Syyllisen päiväkirjasta

Uutiset kertovat syyllisistä ihmisistä, jotka eivät millään halua olla syyllisiä, urheilijoita, poliitikkoja, isiä, äitejä, lapsia, ammattiauttajia, rakentajia, tappelijoita ja varkaita. Kansa odottaa tunnustusta, mutta turhaan, sillä Pilatuksen tavoin jokainen pyrkii pesemään kätensä ja heittämään syyllisyyden toisten niskaan.

Eräänä päivänä olimme vaimoni kanssa pitkällä matkalla ja tulimme kotiin vasta monen tunnin jälkeen. Pöydällä paloi tuikkukynttilä, kun tulimme takaisin. Se oli jäänyt siihen lähtiessämme, eikä kumpikaan ollut huomannut sammuttaa sitä, mutta tuli ei ollut kuitenkaan vahingoittanut ympäristöään. Toinen aamulla sytyttämistämme kynttilöistä oli jo sammunut. Tunsimme syyllisyyttä ja helpotusta, mutta olisi pitänyt toimia toisin?

Muutama päivä myöhemmin putosin keittiöjakkaralta, jonka yksi jalka petti painoni alta. Lensin lattialle, tavaraa lenteli, lasit helisivät ja  kaikenlaista kaatuili ympäriltäni. Sitten tuli hiljaista. Makasin hetken koetellen raajojani ja kasvojani. Jostakin tuli vähän verta, muttei isommin? Nousin ja onnuin. Kolme päivää linkuttelin aristellen toista jalkaani. Mutta siten vaimon usean ripityksen jälkeen (so. miehet ovat aina tuollaisia, ettei apua etsitä eikä sinne hakeuduta, vaikka sitä olisi tarjolla) päätin lähteä lääkäriin. Kuvauksissa havaittiin, että kaksi varvasta oli murtunut ja jalka paranisi ajallaan omia aikojaan. Mutta kivun ohella suurempi vaiva oli syyllisyys, että näin oli käynyt ja sitten etten ollut aktiivinen sairaalaan menossa. Kotiin tultuani huomasin, ettei mikään ollut muuttunut?  

Syyllisyys on kalvava vaiva, joka masentaa ihmisen ja murtaa mielen. Siihenkin liittyy eri asteita ja ne vaihtelevat tunnetilan ja vuorokauden ajan mukaan. Syyllisyyteen liittyy aina tuomio, tuomionpelko, joutuu vastaamaan ratkaisustaan kanssaeläjilleen. Syyllisyyden voi yrittää tukahduttaa tekemiseen, oikeassa olemiseen, vihaan, puhumiseen, vaikenemiseen, pakenemiseen, toisten välttelyyn, yksinäisyyteen, itsesääliin, menemällä sänkyyn ja vetämällä peiton korviin. Ne eivät poista syyllisyyttä, mutta siirtävät ratkaisua tuonnemmaksi. Jumala käyttää lakia ohjatessaan ihmisen omatuntoa pelastuksen tielle, laki tuo syyllisyyden. ”Mutta me tiedämme, että kaiken, minkä laki sanoo, sen se puhuu lain alaisille, että jokainen suu tukittaisiin ja koko maailma tulisi syylliseksi Jumalan edessä;” Room.3:19. Se on hyville ihmisille kova paikka, itse mielestään puhtaasta tehdään likainen, puhtaasta syntinen, jalorotuisesta alkuasukas.

Jokainen ihminen kokee joskus elämässään syyllisyyttä, se on meihin rakennettu ominaisuus. Syyllisyyttä voi kokea tekemällä tai tekemättä, olemalla suvaitsevainen tai suvaitsematon, puhumalla tai vaikenemalla, kuuntelemalla tai kuuntelematta, lähtemällä tai jäädessään paikalleen.

Joskus syyllisyys käy yli voimien, sen kantaminen uuvuttaa: ”Ja Kain sanoi Herralle: "Syyllisyyteni on suurempi, kuin että sen kantaa voisin.” 1.Moos.4:13. Vain Jumala voi auttaa tässä tilanteessa ottamalla kuorman syyllisen hartioilta.

Syyllisen on onnellista löytää paikka Jeesuksen luona, sillä hän ottaa syyllisen vastaan, ottaa syyttävän taakan tämän harteilta kannettavakseen. On armoa, ettemme edes tiedä, miten syyllisiä loppujen lopuksi olemme; sillä, miten kestäisimme sellaisen läpivalaisun? Tunne on, kuin olisi ainoa alaston muiden vaatetettujen joukossa, tai ainoa pahis hyviksien keskellä? Millaista on seistä mustana kirkkaassa valossa, jos ajattelee koko ajan olevansa valkoinen? Jeesus on tullut meitä Vapahtamaan ei syyllistämään, hänen yhteydessään on turvapaikka. Jeesus ottaa vastaan myös saatanan meihin syöksemät syytökset ja hyökkäykset, siksi syntinen pyrkii aina pakenemaan Golgatalle Jeesuksen ristin luo. Vapautettu syntinen laulaa armosta ja uskosta, hän on saanut rauhan sydämeensä. Terveellinen syyllisyys on luonteeltaan väliaikaista ja Kristuksella on lääke siihen. Silti emme tule paremmiksi, vaan kompuroimme (tai putoamme tuolilta) vaikka kuinka päättäisimme olla putoamatta. Tänään olemme syyttömiä, huomenna syyllisiä, tunteet kulkevat myös vuoristorataa ilosta itkuun. Maalliset murheet ja inhimilliset erehdykset ovat jokapäiväisiä. Mutta syyllisyyden koulussa ollut voi olla toisia kohtaan armahtavaisempi kuin ennen? Jos syyllisyys ei ole mitään vaikuttanut meissä, on sen hyöty mennyt hukkaan. Olkaamme siis syyllisiä siihen asti, kunnes armo avaa meille taivaan.

Jeesus, Vapahtajani, suuri Jumalani, sinun luonasi olen onnellinen, sinun seurassasi saan hyväksyntää, sinua etsin kurjuuden kuukausina, tuskan hetkinä ja syyllisyyden raastaessa sisintäni. Sinulta pyydän rauhaa, sinun veresi puhdistusta synneistäni. Sinun avullasi jaksan matkallani, sinun avullasi pysyn pystyssä ja jos lankean, pyydän että nostaisit minut ylös – olipa aiheuttamani syvänne tai monttu millainen tahansa.

Kun Jumala vaikenee – ja puhuu

Juttelin pitkään miehen kanssa, joka oli mielestään kokenut vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta. Hän kertoi vuolaasti toisten virheistä ja mihin tilanteeseen ne olivat johtaneet. Uskon hän olleen rehellinen ja totuudenmukainen asioiden kuvailemisessa. Kuunnellessani tein mielessäni analyysiä miehestä ja hänen kertomistaan asioista. Mietin, miten itse olisin suhtautunut tilanteisiin, mitä olisin sanonut, miten toiminut, millaisia ratkaisuja olisin ehkä käyttänyt. Mutta huomasin, että olimme jo ihmisinä niin suuresti erilaiset, koulutuksessamme, työympäristössämme, seurakunnissamme, perhesuhteissamme, erilaisia Jumala-suhteessamme, tavoitteissamme, taustoissamme, kokemuksissamme, ettei ollut paljon yhtymäkohtia, jonka pohjalle olisi voinut rakentaa? Mutta meillä oli yhteinen yksi Jumala, Jeesus, Jumalan Poika, Herra. Se oli paljon, paljon enemmän kuin meitä erottavat tekijät. Luulen, ettei minusta ollut miehelle paljon apua? Ehkä kuuntelin neuvottomana hetken hänen huoliaan, mutta se ei ollut paljon. Minusta ei ole ollut maailman parantajaksi, koska en pysty itseänikään parantamaan. Näen monien asioiden olevan huonosti ja toivoisin niiden olevan eri tavoin, puhun niistä Jumalalle, odotan ja sitten taas hiihdän vanhoilla suksilla vanhoja latuja, vanhalla nenällä puuskuttaen. ”Jumalaa yksin minun sieluni hiljaisuudessa odottaa, häneltä tulee minulle apu.” Ps.6:2.

Tunnemme hyvin ihmiset, yleisen mielipiteen ja ajan hengen, joskus kuulemme paljon sanoja ja vähän asiaa, kuin poliitikkojen keskusteluissa. Pitkään kuunneltuaan ei ole jäänyt mitään käteen ja on vain paha olla. Joskus Jumalakaan ei puhu meille tai sitten emme vain kuule hänen ääntään, emme erota sitä ihmisten maailman äänistä.

Joskus rukoilemme: ”Jumala, älä ole niin ääneti, älä ole vaiti, älä ole, Jumala, niin hiljaa.” Ps.83:2. ja toivomme, että Jumalalla olisi meille asiaa. Odotamme sitä merkkinä, tapahtumana, kokemuksena, hyvänä tunteena, onnellisuutena, ilonpurkauksena, rahana, menestyksenä, terveytenä, ystävien armollisuutena, profetiana, uutena tehtävänä. Mutta Jumalan sanan jokapäiväinen puhe tuntuu joskus kovin kuivalta leivältä? Usein kysyn keskusteluissa ihmisiltä lukevatko he Raamattua ja lähes yhtä usein kuulen, että niin tapahtuu. Mutta mitään ei kuitenkaan tapahdu heidän elämässään, sillä jotenkin heidän kuulemansa sana ei sulaudu heihin uskossa, ei liikuta heidän sydäntään, ei synnytä tyytyväisyyttä ei kiitosmieltä, uhrautuvaisuutta, palveluhalua, ystävällisyyttä, rauhaa, kärsivällisyyttä, oloihinsa tyytymistä, vaatimattomuutta, omastaan luopumista, taivaskaipuuta, halua olla uskovien yhteydessä, kuunnella enemmän Jeesusta. Ehkä he odottavat jotain samaa kuin heidän maailmalliset ystävänsä? Mitä Jumala odottaa heiltä, mitä maailmalta?

Jeesus oli vaikeneva Jumalan Karitsa, jolla oli aina tilanne halussaan. Hän voitti kärsimällä, otti rangaistuksen ja vaivan vastaan (Jes.53:7). Hän eteni Isän tahdossa, vaikka kaikki olivat häntä vastaan ja olosuhteetkaan eivät olleet edulliset. Monta kertaa hänellä ei ollut mitään sanottavaa nurjamielisille ja ylpeille. Mutta hän puhui syntisille – niin hän tekee tänäänkin. Maailman hälyn keskellä joku on syntinen, hiljentyy ja kuuntelee.

Meidän kannaltamme hiljaa oleminen on usein ainoa tapa kuunnella Jumalan puhetta. Kun Aabraham oli hiljaa, hän kuuli Jumalan sanovan hänelle asioita, jotka olivat äärettömän siunaavia ja kauaskantoisia. ”Ja Abram lankesi kasvoilleen, ja Jumala puhui hänelle sanoen:” 1.Moos.17:3. Mutta ennen tätä oli kulunut kolmetoista vuotta hiljaisuutta ja Aabraham oli sekoillut orjattarensa kanssa ja horjunut elämänsä ratkaisuissa, ollut epävarma ja avuton. Nyt vanhana miehenä (99 v.), nöyryytettynä ja edelleen ilman Jumalan lupauksen toteutumista, hän kuulee paremmin kuin koskaan. Hän putoaa maahan Jumalan pyhyyden edessä ja kuulee hyvin, mitä tulee kuulla. ”Odota yksin Jumalaa hiljaisuudessa, minun sieluni, sillä häneltä tulee minun toivoni. Hän yksin on minun kallioni, minun apuni ja turvani: en minä horju.” PS.62:6-7

Kun mies on hiljaa, hän ajattelee. Kun mies on hiljaa Jumalan edessä, hän kuuntelee. Kun mies kuulee Jumalan sanan, hän virkoaa elämään. Kuinka monelle ihmiselle maailman historiassa on saarnannut evankeliumin sydämeen syvyyteen saakka ristin ryöväri, joka teki parannuksen, uskoi ja  odotti, mitä Jeesus lupasi. Tuohon uskoon tarttuen lukemattomat ovat saaneet avun elämäänsä, vaivoihinsa, synninkuormiinsa ja avuttomuuteensa. ”Kerran on Jumala sanonut, kahdesti olen sen kuullut: väkevyys on Jumalan.” Ps.62:12.

Olin nuorena tavattoman levoton ihminen ja minun oli vaikea olla paikoillaan. En pystynyt keskittymään, koin suurta vaikeutta lukea koulukirjojen tekstiä. Aku  ankka, Tartzan, Tex Willer ja Robin Hood sitä vastoin kiinnosti, koska niissä lehdissä oli kuvia ja kuvat puhuivat, ilmeet puhuivat, ymmärsin hyvin selkokieltä ja samaistuin sankareihin, vaikka en ollutkaan sellainen.

Mutta sitten tuli aika, jolloin Jumala puhui ja minä vaikenin. Minusta tuli roisto, kun Hyvyys alkoi puhua minulle salattuja asioita taivaan valtakunnasta. Se oli hyvin murtava kokemus, joka eheytti persoonani. Sain rauhan ja uuden elämän – Jeesus antoi sen. ”Silloin vanhurskauden hedelmä on rauha, vanhurskauden vaikutus lepo ja turvallisuus iankaikkisesti.” Jes.32:17. Olen hiljaa ja pimeässä, mutta Jumala on siellä kanssani (1.Kun.8:12). Olen vain hiljaa, olen Jumalan luona, turvissa.

”…..vuodattakaa hänen eteensä sydämenne….” Ps.62:9. Hiljennä meitä, Herra, eteesi, että saisimme pisaran kallista armoasi elämän evääksi matkalla taivaaseen. Auta häntä, joka haluaa puolustaa itseään ja tekojaan. Auta häntä, joka metelöi oman etunsa puolesta. Auta häntä, joka näkee muiden olevan väärässä ja itse kokee olevansa oikeassa. Puhu, Herra, palvelijasi kuulee, kuuntelee ja tottelee.

Vain askel tuhoon tai pelastukseen

Katselin dokumenttia, jossa kerrottiin Pompeijin kaupungin tuhosta v.79 j.Kr. Vesuviuksen purkauksen ja maanjäristyksen seurauksena. Purkauksen suuruudesta kertoo se, että useat lähialueen kaupungit tuhoutuivat ja niiden tuhannet asukkaat hukkuivat kuumaan laavaan, tuhkaan ja myrkyllisiin kaasuihin. Aurinko pimeni kolmeksi päiväksi ja paikoin tuhkaa kerrostui jopa 30 m. rakennusten päälle. Kerrotaan, että kaupungin moraali oli ollut alhaisella tasolla ja mm. Neron puoliso Poppea piti siellä kylpylässä siveettömiä juhliaan. Kaupungissa harjoitettiin kauppaa ja se oli myös satama. Kaupungista löytyi kaivauksissa kauppakeskus, kaksi teatteria, kolme kylpylää, temppeleitä, kauppahalli ja amfiteatteri, 30 rekisteröitynyttä leipomoa. Lisäksi oli palaestra. Se oli pylväskäytävien ympäröimä harjoituskenttä, jonka keskellä oli syvennys uimista ja meritaistelunäytöksiä varten. Oli myös kauppoja, kapakoita ja bordelleja. Myöhemmin on kaivauksissa löydetty paljon pornografista taidetta, hävyttömiä piirtokirjoituksia, pilkkaa ja ala-arvoisia viestejä. Lisäksi on löydetty Jeesus-uskoon liittyviä piirtokirjoituksia, joten siellä on ollut myös kristillinen seurakunta ja uskovia. Sana on tavoittanut tämänkin läävän. ”Sillä synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” Room.6:23.

Myöhemmin on kaivauksissa löytynyt kuolleita epätoivoisissa asennoissa kaduilta ja taloista. He olivat kuolleet äkkiä kuumaan tuhkaan. Erään kauppiaan suuresta talosta löyttyi 54 ihmisen luut, jotka olivat kahdessa ryhmässä, rikkaat ja köyhät. Rikkailla oli omaisuutensa kasattuna ympärilleen ja kauppias itse oli kuollut avain kädessään. Mutta oliko hän löytänyt avainta taivaan valtakuntaan, oliko aarre talletettuna taivaassa?

Tuon alueen ja aikakauden elämä oli synnin turmelemaa ja muistutti Sodoman vaiheita aina tuhoutumista myöten. Voimme vain kuvitella, millaisia hengellisiä taisteluja tuossa kaupungissa käytiin ihmissieluista, ja miten valtavat voimat paholainen oli saanut sinne keskitetyksi hukuttaakseen ihmiset. Mutta voimme myös ajatella, että evankeliumi voitti monet ihmiset ja mahdollisesti ehkä ennen tuhoa viime tingassa petetyt sielut? "Voi, voi sitä suurta kaupunkia, joka oli puettu pellavaan ja purppuraan ja helakanpunaan ja koristettu kullalla ja jalokivillä ja helmillä, kun semmoinen rikkaus yhdessä hetkessä tuhoutui!" Ilm.18:16

Rooman valtakunnan suuruuden aikoina palvottiin siellä monia epäjumalia: Jupiteria, Kybeleä, Mitraa, Iisistä, Dionysosta, Faunia, jolle oli oma pyhitetty talokin Pompeijissa. Näillä tyydytettiin mysteerin-kaipausta, pyrittiin saamaan onnea, menestystä, kauppaa ja hedelmällisyyttä. Tähän maisemaan saapuivat Jeesuksen opetuslapset ja kristinusko levisi kaikkialle, aluksi köyhien, orjien ja sorrettujen keskuuteen. Se oli ilosanoma uudesta elämästä, syntien anteeksisaamisesta ja ikuisesta elämästä Jumalan luona taivaassa.

Mutta Rooman valtakunta ei niellyt uutta opetusta helpolla, vaan syntyneen herätyksen seurauksena alkoi ankara ja verinen vaino, jossa tapettiin tuhansia uskovia. ”…olen usein ollut matkoilla, vaaroissa virtojen vesillä, vaaroissa rosvojen keskellä, vaaroissa heimoni puolelta, vaaroissa pakanain puolelta, vaaroissa kaupungeissa, vaaroissa erämaassa, vaaroissa merellä, vaaroissa valheveljien keskellä;” 2.Kor.11:26. Vainot syntyivät myös kristittyjen korkeasta moraalista, joka tuomitsi ympäröivän maailman elintavat. He eivät hyväksyneet homoutta, aviorikoksia, moniavioisuutta, juopottelua, varastamista, ihmisoikeuksien polkemista, epäjumalien palvontaa, uhraamista keisarille. Yleisesti julistettiin synnin seurauksena kohtaavaa tuomiota ja ilman parannusta kuolevan joutumista ikuiseen helvetin tuleen. Pietari ja Paavali kuolivat keisari Neron vainoissa 60-luvulla jälkeen Kristuksen syntymän.

Hengellisessä herätyksessä ihminen havahtuu näkemään ympärillään ja itsessään vallitsevan syntiturmeluksen havaitsemiseen. Hän käsittää, että pahuus joutuu tuomittavaksi ja jokaisen kohdalla tulee pian loppulaskun aika. Tässä tilassa hän joko valitsee vanhan elämän ja kuoleman tien tai sitten tekee parannuksen ja lähtee Jeesus-tielle. ”Minä sanoin sydämessäni: Vanhurskaan ja väärän tuomitsee Jumala, sillä siellä on jokaisella asialla ja jokaisella teolla aikansa. Minä sanoin sydämessäni: Ihmislasten tähden se niin on, jotta Jumala heitä koettelisi ja he tulisivat näkemään että he omassa olossaan ovat eläimiä.” Saarn.3:17-18. Monen ihmisen on täysin mahdotonta ymmärtää, että he ovat käyttäytymisessään eläimen veroisia ja että joskus eläimetkin ovat ihmistä fiksumpia. Sillä eläimet eivät tee suunnitelmallisesti pahaa valinnan mukaan vaan toimivat vaistonvaraisesti säilyäkseen elossa. Mutta Jumalan sana avaa silmämme näkemään Jumalan valtakunnan ja sen Kuninkaan, Kristuksen, joka voi pelastaa varmasta tuhosta kenet tahansa, missä tahansa ja milloin tahansa. Hän on Kaikkivaltias, ikuinen ja ihmisiä rakastava Jumala. Jeesuksen veri pesee puhtaaksi kurjan syntisen, kun ihminen kääntyy hänen puoleensa. ”Paljoa ennemmin me siis nyt, kun olemme vanhurskautetut hänen veressään, pelastumme hänen kauttansa vihasta.” Room.5:9.

On siis tärkeää, että kristityt säilyttävät uskonyhteyden Herraan joka päivä, kaikkina aikoina. Emme saa vaipua toivottomuuteen vallitsevan sekasorron, synnin hallintavallan ja yleisen moraalittomuuden keskellä. Vaan meidän pitää elää lähellä Kristusta ja lukea hänen sanaansa pelastukseksemme aina. Elämme maailmassa, sen keskellä, mutta varomme, ettei se valtaa mieliämme kavaluudellaan. On siis pidettävä aina silmien edessä tulevaisuuden näkymät: Kerran astumme kuoleman ovesta ja joudumme tilille tekemisistämme ja sanoistamme. Tämän näyn jo yksin pitäisi synnyttää Jumalan pelkoa ja suurta kunnioitusta kutsujaamme kohtaan. Kyse ei ole mistään harrastuksesta, vaan koko elämää koskevasta valinnasta seurata Jeesusta ja seurustelusta hänen omiensa kanssa. Meitä kutsuu ja vetää puoleensa Vapahtajan rakkaus ja meille on varattu palvelupaikka tavallisessa elämässä, Jumalan antamat lahjat ja elävä usko. Elämäntehtävä on siinä, että heijastamme Kristusta kanssaihmisille, levitämme uskoa Vapahtajaan kaikille halukkaille. Joskus on nähtävä paljon vaivaa ja kärsivällisesti rukoiltava, että Herra pelastaisi ihmiset. Totta myöskin on, että kun sisäinen vastustus on murtunut, alkaa etsintä, joka parhaimmillaan johtaa uskoon. ”Sillä kaikkien meidän pitää ilmestymän Kristuksen tuomioistuimen eteen, että kukin saisi sen mukaan, kuin hän ruumiissa ollessaan on tehnyt, joko hyvää tai pahaa. Kun siis tiedämme, mitä Herran pelko on, niin me koetamme saada ihmisiä uskomaan,” 2.Kor.5:10-11.

Kävin eräänä päivänä ystäväni Olavin haudalla. Risti, joka julisti Jeesuksen ylösnousemusta, oli kultainen. Sen yläpuolella oli nuottiavain muistona siitä, että Olavi oli musiikkimies. Hän soitti eri instrumentteja, lauloi kuoroissa ja johti niitä. Minäkin olin laulanut hänen kanssaan monta hengellistä laulua sydämen pohjasta Herralle. Nyt hän laulaa Jeesukselle taivaassa täydellisenä. Siinä oli myös pieni kivi muistokiven edessä, jonka päällä oli enkeli ja lintu, ja kivessä luki Elämä on minulle Kristus ja kuolema on voitto. Ajattelin, kuinka ihanaa onkaan olla uskossa, elää uskossa, kuolla uskossa. Uskova on jo täällä Jumalan oma, pelastunut ja taivaan perillinen, mutta Jumalan kutsuessa hänet pois ajasta, hän muuttaa kirkkauden maahan. jossa ei ole sairautta, vaivaa, murhetta, yksinäisyyttä, heikkoutta, epätoivoa, eikä taisteluja. Vielä siinä oli pieni punainen savisydän hangessa, rakkaat läheiset olivat sen tuoneet siihen muistoksi. Kyllä rakkaus on ihmeellinen asia ja maailmankaikkeuden suurin voima, joka liikuttaa mieltä ja sielua. Se yhdistää ihmisiä ja synnyttää uhrautuvaisuutta sekä kiitollista mieltä. Ilman sitä ihminen on kuollut vaikka sanookin elävänsä.

Jeesus, elämän ja kaiken Herra kuinka ihmeellistä on seurata sinun toimintaasi ajassa ja historiassa, miten monenlaisia palvelijoita sinulla onkaan ollut, miten ahtaissa oloissa he ovat eläneet ja kuolleet. Olet antanut meille ikuisen ilosanoman kertoaksemme sen aikalaisillemme. Auta meitä siinä ja ohjaa valintojamme, että voimme palvella sinua tässä arvokkaassa asiassa. Kiitos, että pelastat turmeluksen ja synnin orjia kaikkina aikoina valtakuntaasi. Ole armollinen tämän ajan kansalle, joka on vain askeleen päässä omasta tuhostaan. Suo sen nähdä oma Vesuviuksensa, joka aikanaan purkautuu.

Kun sydän huutaa

Toivo Pekkanen

Aikanaan akateemikon arvon saavuttanut kirjailija Toivo Pekkanen eli nuoruutensa Kotkassa. Nykyään siellä on katu ja koulu hänen nimensä muistona. Hän pohti kirjoissaan työläisen osaa ja köyhyyttä. Kansalaissodan jälkeen hän harrasti nyrkkeilyä, mutta lopetti sen tultuaan tyrmätyksi. Häntä on pidetty kuivahkona ajattelijana, jota oli vaikea haastatella. Ollessaan 47-vuotias häntä kohtasi aivohalvaus. Hän joutui opettelemaan uudelleen kaiken aina puhumista ja kävelemistä myöten. Toivuttuaan hän eli vielä yhdeksän vuotta ja kirjoitti pari kirjaa tuona aikana.

Luin hänen muistelmateostaan, jonka hän kirjoitti sairaalassa ollessaan ja toipilaana ollessaan. Jumalan olemassaolo ja oma olemassaolo herättivät kysymyksiä: - Uskallanko uskoa Jumalaan? Tuo kysymys on saanut minut pysähtymään, miltei hätkähtämään. Ehkä meidän aikanamme on todella tarvittu uskallustakin ennen kuin usko on voitu omaksua ja ehkä juuri uskalluksen puute on ollut tärkeänä tekijänä minunkin elämässäni. Mutta nyt yritän olla niin rehellinen kuin osaan ja voin.

Pekkasen etsintä oli todellista hapuilua Jumalan puoleen, oli enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Mutta siitä puuttui Jumalan ilo ja rauha: - Minulle usko on ollut koko elämäni ajan päättymätöntä sisäistä kamppailua ja sellaisena se tulee luullakseni jatkumaan elämäni loppuun saakka. Minulle on jo kauan sitten selvinnyt, että Jumalan olemassaolon tai kieltämisen todistaminen älymme ja ymmärryksemme keinoin on täysin tarkoituksetonta. Mutta minä en ole tuntenut muita keinoja, minun kykyni ovat olleet sidotut tämän maallisen vaelluksemme piiriin ja siinä esiintyvien probleemien ratkomiseen. Parhaimpina vuosinani olen yrittänyt unohtaa nämä kysymykset, siirtää ne ajatusteni ulkopuolelle, mutta jo silloinkin on ollut kipeitä tuskan, epäilyksen ja epätoivon hetkiä, jolloin on ollut pakko etsiä tukea itsensä ulkopuolelta. Menestyksen päivinä ei ihmisen elämään mahdu Jumala, mutta kuitenkin Jumalan meihin asettama tietoisuus ajaa meitä levottomuuteen ja epävarmuuteen, ettemme luottaisi itseemme tai ihmisiin. Ja mitä kauemmin olen elänyt ja mitä laajemmiksi kokemukseni ja tietoni ihmisten saavutuksista ovat karttuneet, sitä ahtaammalta ja vähäisemmältä tietojemme maailma on ruvennut näyttämään ja sitä selvemmältä minusta on alkanut tuntua, että meidän tietojemme ulkopuolella olevat voimat hallitsevat meitäkin.

Hänellä oli etsikkoaika ja hän olisi tarvinnut sielunhoitajan. Mutta historia ei kerro löysikö hän sellaisen, sillä hänen sanottiin olleen hyvin sulkeutunut, jopa umpimielinen ihminen: - Sydämeni huutaa suurella äänellä tuskaansa taivasta kohti: Auta minua, Jumala, mistä olen tullut ja mihin olen menossa. Oi Herra! Auta minut oikealle tielle, että oppisin millä tavoin minun on kuljettava elämäni viimeiset päivät.

Yöt ja sairaala olivat hänelle tuskien kokemus. Monet selvittämättömät ikuisuuskysymykset ja kehossa ilmenneet vaivat kouristivat miestä rajusti. Raamattu oli kuitenkin alkanut aueta ja piristi häntä aamun hiljaisina hetkinä: - Pääni on raskas ja ruumis levoton tänä aamuna huonosti nukutun yön jälkeen. Tiedän nyt, että yksi syy on se, etten vieläkään osaa alistua nöyryytettyyn asemaani. Siihen minun on kuitenkin yritettävä. Tuntuu kuin tänä aamuna olisin tuntenut Jumalan hyvien voimien näyttäytyvän ympärilläni. Kun heräsin, oli mielialani synkkä ja pelottava. Mutta lukiessani Raamattua tunsin muuttuvani. Ehkä harhaileva henkeni ensi kerran näki välähdyksen tiestä, jolle minun pitäisi pyrkiä. Aamuni ovat yleensä levottomia herätessäni, mutta luen Raamattua, se rauhoittaa minua.

Auta minua, Jumala!

Köyhyys, kärsimys, sairaus, yksinäisyys ja epäoikeudenmukaisuus vaivaavat ihmistä. Toiset miettivät vain rahaa, joko sitä on aina liian vähän tai sitten sen kuluttamisessa on ongelmia? Muutamat miettivät, miten pääsisi naimisiin, vähintään saman verran miettii, miten pääsisi pois avioliitosta. On ihmisiä, joiden tunteet ovat kuolleet ajat sitten ja he vain törmäilevät aikansa kuluksi. Mutta ajallisten kysymysten sijaan nousee kerta kerran jälkeen olemassaolon kysymys, miksi minä olen, mistä minä olen ja mihin minä kerran menen? Ei kukaan voi unohtaa niitä, eikä siirtää aina vain pois mielestään – paitsi kokonaan paatunut kristitty. Hän on jo eläessään kuollut. Mutta elämän kolhaisut ja koettelemukset antavat vauhtia etsintään. ”Minun sieluni ikävöitsee sinua yöllä, minun henkeni sisimmässäni etsii sinua varhain; sillä kun sinun tuomiosi kohtaavat maata, oppivat maanpiirin asukkaat vanhurskautta. Jos jumalaton saa armon, ei hän opi vanhurskautta; oikeuden maassa hän tekee vääryyttä eikä näe Herran korkeutta.” Jes.26:9-10. Rehellinen ihminen ymmärtää, että selkäsauna on ollut ansaittu, eikä siinä ole tapahtunut vääryyttä, jos on saanut Isän kädestä. Mutta falski tyyppi ajattelee olevansa vielä hyvä ja kelpaavansa vaikka esimerkiksi heikommille. Hän etsii syyt ongelmiin muista ihmisistä ja on valmis tuuppaamaan parhaat kaverinsa mereen haiden ruoaksi. Paljon on niitä, jotka ”eivät ole koskaan tehneet mitään väärin”. Heidän kanssaeläjiään käy sääliksi, sillä siellä ei ole rakkautta eikä uskoa, ei sääliä eikä kärsivällisyyttä. Tempoileva elämä on kuin koukkuun jääneen kalan viimeisiä ponnistelluja kuolemaa vastaan.

Ulkoisesta jumalanpalveluksesta ei ole mitään hyötyä, jos sydän ei löydä Herrakseen Jeesusta. Eivät sakramentit tai kirkkotaide lohduta, kun synti painaa mieltä ja omatunto hötkyilee. Soitosta ja laulusta ei ole vapauttajaksi, jos taivas on suljettu. Hyvä menneisyys tai ansaitut hopealusikat eivät paina vaa’assa mitään, kun tulevaisuus on synkkä kuin tornado. Itsensä ruoskiminen ei paranna sitä, jonka pitäisi löytää Kristuksen syli turvapaikakseen.

On niin paljon onnettomia ja kärsiviä ihmisiä, jotka tarvitsisivat sinun elämääsi, Jeesus. Kuule meitä, kun me huokaamme ja valitamme jaloissasi, ristisi juurella ja elämämme raunioilla onnetonta oloamme. Lohduta ja rohkaise meitä taivaan toivolla ja uuden elämän lupauksella. Auta viipymään edessäsi, kunnes saamme avun ja valo paistaa sydämeen.Pelasta ne, jotka roikkuvat epätoivoissaan ikuisen kuilun reunalla ohuen varvun varassa.