Ensimmäinen joulu

Oli vuosi 1973, olin juuri tullut uskoon. Mieleni oli täynnä uuden elämän taivaallista tunnetta ja ajantajuni oli tipotiessään. Jos joku kysyi, milloin tämä oli tapahtunut, vastasin, että eräänä pyhäaamuna vähän aikaa sitten. Päivämäärää en muistanut, eikä sillä ollut niin väliäkään, mutta tunnelma, Jumalan kutsuva ääni, ympärillä vellonut myrsky ja hiljainen tuulenhyminä oli vielä tuoreena tunnossani. Jumala oli syntynyt minulle, Jeesus oli tullut elämääni, olin saanut Pyhän Hengen. En ollut tiennyt paljoakaan kristinuskosta ennen tuota päivää, vain jotain opetuksellista faktaa, yleistietoa, kirjaviisautta. Mutta sen arvo oli olematon tähän kokemukseen verrattuna. Olin kuin Paavali Damaskon matkallaan, hämilläni, hiljennetty ja kyselevä. Jumala oli puhunut minulle. Oli ensimmäinen joulu minun elämässäni.

Joulupöytä oli katettu, se notkui herkkuja, jotka jokainen halusi syödä. Mutta minä olin saanut palan elämänleipää ja juoda elävää vettä. Henkeni oli uudistunut, ensimmäistä kertaa saatoin kokea eläväni. Herätyksen hirvittävä tuska oli vaihtunut pelastukseen ja rauhaan. Perheeni jakoi joululahjoja, ne olivat pieniä paketteja, joilla lähimmäiset halusivat ilahduttaa toisiaan. Mutta minä olin saanut maailmankaikkeuden suurimman lahjan, Jeesuksen, Jumalan Pojan, hän asui minussa ja minä olin hänessä. Vaikka olin kastettu lapsena Herran nimiin, en tuntenut Herraa, en ollut elänyt uskossa, enkä vaeltanut kristittynä. Olin elänyt kuin pahin pakana ja tehnyt vain syntiä. Koko elämäni oli ollut pimeä ja olin kulkenut kohti ikuista kadotusta ilman Jumalan armoa. Olin elänyt tässä maailmassa niin kuin muutkin ikäiseni ja olin kelvannut joukkoon. Mutta nyt olin saanut astua pimeydestä valoon, saatanan vallasta Jumalan valtakuntaan. Tämä oli minulle uutta, uusi ympäristö, uusi olotila, uusi asema Jumalan silmissä. Olin lukenut joskus jopa Raamatun tekstejä, mutta ne olivat olleet minulle yhtä kuollutta kirjainta kuin Turun sanomat. Mutta nyt sana puhui minulle, se eli minulle, sen ääni oli Jumalan ääni. Tunsin kuinka se upposi minuun ja nosti ihmisarvoni, eheytti persoonani ja saatoin nähdä kaiken uusin silmin. Tajusin, että muut ovat ulkopuolella – suurin osa tuntemistani ihmisistä oli auttamattomasti Jumalan valtakunnan ulkopuolella. Eikä heillä ollut edes halua suunnitella samanlaista taivasmatkaa kuin minulla. Päinvastoin he katselivat minua kuin kummajaista, kuin mielisairasta. Ainakin kaksi ihmistä kehotti minua hakeutumaan hoitoon ja saamaan lääkitystä. Näin maailma pyrkii sammuttamaan herätyksen tulen vastakääntyneestä ihmisestä, sen minkä Jumala on sytyttänyt Henkensä vaikutuksesta.

Menin joulukirkkoon ja kuulin kaiken, mutta kuitenkin olin suuresti ulkopuolella, elin kuin unessa. Vain Jumalan antama yhteys merkitsi silloin minulle jotain. Mikään ei siellä kirkossa varsinaisesti koskettanut minuun, se vaikutti niin teatraaliselta, kuolleelta muotomenolta, ulkokohtaiselta harrastukselta? Mutta sisimmässäni oli joulun paimenten ilo ja itämaan tietäjien kunnioitus, olin saanut kumartua ja katsoa maailman Vapahtajaa, syleillä häntä, tuntea hänen siunauksensa. Enkeli oli johtanut minutkin Herran luo, oli menossa sen aikaisen elämäni pyhin hetki, jossa sanat eivät olleet kovin merkittäviä. Maa oli kaunis ja luminen kuin joululaulussa ja järvet jäässä kuin postikortissa, varpunenkin söi jyviä jouluaamuna pysyäkseen hetkisen hengissä. Mutta minun elämässäni oli uusi puku, Kristuksen lahjavanhurskaus, minut oli julistettu taivaassa syyttömäksi Jumalan edessä. Vapahtaja oli maksanut minut vapaaksi sovintouhrillaan. Saatoin polvistua ehtoolliselle ja ensimmäisen kerran elämässäni ottaa uskossa vastaan Jeesuksen vapahduksen, pyhän ruumiin ja veren. Sisimpäni riemuitsi, sain Herran, Jumalan Karitsan, uuden elämän lahjan ja todistuksen katoamattomuudesta. Sisimpäni jäät olivat sulaneet, en kokenut syyllisyyttä, katkeruutta, epätoivoa, eivätkä inhimilliset tunteet johtaneet minua, vaan Jumala, elävä Jumala.

Ympärilläni oli ihmisiä, sukulaisia ja ystäviä, jotka ajattelivat minun parastani ja halusivat ilahduttaa, palvella ja ohjata minua. Mutta Jeesus osoitti minulle uuden tien, uuden elämän, uuden totuuden, uudet ystävät, uuden kodin, uuden päämäärän. Uskovaisuus oli minulle ollut täysin tuntematon suuruus ja käsite, en tuntenut sellaisia ja nekin harvat joita olin kohdannut, eivät olleet vaikuttaneet minuun mitenkään. En muista puhuivatko he minulle Vapahtajasta, vai enkö vain kuullut, enkö ymmärtänyt parastani?

Luin ahmimalla Jumalan sanaa, se puhui minulle, kuulin Hyvän paimenen äänen. Olin kadonnut lammas, jonka hän oli löytänyt ja tuonut kotiin. Suuri taivaallinen rauha täytti sisimpäni ja olin jonkin aikaa kuin pilvissä. Olin ollut lukemattomia kertoja elämässäni humalassa ja kokenut millainen tunne se on. Mutta tämä oli aivan toista, valtava Jumalan rauha oikein lepäsi olemuksessani ja ajattelin, että nyt olisi ihana kuolla tässä onnessa ja lähteä heti Herran luokse. Ensimmäistä kertaa elämässäni en kaivannut mitään, en odottanut mitään, en tarvinnut mitään. Ja toisaalta olin valmis kaikkeen, mihin vain Herra minua ohjasi. Minulla ei ollut mitään omaa suunnitelmaa, enkä ollut mitenkään itseni varassa, en laskelmoinut asioita, en maksimoinut voittoa, enkä pyrkinyt saamaan hyötyä tai osinkoja tavoittamastani onnesta. En ollut materialisti, en ollut riippuvainen tavarasta, enkä inhimillisestä kunniasta, saavutuksista tai arvostuksesta. Olin vapaa, olin saanut kokea todellisen vapauden, joka motivoi minua uudella tiellä. Vapaus oli minulle suuriarvoinen, koska nyt näin kuinka sidottu ja kahlittu olin ollut. Olin ollut kiinni ihmisissä, heidän mielipiteissään, arvomaailmassaan, tavoitteissaan, turhuudessa, tyhmyydessä, tietämättömyydessä, sokeudessa. Näin maailman olevan suuri hullujenhuone, jossa väki seikkailee ja sikailee, suuri teurastamo, jossa ihmisiä tapetaan kaiken aikaa, suuri keskitysleiri, jossa ei saa oikeutta, vapautta eikä liikkua, suuri autiomaa, jossa sokeat ihmiset hortoilevat pimeässä tarttuen kiinni kaikkeen liikkuvaan. Mutta minä olin löytänyt lähteelle, Golgatalle, syntisten ystävän luo, Jumalan enkeli oli johtanut minut sinne. Olin tullut keitaalle, jonka miljoonat olivat löytäneet jo ennen minua.

Tänään tuosta kaikesta on kulunut 40 vuotta. Tänään joulu tulee jollekin onnelliselle, mutta muut vain viettävät kulutusjuhlaa kohtaamatta Vapahtajaa. Tänään Kristus kolkuttaa kansakunnan ovelle, eduskuntatalon ovelle, kirkon ovelle, kodin ovelle, sydämen ovelle – mutta avaako kukaan? Kutsuuko kukaan häntä vieraakseen, tuleeko kenellekään todellinen joulu? Pelastuuko joku tänä jouluna? Kerran tulee aika, jolloin ei tule kolkutusta, ei kutsua, ei pelastavaa sanaa, jäljelle jää vain

pelkkä joulu.

Eräässä vanhassa englantilaisessa laulussa sanotaan: ”Onko sinulla mitään huonetta Jeesukselle, Hänelle, joka kantoi synnin kuorman? Koska Hän koputtaa ja pyytää sisäänpääsyä, syntinen, annatko Hänen tulla sisälle? Ajatella, että Jumala vaivautuu tulemaan alas, ihmisen hätään, syntisyyteen, pimeyteen ja vaivaan, kuolemanvarjon laaksoon vain etsimään yhtä kadonnutta. Ja joku onnellinen kirjoittaa siitä laulun rohkaistakseen muita tulemaan samaan onneen.

Edelleen kertosäkeistössä: Huone Jeesukselle, kunnian kuninkaalle! Riennä  nyt, Hänen sanaansa tottelemaan; Heilauta sydämesi ovi laajasti auki, Tarjoa hänelle tulla, kun voit. Löytyykö siis ihmistä, joka avaa sydämensä Kristukselle ja lähtee Herran seurassa taivastielle? Monen ihmisen elämässä taitaa olla niin, että joulu on jo ylösotettu, oma majatalo on varattu muille asukkaille kuin Kristukselle, että kaikki huoneet ovat varatut, eikä Kristukselle ole tilaa?

Samaisessa laulussa sanotaan: Huone ilolle, huone bisneksille, mutta Kristus ristiinnaulitaan.

Ei ole paikkaa, että hän voisi tulla, sydämessä, jota varten hän kuoli? Hetken kestäviä iloja riittää, hetken kestävissä bisneksissä moni kadotta etsikkoaikansa. Voi, miten murheellista, että auttajamme jää ulkopuolelle? Koko Kristuksen työ menee silloin hukkaan sen ihmisen kohdalla, joka ei ota vastaan Jeesusta.

Edelleen laulussa sanotaan: Onko sinulla mitään huonetta Jeesukselle, koska Hän armossaan kutsuu taas? Oi, tänään on aika hyväksyä, huomenna voit kutsua turhaan. Jumalan aika on tänään, tänä jouluna, silloin kun hän päättää ja sanoo. Ei ole ihmisen asia pyrkiä vaikuttamaan Jumalan ennalta suunnittelemiin päätöksiin. Emme äänestä näistä kysymyksistä, emme vedätä vastaustamme Hänelle.

Lopuksi laulussa sanotaan: Anna huone ja aikasi nyt Jeesukselle, pian Jumalan armonpäivä kulkee ohi; Pian sydämesi tulee kylmäksi ja hiljaiseksi, ja Vapahtajan puolustuspuheet lakkaavat. Moni ajattelee Jumalan pilaavan elämän ja vievän kaiken nautittavan hänen huuliltaan? Moni kokee puheen Jumalasta olevan kuoleman ääni ja jokaisen uskovan olevan kuoleman haju ympäristössään. Moni kadottaa armonpäivänsä synninnautintojen ja ihmispelon tähden. Joulu tulee ja menee ja ihminen vain röyhtäilee jouluruokansa kylmin sydämin. Tyhjä ihmismieli kulkee päämäärättömästi kohti ikuista kuolemaa luottaen kohtaloonsa enemmän kuin Raamattuun.

Lie kuitenkin jossain jokunen, syntinen, sairas, hengessä köyhä, Jumala-nälkäinen ihmissielu, joka ottaa Jeesuksen vastaan? Ja niin tulee taivaallinen joulu hänelle, enkelit iloitsevat ja laulavat Jumalalle kunniaa. Ehkä sinä olet juuri hän?! Ehkä sinä koet tänä jouluna Kristuksen niin kuin minä 40 vuotta sitten? Tule, hän kutsuu sinua!

Kiitos Jeesus, että annoit minulle joulun, todellisen joulun, ensimmäisen joulun. kiitos, että tulit elämääni, teit minut uudeksi ihmiseksi, eheytit persoonani ja vuodatit taivaallisen rauhan olemukseeni. Kiitos, että johdatit minut uskovien joukkoon ja annoit runsaasti uusia ystäviä, jotka olivat hekin kokeneet ensimmäisen joulun kanssasi. Kiitos, ettet koskaan hylkää minua, etkä jätä omaan varaani, et ota pois armoasi etkä Pyhää Henkeäsi. Kiitos, ettei tämä ihanuus lopu koskaan sinun luonasi, sinä ikuinen Valkeus, Rauhanruhtinas, Jumalan Karitsa, Rakkaus, Ilonantaja, Pelastuksentuoja, Alku ja Loppu, Maailmankaikkeuden hallitsija.

Jes.9:1-6. Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valkeuden; jotka asuvat kuoleman varjon maassa, niille loistaa valkeus. Sinä lisäät kansan, annat sille suuren ilon; he iloitsevat sinun edessäsi, niinkuin elonaikana iloitaan, niinkuin saaliinjaossa riemuitaan. Sillä heidän kuormansa ikeen, heidän olkainsa vitsan ja heidän käskijänsä sauvan sinä särjet niinkuin Midianin päivänä; ja kaikki taistelun pauhussa tallatut sotakengät ja verellä tahratut vaipat poltetaan ja tulella kulutetaan. Sillä lapsi on meille syntynyt, poika on meille annettu, jonka hartioilla on herraus, ja hänen nimensä on: Ihmeellinen neuvonantaja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen isä, Rauhanruhtinas. Herraus on oleva suuri ja rauha loppumaton Daavidin valtaistuimella ja hänen valtakunnallansa; se perustetaan ja vahvistetaan tuomiolla ja vanhurskaudella nyt ja iankaikkisesti. Herran Sebaotin kiivaus on sen tekevä.

Astuisitko Jumalan läsnäoloon…

Eräässä seurakunnassa Pohjanmaalla tapahtui kerran, että oli menossa joulunäytelmä, jonka lapset näyttelivät. Kaikki sujui mukavasti, Maria ja Joosef olivat tulleet Betlehemiin ja etsivät yösijaa. Sitten he kyselivät sitä kuuluvasti. Eräs pikkupoika oli valittu majatalonisännän rooliin ja hänen piti torjua kyselijät, että näytelmä kulkisi käsikirjoituksen mukaan. Mutta juuri kun hänen piti sanoa vuorosanansa, hän herkistyikin itkuun, sillä tilanteen traagisuus tuntui hänestä niin vaikealta. Hän vastasi majatalon tilakysymykseen: - Tulkaa tänne vaan, kyllä täällä joku paikka teillekin löytyy! Niin Raamatun kertomus sai suomalaisen tulkinnan ja Maria pääsi synnyttämään majataloon tallin sijasta.

Eipä tainnut olla ensimmäinen tuo poika, joka halusi auttaa vähän Jumalaa vaikeassa tilanteessa? Mutta ei se kuitenkaan niin mene todellisuudessa, vaikka näytelmässä voidaan oikoa mutkia suoriksi. Kristus ei kelpaa tälle maailmalle. Meilläkään ei ole mitään oikotietä Herran luokse, vaan taivaan tie kulkee edelleen vaikeuksien, erämaan, vainojen, halveksimisten ja nöyryyttämisen kautta. Itse valittu kristillisyys on kuin presidenttiparin itsenäisyyspäiväjuhla valtakunnan eliitille, puhutaan ja tarjotaan mukavia ja herkkuja, ollaan näkyvissä ja näyttelemässä itseään.

Kotini lähellä Turussa oli rautatieasema ja laaja ratapiha-alue. Se oli niin laaja, että sen kiertämiseen tarvittiin parin kilometrin tarpominen. Niinpä ihmiset sitten alkoivat oikaista ratapihan läpi kulkiessaan keskikaupungille. Kouluaikanani siihen tehtiin rauta-aita, johon asennettiin lukko. Avaimia oli vain työntekijöillä. Mutta pian joku terävä kopioi avaimen ja sitten niitä alkoi olla lähes joka toisen taskussa ja taas väki kulki rata-alueen poikki kaupungille. Vielä meni jokunen vuosi ja sitten Turku päätti rakentaa kävelysillan alueen poikki ja siinä se on vielä tänäänkin.

Kristillisyydessä on nykyään totuttu siihen, ettei turhaan kierretä, eikä vaivaa nähdä. kaikki pitää saada heti ja korkoineen. Jumalalta ei pyydetä ja eikä jakseta odottaa vastausta. Ne otetaan väkisin. ”Mutta hamasta Johannes Kastajan päivistä, niin tähän asti, kärsii taivaan valtakunta väkivaltaa, ja väkevät repivät sen itsellensä.” Matt.11:12. Ei ihme, jos kristillisyys on menettänyt valonsa?

Kerran kaksi uskovaa miestä keskusteli seurakuntansa tilasta ja toiminnasta, jossain vaiheessa puhe meni työntekijöihin. Silloin Ensimmäinen mies sanoi: - Meidän seurakunnan pastori se pitää tunnin puheen mistä aiheesta tahansa. Toinen mies katseli hieman harmistuneena ystäväänsä ja pisti vielä paremmaksi: - Mutta meidän seurakunnan pastori pitää tunnin puheen vaikkei olisi aihettakaan.

”Astu Jumalan läsnäoloon”, on tyypillinen uuskarismaattisuuden sanonta. Joskus se korvataan sanalla voiteluun (yksin- tai kaksinkertaiseen), joskus astumista kirkkauteen, joskus valtapiiriin, joskus parantavaan ilmapiiriin. Muutamat ulkomaalaiset julistajat ovat tuoneet mukaan myös haudoilta ja vainajista saatavat siunaukset, enkelinäyt, kultahiput, -paikat, höyhenet, jalokivet. Heidän liturgiaansa kuuluvat käsillä tehtävät liikkeet, heiluminen, vapina, huutaminen ja erilaiset puhaltamiset ja kaatamistekniikat. Ulkomailta tulevat tuntemattomat (ja täysin elämältään koettelemattomat suuruudet) otetaan vastaan kuin itse Vapahtaja? Ei varmasti ole pitkä matka siihen, kun piru itse astuu keskellemme ihmisen muodossa? Tämä peto muistuttaa karitsaa, tekee ihmeitä ja ihmiset vauhkoiksi. 2.Tess.2:11. ”Ja sentähden Jumala lähettää heille väkevän eksytyksen, niin että he uskovat valheen, että kaikki ne tuomittaisiin, jotka eivät ole uskoneet totuutta, vaan mielistyneet vääryyteen.”

Tällainen touhu syntyy sen seurauksena, että kristityt eivät valvo Jumalan sanassa. Raamatussa ei kehoteta astumaan Jumalan läsnäoloon, sillä se ei ole meidän valittavissamme. Ihmistä kehotetaan astumaan sisälle ahtaasta portista ja kulkemaan kaitaa tietä, kantamaan joka päivä ristinsä, suostumaan ahdistukseen ja vaivaan, koettelemuksiin ja kiusauksiin, taistelemaan syntiä vastaan, seuraamaan Jeesusta. Puhe Jumalan läsnäolosta kristityn elämässä on suuri kupla, joka puhkeaa omantunnon syytöksiin, pirun kampituksiin ja maailman vastustukseen. Moni kristitty ei koe koskaan erityistä tuntuvaa Jumalan vaikutusta ja kuitenkin hän on pelastunut ja matkalla taivaaseen. Lihallinen mieli vain on niin kovin helposti huiputettavissa menestyksen ja korkeamman kristillisyyden ihanteella. Tyhmä luulee olevansa erityisen välkky (valoisa) ja muita kirkkaampi? Luulousko on sellaista, että se ajattelee olevansa jotenkin muiden yläpuolella, tietävänsä enemmän kuin muut, olevansa ainutlaatuisesti valaistu ja ylitse muiden. Kuvitellussa Pyhän Hengen voitelussa ihminen luulee voivansa tehdä vaikka mitä, vaikkei Jumala ole käskenyt, eikä Raamattu ohjaa sellaiseen. Joskus olen kuullut, kuinka joku sanoo lapsellisesti, ettei paholainen voi tehdä ihmeitä. Siitä syntyy sitten sellainen oppi, että kaikki yliluonnollinen kooheltaminen on Jumalasta. Ei ihme, jos ihmiset menevät sekaisin, kun piru vetää hatusta uusia jäniksiä.

Uuskarismaattisuus tulee Suomeen pääasiassa helluntailaisuuden kautta, jossa valvonta on varsin heikkoa ja profeetat vähissä. Aneeminen herätysliike on hyvä kasvualusta ihmeitä, merkkejä ja profetioita kalasteleville menestyjille. Jos jossain siis julistetaan elävää Kristusta, eletään hänen uskossaan ja seurataan Jumalan sanaa, sieltä tämä pintaliitoporukka kaikkoaa kuin varpusparvi. Jokunen varoittava ääni helluntaipuolella on pian vaiennettu, eivät he kelpaa tehtäviin, koska heidän arvostelunsa tähden kolehdit pienenevät, ihmiset katoavat ja kirkkaus väistyy? Jokaisen Jeesusta Herranaan pitävän olisi hyvä aina muistaa, että emme ota itse mitään taivaallisista aarteista tai voimavaikutuksista, ellei Jumala anna. Emme koskaan päätä kenenkään siunauksesta, parantumisesta tai pelastumisesta. Emme kiitä ja ylistä Jumalaa tai edes rukoile häntä omassa voimassamme ja viisaudessamme. Olemme täysin kelvottomia, avuttomia ja voimattomia, kykenemättömiä mihinkään hyvään ilman Jeesusta. Me emme ohjaa Pyhää Henkeä, vaan hän voi ohjata meitä, jos me kuolemme itsellemme, uskonnollisuudellemme, suuruudenhulluudellemme, lahkolaisuudellemme. On ironista ja valheellista pitää parantumiskokouksia ja kerätä sen nimissä rahaa omaan taskuunsa. Liekö kirkkohistoriassa ollut koskaan näin ihmiskeskeistä ja onnellisuutta markkinoivaa aikaa kuin nyt? Liekö sielullisuus ollut koskaan näin voimissaan kuin meidän aikanamme? Olemmeko koskaan aiemmin kuulleet näin poskettomia juttuja kirkon ja karismaattisuuden johtajilta kuin nyt? Jos jostakin ajasta voitaisiin sanoa Raamatun sanaan vedoten, että nyt soihdut ovat sammuneet ja kaikki väki nukkuu, niin tästä.

Kaiken jumalattomuuden takana on ylpeydellä vahvistettu tyhmyys ja sitä riittää tässä maailmassa. Mutta meidän kannaltamme ongelma on siinä, että tunkeutuu myös Siioniin, ja pyrkii myrkyttämään koko Herran huoneen ja eksyttämään jos mahdollista valitutkin. Jumala on säätänyt niin, että ainoa valo, mikä meitä ohjaa onneen on Kristuksessa ja Kristus on Jumalan sanassa, sen ilmoituksessa, sen Hengessä. Ylpeys, jossa tyhmyys asuu, ajattelee, että hän on valaistu niin, että hän pärjää ja selviää ilman todellista ja ainoaa valonlähdettä, Jeesusta. Siksi he eksyvät, siksi heidän valonsa on pimeyttä. ” Pidähän varasi, ettei sinussa oleva valo ole pimeyttä!” Luuk.11:35

Vanhetessani olen huomannut olevani aina suuremmassa määrin riippuvainen Jumalasta ja hänen huolenpidostaan. En tunne sitä, mutta näen sen vaikutusta elämässäni. Omat aistini eivät tavoita Jeesusta, mutta hän synnyttää Raamatun sanan kautta uskon häneen, joka on kaiken keskus, jolla on kaikki valta ja joka aina ja kaikkialla hallitsee kaikki. Olen huomannut, että Herran tie kulkee monesti täysin eri reittejä kuin me ihmiset kuvittelemme ja toivomme. Hän ajatuksensa ja suunnitelmansa eivät ole meidän mukaisiamme. Joudumme aina kuolemaan itsellemme, jos tahdomme olla hänen seuraajiaan. Löysin tässä eräänä päivänä itselleni sopivan tekstin vanhoista kirjoituksista (minä olen tietenkin tuo isä).

Siir.3:12-14. Poikani, pidä huolta isästäsi hänen vanhuudessaan, äläkä murehduta häntä, niin kauan kuin hän elää. Ja jos hänen ymmärryksensä käy heikoksi (Bibl. Kärsi häntä, jos hän tulee lapselliseksi), ole suopea, äläkä jätä häntä kunnioittamatta, vaikka oletkin täysissä voimissa. Sillä isälle osoitettu laupeus ei tule unhotetuksi, ja vaikka sinulla on syntejä, sinun huoneesi vaurastuu.

Kaikki kuvittelut kirkkaudestamme himmenevät loppupeleissä, kun synnintunto on herätetty, kun vihollinen roikkuu niskassamme ja maailma huutaa korvamme lukkoon (se on pahempaa kuin tinnitus). Ei haittaa vaikka joudumme keräilyeriin ja anovien luokkaan, hengessä köyhiksi, sillä meillä on suuri Vapahtaja, Jeesus. Uskomme lepää hänen varassaan, ei ajallisen menestyksen, rahan, vallan tai mainituksitulemisen varassa. Emme saa täällä kunniaa, emme rikkautta, emme ole kadehdittavia. Meillä ei ole tilaa majatalossa!! Uskovaisuutemme on pilkan arvoista ja ihmiset kulkevat säälitellen ohitsemme peläten, että meistä tarttuu heihin jokin paha kuoleman tauti? He kokevat olevansa vapaita, kun eivät joudu kanssamme tekemisiin, eivätkä he jaksaisi ajatella ikuisuutta uskovien ja Jeesuksen kanssa taivaassa – siksi he päättävät mennä porukalla helvettiin ja varaavat synniltä, maailmalta ja paholaiselta sinne menolipun bisnesluokassa kaikin herkuin. Surullista.

En pääse luoksesi, Jeesus, mutta tule sinä minun luokseni. Rukoilen, että alentuisit tähän syntiseen olemukseeni ja elämääni niin, että saisin apua armostasi. Minulla ei ole mitään hyvää sinulle tuotavana, en voi kehua saavutuksillani, sillä sellaisia ei ole. En ole tehnyt ihmeitä, en parantanut ketään, pikemminkin olen tuhonnut ja sotkenut omia ja toisten asioita. Minulla ei ole mitään kestävää ratkaisua kirkon, uskovien, kotikaupunkini, ja elämäni ongelmiin. Olen sinun varassasi, Vapahtaja, ole hyvä ja auta minua. Anna minun nähdä, kuinka sinun alennustiesi Getsemanen ja Golgatan kautta kulki voittoon. En kelpaa majataloon, mutta avaa minulle ovi taivaanvaltakuntaasi. Anna pisara pyhää vertasi puhdistamaan minut, että saisin valoasi pimeyteeni ja kirkastuisin.