Pihaseurat Kangasalan seurakunnassa

Riittääkö Kantti vai tarvitaanko Jeesusta?

Kangasalan harrastelijateatteri oli valikoinut kesäohjelmaansa yhden vanhan klassikon sadan vuoden takaa, Minna Canthin Työmiehen vaimo näytelmän. Se on syntynyt ajalla, jolloin sekä naisten että työväestön asema on ollut varsin rajoitettu ja uuden ajan äänet olivat jo vahvistumassa muutoksen puolesta. Se oli sen ajan politiikkaa, josta vielä nykyään monet ammentavat tavoitteensa ja sanottavaansa. Mikä siis voisikaan olla ihanne ihmisen aseman parantamisessa ajallisesti, tai milloin voidaan sanoa saavutetun riittävän muutoksen tai parannuksen? Onko edes mahdollista, että kaikki muuttuisi paremmaksi ja voitaisiin olla tyytyväisiä oloihin, elämään ja talouteen? Ja onko mahdollista toteuttaa näitä pyrkimyksiä ilman Jumalaa niin, että niistä olisi jotain kestävää hyötyä? Nyt näyttää siltä että sekä naiset sekä työväki on valjastettu markkinavoimien palvelukseen osto ja myynti rulettiin, jolla rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Samalla yritetään pitää sosiaalista ääntä ja toimintaa riittävästi, ettei synny vallankumousta, anarkiaa ja liikaa tyytymättömyyttä. Onko kaikki siis vain suurta näytelmää, johon kutsutaan vapaaehtoisia ja palkattuja näyttelijöitä – meitä? Kansa, jolle tarjotaan sirkushuveja ja kehitysopillista humanismia on helppo ohjata mihin tahansa. Maltillisesti tiputetaan karkkeja kadulle ja löytäjät mainostavat niitä muillekin? Muta mihin tämä tie johtaakaan?

Minna Canthia pidettiin omana aikanaan hyvin radikaalina. Hänessä oli ainesta vaikka uuden puolueen perustamiseen. Canth kritisoi kirkkoa, mutta henkilökohtainen uskonnollisuus veti häntä puoleensa. Hän luki hengellisiä kirjoja ja yritti vaikuttaa yhteiskunnalliseen muutokseen. Jeesuksen Vuorisaarna vetosi häneen ja Tolstoilainen humanismi innosti. Uskonnollisuus oli hänelle oikeita elämän ratkaisuja ja hyviä käytöstapoja, rehellisyyttä, omatunnon oikeutta. Mutta herkkinä hetkinä hän kaipasi Jumalaa ja oli Herran kutsun edessä. Tästä hän ei kuitenkaan paljon puhunut.

Ollessaan 42-vuotias, Canth tapasi muutamia sen ajan merkittäviä hengenmiehiä, kuten Elis Bergrothin (Suomen ensimmäinen merimiespappi, Räisälän kirkkoherra, päätoimittaja ja valtionpäivämies), josta hän kirjoitti: - Häntä elähdytti todellinen kristillisyys, ei siinä ollut fanatismia eivätkä he myöskään uskontoa minäkään manttelina pidä, jonka alla kätketään inhottavimpia itsekkäisiä tarkoituksia. Kunpa meidän papit olisivat sellaisia, ei sitten hätää mitään!… Väittelimme pastori Bergrothin kanssa kaiken aikaa ja kuitenkin erosimme parhaina ystävinä. Hän osaa panna sanat niin, että ne menevät luihin ja ytimeen. Mutta kun se ensi pistos meni ohitse, pidän hänestä kuitenkin nyt kahta vertaa enemmän...

He kyläilivät toistensa perheissä ja Bergroth arvioi Canthin kirjoja ja he kävivät useita henkeviä keskusteluja. Hän näki niissä luokkataistelun aineksia ja moraalittomuutta, joita arvosteli. Canth kirjoitti: - Tekin, pastori Bergroth, tekin olette nyt ankara ja kova! Te, jolta viime kesänä, pitkän ajan jälkeen taas sain kuulla elävää Jumalan sanaa semmoisena, että sen täydellisesti saatoin itselleni omistaa. Kuinka ihanasti silloin selititte rakkauden oppia! Sananne sattuivat kuin virvoittava kaste kuivaan maahan. Olisin halunnut kuulla teitä joka päivä, isosin ja janosin sitä henkeä, joka teistä puhui. Ja riemastuin nähdessäni uskonnon edustajassa noin suurta innostusta, voimaa ja jumalallista inspiratioonia, se antoi minulle ikään kuin tukea siitä, että Kristinoppi kyllä kiirastulien läpi menee, ja jälleen puhdistettuna ja kirkkaana nousee, maailmaa valaisemaan ja ihmiskuntaa pelastamaan. Mutta kiirastuleen sen täytyy joutua, sillä paljon ovat ihmiselliset heikkoudet ja puutteellisuudet päässeet sen alkuperäistä totuutta ja henkeä himmentämään. Ja siitä syystä onkin ihmiskunta nyt tällaisessa onnettomuuden ja epätoivon tilassa.

- Tuo realistinen kirjoitustapa teitä inhottaa, pastori Bergroth. - Kuinka hyvin teitä ymmärrän, enkä sittenkään voisi toisin kirjoittaa. Onko minun syyni, että elämässä on ei ainoastaan kaunista, mutta myöskin rumaa. Siksi kirjailijan tuli olla rehellinen ja kaunokirjallisuuden olla kuvastimena, joka ihmisille näytti, minkälaisia he ovat. Hävetä heidän pitääkin, pastori Bergroth, se juuri on tarkoitus. Muuten he eivät tapojaan paranna…. Mutta hirmuista olisi, jos tykkänään olisi harhateille joutunut ja vääryyden puolella taistelisi.

- Varjelkoon suuri Luoja, ettei hänelle (Bergroth) ikävyyttä minun tähteni tulisi pidän hänestä niin paljon. Saarnatkoon vaan, hän kuitenkin on ja pysyy yhtenä niistä harvoista miehistä, joita ihailen ja kunnioitan. Hän vaan ei ymmärrä omaa itseään, ei tiedä, että hän juuri on realisti uskonnon alalla. Kyllä ne papit sentään olisivat niitä parhaita miehiä, jahka ne vaan olisivat semmoisia kuin niiden olla pitäisi.

Kaikkein herkimmin Elis Bergrothin ja Minna Canthin ystävyys ilmeni heidän kirjeenvaihdossaan Minna Canthin tyttären Hannan, 19 v. kuoleman johdosta. Bergroth oli menettänyt myös pienen tyttärensä ja kertoi itkeneensä pienen tyttönsä haudalla, kunines hän oppi tuntemaan tämän: "Herra antoi, Herra otti, siunattu olkoon Herran nimi." - Kun itsekäs sydän oli oppinut tätä kiitosi sanaa Herralle lausumaan, silloin surun ota oli taittunut - pois otetun pienen epäjumalani sijaan pääsi sydämeeni se suuri Jumala, joka yhä enemmän ja täydellisemmin on täyttävä olentomme kaikki sopukat. Kuinka monta kertaa olen rukoillut, että teidän nyt kävisi yhtä onnellisesti kuin minun silloin kävi! Ja kyllä niin käykin, sillä kuuleehan Herra rukoukset; ja ovathan hänen tiensä ihmeelliset, mutta aina ne ovat armo ja totuus.

- Rakas pastori Bergroth! Kuinka herttaisen hyvä te olitte, kun kirjoititte minulle tänä surun hetkenä! aloitti Minna Canth herkän hienon vastauskirjeensä ja sanoi tuntevansa tällaisen surun jalostavaa voimaa sekä tietävänsä: - että enemmän tulisi meidän kiittää Jumalaa surusta ja kärsimyksestä kuin myötäkäymisestä, kunhan vain olisi varma siitä, että Jumala oli sen määrännyt ja että se tuli Hänen kädestään. Mutta epäilykset ja ristiriidat tahtoivat nousta, kun ei päässyt oikein selville siitä, missä luonnon lait herkiävät vaikuttamasta ja korkeampi voima tarttuu kiinni. Ja niin - ehkei hän (tytär) olisikaan kuollut, jos heti olisi ymmärtänyt ruveta häntä oikein hoitamaan. Mutta toisaalta Hannan koko elämä oli samaa ystävällisyyttä ja hellätuntoisuutta riitti hänellä kaikille - viittasi siihen, että aikainen kuolema oli sille johdonmukainen ja luonnollinen loppu kuin aamen kirkossa. Suloista oli sitä muistella. Hän oli kuin laina taivaasta, jonka arvoa ei aina huomannut, ennenkuin se otettiin pois.

Minna Canth sanoi joka päivä vähentymättömällä mieltymyksellä tutkineensa Thomas Kempiläisen kirjaa Kristuksen seuraamisesta, jota hän oli lukenut monta vuotta yhä uudelleen kannesta kanteen. - Minun pitäisi osata se ulkoa, hän kirjoitti. - kun olen niin moneen kertaan sen lukenut, ja kuitenkin sillä yhäti on minuun sama uutuuden viehätys. Kummastelen aina, miks'ei kaikki muut ihmiset ole siihen ihastuneet samassa määrässä kuin minä.

Lähettäessään Minna Canthille Vartijassa (eräs lehti) julkaisemansa Salakarin (Canthin kirja) arvostelun Elis Bergroth kirjeessään sanoi: - Taas minä olen ollut paha teitä vastaan, rouva Canth. On tuskin päivääkään, etten hän olisi rukoillut teidän puolestanne. Olen myöskin varma siitä, että Herrani vielä voittaa teidät puolellensa ja että yhdessä tässä maassa saamme tehdä hänen työtänsä. Ja hän sanoi pyytäneensä toisiakin rukoilemaan hänen puolestaan uskoen rukouksen voimaan, jota oli itsekin kokenut. Ja niin hän uskoi Minna Canthin yhä selvemmin näkevän, kuinka valoisaksi maailma tulee iäisyyden valossa katsottuna. - Vaimoni tervehtää teitä sydämellisesti - Jumalan rauha vallitkoon sydämessänne ja kodissanne, sitä toivoo ja rukoilee tosi ystävänne.

Minna Canth kuoli 53-vuotiaana ja Elis Bergroth 51-vuotiaana.

Herra lähettää etsikkoaikoja ihmisille ja kulissien takana tapahtuu paljon sellaista, mitä emme tiedä, mistä ei julkisuudessa kirjoiteta. Joku löytää viime hetkillä Kristuksen ja pelastuu, vaikka elämä menee hukkaan. Moni ei pääse Jumalaa tuntemaan, vain etäältä hänestä juttua kuulee ja elämä jää olosuhteitten ja tapojen paranteluksi.

Raamattu sanoo: "Vaan jokaista kiusaa hänen oma himonsa, joka häntä vetää ja houkuttelee;" Jaak.1:14. Luontainen sielun ominaisuus vaihtelee, mutta kaikilla ovat omat viehtymyksensä, heikkoutensa ja vaivansa. Kaikki eivät vain koskaan näe sitä, vaan kokevat olevansa muita etevimpiä pyrkimyksissään ja päämäärissään. Vain Jumalan arvio kelpaa kertomaan, mikä on hyvää mikä huonoa, mikä tarpeellista mikä vahingollista, mikä auttavaa, mikä kadottavaa. Ihmismielipiteet ovat tyhjän veroiset. "Vanhurskaan kieli on valituin hopea, jumalattomien äly on tyhjän veroinen." Snl.10:20. Ihminen ilman Jeesusta on tällainen, kaikki ihmiset, hallitsijat ja rahvas. Vasta Herra voi avata ymmärryksemme, niin että käsitämme himon ominaisuuden. Ilman Jeesusta ei yhteiskunnallisista uudistuksista ole paljonkaan hyötyä. Mitä siitä, jos on saanut nimikkokadun, tai jos on näköispatsas kuoleman jälkeen, tai kaunis hautamuistomerkki, jos on sielunsa kadottanut ikuisesti? ”Katso, minun päiväni ovat kämmenen leveys tykönäs, ja minun elämäni on niinkuin ei mitään sinun edessäs: kuinka aivan turhat ovat kaikki ihmiset, jotka kuitenkin niin suruttomasti elävät Sela!” Ps.39:6 (biblia)

Alkuseurakunnan vaikutus maailmaan oli hengellinen herätys, lähetystyö, Jumalan sanan julistaminen ja Kristuksesta todistaminen. Sillä ei ollut poliittista ohjelmaa, eikä yhteiskunnallisia tavoitteita. Kaikki muutokset maailmassa olivat seurausta siitä, että ihmiset tulivat uskoon ja alkoivat elää Jeesuksen seuraajina. Vasta paljon myöhemmin, 300-luvulla kirkko järjestäytyi ja rupesi käyttämään valtaa ja tekemään politiikkaa. Samalla se kadotti evankeliumin ja kutsumuksensa, jota Herra sitten lähetti tavalliset uskovansa kansan keskellä kertomaan ydinasiasta, Jeesuksesta. Se taas synnytti vainon ja katolinen kirkko teki kaikkensa voidakseen säilyttää valtansa ilman uskoa ja Kristusta. Ja se on jatkunut ja sama syöpä on pesiytynyt kaikkiin kirkkokuntiin, joten ei hyödytä rientää etsimään täydellistä yhteisöä - sellaista ei ole. Vaan jokaisessa vajavaisessa seurakunnassa voi toimia uskovana Jeesuksen omana ja asialla, mutta se ei koskaan käy ongelmitta.

Jeesuksella ei ole politiikkaa, hän suostuu toimimaan vääryyden maailmassa, epäoikeuden, sodan, vihan ja vääryyden keskellä. Hän ei puuttunut Juudakseen rahan varasteluun ja tämän jälkeen on uskovien keskuuteen puikahtanut jatkuvasti varkaita, jotka aikansa harrastavat tätä syntiä. "Hän ei sanonut tätä kuitenkaan siksi, että olisi huolehtinut köyhistä, vaan siksi, että oli varas. Rahakukkaron hoitajana hän otti itselleen siihen pantuja varoja." Joh.12:6. Rahanhimo oli vaikutin Juudaksen kavaltajaksi tulolle. Rahojensa tähden hän myös viimein kuoli - ilman rahoja.

Aina silloin tällöin putkahtaa tätä Juudaksen asennetta, syntiä, seurakunnissa esiin. Ihmiset kauhistelevat, rehelliset ihmiset, joku rukoilee varkaiden puolesta, joku menee raastupaan hakemaan saataviaan, mutta taivas tuntuu olevan kovin hiljaa? Miksi? "Te olette kärsineet vankien kanssa ja ilolla suvainneet omaisuutenne ryöstön, tietäen, että teillä on parempaa ja pysyvää omaisuutta." Hebr.10:34. Jumala on siis laittanut meille koetuksen, jossa ilmenee, kuinka paljon olemme kiinni ajallisessa? On turha odottaa rehellisyyden voittavan täällä synnin ja valheen maailmassa. Tämä ei ole paratiisi, eikä sellaiseksi tule.

Muistan erään työtoverini, jolla oli rikollinen tausta ennen uskoon tuloaan ja hän joutui siitä kärsimään pitkin elämäänsä myöhemmin. Ilmeisesti suurin syy kuitenkin oli se, ettei hän yrittänytkään hyvittää kolttosiaan läheisten ja sukulaisten kanssa, vaan pakeni joutumasta kasvotusten menneisyyden kanssa. Aikansa hänkin kuulutti julkisesti oikeudenmukaisuuden politiikkaa, yhteiskunnallista vanhurskautta, joka tarkoitti lähinnä vasemmistolaista puoluepolitiikkaa? Mutta en tiedä mitä olisin ajatellut, kovin ristiriitaiselta se tuntui?

On siis osattava ja opeteltava elämään Jumalan lahjoista tai sitten yritettävä itse touhuta muutokset, uudistukset ilman Jumalaa omalla vastuullaan ja ansiollaan. "Älkää eksykö, rakkaat veljeni. Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, valkeuksien Isältä, jonka tykönä ei ole muutosta, ei vaihteen varjoa." Jaak.1:16-17

Elämme täällä lyhyen ajan ja etsimme mieltymyksiä, mutta harvoin sinua, Herra Jeesus. Olet meille kuin hätävara, johon turvaudumme vasta äärimmäisessä hädässä, kuoleman edessä. Mitä siis voimme ajatella: Tulkoon kuolema rajoitetusti liki, että sielut pelastuisivat. Sinä sallit sen aikoinaan tulla Lasaruksen kotiin, että saatoit herättää hänet takaisin elämään. Sen kodin suuren surun keskellä sinä olit ainoa valo, voima, viisaus, rakkaus, sääli ja toivo, ylösnousemus ja elämä. Omat tarpeemme ovat aina päällimmäisiä ja sinun tahtosi vasta niiden jälkeen rukouslistallamme. Armahda meitä, jotka muuttaisimme yhteiskuntaa ja lähimmäisiämme, muttemme anna sinun muuttaa itseämme.

Herää itses’ tuntemaan, Herraa avuks’ huutamaan

Wilhelmi Malmivaara oli körttiläisyyden johtohahmoja 1900-luvun alussa, kun herännäisyys vielä herätteli syntisiä parannukseen. Malmivaara oli myös virsirunoilija. Lähes jokainen suomalainen on kuullut hänen kirjoittamansa virren joissakin hautajaisissa: "Oi Herra, jos mä matkamies maan". Laulu syntyi suuren murheen alla, kun hän menetti vaimonsa ja kaksi lastaan sairauden kautta. Hän uudisti heränneiden laulukirjan Siionin Virret. Myös Achreniuksen Hengelliset laulut on hänen kielellisesti korjaamansa. Hän perusti Hengellisen Kuukausilehden, joka ilmestyy edelleen. Malmivaara oli herätysmies, joka kantoi murhetta kääntymättömistä, pelastuksen ulkopuolella olevista sieluista. Myös luopiot ja muotojumaliset hän huomioi julistuksessaan ja kirjoituksissaan, jotka ovat edelleen sangen ajankohtaisia ja hengellisesti rakentavia. Eräs hänen herätyslauluistaan kuului tuohon uudistuskokoelmaan:

1. Seisahdu jo, syntisparka, tutkimaan sun tietäsi, 

kun on vielä vähän arka sinun omatuntosi! 

jos sen yhä paadutat, synnin uneen nukutat, 

varmaan hukut synneissäsi, koska loppuu elämäsi.

2. Luulet tietäs’ oikeaksi, vaan se tie on helvetin. 

Luulet Herraa laupiaaksi, vaikka suostut synteihin. 

Kristuksehen luotat vaan, vaikk'et aio ollenkaan 

kääntyäkään maailmasta, saatanata seuraamasta.

3. Mielesi on muuttumaton. Olet aivan tunnoton, 

Herran puoleen taipumaton. Sydämes’ kuin kivi on 

ja kun Herra kutsuupi, nuhteitansa tarjoopi, 

käyt kuin rosvo pakosalle kuolleen tietouskos’ alle.

4. Perkele on jumalasi, maailma on taivaasi. 

Niillä etsit autuuttasi, niihin palaa himosi. 

Silmäin pyyntö, koreus, lihan himo, haureus, 

riettaat puheet, ajatukset ovat sulle huvitukset.

5. Jos sä joskus kirkkoon tulet Herran sanan äärehen, 

sydämesi siltä suljet, vaivut usein unehen. 

Sielt' on kiire synteihin, turhiin ajanvietteihin, 

syömään, juomaan, tanssimahan, Jumalata piikkaamahan.

6. Herran kalkki huulillasi kerran vuodess' käydä saa. 

Silloinkin sä himoillasi palvelet vain saatanaa, 

jonka oma sydän on, Koska olet haluton synneistäsi 

luopumahan, ristin Herraa seuraamahan.

7. Pilkkanas’ on Herran sana, Armonhengen suuret työt. 

Pidät synnin rakkaampana, maailmalle Herran myöt. 

Herran kansaa halveksit, paljon sitä paheksit, 

kun se kääntyy maailmasta synnin tietä kulkemasta.

8. Armon vielä omistaisit, taivaaseenkin toivoisit, 

Kun vaan aina elää saisit niin kuin itse tahtoisit. 

Rakastaisit maailmaa sekä joskus Jumalaa, 

jos hän sua puolustaisi eikä rauhaas’ kukistaisi.

9. Mutta kukaan ei voi tulla syntinensä taivaaseen. 

Aivan turha toivo sulla ompi Herraan Jeesukseen. 

Alla Herran tuomion hukkuminen sinun on, 

jos vain et tee parannusta elämästäs’ totutusta.

10. Vielä kutsuu Herran sana, paljastaa sun syntejäs’. 

Pidä se jo rakkaampana kuin tuo syntielämäs’! 

Herää itses’ tuntemaan, Herraa avuks’ huutamaan, 

ettet paatuis’ mielehesi omaks’ kadotukseksesi!

Olin eräässä seurakunnassa vierailulla ja siteerasin tuota virttä puheeni yhteydessä. Tilaisuuden jälkeen luokseni tuli körttipappi, joka halusi tietää, mikä olikaan virsi, jonka sanomaa olin lainannut? Näytin sitten virren ja tekstin, sekä sen järjestysnumeron. Hän ei ollut koskaan kuullutkaan tuota virttä - eipä tietenkään, nykykörttiläisyys oli "puhdistanut" Siionin virret kokoelman myöhemmän uudistuksen yhteydessä pois kaikki tämän sukuiset laulut. Ne eivät enää sopineet nykyaikaiseen ajatteluun ja tämän ajan maailman menoon? Vähän ajan kuluttua luin tuon samaisen körttipapin kuolinilmoituksen lehdestä ja ajattelin, tulikohan hän uskoon, vai kävikö niin kuin heidän omassa mielivirressään (on myös Malmivaaran käsialaa) veisataan: "On tekemättä vielä mun parannukseni ja aivan alussansa on kotimatkani. Maailma iloinensa minua viehättää, ja syrjään jatkuvasti iäinen autuus jää."

Niinpä niin, millä voi pelastua vedenpaisumuksesta, jos ei astu arkkiin? Miten voi pelastua, jos ei lukenut kuin teologiaa? Millä voi saada syntinsä anteeksi, jos ei löydä tietä Golgatalle Jeesuksen ristille ja tyhjälle haudalle? Millä voi pelastua, jos on vain oman ymmärryksensä ja kavereiden mielipiteitten varassa ilman Pyhää Henkeä? Miten voi löytää uuden elämän, jos ei pääse maistamaan Herran hyvyyttä ja Kristuksen veren voimaa?

Viimeinen säkeistö tuossa virressä on ratkaisevasti muutettu nykyiseen SV-kirjaan, sillä alkuperäisessä runossa rukoillaan Jeesusta elämään pelastajaksi ja rauhan tuojaksi: "Oi Herra, käänny tänne, Sinua hapuilen, Luo katsees sydämeeni. Sulata routa sen, Mua paina rintaas vasten, Niin että löydän sun Ja suuren armos kautta Ainaiseks' rauhoitun!"

Luin lehdestä pari haastattelua entisistä uskovista. Molemmat olivat olleet monta vuotta mukana seurakunnan toiminnassa ennen irtiottoaan. Petri niminen mies kertoi avoimesti asioista, mitkä hän oli kokenut vaikeiksi uskovien piirissä. Hän sanoi: - En ikinä saanut rauhaa, vaan minulla oli koko ajan epävarmuus omasta kelpoisuudesta. Ajoittain koin pelastusvarmuutta, mutta se jäi tunnetasolle, eikä mennyt syvemmälle…. Kriisin keskellä hän yritti kuunnella ylistysmusiikkia, että olisi päässyt vapaaksi sisäisestä ahdistuksesta. Mutta se ei onnistunut. Pari läheisten ystävien kuolemantapausta oli viimeinen pisara hänen uskovaisuudelleen. Hän ajatteli, ettei Jumala auttanut noita, miten hän auttaisi häntäkään?

Moni käy elämässään läpi samanlaisia tunnelmia, on suuria odotuksia ja merkittäviä lupauksia, innokasta rukousta ja sitten vastenmielinen lopputulos? Mietin, että puuttuiko lopullinen ratkaisu, vai oliko väärä odotus syynä pietiin? Tavoiteltiinko sittenkin jotain, mitä ei Jumala ollut tarkoittanutkaan? Vai oliko usko kadoksissa koko ajan, oliko kristillisyys vain ulkoista kirkonmenoa, kokouskulttuuria, ihmiskeskeistä näkyvien asioiden pyrkimystä? Miksi ihminen ei löydä Kristusta, miksi hän ei löydä rauhaa, miksi ahdistus vain kasvaa koko ajan? Mietin myös sitä, miksi vika näissä kertomuksissa lähes aina löytyy seurakunnasta tai uskovista? Miksei uskonsa menettänyt koe itseään ongelmaksi tai virheelliseksi? Vai onko niin, ettei pimeydessä kulkeva kestä syyllisyyttä, jonka joutuu yksin kantamaan ilman auttajaa? Miksi ihminen panee välit taivaaseen poikki kerralla ja pysyvästi? Miksi parannuksen tekeminen on niin vaikeaa?

Toinen tapaus samassa lehdessä oli Elina, joka alkoi etsiä apua. Itsekseen nuori tyttö luki hengellisiä kirjoja, hakeutui seurakunnan toimintaan ja tuli uskoon. Noin kymmenen vuoden päästä usko alkoi kuitenkin horjua. Elina uupui työtaakan alle vapaakirkollisessa seurakunnassaan. Pian hän kyseenalaisti sen, että Raamattu on kirjaimellisesti Jumalan sanaa. Uskosta luopuminen kokonaan tapahtui kuitenkin hitaasti. Elina päätti avata vielä Raamatun ja antaa Jumalalle mahdollisuuden. Lukiessaan hän kuitenkin tajusi, ettei Jeesus näyttäytynyt hänelle enää Jumalana, vaan inhimillisenä. Hän kertoi: - Kun olin todennut, että uskoni oli loppunut, helvetin pelko myös katosi. Jos ei usko helvettiin, ei silloin myöskään pelkää sitä. Itkin ja tein surutyötä siksi, että uskoni oli kuollut. 

Hänen elämässään Jeesus oli aikansa Jumala, ihmeellinen, vapauttaja ja sankari, mutta jostain kumman syystä Kristuksen karisma laski ihmisen silmissä ja vähän ajan kuluttua ei nainen häneen enää uskonutkaan? Jeesus muuttui erehtyväksi juutalaismieheksi, joka kuoli ristillä ja lopuksi ihmisen sydämessä ja mielikuvissa? Jumala jäi salaisuudeksi, etäiseksi, kun ihminen tarttui itse järjestelemään asioitaan? Paljon yritystä ja touhua sisältänyt uskonelämä olikin rakentunut vain toimintaan, ei Jumala-suhteeseen? Kun kavereita ei ole, tai ne vaihtuvat ateisteihin ja sen sellaisiin tyyppeihin, voidaan uskolle pitää hautajaiset suitsevan kynttilän valossa?

Jumala hoiti, huolehti, johti ja siunasi kansaansa, mutta väki käänsi hänelle selkänsä. Niin Herra luki aikoinaan lakia kansalleen, joka simppaili häntä vastaan: "Mutta luopiot ja syntiset saavat kaikki turmion, ja ne, jotka hylkäävät Herran, hukkuvat. Sillä he saavat häpeän niistä tammista, joita te himoitsitte, ja pettymyksen puutarhoista, jotka te valitsitte. Sillä teidän käy kuin tammen, jonka lehdet lakastuvat, ja kuin puutarhan, joka on vailla vettä. Ja mahtaja tulee rohtimeksi ja hänen tekonsa kipinäksi, ja molemmat palavat yhdessä, eikä ole sammuttajaa." Jes.1:28-31.

Murheellinen viesti, joka on synkin värein maalattu. Mutta ajattelevatko ihmiset näin? Eivät ajattele. Vallalla meillä on ajatus kaiken kattavasta optimistista, jossa teki mitä tahansa, eli kuinka tahansa, kaikki päättyy hyvin kuin elokuvissa - aina onnellinen loppu.

Jeesus sanoi: "se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään, ja harvat ovat ne, jotka sen löytävät." Matt.7:14. Kreikan sana oligos merkitsee tässä harva, muutama, vähän. Näin ilmenee muutama tärkeä huomio, uskon saanut on todella suuren lahjan omistaja ja suurin osa ihmisistä on matkalla kadotukseen. Olisi syytä tarkkaan katsoa, missä joukossa marssii, kenen kanssa ja mitä lauluja laulaa. On jokaiselle aika, jolloin Jumala puhuu ja kutsuu, ei se aina ole, ei se aina tule.

Herra on ihmeellistä lukea historiaa, jossa sinun vaikutuksesi on edelleen havaittavissa ja joka on kuin silta meidän aikaamme sinun tuntemisessasi. Kiitos, että viitoitit heidän tien, annoit heille uudet ajatukset ja täyteyden. Kiitos Raamatun sanasta, jossa kuulemme äänesi ja löydämme tahtosi. Auta vastaanottamaan taivaasta tullut lahjasi, elämän sana ja sydämessä se säilyttämään kalliina aarteena, henkilökohtaisena Jumalan kutsuna.

Jeesus, sinussa on ihmisten eteen tullut taivaan ovi, tie ja tulevaisuus, sinussa voi kurjinkin löytää uuden elämän ja saa kiinnityksen iankaikkisuuteen. Herätä seurakuntasi. Tee meistä kaikista heränneitä ja johdata heränneet uskoon. Anna suuhun uusi virsi, iloinen todistus pelastuksen ihanuudesta ja Jumalan lapseudesta. Anna Pyhän Henkesi yhdistää pelastuneet keskinäisen rakkauden sitein toinen toisiinsa, että toteutuu Raamatun sana: on vain yksi lauma ja yksi paimen. Siihen johdata.