Istuin pihalla, kevät aurinko lämmitti,
linnut visersivät ja tekivät pesiä, muutama kärpänen, perhosenalku ja ampiainen
pörräsivät ruohikossa. Naapuri ajoi autollaan pitkin kylätietä - kiireesti
kaasuttaen. Mutta minulla ei ollut kiire, ei mitään, mikä vaatisi välitöntä
liikekannallepanoa. Ei ollut nälkä, ei jano, eivätkä pahat ajatukset
kiusanneet. Ei ollut sanoja, eikä suuria kysymyksiä.
Olin tottunut olemaan aktiivinen, se oli
ollut elämäni suuri vaikutin vuosikymmeniä. Elämä ilman raatamista ja
tuottamista tuntui oudolta, kuin olisi oikeasti eläkkeellä ja odotuksissa olisi
vain kunnon hautajaiset?
Äsken vielä lumi oli valkoista ja
puhdasta, mutta nyt se oli muuttunut mustaksi möykyksi. Taivaasta satanut
puhtaus oli saanut maallisen värinsä kuin me ihmiset. Jumalan antamat lahjat
turmeltuivat käytössämme, hänen hyvyytensä pilaantui meidän tekemisissämme.
Täällä kauneus muuttui pian rumuudeksi, uusi vanhaksi, elämä kuolemaksi,
valkoinen mustaksi, elämä täyttyi menetetyistä mahdollisuuksista, joita Jumala
oli tiellemme pudotellut. Ihmissielu tarvitsi Herran puhdistusvoimaa elämäänsä,
että syntyisi ihme: "Niin tulkaa, käykäämme oikeutta keskenämme, sanoo
Herra. Vaikka teidän syntinne ovat veriruskeat, tulevat ne lumivalkeiksi;
vaikka ne ovat purppuranpunaiset, tulevat ne villanvalkoisiksi." Jes.1:18.
Niin oli käynyt, että hanki ei ollutkaan
enää valkoinen kuin Lasse Heikkilän laulussa, se oli värittynyt, menettänyt
kauneutensa, alkuperäisen olemuksensa. Mutta juuri siinä hetkessä sisimmässäni
tapahtui monenlaista, minä tunsin olevani yksi monista Jumalan oikeutta
tarvitsevista, ymmärsin jotain armosta ja koin hetken ihanuuden. Jumala oli
kanssani, Jeesus oli sydämessäni, meillä oli yhteys keskenämme. Käsittämätöntä,
mutta totta, että Jumala oli tullut luokseni. Hän puhui minulle monien Raamatun
sanojen kautta, hänen Henkensä synnytti elämän, uuden elämän, ylösnousemuselämän
ja ilon pelastuksesta. Olin sanomattoman kiitollinen hänelle.
Keväiset pihatyöt ovat virkistäviä ja
luonnon herääminen vaikuttavaa sielussa saakka. Kuoleman keskeltä orastava uusi
elämä on Jumalan ihme ja silmien ilo. Jeesuskin kehotti katsomaan kedon kukkia,
että muistaisimme Jumalaa ja ymmärtäisimme hänen ihmeellisen kaikkivaltiutensa.
Sielu saa voima-annoksen Jumalasta ensi
kertaa vakavasti katsoessaan Vapahtajaan, kuullessaan Kristuksen puhuvan
henkilökohtaisesti, hän hurmioituu ja on valmis mihin tahansa ratkaisuihin.
Elämä hymyilee. Vähitellen arki kuitenkin laimentaa uskoa ja hiivuttaa innon,
kristillisyydestä tulee tavanomaista ja itseään toistavaa perinnettä, kuin
vanhan pariskunnan rakkaussuhde. Voima väistyy ja kirjain näyttelee suurempaa
roolia. Käy kuin Raamatun sanomassa miehelle: "Taloudenhoitaja sanoi
mielessään: 'Mitä minä teen, kun isäntäni ottaa minulta pois taloudenhoidon?
Kaivaa en jaksa, ja kerjuuta häpeän." Luuk.16:3. Vaivattomalle
uskovaisuudelle olisi tilausta, menestys olisi suotavaa ja ihmeet ja
parantumiset kyllä kelpaisivat, muttei risti ja vaiva, vaino ja hylätyksi
joutuminen, sairastaminen ja heikous.
Nyt voitaisiin puhua kahdenlaisesta
uskosta aktiivisesta ja passiivisesta. Kääntymyksen yhteydessä sielu löytää
aktiivisen uskon, joka etsii mielellään erilaisia toimintamuotoja, tehtäviä ja
suorituksia. Sielu rekisteröi niitä omina saavutuksina ja tuntee kasvaneensa
melkoisesti mittansa mukaan? Parhaat pitävät kirjaa menemisistään ja ovat
varsin tehokkaita, piiskaten myös muita lisääntyviin suorituksiin. Köyhät,
heikot, laiskat, vanhenevat ja ymmärtämättömät ovat kestävän kehityksen
jarruja, joten heidät olisi aktivoitava eli saatava liikkeelle? Seurauksena on
nyky-yhteiskunnan suunnittelema aktiivimalli, jossa työttömiä yritetään saada
innostumaan työstä. Mutta huonoin tuloksin, sillä osa porukasta ei koskaan tee
töitä, se ei sovi heille, eivätkä he jaksa kaivaa, he vaikka kerjäävät
mieluummin elantonsa? Joidenkin henkinen kantti on työtä vieroksuva, joidenkin
liian heikko, joidenkin ongelmana on jatkuva masennus, joitakin kiusaa ainainen
murhe, muutamat ovat sitä mieltä, että kaikki ovat aina heitä vastaan,
joillekin elämä on suuri savustusuuni, jossa he ovat pitkään kutistusvaiheessa.
Avustukset kelpaavat yleensä kaikille?
Aktiiviset uskovat pitävät seurakuntaa
pystyssä ja heidän toimintansa on jatkuvan seuraamisen kohteena. Vähemmän
aktiiviset siirtyvät penkkiurheilijoiksi katsomon puolelle, sillä ykkösluokan
pelaajat tarvitsevat kannattajia ja rahoittajia, muuten koneisto alkaa yskiä ja
tulee turhia taukoja? Innostunut ihminen on mielessään ja sanoissaan
aktiivinen, mutta lyhyen ajan jälkeen into lopahtaa. Ei ole paukkuja moneen,
eikä jaksa punnertaa läpi vaikeuksien viidakon kohti odotettua paratiisia? Into
voi loppua myös yksinäisyyteen, kun ei ole kannustajia ympärillä. Seuraa
erakoituminen ja kyynisyys kaikkea yritteliäisyyttä kohtaan, koska se vaikuttaa
niin lapselliselta? Tavoitteet voivat olla myös ylimitoitettuja ja uhkaavat jo
siksi kariutua heti alkuunsa - ei meistä ole maan parhaaksi, kun on synnytty
tällaiseen sukuun? Monen taiteellisen sielun suuret unelmat kaatuvat elämän
jokapäiväiseen todellisuuteen, jossa asiat muuttuvat vähän ja usein vain
huonommaksi. Ihanteet hautautuvat, koska vastassa ovat turmeluksen voimat,
synnin kirjo ja ihmisten itsekkyys - ja piru joukkoineen.
Aktiivimallin tullessa kristillisyyden
ykkösasiaksi on vaarana, että uskova alkaa luulla olevansa muita parempi ja
tarpeellisempi, arvokkaampi ja kalliimpi, korvaamaton ahertaja,
suorituskeskeinen, armon ansaitseva sielu?
Passiiviseen uskovaisuuteen ei yleensä
mennä helposti ja mielellään, sillä se on kurjaa ja tapahtumaköyhää
sielunliikettä, jossa seurustellaan näkymättömän Jumalan kanssa, elämää, jossa
ei ole paljon suuria massatapahtumia. Siihen liittyy vahvasti kärsimys, joka
tulee ristin kantamisesta, itselleen kuolemisesta ja Vapahtajan seuraamisesta
kaikkein vaikeimpiin paikkoihin maailmassa, elämässä. Aiemmin aktiivinen
Pietarikin siirtyy sanomassaan ja julistuksessaan passiiviseen uskoon
sanoessaan: "Rakkaani, älkää oudoksuko sitä hellettä, jossa olette ja joka
on teille koetukseksi, ikäänkuin teille tapahtuisi jotakin outoa, vaan
iloitkaa, sitä myöten kuin olette osallisia Kristuksen kärsimyksistä, että te
myös hänen kirkkautensa ilmestymisessä saisitte iloita ja riemuita. Jos teitä
solvataan Kristuksen nimen tähden, niin te olette autuaat, sillä kirkkauden ja
Jumalan Henki lepää teidän päällänne." 1.Piet.4:12-14. Tällä hän haluaa
valmistaa uskovia ei toivottuihin tulevaisuuden näkymiin, epämiellyttäviin
kokemuksiin. Mutta samalla hän osoittaa, ettei tämä ole epäuskon tie, vaan
kuuluu Jumalan suunnitelmaan ja on välttämätöntä. Silloin uskovan pitäisi oppia
lepäämään Kristuksessa ja elämään Herran työn varassa, suuressa luottamuksessa
ja Jumalan sanan lupausten rikkaassa ilmapiirissä.
Kivennavalla syntynyt Olavi Paavolainen
edusti nuoren itsenäisen Suomen historiassa erikoista tapausta
kulttuuripiireissä, hän kuului tulenkantajat ryhmään, joka yritti muokata
vallitsevia oloja ja asenteita henkisesti. Hän oli välillä äärioikeistoa ja
kävi kuuntelemassa 30-luvulla mm. Saksassa Hitleriä ja Göbbelsiä, välillä hän
oli äärivasemmistolainen ja seurusteli Hertta Kuusisen kanssa. Hän kirjoitti
ahkerasti ja matkusteli paljon. Otti kantaa kulttuuripiireissä, toimii
yleisradiossa, ja ehti toimittaa monenlaista julkaisua. Hänen heikkoutenaan
olivat naiset, joita riitti joka käänteeseen. Mutta vanhenevan miehen suurin
kirous oli alkoholi, johon hän viimein menehtyi 61-vuotiaana. Hänen lukuisissa
runoissaan oli runsaasti hengellisiä asioita ja niissä kerrotaan
kääntymyksestä, synnistä ja armosta. Eräässä runossa vanha opettaja oli
diakonissan ja kuoleman puhuttelussa, mutta ei siitä tullut sen valmiimpaa.
Lehtori, lapsekas vanhus, rakasti ukkona
vielä luonnontiedettään,
kuoriaisia sekä etenkin sammaleita ja...
ja kaikkea, mikä kuului luonnontieteeseen.
- Olis aika jo lehtorinkin, huolehti
diakonissa, omistaa aatoksensa sillekin tärkeimmälle.
Pitäisi ajoissa muistaa: Maasta sinä
olet... - Maasta? harkitsi ukko: - niin, se on tärkeätä.
Ja nytpä hän polvistuneena nojasi
hautakumpuun, kädet ristittyinä.
Sillä pivonsa piilossa hällä mimosa oli,
nuori elävä kukka. Ja keskellä hautausmaata!
Silloin Kuolema astui haudalle lehtorin
viereen ja kysyi tunnottomasti:
- Joko on tilisi selvä, rukous saatettu
loppuun?
Lehtori nolostui hiukan, - Eei... ei tämä
rukousta. Tässä on mimosa, nähkääs...
Kuolema nolostui myöskin. Vaan sitten hän
uteliaana kumartui lehtorin viereen.
Ja lehtori kuvaili hälle, mitenkä
terälehdet menevät illan tulIen - tällä tavalla - huppuun, ja yöksi kukkanen
taipuu ja katsoo suoraan alas näin kuten heillä se lukulamppu.
Iltamyöhällä vielä kulki ja kyykisteli
hautausmaalla kaksi kumaraselkäistä vanhaa. Yhä enemmän lämmenneinä he haasteli
innostuneesti kukkasten elämästä.
Monen elämään eivät koettelemuksetkaan
vaikuta herättävästi, eivätkä he etsi Jumalaa, korkeintaan heistä tulee
taikauskoisia kohtalonpalvojia. Sitten on ihmisiä, jotka tuijottavat yhtä
kukkaa elämässään, kukkaa, joka kohta lakastuu ja on entinen. Kuitenkin se on
heidän elämänsä keskus, heidän turhan elämänsä keskus, jossa ei ole alkua ei
loppua, jossa he lipuvat ajopuun tavoin virran vietävänä ties minne? Vaikka he
elävät elämänsä nuoruudestaan lähtien hautausmaalla ei se vaikuta mitenkään
heidän edesottamuksiinsa. Edelleen he ostavat väärällä rahalla ystäviä
itselleen, hamuavat tavaraa kuin eläisivät täällä ikuisesti, rakentavat korkeat
muurit ympärilleen estääkseen muita näkemästä heidän yksityiselämäänsä sisälle.
Joskus he kuulevat vierestään kehotuksen parannukseen, mutta pyrkivät tukkimaan
korvansa semmoisesta puheesta äkkiä. Kuolema ei pelota heitä. He eivät halua
tehdä välitilinpäätöstä, koska heidän osakkeensa arvo romahtaa silloin
myyntikelvottomien tasolle. Heille elämä on onnenpyörä, jota he sitten
säännöllisesti pyörittävät - kunnes tulee rosvo ja vie kaiken kerätyn!
Sairaus koettelee, ihmisen heikkoudet
ruumiissa ja sielussa koettelevat, ihmiset koettelevat, seurakunta koettelee,
huonot uutiset koettelevat, pettymykset koettelevat, epäonnistumiset
koettelevat. Jäljelle jää joskus vain passiivinen uskominen, jossa hiljaa
katsotaan Golgatalle, kärsivään Vapahtajaan, verta vuotavaan Jumalan Karitsaan.
Tätäkö siis on risti elämässä? Sitten tulee joku ystävällinen sielu
hämmentämään pimeää päivää sanoen: "Sinäkö käsittäisit Jumalan
tutkimattomuuden tahi pääsisit Kaikkivaltiaan täydellisyydestä perille?"
Job 11:7.
Niin, juuri tänään minä tahdon olla
uskova, Jeesuksen oma ja taivaan perillinen, minä, joka en ollut siihen
mitenkään sopiva, saati kelvollinen? Aktiivisuuteni ei ole parantanut
omatuntoani, vain lisännyt merkintöjä kalenterissani. Minä olen etsinyt sinua,
Herra, ja yrittänyt kelvata, olla kuuliainen, uskollinen ja tehokas. Mutta mitä
onkaan jäänyt käteen, missä ovat saavutukset, missä kaikenvoittava usko, joka
siirtää vuoria? Olet vienyt minut, Herra, ristintielle, elämän kouluun,
ihmisten luo, katsomaan kärsimystä, vaivaa, syntiä ja heikkoutta kaikkialla.
Sinä olet tullut juuri tähän maailmaan, tähän sekamelskaan, sotaan, sairauteen,
varjon puolelle, etsimään ja pelastamaan sitä mikä on kadonnut, eksynyt ja
kuollut? Olet ihmeellinen, Jeesus; sinun edessäsi voin olla olematta mitään,
tuottamatta mitään, vain hiljaa ja kuunnella ääntäsi, katsella olemustasi,
salattu Jumala - siksi: "Puoliyöstä minä nousen kiittämään sinua sinun
vanhurskautesi säädöksistä." Ps.119:62.