Eräs ystäväperhe sai yövieraakseen
lapsenlapsensa ja illan tullen pidettiin sitten rukous pikkuisen kanssa ennen
nukkumaan menoa. Siinä kaveri lateli ulkoa vanhaa runomittaa ja päätti sen: Älä
meitä päin heitä! ja Hyvää yötä! Ilmeisesti hengellinen ymmärrys ja ulkona
käyty lumisota olivat menneet sekaisin rukousta rustattaessa? Mutta ei se silti
ollut huono rukous, vaikka Jumalasta tuleekin hieman kummallinen kuva. Voihan
sitä sitten ottaa puheeksi sukulaisen kanssa oikean evankeliumin sopivalla
ajalla ja kertoa Jumalan rakkaudesta syntisiä kohtaan.
Meillä kotona tuli lastenlapsilla
riitaa puhelimesta ja turhaa huutoa riitti. Sanoin sitten lapsille, että pappa
pitää nyt teille raamattuopetuksen. He hiljenivät hetkeksi ja otin esiin
tekstin "'Autuaampi on antaa kuin ottaa." Kerroin sitten sovelluksen
tähän tilanteeseen, että toisen kännykkä on annettava takaisin omistajalleen
ilman vedätystä. Ihmeellistä, lapset muistivat vielä seuraavanakin päivänä
saman asian, kun sitä tiedustelin.
Tapasin erään vanhan ystävän
kirkossa. Juttelimme tovin ja hän kertoi olleensa aamulla kello viisi
kuuntelemassa metson soidinääntä? Erikoista, että joku jaksaa nousta niin
aikaisin vain kuuntelemaan linnun mekastusta? Luulen, että monet hurskaista
ystävistäni kääntävät siihen aikaan tyytyväisenä kylkeään ajatellen, että hyvä
ettei kuulu lintujen ääntä? Ehkä sinäkin? Samassa kirkossa oli joukko
rippikoululaisia, joilla on vaikeuksia olla hetki paikallaan ja hiljaa. Niinpä
pari tyttöä rupesi pelaamaan kirkonmenojen aikana kännykkäpeliä. Mutta ikävä
juttu, kanttori huomasi parvelta hyvin alkaneen ajanvietteen, hän tuli ja otti
puhelimet pois. Joten jos ilta- tai aamusanomissa on pian tällainen juttu,
jossa paheksutaan ahdasmielistä kirkkoa, niin tässä se sitten oli. No, hyvä,
ettei kanttoritäti lyönyt tyttöjä.
Eräässä toisessa kirkossa oli
menossa konfirmaatiojumalanpalvelus ja se oli aika järkyttävä kokemus, enkä
taida vähään aikaan suunnistaa semmoisiin kisoihin? Väkeä oli kuin Haminan
markkinoilla, kaikki tyylikkäästi puettuja koristeineen vaatteineen. Eräällä
naisella oli erikoinen propelli päässä, se markkeerasi ilmeisesti perhosta ja
kukkasia; se heilahteli mukavasti, kun nainen pyöräytteli päätään. Ehdotin
vaimolleni, että ostaisin hänellekin sellaisen, mutta hän puisteli päätään ja
hymyili kuin Mona Liisa. Emme siis näe toistaiseksi Aaltosen perheessä tätä
kaunistusta, paitsi jos vaimo tulee mielenmuutokseen. Muuten kirkossa ilmapiiri
oli lähinnä odottava, kukaan ei laulanut (paitsi me kaksi), kukaan
ei rukoillut (paitsi me kaksi), Jumalan Karitsa-liturgian kohdalla kukaan ei noussut ylös
laulamaan (paitsi me kaksi) ja jossain vaiheessa tuntui, että kaikki muut
ottivat kuvia kameroillaan ja kännyköillään (paitsi me kaksi). Oloni oli kuin
ostoskeskukseen eksyneellä turistilla, joka ei osaa
maan kieltä eikä ole kukkaroa mukana. Ahdistus helpotti ulkona hautausmaalla –
kuolleet eivät sählää enää.
Historiassa 1737 tehtiin sellainen
päätös, että niitä, jotka jumalanpalveluksen aikana poistuvat kirkosta tai
vaeltavat kirkonmäellä tai pappilan alueilla, rangaistakoon armotta ensi kerran
vallattomuudesta tavattaessa pitämällä häpeätukissa yhtenä sunnuntaina niin
kauan kuin jumalanpalvelusta kestää, toisen kerran kahtena sunnuntaina ja
kolmannen kerran hairahtuessaan neljänä sunnuntaina
peräkkäin. Myöskin niitä, jotka
eivät aikanaan tule kirkkoon, oli varoitettava ja rangaistava. 1769 päätettiin
pitäjänkokouksessa yksimielisesti, että ne, jotka eivät saavu kirkkoon ennen
synnintunnustuksen lukemista tai poistuvat ennen kuin siunaus on luettu, saavat
maksaa sakkoa vähintään 16 hopeaäyriä tai yhtenä sunnuntaina olla
häpeätukissa..... 1794 on erään seurakunnan pöytäkirjassa määrätty 16
hopeaäyrin sakko niille, jotka joko itse ovat uineet tai hevosiaan uittaneet
pyhäpäivinä. Oi niitä aikoja!
Seurakuntaelämä on muuttunut
huomattavasti noista päivistä, mutta onko se nyt parempaa? Onko Kristus
kirkastunut, tuleeko ihmisiä uskoon, rakentuvatko he Jumalan elävästä sanasta?
Tuntuu siltä, että meidän aikanamme ovat muut ongelmat ottaneet ison siivun parhaan
kustannuksella. Synnin tähden meillä on tapana
askarrella toisarvoisissa asioissa ja valhe maistuu monesti makeammalta kuin
totuus. Viihde syrjäyttää uskon, sielun paijaaminen syrjäyttää hengen
uudistuksen, kristillinen puuhailu syrjäyttää ihmissielun pelastuksen.
Uskovaisuus muuttuu harrasteluksi uuden elämän kustannuksella. Suurin ongelma
on kuitenkin se, ettei mitään tunnusteta enää synniksi. Sillä se karkottaa
myöskin armon, joka luetaan vain syntisille. Lieneekö meillä helpompaa, vai
valitammeko turhasta? Olisiko aihetta kiitokseen? Voisimmeko miettiä tänään,
mitkä asiat ovat elämässämme kohdallaan? Ehkä iloitsemme Jeesuksesta, joka on
Herramme ja Vapahtajamme, joka on voittomme tae, joka on ovi, tie, usko,
rakkaus ja voima taivaaseen. Ehkä kokoonnumme yhteen kiittämään
Häntä, joka on aina kiitoksen arvoinen.
Joskus kuulen ihmisten sanovan,
että meidän aikamme on jotenkin poikkeuksellisen hienoa, sitten taas toiset
marisevat ja muistelevat vanhoja hyviä aikoja. Varmaan kummassakin on puolensa?
Luin tuossa vanhaa kirjaa, jonka kirkon piispainkokous oli teettänyt 1923. Se
arvioi sen aikaisia oloja Suomessa ja se oli painettu Sortavalassa:
- Uskonnollinen liike on
jättänyt jälkeensä vain huulilla kerskaamista ilman siveellistä elämän
muutosta, joten »kaikki ovat patentti-uskovaisia». Kuitenkin on maassa vielä
paljon seutuja, varsinkin herännäisyysalueita, joissa esi-isiltä peritty
jumalanpelko ja tapojen yksinkertaisuus vallitsee. Eikä ahkerasti
kylvetty sanan siemen ole itämättäkään jäänyt. Moni hiljainen kristitty on
saanut herätyksen kirkkosaarnasta tai ehkä jo konfirmaation hetkellä. Sellaisia
on siellä täällä pitkin maata, vaikkei suurempia herätyksiä olisikaan ollut….
- Selaillessa papiston antamia
herätyksien ilmoituksia ja eri osista maata saamiani pappien kirjeitä, näyttää
Suomen Siioni siltä kuin kytöä olisi siellä täällä valmiina pian leviämään
laajemmaksi liekiksi, jonka loimua ei kuitenkaan vielä ole näkyvissä…..
Elleivät seurakuntalaiset tule kirkkoon on pappien mentävä
heidän luokseen…. Ikävällä on merkittävä, että kasteen halveksiminen kasvaa…..
Eriuskolaisten periaatteellisia syitä täytyy kunnioittaa. Mutta kun jotkut
sosialistiperheet ovat aiheen lapsensa kastamattomaksi jättämiseen saaneet
siitä, että pappi ei ole suostunut antamaan lapselle sellaista nimeä kuin
Warmakosto, se on jo törkeätä. Mutta paljon vielä kastetta pyhänä pidetään.
Pitkiltäkin matkoilta tuodaan pienokaiset kastettaviksi, jos kohta viime
aikoina ei niin nuorina kuin aikaisemmin. Arkkipiispa G, Johanssonin saarnoissa
usein uudistuva ajatus: »Kasteen vaikutus tuntuu kautta ihmiselämän».
Erittäinkin evankelinen suunta teroittaa kasteen merkitystä uskonnolliselle
elämälle. SLEY on ollut siihen aikaan mahtava vaikuttaja: Evankelisen suunnan jäsenissä on
paljon lämpimiä, hiljaisia kristittyjä, jotka rakastavat lähetystä ja
pyhäkoulua, sekä SLEY:n kolportörit ovat suorittaneet tuomiokapitulien vaatiman
saarnaluvan; sellaisia on nyt 10. Yleensä ovat kolportörit saaneet
puutteellisen pohjaopetuksen, joten kolportörisaarnan on pakko liikkua
rajoitetulla alalla.
- Nuorten kristillinen yhdistys
ilmoitti: »Jumala, joka on rukouksia kuuleva jumala, on lähettänyt henkensä
niin, että herätys on suuri yhdistyksessä. Jumalan hengen herätystuulet ovat
olleet niin voimakkaita, että pilkkaajat ja
kieltäjät käydessään kokouksissa ovat voitetut Jumalalle ja ovat saaneet kokea
rauhaa, jota yksin evankeliumi voi lahjoittaa syntiunestaan heränneelle
syntiselle.»
- Valokohtia.... Aikaisemmin
kerrottujen varsinaisen uskonnollisen elämän ilmauksien ja jumalanpilkan
vähentymisen lisäksi mainittakoon tässä, että on monta seurakuntaa, joissa
jokapäiväinen elämä on rauhallista; ihmiset avuliaita ja ystävällisiä, ahkeria ja
raittiita. Kieltolakirikoksiakin on ihmeteltävän vähän. Maatyö pitää ihmiset
ahkerina ja kurissa. Sodan jälkivuosina on siveellinen elämä korjaantunut joko
uskonnollisuuden vaikutuksesta tai suojeluskuntain tarmokkaasta työstä.
Vihkimättömiä parikuntia on pantu syytteeseen tai kutsuttu pappilaan
nuhdeltaviksi, josta useimmasti on ollut seurauksena avioliiton
laillistuttaminen.
- Nurkkatanssien pitämisen ovat
monessa paikassa kunnanvaltuustot sakon uhalla kieltäneet. Vanhanaikaista
rehellisyyttä vallitsee vielä monin paikoin niin, ettei oviakaan tarvitse
lukita. Kansa on vakavaa, kirkollista. Tehdasseuduillakaan kansa ei ole
läheskään niin huonoa kuin luulisi. Joissakin pienissä kaupungeissa on paljon
hyviä ihmisiä ja elämä verrattain rauhallista.
Elämme tänään merkillistä aikaa.
Kristillisyys on kaikkialla saavuttanut toiminnallisia huippulukuja, tilastot
pursuavat rahaa ja ihmissieluja, kirkkoihin on satsattu varoja, henkilökuntaa
ja urkupillejä enemmän kuin koskaan. Julkinen sana arvioi kristillisyyttä ja
uutisoi sitä näyttävästi. Tuon tuostakin pulpahtaa esiin joku merkittävä
kristitty ja hänen lausuntojaan voi lukea lehdissä ja netissä. Työvälineet ovat
huippuluokkaa, koulutustaso on kehittynyttä ja monipuolista. Mutta samalla
kaikkialla kristittyjä vaivaa suuri hengellinen uneliaisuus, kyllästyminen,
penseys, voimattomuus, lihallisuus, maallistuminen ja eriseuraisuus.
Kristikunnan pirstoutuminen on huimaa ja heikentävää. Uskovat eivät jaksa olla
toistensa seurassa. Rukous on yleisesti sammunut ja tilalle on tullut
aktiivinen arvostelu. Uskoon tuleminen on korvattu mukana olemisella tai
kirkkoon kuulumisella. Kristuksen armo syntiselle on korvattu hyvällä
yrityksellä ja lähimmäisen auttamisella, maahanmuuttajien ymmärtämisellä ja
oikeaoppisuudella. Luopumuksella ei näytä olevan rajoja lainkaan.
”Jolla on korva, se
kuulkoon,mitä Henki seurakunnille sanoo. Sille, joka voittaa, minä annan
salattua mannaa ja annan hänelle valkoisen kiven ja siihen kiveen kirjoitetun
uuden nimen, jota ei tiedä kukaan muu kuin sen saaja.”Ilm.2:17. Herra ohjaa
meitä oikealle tielle ja siinä hän käyttää Pyhän Hengen avaamaa sisäkorvaa,
Kristuksen avaamia hengen silmiä, ravitsevaa ja siunaavaa salattua manna sekä
ainutlaatuista Jumala-yhteyttä, jossa henkilökohtainen suhteemme Vapahtajaan
rakentuu. Nyt pitää oikein herkistyä kuuntelemaan Herran ääntä, hänen suloisia
sanojaan. Ne ovat meille Henki ja Elämä. On syytä siirtää turha touhuilu
sivuun, että olisi sopivasti aina aikaa seurusteluun Jeesuksen kanssa. Jeesusta
ei tule korvata uskonnolla,terapialla, työllä tai ihmissuhteilla, ei myöskään
koulutuksella,
Salatun Jumalan yhteys on suuri asia,jonka säilyminen on
uskovaisuudenelinehto.
”Mutta joka yhtyy Herraan, on yksi henki hänen
kanssaan.” 1.Kor.6:17. Herran läheisyys on onnellisuuden ja mielen
tasapainon kannalta pääasia. Salattu manna on Jumalan ruoka, jota hän antaa
omilleen. Hän ravitsee ja virvoittaa, siunaa ja johdattaa. Rakkaudellaan hän
pitää uskovistaan huolta. Hänen kätensä on meidän päällämme ja hän ympäröi
meitä suojallaan ja hyvyydellään. Hänen ilonsa olemme me, hänen omansa. Jeesus
nauttii saadessaan olla kanssamme ja ohjata meitä. Hän ei väsy opettamasta
meille tarpeellisia asioita. Hän antaa omilleen valkoisen kiven, joka on
esikuva syyttömäksi julistamisesta.
Emme ole uskovina synnittömiä, mutta armahdettuja. Emme ole tulleet
täydellisiksi, teemme virheitä, eksymme ja erehdymme, mutta Herran käsi ojentaa
kuitenkin meille valkoisen kiven. Se on uskontodistus, Jumalan lahja. Uusi nimi
merkitsee tulevaisuutta, ikuista elämää Jeesuksen luona. Se on uuden elämän
viesti. Hän luo uudeksi kaiken. Sairaus, synti, raihnaisuus, heikkous, pelko,
avuttomuus, kyyneleet ja epätoivo jäävät tänne, taivaassa ei niitä ole enää.