Kouluaikanani luettiin yleisesti Raamatun
tekstejä lapsille ja oppikirjoissa oli jonkin verran kuviakin. Se oli uskonto
nimisenä oppiaineena. Sanoma meni virran lailla sisimpääni, kun tykkäsin
kaikenlaisesta kertomasta, joka liittyi elävään elämään. Jotenkin ajattelin
Jumalaakin, vaikka en ollut uskovainen. Oppikoulussa luettiin Raamatunhistoria
nimistä kirjaa, joka oli ihan suoraa tekstiä pyhän kirjan sivuilta. Se vaikutti
minuun syvästi, sillä en ollut saanut juuri muualta vaikutteita kristinuskosta.
Sitten muutaman vuoden kuluttua sain
uskonnonopettajan, joka erottui muista vastaavista siinä, että hän kertoi
tulleensa uskoon. En ollut koskaan kuullut semmoisesta. Hän oli Pekka Koivisto.
Muuten en muista hänen opetuksistaan mitään. Toinen erikoinen tapaus liittyy
samoihin vuosiin, meille jaettiin kolmannella luokalla Johanneksen evankeliumit
Taskutestamenttiliiton taholta. Kirjoitin takasivulle nimeni kohtaan, jossa
ilmoitetaan uskonratkaisusta ja päätin, että tuo kirja täytyy lukea ajatuksella
joskus läpi. Mutta tunnustus jäi postittamatta ja meni vielä kymmenen vuotta
ennen kuin minulla oli aikaa lukea tuo pikku kirjanen läpi. Ehdin antaa sen jo
välillä isoäidillenikin lahjaksi.
Uskoontuloni jälkeen muistin Pekka
Koiviston sanoneen koulussa, että hän menee Merikarvian kirkkoherraksi. En
tuntenut uskovia, enkä käynyt seurakunnassa, joten ryhdyin kirjoittelemaan
vanhoille tuttavilleni todistusta Jeesuksen löytymisestä. Niin sitten kirjoitin
kirjeen myös vanhalle opettajalleni Pekka Koivistolle. Muutaman viikon perästä
minulle tuli kirje Sysmästä, Koivisto oli siirtynyt sinne papin virkaan. Kirje
alkoi sanalla kristi-veli. en ollut koskaan kuullut tuommoista ilmaisua, mutta
se oli hyvin siunaava. Oli siis joku joka ymmärsi minua ja tapahtunutta
muutosta elämässäni. Ihanaa. Kirje oli rohkaiseva kannustus orastavalle
uskovaisuudelleni. Myöhemmin menin käymään hänen luonaan kylässä ja opin
syvemmin tuntemaan häntä. Ollessani 90-luvulla hengellisessä työssä niillä
kulmilla tuli käytyä monta vuotta Sysmässä puhujamatkoilla. Olin sinne aina
tervetullut ja saarnasin monta kertaa kirkossa, pidin lukuisia raamattupäiviä.
Kuulemme lukemattomia sanoja elämän
aikana ja ilmeisesti suurin osa menee roskakoriin? Mutta muutamat sanat jäävät
mieleen ja tulevat alinomaa esiin, molemmat ääripäät kukoistavat tässä hyvät ja
pahat sanat. Nykyään ei kirjeitä juuri kirjoiteta, mutta tekstiviestejä,
sähköposteja jms. rustataan senkin edestä. Tosin ne ovat melko lyhyitä heittoja
ja lausahduksia, joissa ei yritetä kaavailla syntyjä syviä ja mielen
ailahduksia. Kännykkäinsinöörit ovat ladanneet jo valmiiksi muutamia
peruslauseita, joita voi sitten klikata helposti yhdellä painalluksella ystävän
luettavaksi. Snl.12:25. Huoli painaa alas miehen mielen, mutta hyvä sana sen
ilahuttaa.
Pitäisi siis aina ajatella Jumalan
kasvojen edessä sanomisiaan, sillä sanoilla saadaan paljon aikaan, joko
rikkomalla tai rakentamalla. Muuten käy niin, että kun sanoo pahasti, sanoo
samalla hyvästi! Joskus jo se, että saa toisen kuuntelemaan, on silta eteenpäin.
Usein kuuntelemalla ja lukemalla voi oppia enemmän kuin saada aikaan
monisanaisella puheella. Mutta maailmalla on aina tykätty ympäripyöreistä
lausunnoista ja poliittiset mitäänsanomattomuudet ja kiertoilmaisut ovat kovaa
valuuttaa idässä ja lännessä, samoin puolitotuudet ja täysvalheet. Yritämme
siksi puhua totta liioittelematta, mutta rakkauden hengessä sen, minkä Herra
meille kulloinkin antaa. Silloin voi tulla palaute: Jes.39:8 "Herran sana,
jonka olet puhunut, on hyvä." Totuus tekee vapaaksi.
Jeesuksen toisen tulemuksen aattona
näemme luopumuksen ravistelevan kirkkoa ja yleinen mielipide on Jumalan sanan
vastainen. Olemme siis palanneet takaisin alkuun, sillä Jeesuksen ensimmäisen
tulemuksen aikana häntä vastustettiin koko synnissä pimentyneen ihmiskunnan
voimin, uskonnollisesti, yhteiskunnallisesti ja enemmistöllisesti. Mutta tunnen
monta uskovaa, jotka olivat kerran Jeesuksen todistajia ja ovat nyt hänen
vastustajiaan. He tahtoivat kerran uhrata koko elämänsä Jumalan alttarille,
mutta synnin pettäminä joutuneet eksyksiin. Pimeys sai heidät valtaansa,
eivätkä he enää hyväksy uskovia ystävikseen. Surullista, mutta totta, että
monet kuitenkin jatkoivat jopa seurakuntien viroissa epäuskostaan huolimatta.
Heidän asenteensa ja puheensa muuttuivat vähitellen ja sitä kutsuttiin
suvaitsevaisuudeksi. Mutta Raamattu käyttää siitä sanaa luopio. "Mutta
katso, te luotatte valheen sanoihin, joista ei ole hyötyä. Miten on? Te
varastatte, tapatte, rikotte avion, vannotte väärin, poltatte uhreja Baalille ja
seuraatte vieraita jumalia, joita te ette tunne. Ja te tulette ja astutte minun
eteeni tähän huoneeseen, joka on otettu minun nimiini, ja sanotte: 'Me kyllä
pelastumme' - tehdäksenne yhä kaikkia näitä kauhistuksia! Ryövärien luolaksiko
te katsotte tämän huoneen, joka on otettu minun nimiini? Katso, sellaiseksi
minäkin olen sen havainnut, sanoo Herra." Jer.7:8-11.
Olen huomannut, että nämä kerran uskoneet
ja sitten luopuneet, ovat kaikkein kiivaimpia uskovien arvostelijoita. Heissä
on toinen henki, saatana on vallannut heidän sydämensä. Monet heistä ovat
sitten saaneet korkea-arvoisen viran kirkossa, kun ovat kääntäneet Jeesukselle
selkänsä. Mutta kerran on heidänkin astuttava Vapahtajan eteen tilintekoon.
"Sillä mahdotonta on niitä, jotka kerran ovat valistetut ja taivaallista
lahjaa maistaneet ja Pyhästä Hengestä osallisiksi tulleet ja maistaneet Jumalan
hyvää sanaa ja tulevan maailmanajan voimia, ja sitten ovat luopuneet - taas
uudistaa parannukseen, he kun jälleen itsellensä ristiinnaulitsevat Jumalan
Pojan ja häntä julki häpäisevät." Hebr.6:4-6.
Tukholmassa eli 1700-luvulla Anders
Rutström. Hän oli nuorena tutustunut herrnhutilaiseen herätykseen, joka oli
Saksasta tullut Tukholmaan. Herrnhutilaiset papit ja maallikkopuhujat
todistivat alinomaan saarnoissaan ja lauluissaan Jeesuksen sovituskuolemasta,
hänen verestään, joka on vuotanut meidän edestämme, ja siitä hellyydestä, jolla
Kristus rakastaa seurakuntaansa, hengellistä morsiantaan, ja ihmissielua, joka
on myös hänen morsiamensa. Rutström yhtyi heihin, oli vielä muita rohkeampi
sananjulistuksessaan. Mutta muu papisto ja useat herrnhutilaisetkin papit
vaativat, että hänen olisi pitänyt puhua myöskin parannuksen
välttämättömyydestä, ja nostivat lopulta häntä vastaan oikeusjuttuja
vääräoppisuudesta, kunnes hänet pidätettiin virkansa toimittamisesta.
Pulaan jouduttuaan Rutström koetti saada
itselleen hyvitystä valtiollisten ristiriitojen avulla. Maassa oli vastakkain
kaksi puoluetta, sotainen hattupuolue, joka piti valtaa käsissään, ja
levollisempi myssypuolue. Rutström oli sotilaspappina, kun myssypuolue 1756
toimeenpani vallankaappausyrityksen, joka epäonnistui. Eräässä saarnassaan hän
tuomitsi jyrkästi kapinoitsijat. Tämä miellytti hattuja. Rutströmille
hankittiin jälleen hyvä papin paikka, kirkkoherran virka Tukholman
Hedvig-Eleonoran seurakunnassa. Siellä hän sai entistä suuremman kuulijajoukon.
Mutta muutamia vuosia myöhemmin hänen vastustajansa taas nostivat jutun häntä
vastaan, ja hänet karkotettiin maasta. Kun hän oli palannut kotiin, tapahtui
todella vallankumous v. 1772, jolloin kuningas Kustaa III otti koko
hallitusvallan käsiinsä. Rutström pantiin vankilaan, koska pelättiin, että hän
kiihottaisi puheillaan Tukholman yleisöä. Muutamia päiviä myöhemmin hän
vankilassa kuoli.
Rutströmistä on henkilönä annettu ankaria
arvosteluja. Ne ovat kuitenkin enimmäkseen hänen tunnettujen vihamiestensä
esittämiä. Hänellä oli kaikesta huolimatta omanaan kallis aarre saviastiassa.
Hänen tultuaan tuntemaan herrnhutilaisten puheista ja kirjoituksista Jumalan
armon hänessä tapahtui todellinen ja voimakas herääminen. Itse hän kertoi siitä
näin: Hän oli viihtynyt kurjassa synnin orjuudessa, kunnes joutui hengelliseen
erämaahan ja kantoi lain kuormaa väsymykseen asti. Hänen sydämensä kuohui ja
kapinoi, mutta lopuksi hän huomasi ihmeekseen, että hänen tuomarinsa onkin
hänet täydellisesti armahtanut. Tätä suurta kokemustaan hän ei koskaan
unohtanut ja siitä riitti hänelle puhumista koko iäksi. Puheitten lisäksi hän
sepitti siitä lauluja. Hänen kuoltuaan toimitettiin hänen nimessään kokonainen
laulukirja »Uudet Siionin virret» (1778), joista suuri osa on hänen itsensä
tekemiä. Näistä lauluista on muuan lyhennettynä suomennoksena uudessa
virsikirjassamme. Sekin kertoo Kristuksen suuresta rakkaudesta syntistä ihmistä
kohtaan. Siinä on puhujaksi asetettu Kristus itse, ja puhuteltuna on syntinen
ihminen, jota Kristus tällä tavoin hellästi kutsuu:
1.Ah, sä etkö jo huoli mun kihloistani?
Sun tähtesi henkeni annoin.
Veren vuodatin vuoksesi kuollessani
Ja kaiken sun kuormasi kannoin.
Kun orjuutes näin, tulin orjaksi myös,
Mun ristille lyöneet on pahat työs.
Sä haavoja ruumiini katso!
2.Minä kylmää ja hellettä kärsiä sain,
Mun sieluni vaivassa valvoi,
Ja kun lyötiin, niin minä vaikenin vain,
Ja tuska mun mieltäni kalvoi.
En itseäni ole säälinyt, en.
Sua sääli mun sieluni murheellinen
Ja perjantain pitkän mä kärsin.
3.Minä hellästi vielä sua houkuttelen
Ja ääneni muuttua annan,
Kuin paimen mä kutsun ja suostuttelen,
Jos löydän, sun kotiin mä kannan.
Mä sun suren sieluas katkerasti,
Kuin äiti, mi kyyneliin ratkeavi,
Kun lapsensa kuolemaa itkee.
4.Mitä sulta nyt kaikesta palkaksi saan,
Ja kuinka mun vaivani maksat?
Kun mä luokseni kutsun, niin estelet vaan
Ja viivyttelet minkä jaksat.
Sä viel' olet kuin kivi särkymätön,
On mielesi kylmä ja kiittämätön
Ja turhia juonia täynnä.
5.Nyt jo syntiset joutukaa kiiruhtaen
Ja luopukaa vääryydestänne!
Minä lahjoitan teille vanhurskauden,
En muista mä eksymystänne,
Vaan Henkeni lahjalla kaunistaen
Ja kaikissa vaivoissa vahvistaen
Tuon päähänne kunnian kruunun.
Virsi löytyy edelleen virsikirjastamme.
Se ilmestyi myös Hengellisissä lauluissa ja virsissä kokoelmassa sata vuotta
sitten. Siitä on toinen käännös laaajempana versiona vanhoissa Siionin
virsissä. Tämä toinen alkoi: »Ah eikö sull' ole tahtoo tulla morsiameks mull'?»
Virren kääntäjä Fredrik Axberg oli
huomattava herännäisjohtaja, joka kierteli puolen vuosisadan ajan puhujana ja
sielunhoitajana Varsinais-Suomessa, Uudellamaalla ja Etelä-Hämeessä. Hän oli,
niin kuin herrnhutilaiset, elävä armon sanan julistaja, mutta usein hän myöskin
puhui Jumalan armon ikävöimisestä samassa hengessä kuin Savon heränneet.
Suomentamiinsa Rutströmin virsiin hän oli mieltynyt siksi, että ne
»virvoittivat sielua». Eräässä kirjeessä hän sanoi: - Ei koskaan sielu voi
paremmin kuin milloin hengen köyhyydessä syleilemme Jeesuksen kallista
sovitusta ja milloin ajattelemme, että Jeesus on täyttänyt lain meidän
sijastamme, niin että hänen syntymisensä on meidän ja että hänen rakkautensa,
hänen tottelevaisuutensa, hänen ajatuksensa, hänen rukouksensa, suorastaan
kaikki, mitä hän sielussaan ja ruumiissaan on tehnyt lihansa päivinä, tulee
meidän omaksemme luetuksi. Ja edelleen hän sanoi: - Jumalan työ ei ole sielussa
voimaton, vaan se nöyryyttää sielun ja tekee meidät armon kerjääjiksi, jotka
eivät tiedä muusta vanhurskaudesta, kuin siitä, jonka Jeesus on hankkinut.
Anne meille, Herra, sana sinulta,
kullekin päivälle, että jaksamme ja elämme. Auta huomaamaan sanasi elähdyttävä
voima ja siunaus, että voisin aina levätä sinussa vapaana omista yrityksistä
olla hyvä ja kelvollinen uskova. Sinussa, Jeesus, sana on tullut lihaksi ja
asunut meidän keskellämme rakentyaen Jumalan valtakuntaa ja ilmoittaen Isän
tahdon ihmisille. Kiitos siis sanoista, joilla olet kannustanut minua pitkin
elämäni matkaa luottamaan sinuun. Kiitos myös niistä ihmisistä, jotka olet
lähettänyt kulkemaan hetken kanssani, puhumaan minulle elämän sanoja,
rukoilemaan kanssani, profetoimaan suuresta armostasi ja välittämään
taivaallista siunaustasi.
