaan totuus – ja kaikki muu onkin pelkkää valhetta! Pitäisi ammentaa vuorisuolaa suoraan Golgatalta.

En tarvitse toisia uskovia? Näin sanoi eräs hurskas sielu kerran ja mietin sitä sitten myöhemmin usein. Silloin kyse oli jostakin ihan tavallisesta seuratilaisuudesta, johon uskovat normaalisti kokoontuvat. Miksi uskova tulee tällaiseen johtopäätökseen, mikä on mennyt pieleen tässä kehityksessä? Eristäytyvä uskovaisuus on hyödytöntä itsekkyyttä, jossa ihminen keskittyy vain omaan tuntemukseensa. Se on pienimuotoista luostari-aatetta, sen keskellä istuu pieni munkki tai nunna pyhityselämänsä korkeasuhdannetta. Miksi uskova eristäytyy, tai miksi aiemmin niin aktiivinen seurakuntalainen ei jaksa enää olla uskovien yhteydessä, jumalanpalveluksissa, seuroissa, raamattuopetuksissa, rukouskokouksissa, palvelutehtävissä toisten kanssa?

Ilmeisesti perussyy on kuitenkin aina sama, synneistä yleisin ja suurin – epäusko. Vaikka Jumalan sana on selvä ja yksiselitteinen, se ei enää vaikuta mitään. Ihminen on siirtynyt kuolleeseen uskoon, uskoon ilman tekoja. Uskovaisuuteen ilman Kristusta ja tämän seurakuntaa. Aivan kuin jalka päätäisi jättää ruumiin ja sanoa: että kuljenkin tästä lähin yksinäni ilman vartaloa ja päätä! Peräkamariuskovainen voi pitää itseään kovinkin hurskaana ja onnistuneena, mutta hänen hedelmätön suhteensa toisiin uskoviin vie pohjan pois koko kristillisyydeltä. Kristus ei yksinkertaisesti synnytä lapsia hankeen tai heitä heitä komeroon. Hän on satsanut koko elämänsä ja uhrinsa rakentaakseen maan päälle seurakunnan, jossa uskovat yhdistyvät hänen kauttaan toinen toisiinsa. ”Joka ei ole minun kanssani, se on minua vastaan, ja joka ei minun kanssani kokoa, se hajottaa.” Luuk.11:23. Joka siis ei jaksa olla uskovien seurassa muuta kuin omaa ääntään kuunnellen, on jo hengellisesti kuollut. Vaietkoon siis kokonaan, kunnes tulee taas köyhäksi. Joka taas valikoi uskovia mielensä mukaan, joutuu myös pahaan syöksykierteeseen, jossa ei kohta ole ketään kelvollista, vaan kaikissa löytyy liikaa vikaa. Sitten on sellaisia uskovia, jotka ovat loukkaantuneet ja katkeroituneet, koska heitä on survottu tai sohaistu, arvosteltu tai piesty sanoilla. Samaan sarjaan kuluvat nekin, jotka eivät ole mielestänsä päässeet tarpeeksi esiintymään. Aikansa he ovat jaksaneet katsomon puolella, mutta sitten vetäytyneet kokonaan tai etsineet uuden lahkon itselleen. Lahkon nimi on ”Ennenkokematon”. Mutta eivät he jaksa sielläkään olla kauan, se kun ei ole heidän arvonsa mukaan tarpeeksi fiksu? Taas tarvittaisiin vuorisuolaa.

Raamattu yhdistää Jumalansanaan uskovat toisiinsa ja antaa aiheen yhteen tulemiseen. Irtiottoja se ei esitä, sillä uskovat tarvitsevat ehdottomasti Kristusta ja toinen toisiaan. Seurakunta on rakennettu niin kuin Jumala tahtoo, eikä siitä voi ketään heittää yli laidan tarpeettomana. ”Mutta nyt Jumala on asettanut jäsenet, itse kunkin niistä, ruumiiseen, niinkuin hän on tahtonut. Vaan jos ne kaikki olisivat yhtenä jäsenenä, missä sitten ruumis olisi? Mutta nytpä onkin monta jäsentä, ja ainoastaan yksi ruumis. Silmä ei saata sanoa kädelle: "En tarvitse sinua", eikä myöskään pää jaloille: "En tarvitse teitä." 1.Kor.12:18-21. On joskus hyvä pysähtyä miettimään oma kutsumustaan uskovana ja miten Jumala haluaa minun asettuvan tässä yhteydessä paikkaani. Yllättävää kyllä, mutta juuri teologia ja sen parissa touhuilevat ovat usein kaikkein hanakampia kampittamaan toisia ja itse vetäytymään vartiopaikaltaan, palvelustehtävistään ja sammuttamaan armolahjansa. Senkin he sanovat johtuvan vain teologiasta? Teologia tarvitsisi vuorisuolaa.

On normaalia, että uskovat tulevat kokoon kerran viikossa kuulemaan Raamatun sanaa, rukoilemaan ja viettämään ehtoollista. Se on Jumalan tahto. Vain poikkeukselliset olosuhteet tai elämäntilanne voivat olla syynä, ettei se ole mahdollista. Mutta siihen ei pidä pyrkiä, sillä Jumala varustaa omansa rakentavalla mielellä ja Pyhä Henki innostaa uskovia aktiivisesti ajattelemaan sielunpelastusta ja hengellistä rakentumista. ”Kuinka siis on, veljet? Kun tulette yhteen, on jokaisella jotakin annettavaa: millä on virsi, millä opetus, millä ilmestys, mikä puhuu kielillä, mikä selittää; kaikki tapahtukoon rakennukseksi.” 1.Kor.14:26. Meidän aikanamme pitäisi enemmän korostaa yhteisvastuullisuutta ja jokaisen mahdollisuutta olla Jumalan työtoverina. Jokainen kokoontuminen voi viedä uskovan lähelle Herraa. Muutamat lukevat tätä niin, että vain karismaattiset kokoukset ovat Herrasta. He menevät vain profetoiden ja ilmestysten perässä, Raamattu ei ole heille kovinkaan tärkeä, eivätkä he ajattele Kristuksen laumaa palvelupaikkana. Tarvittaisiin vuorisuolaa.

Joskus uskova sairastuu ja olosuhteet eivät kerro hyvää hänen tulevaisuudestaan. Inhimillinen arvio voi olla musertava, ja lähtö häämöttää tai ainakin suuri pimeä huone? Jumala on kuitenkin antanut suuren lupauksen sairaalle uskovalle, että hän saisi toivoa ja rakkautta osakseen pimeään elämäänsä. ”Jos joku teistä sairastaa, kutsukoon tykönsä seurakunnan vanhimmat, ja he rukoilkoot hänen edestään, voidellen häntä öljyllä Herran nimessä. Ja uskon rukous pelastaa sairaan, ja Herra antaa hänen nousta jälleen; ja jos hän on syntejä tehnyt, niin ne annetaan hänelle anteeksi.” Jaak.5:14-15. Olen joskus kertonut toiselle uskovalle, että tämä lupaus on tarkoitettu elämämme parhaaksi ja uskon vahvistukseksi. Siinä valinta on sairaalla, hänen tulee olla aktiivinen, hänen tulee luottaa Raamatun sanaan. Muut sitten hoitavat oman osuutensa ja koko porukka huokailee Herran edessä yhden kärsivän kanssa. Mutta monet uskovat eivät välitä tästä sanasta ja tyytyvät kohtalonomaisesti vain odottamaan tulevaisuutta. Joillekin se voisi olla myös synnintunnustuksen paikka, mutta ylpeys estää olemasta rehellinen omatuntoon asti. Onpa niitäkin, jotka sanovat tässäkin tilassa, etteivät he tarvitse toisia uskovia – sääli! Olisipa vuorisuolaa.

Kristus on ostanut itselleen seurakunnan ja hänellä on käsky sitä varten, Raamatun sana, jonka tulee aina ohjata Herran omia enemmän kuin mikään muu. ”Rakkaani, sinä toimit uskollisesti kaikessa, mitä teet veljien, vieläpä vieraittenkin hyväksi.” 3.Joh.1:5. Siinä Herra piirtää selvästi eteemme tahtonsa ja se ei muutu, vaikka sanoisimme siitä mitä. Joka siis tarttuu tähän sanaan, elää siitä. Siinä on salattua mannaa, taivaan lahjaa, leipää ikuisen elämän varastoista.  ”Ja tämä käsky meillä on häneltä, että joka rakastaa Jumalaa, se rakastakoon myös veljeänsä.1.joh.4:21. Rakkaus on parhaimmillaan sitä, että sielu pelastuu, ei sitä, että siihen kylvetään epätotuuksia tai suoranaisia valheita, tai kertomuksia, jotka vievät ihmisen harhaan. Rakkaus on joskus tavattoman suolainen ja se itkettää, se tipauttaa polvilleen, se murtaa ylpeyden, se johtaa syntisen Golgatalle ja se taivuttaa kuuntelemaan Vapahtajaa. Se vain voi kantaa meidät taivaaseen. Ihanan maukas vuorisuola.

Anna meille vuorisuolaa suoraan Golgatalta, Herra. Anna meille kirkon ja herätysliikkeen luopumuksen keskellä usko, Kristus, joka tulee sinun uhristasi, veresi voimasta ja ylösnousemisesi Hengestä. Anna meille leipää, joka elättää, kirkastaa mielen ja puhdistaa sydämen. Olisi tosi mukavaa, Jeesus, joskus kuulla hyviä uutisia kirkon eliitistä, että jos voisit sielläkin herätellä tuntuvasti kaulusköyhällistöä ja hopealusikkakerhoa, tohtoriporukkaa ja silmäätekeviä, vapaamuurareita ja poliitikkoja, uskonnollisia ja tekopyhiä, suursyntisiä ja pikkurikollisia. Sillä vain sinä, Jeesus, voit sen tehdä, vain sinä voit murtaa valheen linnakkeet ja pimeyden vallat, vain sinä voit pelastaa ihmiset helvetin kidasta. Kunnia ja ylistys sinulle nyt ja aina. Aamen.

Heikoin lenkki

Lapin ely-keskus myönsi uskomuslääketiedefirma Droppi-veripalvelulle syntejä verestä mittaavan menetelmän kehittämiseen 22 500 euroa yritystukea. Ohoh, että tällainen menee nykypäivänä kaupaksi? Tämä erikoinen ilmiö yrittää nostaa profiiliaan ja myydä palvelujaan iskemällä ihmisten heikkoon kohtaan: syntiin. Olisiko sillä merkitystä, että sen kehitysryhmä on pohjoisesta Laestadiolaisalueelta? Syntimittarin kotisivujen mukaan sanotaan: Syntisyyden vakavuus on  jaoteltu parhaimmasta huonoimpaan luokkiin: Täydellinen, Autuas, Vanhurskas, Nöyrä, Kurja, Uppiniskainen, Ylpeä, Pilkkaaja, Uskoton, Saastainen ja Jumalaton….. edelleen sanotaan: Syntisyyden järjestyksellä halutaan siis kuvata sitä millaisia meidän pitäisi olla ja millaisia meidän ei pitäisi olla. Jokainen syntisyyden luokka opettaa tavallaan niitä asioita, joita meidän pitäisi korjata elämässämme, jotta emme olisi syntisiä.

Tällainen opetus on hyvin katollista ja ihmiskeskeistä, aivan niin kuin meillä olisi käsissämme ratkaisun avaimet koko maailmaa vaivaavassa perusongelmassa. Voimme vain päättää korjauksistamme tai hoitaa oman verenkuvamme kuntoon ostamalla ko. firman tuotteita ja palveluja? Synti on aina meitä väkevämpi, eikä siihen ole lääkkeitä kaupan muuta kuin Jumalalta. Ilmeisesti tämän sarjan hörhöily sopii joillekin ja asiakkaitakin löytyy? Raamatun mukaan kuitenkin totuus on se, että kaikki ovat syntisiä (minäkin, jonka veriarvot ovat huippu-urheilijan luokkaa hg yli 170. Syntimittarin mukaan korkea hemoglobiini osoittaa puhtautta. Pyh!), eikä huonoverisyys millään tavalla osoita ihmisen olevan jotenkin Jumalan armon ulkopuolella. Päinvastoin sairaat ovat usein kaikkein lähimpänä meidän Herraamme.

Syntimittari sivuilla mainitaan muutaman kerran ohimennen ainoa synnin voittaja, anteeksiantaja ja pelastajamme, Jeesus Kristus. Miksi niin? Koska Jeesuksen korostaminen veisi pohjan pois näiden sivujen opetukselta. Keskeisenä opetuskohtana on sivuilla vedottu Jes.1:18 ”Tulkaa, käykäämme oikeutta keskenämme, sanoo Herra. Vaikka teidän syntinne ovat verenpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin lumi.” Syntimittari tekee sitten ihmeellisen sovellutuksen: Jos kuivaveresi on hyvässä kunnossa, niin tällöin olet punaverinen ja Jesajan kirjan mukaan et vielä todistaudu syntiseksi. Jos taas kuivaveresi on huonossa kunnossa eli olet valkoverinen, niin tällöin olet todistettavasti syntinen. Valkoveristen veren puhtaus on alle 50%. Mainitun raamatunkohdan opetus on osoittaa synnin vakavuus ja siitä vapautuminen Herran avulla, mutta ei missään tapauksessa tehdä mitään ihmisverenanlyysiä. Jumala pongaa meidän syntimme omatunnossamme ja sitä ei rauhoiteta hyvillä teoilla tai veriarvoillamme vaan yksin Kristuksen uhrilla ja verellä, Pyhän Hengen kirkastamana.

Televisiossa näytettiin joitakin vuosia sitten viihdevisailuohjelmaa Heikoin lenkki, siinä tietämättömin putosi aina armotta pois. No, tällainen karsiminen sopii ihmisen kärsimysnautintoon hyvin, sillä ohjelma keräsi runsaasti katselijoita. Kansa on aina pitänyt erikoisesti voittajista ja nauttinut häviäjistä. Historia kertoo, kuinka muinaisessa Roomassa oli kansanhuvia mennä katsomaan, kuinka ihminen tappaa toisen näytösluontoisesti, amfiteatterit, sirkus ja polttoroviot korvasivat siihen aikaan elokuvat. Vahvat tappoivat heikot ja hallitsijat orjuuttivat muut, luotiin järjestelmä, jossa muutamien osa oli jo syntyä luuseriksi, tuomituksi ja heikkoon kehykseen?

Nykypäivän hakkerit sotkevat tietoliikennettä minkä kerkiävät ja niissä hommissa ihminen on aina heikoin lenkki, koska ihmisen virheen takia tietomurrot ovat mahdollisia. Harva se päivä joku valittaa, että häntä on vedetty höplästä katteettomien lupausten tai kauppojen kautta ja rahat ovat menneet sen siliän tien. Haittaohjelmat ja virukset ovat pirullinen harrastus, joita alan starat sitten kilvan kehittelevät. Samaan sarjaan kuuluvat kaikki pommien rakentajat ja muut ansojen virittäjät, sillä pimeydellä ei ole pohjaa lainkaan.

Tiimityöskentelyn idea on se, että vahvat ja osaavat tukevat heikompia ja hitaampia ja porukalla mennään eteenpäin. Silloin ei sooloilu ole muotia vaan yhteistyö. Koti on hyvä kenttä oppia tiimissä elämistä – ehkä siksi meillä onkin niin paljon sinkkuja tänä päivänä, sillä kaikki eivät halua tiimiä? Mutta Jumala opettaa meitä juuri perheen kautta valtavasti hengellisiä totuuksia, kuten uskollisuus, nöyryys, toisen huomioiminen, uhrautuvaisuus, omastaan luopuminen, aikansa antaminen toiselle, rakkaus, toivo, pitkämielisyys, jatkuvuus, ilo, jne. Silloin kuka tahansa voi olla porukan heikoin, mutta pärjää muitten kanssa hyvin, kun muut huomioivat hänet myönteisesti. ”Heikkouskoista hoivatkaa, rupeamatta väittelemään mielipiteistä.” Room.14:1. Seurakunta pitäisi aina olla kaikenlaisten ihmisten paikka, johon vedetään, innostetaan ja kutsutaan jokaista. Se ei saisi muodostua valikoitujen ja älykkäiden, porvarien ja lukeneiston valtalinnakkeeksi. Seurakunta ei myöskään tulisi olla erikoisen hurskaiden ja onnistuneiden näyttelykeskus - ei mikään äärimmilleen trimmattujen kennelkerho. Seurakunnan tulisi aina huomioida heikot toiminnassaan, opetuksessaan ja elämässään. ”Hoivatkaa sentähden toinen toistanne, niinkuin Kristuskin on teidät hoivaansa ottanut Jumalan kunniaksi.” Room.15:7. Seurakunnan keskuksena tulee aina olla Kristus, hänen uskollisuutensa, rakkautena, ristinkuolemansa ja ylösnousemuksensa. Hänessä on virtaa jokaiselle heikolle.

Tunsin aikoinaan juopon miehen, Eeliksen. Hän oli rikkinäisen kodin lapsena oppinut juomaan ja myymään viinaa. Tämä harrastus oli jo siinä vaiheessa tuhonnut hänen elämänsä, kun näin hänet ensi kerran. Hän oli tullut hoitoon alkoholistikotiin ja istui puupinon vieressä pilkkomassa saunapuita. Juteltuani hänen kanssaan tulin siihen tulokseen, ettei hänestä enää tule kalua. Hän vaikutti luuserilta, joka osasi pilata kaiken? Myöhemmin teimme joitakin viikkojen työkeikkoja talokorjauksiin miesporukalla ja Eelis oli mukana. Hän oli toisaalta ainainen murheenkryyni, koska ei sopeutunut millään muiden aikatauluihin. Hän oli aina myöhässä ja aina myöskin arvostelemassa milloin mitäkin. Mutta toisaalta hänen suorapuheisuutensa oli joskus niin humoristista, että nauratti. Aikanaan tiemme erosivat ja hän enää tavannut häntä. Sitten luin yllättäen Sana-lehdestä hänen haastattelunsa:

- Olin sairaalassa lähes kolme kuukautta ja raitistuin sinä aikana. Sairaalasta pääsin suoraan Kriisipalvelun hoitokotiin Vuosaareen lähes tuntemattoman ystäväni järjestämänä. Hän osasi oikealla tavalla kysyä minulta, haluanko muutoksen elämääni vai aionko sairaalasta päästyäni palata tuhoon johtavalle tielleni.

Puoli vuotta Vuosaaressa käänsi Eeliksen elämän lopullisesti uuteen nousuun. Raitistuminen alkoi osoittautua pysyväksi, mutta vielä parempaa oli tulossa. Eelis muutti Toijalan katulähetyskotiin, missä hän alkoi yhä enemmän kiinnostua hartaustilaisuuksista ja Raamatun lukemisesta.

- Kuljin kuin juna kohti pelastuksen päivääni. Uskoontuloni oli aika erikoinen ja vauhdikas. Usko tuli elämääni aikamoisella rytinällä.

Eelis muistaa vuoden takaisen heinäkuun illan paremmin kuin eilisen päivän, vaikka aluksi illassa ei tuntunutkaan olevan mitään erikoista. Hartaustilaisuuden avaajan sanat eivät tehneet mitään vaikutusta takapenkissä istuneeseen Eelikseen.

- Mutta toisen puhujan ensimmäiset sanat liimasivat minut tuoliin kiinni. Tuli jotenkin ahdistava ja puristava tunne. Pelkäsin luitteni murtuvan, niin oli kova puristus, Eelis selittää.

- Olin sen verran kuullut saarnoja, että tiesin, mistä on kysymys. Jumala halusi minun luovuttavan elämäni ohjakset Jeesukselle. Saatana sitä vastoin yritti vielä estää minua tekemästä sitä ja kehotti minua lähtemään äkkiä ulos salista.

Hetken aikaa se vaihtoehto pyörikin Eeliksen mielessä, mutta kun hän yritti siirtää jalkojaan, mitään ei tapahtunut.

- Sanoin pirulle, että minä en onneksi pääse tästä lähtemään, lähde sinä. Samassa kuulin sisäisen äänen sanovan kaksi kertaa, että sinun syntisi annetaan anteeksi, jos luovutat elämäsi kokonaan Jumalan Pojalle. Ääni puhui myös ahtaasta portista ja tunsin, kuinka konkreettisesti ahdas portti puristi minua. Sitten kuulin selvästi Jeesuksen koputuksen ja jopa hänen askeltensa äänet, kun hän tuli elämääni.

- Vähitellen puristus loppui ja sisälläni kävi aikamoinen myllerrys. Tunsin ensin ikään kuin tyhjentyväni. Hetken kuluttua tunsin, miten Pyhä Henki täytti minut uudella voimalla. Iltaa seurasi mahtava yö, tunsin todella uuden elämän alkaneen. Ensimmäisinä öinä itkin monta tuntia puhdistavaa itkua, Eelis muistelee liikuttuneena ja haluaa soittaa nauhalta hengellisen laulun, joka liittyy kiinteästi hänen uskoontuloonsa.

Tämän jutun jälkeen Eelis eli vain muutaman vuoden ja kuoli alle 50-vuotiaana – mutta uskossa Jeesukseen, pelastuneena.

Jeesus valitsi vallan heikkoja tiimiinsä, hänen valintansa kohdistuivat syntisiin, sairaisiin, surkimuksiin ja epäonnistuneisiin. Hänellä ei ollut pääsykokeita eikä hän pyytänyt keneltäkään suosituksia, hän valitsi ne, jotka eivät olleet mitään, hän otti poisviskatut ja torvet. Hänen seuraajansa ovat aina muodostuneet avuttomista ja antautuneista. Niistä ihmisistä hän alkoi rakentaa seurakuntaansa. Koko toiminta perustui hänen itsensä varaan, ei vähimmässäkään määrin porukan osaamiseen. Nykyaikana olisi puhuttu riskienhallinnasta, koska Jeesus otti riskin valitessaan tämänlaisia tyyppejä joukkueeseensa. Hänen riskinhallintansa perustui jumaluuteen ja kaikkivaltiuteen, kaikkitietävyyteen ja ennaltanäkemiseen – taivaalliseen valintaan. Vaikka siis siinä oli tämä inhimillinen tekijä vahvasti mukana, kun ihmisiä otettiin pääasiassa luuserien suuresta joukosta, se toimi mainiosti. Joku fiksu on sanonut, että jokainen organisaatio on juuri niin vahva kuin sen heikoin lenkki. Meidän tapauksessamme sana osuu Kristukseen:  ”....me taas saarnaamme ristiinnaulittua Kristusta, joka on juutalaisille pahennus ja pakanoille hullutus, mutta joka niille, jotka ovat kutsutut, olkootpa juutalaisia tai kreikkalaisia, on Kristus, Jumalan voima ja Jumalan viisaus. Sillä Jumalan hulluus on viisaampi kuin ihmiset, ja Jumalan heikkous on väkevämpi kuin ihmiset.” 1.Kor.1:23-25. Herra on tullut itse heikkouteen, että voisi kaikkia heikkoja auttaa.

Ihmeellinen Jeesus, sinä kaiken luomisen ja lunastuksen alku ja voima, olet tullut meitä kurjia etsimään ja pelastamaan synnistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta. Emme voi ymmärtää, miten paljon olet nähnyt vaivaa meidän hyväksemme ja jatkuvasti näet. Sinun mittarissasi me kaikki olemme syntisiä, kuoleman ja helvetin ansainneita, eikä meillä ole mitään millä itseämme puolustaisimme. Olemme aina heikoin lenkki, mutta sinussa vahvat. Riisu siis ihmiset inhimillisistä ponnisteluista olla hyviä, rakastavia ja uskovaisia. Nosta meitä kelvottomia taivaalliseen luokkaan oman ansiosi ja uhrisi voimalla. Tartu pirun haaviin jääneisiin ikuisilla käsivarsillasi ja leikkaa siteet poikki, katkaise valheen kahleet.

Merkitsemättömällä rinteellä

Kilpa-ajaja M. Schumacher kaatui laskettelurinteessä, osui kiviin ja löi päänsä, nyt hän on ollut tajuttomuudessa viikkoja ja tulevaisuus on hämärän peitossa. Omaiset kokevat tragedian läpi joka päivä elämässään ja epätoivo kiusaa mieltä. Uutinen kertoi, että Schumacher oli laskettelemassa vuoristoseudulla ja eksyi (tai valitsi) rinteessä väärän linjan. Hän oli kaatuessaan epäonninen ja meni pää edellä kiveen merkitsemättömässä Saulire-vuorella sijaitsevan rinteen yläosassa. Murheellista, mutta näin äkkiä voi ihmisen aika tulla täyteen ja muutoksesta pysyvä tai jopa lopullinen?

Uutinen kertoi karua kieltään: ”Voimme sanoa, että hän kamppailee elämästään....” Se on todellinen vaara, mutta ei hän enää taistele, sillä hänellä on tiedottomuus. Muut voivat tehdä voitavansa: lääkärit, hoitajat, läheiset, ystävät, kannattajat, esirukoilijat. Raha ei enää ratkaise, vaikka sitä on

vuonna 2010 seitsenkertainen maailmanmestari tienannut yhdellä kaudella yli 30 miljoonaa

euroa. Se on kaikki taakse jäänyttä tilastoa ja mahdollisesti muut jakavat ne rahat. Hän on ollut aikanaan formulakuskeista parhaiten tienaava. Vuonna 2007 Schumacherin omaisuuden arvioitiin

olevan n. 335 miljoonaa dollaria. Mutta tällä hetkellä se ei paljon lämmitä, kun kaveri makaa koneitten ja ammattiauttajien varassa sairaalassa. Syvimmiltään kaikki on kuitenkin aina Jumalan kädessä.

Uutinen kertoi, että ilman kypärää hän olisi kuollut heti kolautettuaan päänsä kiveen. Mutta ilman päätä ja pään toimintaa ei ruumis tee mitään, vaan ihminen on puolikuollut. Eräs hänen lajitoverinsa arvioi kaveriaan: "Michael vei ajamiset ihan extreme-tasolle, ja niin hän on tehnyt kaikessa muussakin - kuten moottoripyöräilyssä ja laskuvarjohypyissä. Onhan se välillä vaarallista, mutta ymmärrän sen hyvin.” Kuolemalla leikkiminen ja hurjastelu kiehtoo, se on jännittävää ja tyydyttää ihmisen sielunviettiä, se on eräänlainen moraaliton passio. Mutta tämän sarjan tyypit eivät yleensä elä kauan, eivätkä kuole normaalilla tavalla vanhuuteen.

Jumalan seurakunnan elämän keskus on pää – Kristus. Jos ei ole päätä, ei ole seurakuntaakaan, jos pää ei pääse ohjaamaan seurakuntaa, se on kuolleessa tilassa ja pimeydessä. Jos päätä ei kunnioiteta, ei seurakunta voi elää Jumalan tahdon mukaan. Historia todistaa myös, että kärsivä pää ohjaa kärsivää ruumista. Pää valitsee ristin ja ruumis kantaa sen. Mutta myös ylösnoussut Kristus on kirkastettu, niin pää kuin ruumiskin. Joten on uskovalla mahtavat näyt tulevaisuudesta.

Mutta tämä tragedia alkoi siis laskemisesta merkitsemättömään rinteeseen. Kristityn elämässä suuri ongelma on aina merkitsemätön tie, se on poikkeamista Jeesus-tiestä. Siinä ihminen ei ole Raamatun sanassa, Jumalan valossa, Herran johdatuksessa ja varjeluksessa. Hän kulkee itsevalittua reittiä, omantahdon tietä. Ei siis ihme, jos mopo lähtee käsistä. Tämä on kovin yleinen harrastus, joka sotkee Jumalan seurakuntaa ja pilaa hyvin alkaneen uskonkilvoituksen yksityisen uskovan elämässä. Karkeita merkitsemättömiä teitä ovat ylpeys, haureus, homous, juoppous, ahneus, varkaus, valheellisuus ja epäjumalanpalvelus, josta kaikki em. johtuvat.

Merkitsemätön rinne on väärä arvio itsestään: ”Minä olen tehnyt liiton silmäini kanssa: kuinka voisinkaan katsoa neitosen puoleen! Minkä osan antaisi silloin Jumala ylhäältä, minkä perintöosan Kaikkivaltias korkeudesta? Tuleehan väärälle turmio ja onnettomuus väärintekijöille.” Job 31:1-3. Oikein hurskas, siis lainkuuliainen, kristitty saattaa joutua juuri ylpeyden vangiksi ajattelemalla, että on tehnyt kaikki oikein tai että hänen hyvät työnsä (lue kristillisyytensä) tuovat kelvollisuuden Jumalan edessä. Hän kadottaa synnintunnon eikä niin ollen enää pyydäkään armoa viheliäisyyteensä. Kurjuus onkin siirtynyt huonompiin kanssakulkijoihin ja hän on noussut synnittömien luokkaan?! Synnin todellisuus, sydämen pimeys ei ole avautunut kuin korkeintaan hieman. Siksi hän on vielä pollea poikaa.

Merkitsemätön rinne on synnittömyys. Hän ei näe enää itseään valheellisena, avuttomana totuuden edessä, vaan suuntaa elämänsä syntitottumustensa mukaan ja pyhittää vielä itse kaiken tuon. ”Jos minä ikinä valheessa vaelsin, jos jalkani kiiruhti petokseen, punnitkoon minut Jumala oikealla vaa'alla, ja hän on huomaava minun nuhteettomuuteni.” 31:5-6. Kuka pyrkii Jumalan puntariin täytyy olla mieltä vailla, paatunut fariseus tai pähkähullu. Sillä jokainen joutuu havaitsemaan tässä vaa’assa olevansa liian kevyt. Hän ei ole joutunut tilille, jäänyt kiinni itse teossa. Hän on valmis riisuutumaan punnitukseen, koska luottaa itseensä.

Merkitsemätön rinne on luulousko: ”Jos minun askeleeni poikkesivat tieltä ja minun sydämeni seurasi silmiäni tahi tahra tarttui minun käsiini, niin syököön toinen, mitä minä kylvän, ja minun vesani revittäköön juurinensa.” 31:7-8. Kuinka moni siis kärsikään siitä, etteivät lapset ole uskossa, sukulaiset eivät käänny ja naapuritkin pitävät hänen kristillistä elämäänsä kovin surkeana. Kun tulevat katovuodet uskovalle, hän ei kestä sitä, vaan syyttää ihmisiä, jopa Jumalaa ja on katkera, koska hänen rukouksensa eivät ole tuoneet mieleistä vastausta. Tämä kaikki on kuitenkin Jumalan hiljaista puhetta, että uskovasta tulisi syntinen. Jos olisi vain yksi tahra, mutta kun on musta kuin nokikolari.

Merkitsemätön rinne on lihanhimon valtaanpääsy. Job on yhtä naiivi kuin Daavid tai Pietari, hän ei käsitä olevansa kokonaan syntinen ja täysin riippuvainen Herrasta. ”Jos minun sydämeni hullaantui toisen vaimoon ja minä väijyin lähimmäiseni ovella, niin jauhakoon oma vaimoni vieraalle, ja halailkoot häntä muut (bibl. muut maatkoon hänet), sillä se olisi ollut ilkityö ja raskaasti rangaistava rikos, tuli, joka kuluttaisi manalaan saakka ja hävittäisi kaiken saatuni.” 31:9-12. Hän siis tietää, että avion rikkominen vie tuomiolle, mutta ei näe tätä rikosta itsessään. On siis normaalia syntiselle, että hänen sydämensä hullaantuu avioliiton ulkopuoliseen suhteeseen ja himo vain kiusaa ja kiristää päivä päivältä otettaan. Silloin kristitty valitsee joko syntiinlankeemuksen tai Jumalan armon. Ensimmäinen karkottaa hänet Jumalan yhteydestä, pois paratiisista, jälkimmäinen yhdistää hänet Kristukseen verisitein, mutta nöyryyttää lihaa pahan kerran, jopa tappaa sitä. On myös vaikea ajatellakaan, että joku vieras lääppisi omaa puolisoa tositarkoituksella ja kuitenkin ao. omat tekemiset voivat olla juuri sen arvoiset. Itselleen rangaistuksen lukeminen ei ole kadehdittava puuha.

Merkitsemätön rinne on kuviteltu sosiaalisuus: ”Olenko minä kieltänyt vaivaisilta heidän toivomuksensa ja saattanut lesken silmät sammumaan? Olenko syönyt leipäpalani yksinäni, orvonkin saamatta syödä siitä? En, vaan nuoruudestani saakka minä kasvatin häntä niinkuin oma isä ja äitini kohdusta asti minä holhosin häntä.” 31:16-18. Voiko kukaan, koskaan sanoa toimineensa aina oikein lähimmäistensä kanssa, voiko kukaan sanoa olleensa aina iskussa, kun on kysymys ihmisten hätä? Tässä kuvittelussa ihminen nousee Jumalan asemaan ja yleiskristillisyys aivan kylpee tässä huumassa tänään – voi miten hyviä olemmekaan, suvaitsevia ja ystävällisiä, rakastavia ja uhrautuvia. Voikin siis kysyä, mihin Jumalaa enää tarvitaan, kun ihmiset ovat näin hyviä?

Merkitsemätön rinne on menestyspyrkimys talousasioissa: ” Jos minä panin uskallukseni kultaan ja sanoin hienolle kullalle: 'Sinä olet minun turvani', jos iloitsin siitä, että rikkauteni oli suuri ja että käteni oli saanut paljon hankituksi, jos katsellessani aurinkoa, kuinka se loisti, ja kuuta, joka ylhänä vaelsi, sydämeni antautui salaa vieteltäväksi ja käteni niille suudelmia heitti, niin olisi sekin raskaasti rangaistava rikos, sillä minä olisin kieltänyt korkeuden Jumalan. 31:24-28. Normaali ihminen ahnehtii kaikenlaista turhaa ja elämä kuluu krääsän keräämisessä. Silloin köyhäkin käy rikkaasta ja tyhmä näyttää viisaalta?  On tietysti sellaisiakin, jotka kylpevät rahassa ja valittelevat samalla wc-paperin kalleutta ja bensan hintaa. Ahneus on vaikeasti havaittava ja parannettava kansantauti, joka yltyy iän myötä. On ihmisiä, jotka eivät voi olla kristittyjä, koska he pelkäävät menettävänsä silloin jotakin. He ovat oikeassa, Herran tiellä menetetään kaikki, mutta tilalle saadaan uusi elämä.

Merkitsemätön rinne on hurskasteleva kotielämä. ”Eikö täydy minun talonväkeni myöntää, että kukin on saanut lihaa yllin kyllin? Muukalaisen ei tarvinnut yötä ulkona viettää; minä pidin oveni auki tielle päin. Olenko ihmisten tavoin peitellyt rikkomuksiani, kätkenyt poveeni pahat tekoni.” 31:31-33 Olisi hyvä kuulla joskus totuus omasta itsestään läheisiltä, mutta kuka kestää sen? Kuka kestää olla läpivalaisussa motiiveja myöten, kun uimahypyissä on tullut mahalasku? Kenen kotielämä on taivaskelpoista? Uskovassa kodissa asuu Kristus, häntä palvellaan ja ennen kaikkea rukoillaan avuksi joka päivä. Ilman Vapahtajaa elämä on turhaa, tyhjää, ilmaan hosumista ja omaa kehua, joka haisee kauas.

Kun merkitsemätön rinne kaataa kulkijansa, on se aina Jumalan mahdollisuus, hän voi vielä pelastua ja parantua. ”Oi, jospa joku kuuntelisi minua! Katso, tuossa on puumerkkini! Kaikkivaltias vastatkoon minulle! Jospa saisin riitapuoleni kirjoittamaan syytekirjan!” 31:35. Tosin rähinä on vielä kovaa kuin vanhan volkkarin käynti ja Jumala joutuu odottamaan vuoroaan, että hiljaisuus laskeutuu ympäristöön. Sillä syylliseksi tuleminen on äärettömän vaikeaa ja joskus sitten se voi kolahtaa hetkessä ja ihminen on kanveesissa tyrmättynä. Mutta siellä Kristuksen jaloissa löytyy lepopaikka, siellä armo maistuu ja haavat paranevat. Mutta olemus korjaantuu päästä alkaen, ensin Kristuksen aseman ennalleen saattaminen, Vapahtaja pääasiaksi, sitten muut asiat. Kun on laskenut merkitsemättömällä rinteellä, pitää kavuta takaisin merkitylle rinteelle, so. Golgatalle. Jos et löydä takaisin ristin luo, Jeesuksen luo, olet hukassa. Loppu häämöttää, ihminen vaikenee – ja se on hyvä, sillä silloin Jumala voi puhua. ”Tähän päättyvät Jobin puheet.” 31:40.

Herra, sinä vaiennat meidän turhat kehuskelumme, suuret puheemme, jankutuksemme, valituksemme, kinamme, kiistamme, höpinät ja mutinat. Sinä annat meidän kaatua merkitsemättömällä rinteellä, jonne meidän ei olisi pitänyt mennä. Me selittelemme sinulle, me pidämme valintojamme itseoikeutettuina, mutta ne vievät meidät kuolemaan ja kadotukseen. Voi kuinka riippuvaisia me olemmekaan sinusta, Kristus. Armahda ja auta kaatuneita, eksyneitä, synnin orjia, saatanan vangitsemia, maailman orjia, jotka ovat elintason, suosion, himojensa koukussa. Auta fariseuksia ja kristillistä teatteria harrastavia totuuteen ja sanasi valaisemaan ristin tielle. Pelasta ne, joita kahleissa kuljetetaan surmapaikalle. Avaa meidän silmämme näkemään Golgatan merkattu rinne.

Yksinäisyyttä

Ensimmäinen suomalainen (kirjatiedon mukaan), joka kävi Israelissa ja Jerusalemissa 1420 oli Turun piispa (katolinen siis) Maunu Olavinpoika Tavast. Eräs sukulaiseni on tehnyt sukututkimusta ja isoisäni sukuhaara johtaa tähän piispaan. Mutta ei siitä mitään hyötyä ole ollut. Nämä varhaiset käynnit siellä olivat pyhiinvaellusmatkoja ja käsittääkseni vain seurausta siitä, etteivät sen ajan ihmiset löytäneet Jeesusta pelastajaksi. Silloin vallitsi pimeä keskiaika ja pyhimykset ja pyhät esineet muodostivat pääosan jumalanpalvelusta. Mutta Vapahtaja löytyy yhtä hyvin Suomesta kuin Israelista ja Jumalan sanaa voi lukea missä tahansa. Ilmeisesti ihmisen yksinäisyys, tyhjä mieli ja  Jumalan rakkauden kaipuu ajoivat heitä siihen.

Eräs aikamme suuria uskovia, Aapeli Saarisalo, matkusti Rymättylästä Israeliin vuonna 1924 ja joitakin vuosia myöhemmin Aili Lemmikki Havas (syntynyt Lempäälässä), joka oli aikoinaan ensimmäisiä lähetystyöntekijöitä, joita lähti Suomesta Jumalan kutsusta työhön Israelin kansan keskuuteen. Hän teki merkittävän ja pitkän palveluksen pyhässä maassa. Hän myös kirjoitti kokemuksistaan. Hän työskenteli juutalaislähetystyöntekijänä Jerusalemissa 1932–1969. Työtovereineen hän perusti 1940 kodin maahanmuuttajalapsille. Heille perustettiin koulu 1945. Tässä ”Jerusalemin suomalaisessa koulussa” juutalaislasten opetus tapahtui heprean kielellä.

Ennen lähtöään hän sai lähetysjohtajalta viimeiset evästykset matkalle: "Emme tiedä täällä paljoa juutalaisuudesta, emme myöskään tunne oloja Palestiinassa. Emme voi sinulle paljoa neuvoja ja ohjeita antaa. Sinun on alusta alkaen oltava Jumalan johdatuksen alaisena. Maamme on köyhä, rahamme arvo ulkomailla mitätön. Emme voi ajatellakaan minkään laitoksen perustamista. Joudut todennäköisesti olemaan yksin, ainoana lähettinämme siellä. Emme halua viedä sinne omaa sivistystämme, sitä he eivät tarvitse, emme edes omaa luterilaista kirkkoamme, vain Kristuksen. Työkenttä on kova ja vaikea. Jos joskus joku uskon käsittää, voit johtaa hänet jonkin siellä olevan kirkon yhteyteen." Vellamo nimisellä höyrylaivalla nuori nainen lähti, kun syksyinen ensilumi satoi maahan ja laiturilla oli joukko uskovia hyvästelemässä, he lauloivat hänelle lastenlaulun: Mä olen niin pienoinen…. sä suuri ja voimakas, Isäni taivaan…. , joka oli Ailin mielilaulu.

Nuoren naisen eväät olivat vähäiset kuin Raamatun kertomuksessa, mutta Herra oli hänen kanssaan ja vieläkin hänen nimensä mainitaan lähetyspioneerien joukossa. Lähetysjohtajan evästys oli melko todenperäinen ja uskonhenkinen. Oli lähdettävä ilman suurta torvisoittokuntaa, ilman merkittävää rahallista tukea. Edessä oli pitkä ja kapea tie tuntemattomaan, vierasta kieltä puhuvien ihmisten joukkoon, maahan jossa kaikenlaiset kulttuurivaikeudet olivat jokapäiväisiä. JOUDUT TODENNÄKÖISESTI OLEMAAN YKSIN, AINOANA LÄHETTINÄMME SIELLÄ. Ilmeisesti moni nykypäivän lähetti hakeutuisi jo tässä vaiheessa muihin tehtäviin, sillä kuka haluaisi olla yksin? Aili Havas perusti lastenkodin ja oli avuksi monille, jotka olivat vasta tulossa tuohon kiisteltyyn maahan.

Jumalanvaltakunnan työ on usein yksinäistä puurtamista, valvomista ja rukoilua, ihmisiä, joita et entuudestaan tunne ja heidän monia ongelmiaan. Tie on kaita, niin kuin Jeesus sanoi. Menestyshaaveet ja kansansuosio on syytä unohtaa heti kättelyssä, ettei tule pettymyksiä. Omaan voimaan, älykkyyteen tai koulutukseen luottaminen on myös syytä jättää omaan arvoonsa ja keskittyä vain Jeesukseen. Harvoin saa nähdä hengellistä herätystä ja raikkaita uskoontuloja, mutta luopumusta ja penseyttä, juonittelua ja kirkollista pröystäilyä kyllä löytyy. Uskollisia Herran palvelijoita on vähän ja Raamattuun vakavasti suhtautuvia, Jumalanpelossa vaeltavia ei ole montaakaan. Kaikenlaiset harhat, eksytykset ja koettelemukset ovat tämän tien luontaisetuja. Mutta ehkä kuitenkin kaikkein suurin kummitus kaiken keskellä on yksinäisyys? ”Kahden on parempi kuin yksin, sillä heillä on vaivannäöstänsä hyvä palkka. Jos he lankeavat, niin toinen nostaa ylös toverinsa; mutta voi yksinäistä, jos hän lankeaa! Ei ole toista nostamassa häntä ylös. Myös, jos kaksi makaa yhdessä, on heillä lämmin; mutta kuinka voisi yksinäisellä olla lämmin?” Saarn.4:9-11.

Yksin on kohdattava Herra, yksin tehtävä ratkaisut, yksin on opittava hengellinen ravinto syömään, yksin on tartuttava Paimenen käteen, yksin on tunnustettava synnit, yksin itkettävä kurjuuttaan ja syntitottumuksiaan, yksin on odotettava, että aamu valkenisi, yksin sairastettava ja kärsittävä se, minkä Hän katsoo tarpeelliseksi laittaa kannettavaksemme. Yksin on kuoltava, ensin synnille, sitten maailmalle, vihdoin itselleen ja viimeksi ajalle.

Moni ihminen on yksinäinen avioliitossaan, vaikka elääkin vihittynä ja rakkautta aikoinaan luvaten. Ei puhuta, ei syödä yhdessä ja saunassakin käydään eri aikoina. Media on ottanut puolison paikan monien avioliitossa, kone tai koneen kautta viestit korvaavat ihmissuhteet. Nykypäivänä ihmiset eivät osaa enää keskustella, eikä syvällisiä pohdintoja käydä laajasti. Moni ihminen jopa pelkää keskustelua, puhumista sydämen tunnoistaan, koska sisin on niin rikki ja yksinäinen. Jäljellä on vain komeat uudet vaatteet valokuvassa ja jonkinnäköinen kestohymy, kulissin takana on ammottava yksinäisyys. Ainoat, jotka tulevat nykyään ulos kaapista, ovat homot ja hekin vain kehuskelleen syntiään. Lisääntyvät avioerot ovat selkeä kuva aikamme sairaudesta, yksinäiset ihmiset etsivät tyydytystä vääristä lähteistä ja jälki on surkeaa – lisää yksinäisiä. Missä ovat tyytyväiset ja kiitolliset aviopuolisot, jotka kiittävät Jumalaa hänen sanastaan, johdatuksestaan, elämänkumppanistaan, kodistaan, työstään ja kutsumuksestaan. Lapsuudessani oli aivan yleistä, että perheet pysyivät koossa ja avioliittoa kunnioitettiin. Yleensä isäntä ja emäntä olivat kuin paita ja pylly – aina yhdessä. Nyt harrastukset, ajankulu ja itsensätoteuttaminen ovat syrjäyttäneet avioliiton rakentamisen. Monista on tullutkin avionrikkojia, vaikka eivät ole tehneet huorin.

Keskustelupalstat ja sinkkulistat ovat täynnä yksinäisiä tyyppejä, jotka eivät mene naimisiin, eivät uskalla mennä naimisiin tai ovat niin ronkeleita puolison suhteen, ettei heille kelpaa joku vaan. Näitä kauniita ja rohkeita on myös seurakunnissa yhä enemmän.

Mutta toista on luottaa Jumalaan ja etsiä Herraa silloin kuin hänet voidaan löytää. ”Jumalaa yksin minun sieluni hiljaisuudessa odottaa, häneltä tulee minulle apu. Hän yksin on minun kallioni, minun apuni ja turvani: en minä suuresti horju. Kuinka kauan te yhtä miestä ahdistatte, hänet yhdessä surmataksenne, niinkuin hän olisi kaatuva seinä, niinkuin murrettu muuri?” Ps.62:2-4. Yksinäisyys voi olla myös mahdollisuus kuulla Jumalan puhuvan ja aina joskus kuulen tällaisia kertomuksia, kun avuton on löytänyt Auttajan. Jeesus on yksinäisen ystävä, eikä taivaassa kukaan ole yksin.

Joskus minusta tuntuu, Herra, ettei maailmassa ole kuin yksinäisiä ihmisiä, mutta olevan varmasti väärässä? Ajattelen, että sinäkin olit niin yksinäinen tehdessäsi Isän lähettämänä palvelustasi meidän onnettomien hyväksi. Anna yksinäisille iloa sinun sanastasi ja kohtaamisestasi, kuulee kaipaavien huokaukset ja vastaa heidän rukouksiinsa. Anna voimia kulkea yksin ne hetket, jotka olet sellaisiksi säätänyt. Anna meille sanoja, että voimme keskustella ja rakentaa yhteyttä sinun omiesi kesken, ja niin rakentaa sinun ruumistasi, joka joskus on niin kovin rikkinäinen ja hajallaan, Kuule minun yksinkertainen ja yksinäinen rukoukseni, Jeesus.