— Kuulen ihmishengen iäisen huudon Jumalaa kohti.

   Suomen historiassa tapahtui erikoinen tilanne, kun evankelista Frank Mangs oli täällä puhujamatkalla sota-alueella. Oli herätyksen aika ja ihmiset kiinnostuneita hengellisistä asioista. Silloin monet kansanedustajat halusivat kutsua hänet Helsinkiin eduskuntaan. Tilaisuus järjestettiin suuren valiokunnan istuntosaliin tiistaina 18. 4. 1944 välittömästi täysi-istunnon jälkeen. Sellaista ei ollut aiemmin tapahtunut. Reilusti yli puolet edustajista osallistui tähän kokoukseen, jossa Mangs puhui professori Eelis Gulinin tulkitsemana. Läsnä olivat myöskin presidentin rouva Gerda Ryti ja joukko muita silmäätekeviä. Näin puhe meni:

- Pidän itseäni onnellisena saadessani tällä hetkellä seistä täällä Suomen kansan sydämessä ja tuoda sanomani teille. Inhimillisesti katsoen tässä talossa ratkaistaan Suomen tulevaisuus, ja täältä lähtee mahtavampi vaikutus kuin mistään muusta paikasta koko maassa. Uskon, että Jumalalla on erityinen suunnitelma kootessaan meidät tänne täksi iltapäiväksi, ja uskon, että hän tahtoo meidän kauttamme lähettää siunauksen virran Suomen kansan keskuuteen.

Olen saanut täksi hetkeksi pari sanaa Raamatusta. Toisen löydät Vanhasta testamentista ja toisen Uudesta: "Eikö meillä kaikilla ole yksi ja sama Isä? Eikö yksi ja sama Jumala ole luonut meidät?" — "Me olemme myös hänen sukuansa."

Me, jotka olemme kokoontuneet tänne tänään, olemme syntyneet erilaisin taipumuksin, ja meillä on erilaiset lahjat. Olemme kasvaneet erilaisissa ympäristöissä ja saaneet erilaisia tehtäviä. Meillä on erilaisia mielipiteitä, kuulumme eri puolueisiin ja taistelemme osittain erilaisten päämäärien puolesta. Mutta yksi asia meille on yhteistä: me olemme ihmisiä. Meidän on jokaisen taisteltava yksityinen taistelumme — epäilystä ja kiusauksia ja syntiä vastaan.

Me olemme ihmisiä, ja välistä me olemme hirvittävän yksin, sillä sitä on jokainen ihminen.

Me olemme ihmisiä, ja kannamme jokainen katoavaisuuden leimaa. Jonakin päivänä saamme jättää paikkamme, ei vain eduskunnassa, vaan myös elämässä. Toiset astuvat meidän jälkiimme.

Mutta me kannamme sisimmässämme iäisyyttä. Jumalan sana sanoo niin. Ja olen saanut tehtäväkseni puhua tänään aika merkillisestä asiasta: että me olemme Jumalan sukua. "Me olemme myös hänen sukuansa." Se merkitsee, että meidät on luotu mahdollisuuksin päästä Jumalan yhteyteen. Jumalakaipuu on kätkettynä tai ilmeisenä jokaisen sielun syvyydessä, ja ajan mittaan emme voi selvitä ilman häntä.

Muistan erään haastattelun, jonka muuan tukholmalaislehti muutamia vuosia sitten pyysi eräältä vanhalta lääkäriltä ja hyväntekijältä. Sanomalehtimies oli kyllin rohkea kysyäkseen vanhalta idealistilta, mitä tämä ajatteli Jumalasta ja iäisyydestä. Vastaus kuului näin:

— En voi epäillä korkeamman olennon olemassaoloa, mutta en voi ymmärtää, että hän voisi välittää minun kaltaisestani suuresta raukasta. Kaikkein eniten kaipaan rauhaa.

Eivätkö miljoonat ihmissydämet kaipaa tänään juuri tätä — rauhaa, ei vain maailmassa, vaan myös omassa sisimmässään?

Ja miksi me olemme rauhattomia? Siksi, että olemme yrittäneet päästä irti siitä Jumalasta, jonka yhteyteen olemme luodut. Me olemme yrittäneet olla omia herrojamme ja kulkea omaa tietämme.

Jumalan sukulaisuus merkitsee, että me omistamme voimavaroja, joita mitkään toiset olennot eivät omista. Jumala ottaa meidät huomioon. Hänellä on meille määrätty tehtävä. Hän on luonut meidät määrättyä tarkoitusta varten, ja meillä on sisimmässämme jotakin, johon itse kuolemallakaan ei ole valtaa.

Tästä sukulaisuudesta on mahdotonta vapautua. Sen voi kieltää, ja se on melko tavallista. On totta, että on olemassa rehellisiä epäilijöitä, mutta näiden lukumäärä on varsin rajoitettu, sillä useimmissa tapauksissa jokin määrätty synti on epäilyksemme syynä. Kuulin eräästä miehestä, joka sopivalla ja sopimattomalla ajalla kielsi kaiken sukulaisuuden Jumalan kanssa. Miksi? Siksi, ettei hän tahtonut tunnustaa erään oman poikansa isyyttä. Sitten kun hän oli tullut kyllin rehelliseksi ja nöyräksi tunnustamaan isyytensä, ei hänelle tuottanut mitään vaikeuksia uskoa Jumalaan.

On varsin kolkkoa uskoa, että on olemassa pyhä ja vanhurskas Jumala, ellen tahdo totella häntä. Sillä silloin käsitän, että minulla on vastuu, josta en milloinkaan voi päästä. Tilinteko lähenee, ja vastuusta päästäkseen yritetään kieltää Jumala. Mutta vaikka minä kieltäisin totuuden, itse totuus ei muutu. Minä voin kieltää, että isäni oli pohjalainen talonpoika, ja sen sijaan sanoa, että hän oli Helsingin yliopiston professori, mutta se ei muuta asiaa. Ja Jumalan olemassaolon kieltäminen ei lakaise häntä maailmankaikkeudesta olemattomiin.

Me unohdamme joskus pyhän syntyperämme. Koko maailma unohtaa sen, ja siksi koko maailma on kuin noidankattila. Mutta tämä, että ihmisen on onnistunut tehdä koko maailma helvetiksi, juuri todistaa hänen korkean syntyperänsä. Vain arkkienkeli saattoi langeta niin syvälle, että hänestä tuli paholainen, ja vain Jumalan kuvaksi luotu olento saattaa vajota niin syvälle, että hänestä tulee paholaisen välikappale maan päällä.

Mutta miten syväksi lankeemus on muodostunutkin, on ihminen yhä edelleen ihminen. Muutamia kuukausia sitten puhuin Sörnäisten vankilassa. Siellä olevat miehet kuuntelivat hartaasti sanomaa, ja saarnan jälkeen he lauloivat innostuneesti ja voimakkaasti erään vanhoista virsistä. Rovasti Pakkala tuli luokseni ja kysyi:

— Mitä sinä kuulet? Kuuletko vain raakojen ihmisäänten pauhun?

Minun oli pakko miettiä hetken, ennenkuin vastasin. Niiden muutamien sekuntien aikana kuuntelin uudella tavalla, ja kuulin, mitä sitten sanoin:

— Kuulen ihmishengen iäisen huudon Jumalaa kohti.

Myös sinä ja minä olemme unohtaneet, että me olemme Jumalan sukua. Meidän elämässämme on tapauksia, joita me häpeämme, ja aikoja, jolloin olemme olleet niin täydellisesti materialisteja, että olemme unohtaneet sekä Jumalan ja iäisyyden että oman sielumme. Mutta ei tarvita enempää kuin vain pienen pieni tapahtuma, niin Jumalan sukulaisuus tulee päivänvaloon.

Pidin kerran kuolevaa miestä käsivarsillani. Verivirta vuoti hänen huuliensa yli, ja inhimillisesti katsoen hänen sekuntinsa olivat luetut. Hänellä oli poika, joka oli jumalankieltäjä, ja juuri siinä silmänräpäyksessä poika tuli ovesta kuolinhuoneeseen. Tiedättekö, mitä hän sanoi?

— Osaako isä rukoilla Jumalaa?

Ateisti oli Jumalan sukua.

Eräänä yönä soi puhelin kodissa, jossa tilapäisesti asuin. Kaupungin rikkain mies ja suurin johtaja halusi tavata. Miksi? Hänhän ei muuten koskaan käynyt kirkossa eikä osoittanut minkäänlaista uskonnollista mielenkiintoa. Mutta nyt hänen ainoa lapsensa, kaksivuotias tytär, makasi kuoleman edessä, ja silloin johtaja tarvitsi Jumalaa.

Muistan erään norjalaisen professorin todistuksen: - En uskonut, että oli olemassa Jumalaa. En tuntenut millään lailla tarvitsevani häntä. Olin ehdottomasti kuollut kaikille uskonnollisille vaikutteille. Mutta sitten tapasin erään miehen, joka hyvin raikkaasti ja hyvin asiallisesti kertoi minulle synnistään ja pelastuskokemuksestaan Jeesuksessa Kristuksessa. Tunsin itseni hänen elämänsä kuvauksessa, ja hänen puhuessaan minussakin heräsi jumalatarve. Nyt minäkin uskon Jeesukseen.

On totta, mitä teksti sanoo, että me olemme Jumalan sukua. Ja on tavattoman mielenkiintoista elää sellaisena aikana ja sellaisessa maassa, jossa tämä tietoisuus on heräämässä. Vain joitakin päiviä sitten tulin rintamalta. Minulla ei ole oikeutta saattaa julkisuuteen, mitä siellä näin ja koin, mutta minulla on vapaus kertoa, että sama jumalatarve, joka tunkeutuu esiin ihmisten keskuudessa täällä kotona, tunkeutuu esiin poikienkin keskuudessa rintamalla. Nuoria miehiä ei komennettu kokouksiin, kukaan ei käskenyt heidän tulla, mutta he tulivat kuitenkin ja kuuntelivat tavalla, jota harvoin olen nähnyt. En koskaan unohda heidän silmiään, jotka loistivat minua kohti läpi korsujen ja kanttiinien hämärän. Näiden silmien läpi olin näkevinäni suoraan heidän sieluihinsa, ja kuulin saman rukouksen, jonka olen kuullut tuhansista sydämistä toisilla tahoilla maailmaa:

— Anna meille sanoma Jumalalta! Anna meille evankeliumi! Anna meille jotakin, joka voi auttaa meitä tulemaan siksi, mitä me kaikkein sisimmässämme tahdomme olla!

Enkä milloinkaan tule unohtamaan noita hetkiä, jolloin seisoin Itä-Karjalan metsissä ja rukoilin Jumalaa nuorten miesten kanssa, jotka etsivät häntä, konekiväärien papatuksen kuuluessa illan hiljaisuuden läpi.

Mutta juuri tämä, että kansakunta on heräämässä ja kääntyy Jumalaa kohti, johtaa meidät suunnattomaan vastuuseen. Tunnen sen omalta osaltani. Tahtoisin vangita minuutit ja tehdä ne niin pitkiksi kuin mahdollista voidakseni tehdä enimmän mahdollisen Jumalan puolesta. Tunnen voimakkaasti tarvitsevani Jumalan johdatusta, Jumalan voimaa ja Jumalan viisautta. Sillä kuunnelkaa: Me emme elä vain ohimenevää välivaihetta, vaan me seisomme uuden aikakauden edessä. Maailma ei voi milloinkaan enää tulla siksi, mitä se ennen oli. Kansakunnat ja kansat ovat järjestelyratapihalla. Ne saavat töytäyksiä ja iskuja täsmälleen niinkuin toisistaan irrotetut rautatievaunut, ja ne vierivät edelleen yhdenkään ihmisen voimatta tarkistaa vauhtia tai suuntaa. Liikkeellä on voimia, jotka eivät anna yhdenkään ihmisen hallita itseään. Ja suuri kysymys on tämä: Mille raiteelle Eurooppa on liukuva? Mille raiteelle Suomi on liukuva? Ja mille raiteelle sinä ja minä liu'umme?

Kaiken tämän edessä eräs asia täyttää minut suunnattomalla ilolla ja turvallisuudella. Ja se on varmuus siitä, että on olemassa elävä Jumala, kaikkivaltias Jumala, jolla on määrätty suunnitelma jokaiselle kansalle ja jokaiselle ihmiselämälle, yhtä varmasti kuin hänellä on määrätty rata jokaiselle taivaan tähdelle ja planeetalle. Nyt en ajattele ensi sijassa meidän virkojamme ja ammattejamme, vaan ajattelen meidän henkilökohtaista asennoitumistamme elävään Jumalaan. Sillä tämä on ratkaisevaa koko elämällemme. En liioin sano, että jokainen ihminen elää Jumalan tahdossa, sillä useimmat meistä olemme joutuneet raiteilta pois. Mutta tämä ei estä sitä, että hänellä on määrätty suunnitelma sinun elämällesi, ja että hänellä on määrätty suunnitelma Suomen kansalle. Ja juuri nyt on tärkeintä, että sinä ja minä pääsemme oikealle raiteelle.

Meillä on suunnaton vastuu, ei ainoastaan omasta henkilökohtaisesta kohtalostamme, vaan myös lähimmäisistämme. On ihmisiä, joiden mielestä uskonto on yksityisasia, mutta sitä se ei ole. Mikään ei ole yksityisasia, niin kauan kuin meillä on elimellinen yhteys ihmiskunnan suureen elimistöön. Jos silmäni joutuu vaaraan, ei käteni voi olla puolueeton. Ja jos kansaamme vaanii siveellinen vaara, emme me voi jättää taistelematta sitä vastaan.

En nyt puhu ulkonaisista asioista, taistelusta idässä ja ilmavaarasta. Ajattelen sisäisiä vihollisia: alkoholia ja kevytmielisyyttä ja uskottomuutta avioliitossa. Veneeriset taudit ovat moninkertaistuneet tässä kaupungissa sodan aikana. Papit voivat kertoa, että avioerojen lukumäärä on kohtalokkaasti noussut, ja jokainen tiedämme, että viinan virta paisuu yli äyräitten.

Tähän meidän on saatava apu, ja on vain yksi ainoa voima, joka tähän riittää: Jeesus Kristus ja hänen pelastava evankeliuminsa. Tilastot osoittavat, että missä uskonnolliset liikkeet elävät tuoreina ja voimakkaina, siellä ei esiinny veneerisiä tauteja. Tämäntalvinen kokemus osoittaa, että monet eroaikeissa olleet avioparit ovat ottaneet erohakemuksensa takaisin ja yhtyneet täydellisemmin kuin ennen kohdattuaan Jeesuksen Kristuksen omakohtaisena Vapahtajanaan. Kristuksen Hengellä on kummallinen kyky sammuttaa viinanhimo ja ratkaista ongelmat, joita mikään muu valta ei voi ratkaista.

Me tunnustamme tämän. Me suhtaudumme myötätuntoisesti uskonnolliseen työhön. Meillä on muutamia satoja kenttäpappeja armeijassa. Me annamme avustuksemme Pelastusarmeijalle ja muille sosiaalisille laitoksille. Ja me onnittelemme niitä, joiden onnistuu evankeliumin avulla muuttaa ihmisiä ja osittain yhteiskuntaa.

Suuri virhe vain piilee siinä, että me olemme jättäneet tämän työn urakalle, aivan samoin kuin olemme tehneet monille muille asioille. Me maksamme niille, jotka ovat asettuneet Jumalan käytettäväksi, ja niin katsomme täyttäneemme kaiken vanhurskauden. Mutta me itse emme ole ottaneet omakohtaista vastuuta lähimmäistemme pelastamisesta. Me puolustaudumme sillä, että olemme kansanedustajia, emmekä pappeja tai saarnaajia. Kuka sitä paitsi maksaisi papinpalkan, jos me kaikki alkaisimme saarnata?

Puhujamatkalla Petroskoissa (Äänislinna) 

sota-aikana rintamalla. 

Mangs toinen oikealta.

 

Ei ole lainkaan kysymys siitä, että sinun pitäisi alkaa saarnata, vaan on vain kysymys jostakin paljon yksinkertaisemmasta ja kenties paljon käytännöllisemmästä ja tehokkaammasta. Ehkä ei tarvita muuta kuin että sinä ehdoitta annat itsesi Jeesukselle Kristukselle ja avoimesti uskallat tunnustaa hänen nimeään lähimmäisillesi. Vain muutamia päiviä sitten kuulin Karjalassa erään kenttäpapin lausuvan sangen sattuvan sanan. Hän sanoi, että Suomen salainen ase on usko Jumalaan. Se oli sangen hyvin sanottu. Mutta tämä ase on niin salainen, että muutamat meistä eivät edes uskalla näyttää sitä lähimmille ystävilleen. Se on merkillistä. Nuoret miehet uskaltavat kuolla maansa puolesta, mutta he eivät uskalla lukea Raamattua, niin että toverit näkevät sen. Me uskallamme taistella poliittisen vakaumuksemme puolesta, mutta emme uskalla tunnustaa Kristusta lähimmäistemme edessä.

Ja ajatelkaa, jos alkaisimme vielä yhden asian: täydellä todella kuunnella Jumalaa. Me käytämme aivojamme, pidämme neuvotteluja ja keskustelemme, mutta ajattele, jos me kaiken tämän lisäksi alkaisimme kuunnella, mitä Jumala sanoo. Hänellä on suunnitelma Suomen kansalle ja tulevaisuudelle. Ja aika, jota juuri nyt elämme, on tavattoman vakava. Meillä ei ole varaa kulkea mitään muuta tietä kuin Jumalan tietä. Mutta miten minä voin nähdä Jumalan tien toisille, ellen minä näe sitä itselleni? Meidän kansamme tarvitsee kaikkein parasta juuri nyt, ja kaikkein parasta on Jumalan hallitsema ja Jumalan johtama ihmiselämä, sillä näiden kautta Jumala ilmaisee voimansa maailmassa. Näitä ihmisiä maailma tänään tietämättään tähyilee. Ja näiden ihmisten kautta Jumala on löytävä tiensä maailmaan, joka hulluudessaan on kääntänyt hänelle selkänsä.

 

Rukous: Herra Jumala, meidän Isämme, kiitos, että olet luonut meidät Sinua varten! Kiitos, että olet luonut meidät sellaisiksi, ettemme voi selviytyä ilman Sinua! Nyt me rukoilemme Sinua, anna meille armo nähdä tämä meitä itseämme koskevana, meidän kansaamme, maatamme ja tulevaisuuttamme koskevana! Isä, siunaa Suomen eduskuntaa, hallitusta, presidenttiä ja kansaa! Siunaa poikia rintamalla! Isä, nosta meidät kaikki Sinun tahtoosi! Aamen.

Minä tulin sinua varten

 Minä tulin sinua varten, jota jouluna paleltaa.

Minä synnyin talliin ja seimeen, voin sinua rakastaa.

Minä tulin sinua varten, jolla ei ole ystävää.

Minä tulin sinua varten, saatan sinua ymmärtää.

 

kerto: Sillä sinä olet minulle rakas,

olen tähtesi kärsinyt. Sinä olet

minulle rakas, ota minut vastaan nyt!

Sillä sinä olet minulle rakas,

minä kannoin tuomion. Sinä olet

minulle rakas. Ovi taivaan auki on.

 

Näin runoili kirjailija Erkki Leminen ja siitä tuli sittemmin laulu, joka on saanut ansaittua suosiota. Runo on kirjoitettu profetia muodossa ja siinä elävä Jeesus puhuu yhdelle kärsivälle uskovalle rohkaisun sanoja, joiden kohde löytyy elämän karikoissa ja pimeiden päivien keskellä. Siinä kerrotaan ihmisen kärsimyksistä ja hädästä, itkuista ja kaipauksista, odotuksista ja vaikeuksista, joiden keskelle Kristus tuo apunsa ja lohdutuksensa. Teksti ei vaadi mitään, se vain ymmärtää ja tarjoaa. Se on pelkkää evankeliumia. Siinä ei puhuta siitä, mikä vei ihmisen ongelmiin, syntiin, ahdistukseen, hylkäämiseen, yksinäisyyteen. Se tuo lääkkeen sairaalle, rakkauden onnettomalle. Siinä uskotaan evankeliumin voimaan ilman parannuskehotusta ja aika sitten näyttää, miten sanoma on mennyt perille?

 

Olin matkalla itä-suomessa kaukana kotoa monta päivää ja silloin yövyin erään perheen kodissa, jossa isäntä oli kova kalamies. Usean tilaisuuden ja kokouksen lomassa kävimme myös miehen mökillä aamuisin verkkoja kokemassa meren rannalla. Eräänä aamuna iso lohi oli jäänyt verkkoon ja hän nosteli sitä innokkaasti ylös hymyssä suin. Otin siitä valokuvankin muistoksi. Myöhemmin mies sanoi Herran antaneen lohen palkaksi siitä, että hän oli pitänyt minua vieraanaan. Olin kerrankin tärkeä henkilö, tosin pienessä mittakaavassa. Toivoin, että mies sai kaloja perheen ruokapöytään minun lähtöni jälkeenkin?

 

Mutta mitä jos käännetään "minä tulin sinua varten" otsikon ajatus toisinpäin ja ajatellaan, että siinä puhuisi uskova Jeesukselle. Miltä se kuulostaisi? Mitä meillä olisi tarjota Herralle, mitkä olisivat meille annetut elämän eväät? Kristitty tottuu rukouselämässään helposti pyytämään itselleen ja läheisilleen siunausta - siinä kaikki? On kuin hän pelkäisi Jumalan tekevän elämän vaikeaksi, jos taivaalliset päätökset astuvat voimassaan vaikuttamaan uskovan elämässä? Varovaisesti uskova voi aavistella, millaisia ajatuksia Herramme on hänen osalleen suunnitellut toteutuvaksi, missä tämän tulisi asua, missä tehdä työtä, kuka on tarkoitettu puolisoksi, kenen kanssa olisi toimittava, mikä on hänen seurakuntansa, mikä on tullut kutsumuksen ja armolahjojen käyttämisen paikaksi? Mitä, jos Herra on tarkoittanut uskovan elävän yksinkertaisesti, vaatimattomasti, itsensä kieltäen, tavoitteensa ja halunsa kieltäen, uhrautuvasti toisia auttaen? Entä evankelioiminen ja lähetystyö, monenlaiset palvelut ja toimet lähimmäisten auttamiseksi Kristuksen tuntemiseen ja yhteyteen? Kuka ajattelee olevansa rukoilija tai tullakseen esirukoilijaksi elämäntehtävänään? Kuka ilmoittautuu Raamatun opettajaksi loppuelämäkseen ilman virkaa, palkkaa, arvostusta, kunniaa tavallisten ja tuntemattomien ihmisten keskelle sanomalla Jeesukselle: "minä tulin sinua varten"? Kuka on se, joka antaa aikansa ja varansa, voimansa ja lahjansa Jumalan käyttöön sanomalla: "minä tulin sinua varten"?

 

Eräs mies kertoi omasta nuoruudestaan, kuinka eteen avautui monenlaisia hyviä tavoitteita ja mahdollisuuksia menestyä elämässä. Mutta silloin Jumala alkoi puhua hänelle ja mies kertoi, kuinka Herra oli sanonut: - Minä tahdon sinut palvelukseeni - mutta minä tulen toimeen ilman sinua! Se oli pysäyttävä kutsumuksen hetki. Mies valitsi taivaallisen kutsun. Myöhemmin hän kertoi pysähtyneensä Jumalan sanan eteen, jossa sanotaan: 1.Kor.6:19. Vai ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli, joka Henki teissä on ja jonka te olette saaneet Jumalalta, ja ettette ole itsenne omat? Niin mies kertoi oppineensa, että maailma vie omiansa aina myötävirtaan, mutta uskovan on kuljettava kilvoitellen vastavirtaan Jeesuksen seurassa kuuliaisina, ahtaina aikoina, vainoissa, suurissa ratkaisuissa ja kuolemaan saakka.

 

Uskova kokee joskus olevansa aika merkityksetön ja vaatimaton, tyhmä ja tarkoitukseton ihminen maailmankaikkeudessa? Hänen ei juolahda mieleenkään ajatella itsestään mitään suurta tai peräti tarjota itseään johonkin tehtävään osaavana ja taitavana. Hänelle ovat tulleet silloin Mooseksen päivät, kun Herra kutsuu ja lähettää, mutta mieli haraa vastaan monin selityksin. Päällimmäisenä on koko ajan ajatus: Oi Herra, lähetä kuka muu tahansa - mutta ei minua? Niin uskova löytää kymmenen syytä puolustuksekseen ja esittää Herralle hyviä vaihtoehtosuunnitelmia tulevaisuuden varalle. Uskova käy kauppaa ja tekee tarjouksia, pyrkii diplomatian neuvottelun tietä pääsemään irti Jumalan tahdosta? Joskus hän pakenee Jumalaa muihin hommiin ja täyttää aikataulunsa kaikenlaisella turhalla? Mutta sydän lyö levottomasti, eikä uskova koe Jumalan rauhaa silloin? Siinä hän kokee itsensä kovin pieneksi, heikoksi ja avuttomaksi. Hän sanookin: - ei musta oo mihinkään! Mutta taivas ei sano siihen aamentaan?

 

Nikolaus Ludvig von Zinzendorf vaikutti 1700-luvulla hernhutilaisuuden syntyyn ja lähetystyön elpymiseen. Hänen sukunsa oli kokenut uskovaisuutensa tähden vainoa ja joutunut muuttamaan siksi asuinpaikkaa. Tapahtui, että kuuluisa pietisti Spener rukoili hänen puolestaan lapsuudessa ja vihki hänet nelivuotiaana kätten päällepanemisella Jumalan valtakunnan palvelustyöhön.

Nuoren Ludvigin sydän oli usein ylitsevuotavan täysi ja hänen suunsa puhkesi kiitokseen. Hän sepitti kolmetoistavuotiaana Virren "Uskollinen Vapahtaja, elämäni kallein aarre",

- Hän on Jumala ja voi ymmärtää minua, ajatteli hän Jeesuksesta, vaikka en oikein osaa ilmaista ajatuksiani, hän tietää ja tuntee sen, mitä tahdon sanoa hänelle. Minulla on yksi ainoa intohimo, ja se on Hän, yksin Hän. En silloin vielä kuitenkaan käsittänyt täysin Jeesuksen ansion suuruutta ja riittävyyttä, sillä en ollut vielä päässyt selvyyteen inhimilIisen olentoni kurjuudesta ja kykenemättömyydestä.

Dysseldorfissa hän väräjävin sydämin seisoi Domenico Fetin maalauksen edessä, joka esitti kärsivää Kristusta Ecce Homo (Katso Ihmistä). Maalaus vaikutti häneen syvällisesti. Siinä oli kuvattuna Kristus orjantappurakruunu päässään. Taulun alla oli kirjoitus: "Tämän olen tehnyt sinun edestäsi, mitä teet sinä minun hyväkseni?" Nämä sanat piirtyivät syvälle hänen mieleensä ja löysivät sieltä otollisen, valmiiksi muokatun maaperän.

 

Voidaan kysyä, miksi suuri osa kristityistä ei koskaan löydä Kristusta, ei yhteyttä Jeesukseen, eikä Jumalan tuntemiseen. Heille jää käteen kourallinen opinkappaleita, korkeakoulututkinto, jäsenyys kirkossa, herätysliikkeessä, yhdistyksessä ja eläkkeelle jäätyään talon viiri? Mutta missä on silloin Jeesus, missä usko häneen? Mitä antavat kristillinen perinne ja hyvät tavat, jos ei tunne Vapahtajaa? Vai oliko niin, ettei armo ollut kirkastunut uskovalle, oliko hän edelleen kiinni lain töissä ja ansaitsemassa Jumalan hyväksymistä? Profeetta Jesajan kohdalla anteeksiantamuksen hetki oli käänteentekevä hänen elämässään ja sen jälkeen hän oli valmis palvelemaan Herraa:

" - Katso, tämä on koskettanut sinun huuliasi; niin on sinun velkasi poistettu ja syntisi sovitettu. Ja minä kuulin Herran äänen sanovan: - Kenenkä minä lähetän? Kuka menee meidän puolestamme? Minä sanoin: - Katso, tässä minä olen, lähetä minut." Jes.6:7-8.

 

Eräs merkittävä kristillisen palvelun laulu syntyi Ruotsissa Göte Strandsjön kynästä lähes sata vuotta sitten. Se on vaikuttanut monen Herran palvelijan kutsumukseen rohkaisevasti. Siinä ei ole suuria tavoitteita, mutta suuri Herra. Siinä ei yritetä esiintyä suurina onnistujina, mutta siinä on täydellinen Vapahtaja. Siinä ei luoda katsetta maailmaan ja sen tarjouksiin, mutta kaikki lähtee uskon ytimestä Golgatan kärsivästä ristinmiehestä, Jeesuksen luota löytyneestä onnesta ja vapaudesta.

 

Ottaos Herra, mun käteni heikot, suo niiden palvella sua!

Vie viinitarhaasi työhön ja siellä kasvata armossa mua!

Sinua vain palvelen ain. Onnen ja vapauden luonasi sain.

 

Ottaos myös minun huuleni Herra. Kaikille kertoa suo:

Vain Sinun ristisi juurella virtaa. Rauhan ja autuuden vuo.

Sinua vain palvelen ain....

 

Syömmeni kaikkeni, myös ota vastaan, kallis mun Vapahtajain!

Tahtosi tietä mua johdata täällä Korvessa kulkiessain

Sinua vain palvelen ain.....

 

Kun minulle tuli aikoinaan hengellinen herätys aivan odottamatta kulman takaa, se oli varsin kiusallinen ja ravisteleva kokemus. Tila vastasi hermostunutta, epävarmaa ja tyhjää ihmismieltä. Halusin pois siitä kaikin keinoin, en ollut mitenkään valmis uskovaiseksi. Ikäni puolesta elämä oli edessäpäin ja kunto ja voimat näyttivät korkeaa kurssia. Myös suunnitelmani olivat täysin erilaiset, eikä uskovaisuus sopinut siihen mitenkään, sehän vain tuntui pilaavan kaiken. Sitä paitsi eikö uskovaisuus ollut lähinnä vanhusten ja kuolevien juttu, ajattelin? Kypsyin herätyksen jatkuessa Jumalan suunnitelmaan kohdallani ja taivuin väsyneenä, murrettuna uskovaiseksi. Pian sen jälkeen minulle alkoi kirkastua Jeesus, joka osoitti Raamatusta suuren viisauden: "Minä tulin sinua varten!" Ei kulunut kauan, kun olin valmis kääntämään tuon ajatuksen toisin päin: - Olen syntynyt tänne Jumalan avulla elääkseni koko elämäni häntä varten. Kun sitten kerroin tästä läheisilleni, he pitivät minua tärähtäneenä ja jäivät hartaasti odottamaan, että koska tämä kiusallinen tauti menee ohitse ja minä palaan vanhaan olemukseeni, tapoihini ja elämänmenooni?

 

Moni ihminen herää, joutuu herätykseen ja Jumalan puhutteluun, herkistyy, itkeskelee ja kokee samoja tunteita kuin minäkin, mutta ei tule uskoon? Vähitellen inhimillinen järki ja tunteet voittavat Jumalan kutsun, ihminen valuu entiseen uomaansa, elämä jatkuu ilman muutosta, ilman uudestisyntymistä. Kuinka paljon heitä mahtaa ollakaan? Kääntymys puuttuu, uusi elämä puuttuu, Jumalan voima puuttuu. Kuinka paljon heitä, jotka uskovat Jumalaan, mutta eivät ole valmiit antamaan mitään Herralle ja kaikkein vähiten omaa itseään? Perkele tykkää uskonnollisista ihmisistä ja vähän-sinne-päin-tyypit ovat sen suosikkeja. Kiusaajana se varoittaa ihmisiä liiallisesta uskovaisuudesta, ettei vaan tule leimatuksi kiihkouskovaiseksi, hihhuliksi tai liian mustavalkoiseksi. Se voi jopa ehdottaa perustettavaksi seurakunnan teemalla "heränneitä, muttei kääntyneitä" tai "melkein kristittyjä" tai "Et joudu luopumaan mistään uskovia".

 

Hautajaisissa lauletaan poikkeuksetta virsi "Sun haltuus rakas Isäni" ja ajatuksena tietysti on pois lähteneen mahdollisimman hyvä tulevaisuus. Hautajaisissa kun ei näytä olevan enää mitään menetettävää? Kaikki omaisetkin ovat silloin kilvan antamassa vainajaa Jumalan haltuun, kun hänestä ei ole täällä mitään hyötyä. Mutta jos asianomainen olisi ollut uskossa Jeesukseen ja innokas herätyskristitty, he olisivat kääntymättöminä toivoneet hänelle pikaista kuolemaa ja poistumista maisemista?

Mutta ko. virsi ei ole hautajaisvirsi, vaan pyhityselämään tähtäävä rukous, jossa uskova pyytää Jumalaa auttamaan häntä jokapäiväisessä arkielämässä. Rukoilija ymmärtää antaa siinä itsensä kaikkineen Herralle ja hänen palvelukseensa.

 

1.Sun haltuus, rakas Isäni,

mä aina annan itseni.

Mun sieluni ja ruumiini

sä Herra, ota suojaasi.

 

2.Mun sieluni ja ruumiini

sun omas ovat, Herrani.

Siis omas ota huomahas,

en pelkää sinun suojassas.

 

3.Sun, Isä, tahtoos tyytyen

saa sydän levon suloisen.

Oot hädässä ja tuskassa

mun auttajani ainoa.

 

4.Sen uskon, rakas Isäni,

vaan muista heikkouttani.

Sun lastas auta vaivassa,

suo ilo luonas taivaassa.

”Ikävöi rakkaani taivasta”

https://www.tv7.fi/arkki/matti-leonard-vuolanne_p79195/

Ikävöi rakkaani taivasta. 1932-2020 elänyt Matti-pappi tuli uskoon Johanneksen kirkossa, Helsingissä 1958. Papin työnsä ohella hän teki useita lähetysmatkoja, joista varmasti rakkain kohde oli Neuvostoliiton Siperia.

Pappina hän ehti toimia useassakin seurakunnassa, mutta rakkain hänelle oli varmasti Pyhämaa jossa hän toimi kirkkoherrana vuosina 1971-1975. Hänen vaimonsa Maria sai Pyhältä Hengeltä lähetyskutsun Siperiaan jo 1950-luvulla. Mutta lähetysmatkoja tehtiin myös muualle, esim Afrikkaan.

Tämä ohjelma on taltioitu vuonna 2006 Pyhämaalla ja sen ikivanhassa Uhrikirkossa. Matti muistelee noita, hänelle erikoisen rakkaita aikoja. Musiikin on säveltänyt Riikka Hertteli joka myös laulaa ja soittaa kappaleen. Erikoista tässä laulussa on se, että nämä Matin kirjoittamat sanat ”Ikävöi rakkaani taivasta” löytyivät pöytälaatikostaan vasta hänen kuolemansa jälkeen. Matti-pappi siirtyi ajasta ikuisuuteen 17.8.2020, 88 vuoden ikäisenä.

 

Kyllä Jumala voi

 Kangasalla ja KRS:n toiminnassa vaikuttava Matti Mäkinen on laittanut nettiin mielenkiintoisen haastattelun Teemusta, joka käy näillä kulmilla usein järjestelemässä äänentoistoa. Kyllä Jumala voi.

https://www.facebook.com/groups/kangasala.seurakuntalaiset/permalink/10158764526409799/?sfnsn=mo

Kun uskovien on piilouduttava

 Nuorena uskovana, kun olin ollut vasta vähän aikaa uskossa ja jeesuksen rakkaus täytti mielen ja sydämen, oli minulla suuri halu olla toisten uskovien seurassa ja kokoontumisissa mukana. Olin kuitenkin sellaisissa töissä siihen aikaan, että tein töitä yöllä ja olin matkoilla myös paljon säännöllisesti. Uskovien tapaamiset olivat hyvin siunaavia, kun pääsin niihin osallistumaan. Silloin en ajatellut, että itselläni olisi kovinkaan merkittävää roolia näissä tapaamisissa. Vähitellen sitten selvisi, mihin suuntaan herra halusi minun menevän ja missä aikataulussa. Joskus olin kärsimätön, kun piti olla tavallisissa maallisissa töissä, ja samanaikaisesti toiset saattoivat iloita jossakin ilman minua innostavissa kokoontumisissa. Oli vähän semmoinen ajatus, että maallinen työ oli hukkaan heitettyä aikaa? Ihmisillä oli usein kiire, mutta jumalan valtakunta kulki omalla aikataululla hitaasti mutta varmasti ja hyvässä järjestyksessä. Mutta vaikea oli oppia myöskin sivussa olemista ja että jumalan tahto tapahtuu ilman suurta rynnistystäkin tai peräti uskovien vaikenemisella.

 

Kun jumalan kärsivällisyys odottaa, on se suurta armoa. Muuten hänen kiivautensa tuomitsisi maailman synteineen välittömästi tuhoon. Mutta nyt synninmitta saa pikkuhiljaa täyttyä itse kunkin kohdalla ja jos ei kääntymystä tule, eikä parannusta ilmene, on edessä ikuinen kadotus ja vaiva. Ps.7:12-14. Jumala on vanhurskas tuomari ja jumala, joka vihastuu joka päivä. Jos kääntymystä ei tule, niin hän teroittaa miekkansa, jännittää jousensa ja tähtää sillä; hän valmistaa surma-aseet ja tekee nuolensa palaviksi. Tässä seurakunta toimii vain esirukoilijana hiljaa seuraten maailmanmenoa. On aika evankeliumille ja aika tuomiolle.

Aikoinaan nooan rakentaessa pelastuksen arkkia herran käskystä, oli se merkkinä etsikkoajasta ja armollisesta jumalasta maailmalle. 1.Piet.3:20. jotka muinoin eivät olleet kuuliaiset, kun jumalan pitkämielisyys odotti nooan päivinä, silloin kun valmistettiin arkkia, jossa vain muutamat, se on kahdeksan sielua, pelastuivat veden kautta.

Varmaan moni silloinkin mietti kaikkea muuta kuin uskoon tulemista, jumalan luo kääntymistä ja tulevaa tuhoa? Maailmalla olivat mielessään omat kotkotuksensa. Monella olivat päällimmäisinä bisnekset, rahan tekeminen, ympäristösuojelu, harrastukset ja huvit, nauttiminen ja sekoileminen. Mutta ja arkin valmistuttua nooa meni sinne perheensä kanssa ja odotti herran toimintaa. Sitten nooa meni arkkiin, herra sulki oven ja peli oli pelattu. Ulos jääneiden tavaramerkki oli kuuntelemattomuus, he viis veisasivat nooan saarnasta. Mutta eräänä sateisena päivänä he olisivat antaneet koko omaisuutensa kuullakseen vain yhdenkin todistuksen jumalan armosta – he kaikki hukkuivat.

 

Kun rutto raivosi aikoinaan euroopassa tappaen kymmeniä tuhansia ihmisiä lyhyessä ajassa, oli epätoivo ja kärsimys valtavaa. Sairastuttuaan ruttoon ihmiset eivät yleensä eläneet montaa päivää ja kuolivat suuriin tuskiin. Englannissa palkattiin ruton tarkastajia, jotka kiertelivät kaupunkien asuntoja. Heillä oli työstään merkkinä valkoinen keppi, josta heidät tunnistettiin. Kun nämä tutkijat saivat todetuksi ruton, talo määrättiin suljettavaksi. Sieltä ei saanut tulla ihmisten ilmoille. Oveen maalattiin merkiksi punainen risti ja naulattiin lappu, jossa oli rukous: herra armahda meitä! Mitä seurakunta teki silloin, ei juuri mitään, paitsi hautasi ruumiita ja rukoili toivoen parasta ja peläten pahinta. Oli kova uskonkoetuksen aika, ei menestystä, ei voittoja.

Ei aina ole työn aika hengellisessä mielessä ja herra lähettää omansa piiloon, syrjään, hyllylle, kammioon, pois ihmisten näkyvistä. Se on uusi tilanne maailmalle, joka on tottunut uskovaisten pyörivän kaikkialla ja touhuavan mitä erilaisimpia tilaisuuksia ja toimintoja jeesuksen korottamiseksi kaikkialla näkyviin ja kuuluviin. 1.Kun.17:3-4. "mene pois täältä ja käänny itään päin ja kätkeydy keritin purolle, joka on jordanin itäpuolella. Sinä saat juoda purosta, ja minä olen käskenyt kaarneiden elättää sinua siellä."

Maailma eli koettelemuksiaan ilman jumalan sanaa, ilman elävää seurakuntaa keskuudessaan. Profeetta oli piilossa erämaassa 3 ja ½ vuotta. Suljetuissa maissa, jossa kristityt ovat alistetut ja vainotut, raamattu on kuuma kirja. Sitä vastaan hyökätään, sen sanomaa arvostellaan ja pilkataan, siihen uskovia teljetään vankiloihin ja tapetaan. Tämä toistuu historiassa jatkuvasti. Jo jeremian aikana kuningas katsoi tarpeelliseksi polttaa jumalan ilmoituksen ja vainota herran palvelijoita. Jer.36:13-14,26. Baaruk vastasi heille: "hän saneli minulle suustansa kaikki nämä sanat, ja minä kirjoitin ne musteella kirjaan." Silloin päämiehet sanoivat baarukille: "mene ja piiloudu, sinä ja jeremia, älköönkä kukaan saako tietää, missä te olette."…. Ja aina kun jehudi oli lukenut kolme tai neljä palstaa, leikkasi kuningas ne pois kirjurinveitsellä ja viskasi tuleen, joka oli hiilipannussa, kunnes koko kirjakäärö oli palanut loppuun tulessa, joka oli hiilipannussa….. Ja kuningas käski ottaa kiinni kirjuri baarukin ja profeetta jeremian; mutta herra kätki heidät.

 

Neuvostoliitossa tämä sama ilmapiiri oli todellisuutta joka päivä, ateismin henki ja opetus hallitsivat kaikkialla ja kuitenkin sielläkin eli jumalan seurakunta ja usko oli palavaa ja siunaavaa, kristus oli heidän kanssa. Silloin raamattuja ja sen osia etsittiin kodeista ja moni joutui vankilaan uskonsa tähden. Kotikokoukset olivat kielletyt. Alaikäisille ei saanut opettaa jumalasta, eikä julkisia kokouksia tai evankelioimista hyväksytty. Salainen poliisi kyttäsi ja kiusasi kaikkia kansalaisia paitsi puolueeseen (oli vain yksi puolue) kuuluvia ja etuoikeutettujen luokkaan kuuluvia ihmisiä. Maanalainen uskovien joukko seurasi jeesusta kuuliaisesti uskossa ilman suurempaa ääntä.

 

Martin niemöller perusti saksassa 1933 tunnustuskirkon, joka oli vastustamassa hitlerin johtamia kansallissosialisteja. Hän oli ollut aiemmin heidän kannattajansa, mutta kokenut myöhemmin mielenmuutoksen. Vastustajana hänet tuomittiin keskitysleirille seitsemäksi vuodeksi. Sodan jälkeen hän oli mm. kirkkojen maailmanneuvoston johtajana. Hän kirjoitti kuuluisan runon, jossa kuvasi aikaansa natsien tekoja:

 

”ensin ne tulivat hakemaan kommunistit,

Enkä puhunut mitään koska en ollut kommunisti.

Sitten ne tulivat hakemaan ammattiyhdistysihmiset,

Enkä puhunut mitään koska en ollut ammattiyhdistyksessä.

Sitten ne tulivat hakemaan juutalaiset,

Enkä puhunut mitään koska en ollut juutalainen.

Sitten ne tulivat hakemaan minut,

Eikä silloin enää ollut ketään joka olisi puhunut puolestani.”

 

Niemöllerin isä, heinrich, sananpalvelija hänkin, oli eräänä pyhäpäivänä ilmoitettu saarnaajaksi essenissä. Jo varhain ennen jumalanpalveluksen alkua kirkko oli aivan täynnä ihmisiä. Mutta saarnavirttä veisattaessa poliisi tuli ja ilmoitti, ettei isä niemöller saakaan saarnata. Se oli tyrmistyttävä kokemus jumalanpalvelusväelle. Vanha niemöller kysyi poliisilta:

- enkö minä saa lukea jonkin sanan raamatusta? Virkamies vastasi:

- raamatun lukeminen ei ole kiellettyä, mutta teillä ei ole lupaa lisätä siihen mitään.

Vanha mies astui seurakunnan eteen ja sanoi:

- minun ei sallita saarnata täällä, mutta sen, mitä minä olen ajatellut puhua, jumala sanoo paremmin. Minä luen psalmista 73 seuraavat jakeet:

- sentähden on ylpeys heillä kaulakoristeena, väkivalta on puku, joka heidät verhoaa; he pilkkaavat ja puhuvat väkivallan puheita pahuudessansa, he puhuvat kuin korkeuksista. Heidän suunsa tavoittelee taivasta, ja heidän kielensä kulkee pitkin maata; ja he sanovat: 'kuinka jumala sen tietäisi, onko tietoa korkeimmalla ?'... Totisesti, sinä panet heidät liukkaalle, perikatoon sinä heidät syökset. Kuinka he joutuvatkaan äkisti turmioon! He hukkuvat, heidän loppunsa on kauhistava. Niinkuin unen käy herätessä, niin sinä, herra, kun heräjät, heidän valhekuvansa hylkäät.

Tähän kohtaan virkamies keskeytti niemöllerin raamatun lukemisen. Hän huusi:

- tällaista ei ole raamatussa. Vanhus ojensi hänelle raamatun ja poliisi luki lause lauseelta, miten voimakkain värein pyhä kirja kuvaa jumalattoman tuhon.

 

Lopunajan kuvauksissa raamattu näyttää lukijoilleen kuinka kaiken näkyvän tapahtumien takana on koko ajan herra jeesus, kaiken kunnian saanut ja ansainnut kuningas, joka käyttää valtaansa vielä säästellen. Mutta aikanaan hän sallii armon tarjoamisen jälkeen tuomiota kuin saavista kaatamalla. Se johtuu evankeliumin hylkäämisestä ja halveksimisesta, joka on laaja-alaista ja tarttuvaa. 2.Tess.1:7-8. Herra jeesus ilmestyy taivaasta voimansa enkelien kanssa tulen liekissä ja kostaa niille, jotka eivät tunne jumalaa eivätkä ole kuuliaisia meidän herramme jeesuksen evankeliumille. Seurakunta, uskovat näyttävät olevan kovin heikoilla ja avuttomina, alistettuna ja vainottuna, ilman ukoista suosiota, turvaa, piiloissaan, peloissaan. Silloin kaikki inhimilliset laskelmat pettävät, kaikki poliittiset tavoitteet ja tulevaisuuden suunnitelmat lakaistaan kuin roskat ilmaan. Silloin talous romahtaa ja omaisuus on kovin merkityksetöntä. Silloin kaikki vääryys, pimeys ja synti joutuu hänen valokeilaansa paljastuen. Silloin kaikki väärät tavoitteet osoitetaan huonoiksi pelastusrenkaiksi ja kaikki pelastusveneetkin ovat jo täynnä ja varattuja kuin aikoinaan titanicin upotessa hyiseen valtamereen. Ihmiset huutavat paholaista avukseen ja kuolevat.

Uskovat viedään silloin piiloon, herra kätkee heidät kuin jeremian aikoinaan, kun vihan aallot ravistelevat yksi toisensa jälkeen maailmaa. Jes.26:20-21. Mene, kansani, kammioihisi ja sulje ovet jälkeesi, lymyä hetkinen, kunnes viha on ohitse mennyt. Sillä katso, herra lähtee asuinsijastaan kostamaan maan asukkaille heidän pahat tekonsa, ja maa paljastaa verivelkansa eikä surmattujansa enää peitä."

 

Maailman tilanne ja ulkoiset olosuhteet asettavat rajoituksia, joita hyvinvointiin tottuneiden on vaikea hyväksyä, hermot menevät ja rähinä lisääntyy, pikku perkeleet riivaavat ihmisiä, ollaan ahdistuneita ja levottomuus kasvaa. Ei voi matkustaa, ei voi tehdä, mitä haluaisi. On kuin olisi vankilassa, vaikka onkin vapaana. Uskovissakin toiminnanihmiset, martta-kristityt ovat aina kovilla, kun pitää odottaa. Jatkuvaan menemiseen, ääneen ja ihmispaljouteen tottuneen on vaikea keskittyä vain hyödyttömän tuntuiseen lukemiseen, kotiaskareisiin, rukoukseen ja hiljaisuuteen. On kuitenkin selvää, että seurakunnan ylösotto on jumalan suunnitelmissa etukäteen valmistavaa aikaa uskoville. Kaiken keskuksena on jeesus itse ja uskovat odottavat häntä.

 

Kun seurakunnan aika alkoi, se oli piilossa lukittujen ovien takana ennen helluntaita ja lähetystyön alkua. Lopussa seurakunta on taas lukittujen ovien takana vainojen pelossa. Tulee siis aika, jolloin kukaan ei voi tehdä työtä, hengellistä työtä. Kaikki pahuuden voimat maailmassa kohdistavat vihansa jeesuksen omiin ja jumalan armollinen suoja pelastaa uskovat. Hetken näyttää siltä, että pimeyden valta olisi pääsemässä tavoitteeseensa. Se näyttää täsmälleen samalta kuin vapahtajan täällä ollessaan. Luuk.22:53. tämä on teidän hetkenne ja pimeyden valta. Opetuslapset olivat kuin pelokas lammaslauma ja kukin pakenemassa taholleen. Suuren ahdistuksen ajan keskellä kristillisyys on kuin kristus vainoojiensa edessä, pilkattu, häväisty, hylätty, yksin, ilman yhtään ihmetekoa, ilman suuria voittoja, ilman menestystä, ilman näyttävää valoa, ilman korotusta.

 

Kaiken tämän aja keskellä loistaa edessä vapahtajan uhri ja risti, kuoleman ja häpeän puu, vihonviimeinen tavoite. Mutta se on silloin seurakunnan ainoa turvapaikka, ainoa toivo, ainoa taivaan ovi, ainoa uuden elämän portti. Eikä maailma näytä muuttuvan paremmaksi, eikä perkeleen raivo näytä loppuvan. Mutta jumala salaa omansa maailmalta ja järjestää turvapaikan, ajaksi, joka on täsmälleen yhtä pitkä kuin aikoinaan elian piiloutuminen.

Ilm.12:13-14. Ja kun lohikäärme näki olevansa heitetty maan päälle, ajoi hän takaa sitä vaimoa, joka oli poikalapsen synnyttänyt. Mutta vaimolle annettiin sen suuren kotkan kaksi siipeä hänen lentääksensä erämaahan sille paikalleen, jossa häntä elätetään aika ja kaksi aikaa ja puoli aikaa poissa käärmeen näkyvistä.

 

1.Sinua, Jeesus, odotan, sua sydämeeni halajan.

Sun majakses se valmista, sun asunnokses kaunista.

 

2.Sun Hengelläs se puhdista, pyhitä, uudeks uudista.

Sen ovi sulje synniltä, himoilta lihan häijyiltä.

 

3.Oi valon lähde ainoa, sydämen yö sä karkoita,

Mua Hengelläsi valista, kirkkaudellas kaunista.

 

4.Tee sydän köyhä tullessas rikkaaksi siunauksellas,

Rikkaaksi viisaudesta, voimasta, rakkaudesta.

 

5.Niin tahdon nimes kunniaa sanoilla, töillä julistaa

ja katsoa sen voitoksi, kun vain saan olla omasi.

 

virsi 302