Toimiessani 80-luvulla evankelistana Kristillisen Työväen Liitossa, olin usein Karkun maisemissa. Siellä tapasin Petteri Tillin, iloisen karjalaismiehen ja pidimme monia tilaisuuksia yhdessä. Petteri kirjoitti niihin aikoihin muistelmansa ja minullekin siunaantui yksi sellainen. Seuraavassa Petterin kertomaa omasta herätyksestään Karjalassa, Jaakkimassa:
- Keväällä 1933 olin maanantaiaamupäivänä kylän keskustassa kaupalla ja asioilla. Silloin maanantaita vasten yöllä oli ollut iltamat seurantalolla, joka oli siinä kylän keskustassa. Tietysti olin mukana. Siinä keskellä kylää tuli kaksi huivipäistä vaimoa vastaan, jotka hyvin tunsin. Heillä oli suuret virsikirjat kainalossa. Tunsin molemmat hurskaiksi ihmisiksi. He sanoivat rukoilevansa puolestani, että Jumala minut pelastaisi. Sitten he jatkoivat matkaa ja myös minä. Olihan siinä heitetty miettimisen aine maanantaiaamuksi. En halveksinut tätä sanaa.
Elämä jatkui entiseen tapaan sen kesän, ja tuli syksy. Vielä ehti soittaa muutamat talkootanssit. Kuitenkin Jumalan myllyt jauhavat hitaasti mutta varmasti. Paikkakunnalla alkoi herätys. Oli syyskyntöjen aika. Ihmisiä kokoontui sankoin joukoin. Oli keskiviikkopäivä. Olin kaupanteossa Sortavalan kaupungissa. Meitä oli suuri jono hevosia ja miehiä samassa joukossa. Ja tietysti oli otettu tavan mukaan kaupungista Karhuviinapullo, josta kotimatkalla maisteltiin vuoroin toistensa rattailla. Niin se matka kului sinäkin keskiviikkoiltana. Tiesin kyllä, että kello seitsemältä illalla oli kotona ilmoitettu seurat. Mainitsinkin siitä seurueessa matkalla.
Ilta alkoi hämärtyä. Kotiin saavuttua päässä jyskytti, onnistui kuitenkin sentään hevosen riisuminen ja talliin vieminen. Ihmisiä alkoi saapua seuroihin. Yritin parhaan taitoni mukaan toimia, etten antaisi mitään aihetta arvailuun käytökseni suhteen. Menin kenenkään huomiota herättämättä kamariin pystyuunin taakse istumaan lattialle, mistä ei kukaan voinut nähdä minua. Kaksi maallikkopuhujaa olivat saapuneet. En nähnyt heitä. Olin siirtynyt paikkaani ennen heidän saapumistaan. Huoneet olivat täynnä.
Alkuvirsi oli voimakas — se oikein sattui päähän. Sitten alkoi puhe. Teksti oli jostain kohtaa Ilmestyskirjaa. Sanomaa kuunnellessa tuntui, kuin jokainen sana olisi kohdistettu minuun. Purin hammasta ja väitin vastaan sanoen itselleni:
- Hauku vaan, oman pöydän ääressähän haukut. Tuska vain yltyi, kun puhuja siirtyi Helena Konttisen profetiaan. Siinä tehtiin kysymys, mikä on jumalattoman osa iankaikkisuudessa, kadotuksessa. Selitykseksi sanottiin, että näitten ihmisten on jatkuvasti tehtävä niitä iljettäviä tekoja, joita he täällä himoissansa tekivät. Torjuin ajatuksissani tämän, sillä enhän julkisesti ollut mikään huonomaineinen. Sitten tuli toinen asia, mikä mursi perustukset. Kuului seuraavasti:
- Tanssimusiikkia on soitettava, vaikka tulta sormien nenästä tulisi — on aina vain soitettava. Löysin itseni juuri tästä. Ja silloin rysähti; en voinut sanoa vastaan.
Herätys alkoi. Sisäinen taistelu alkoi. Oli hirveät sisäiset henkien taistelut, mitä kesti kaksi viikkoa. Tein päivät kyntötöitä. Kun lepuutin hevosia ja itsekin lepäsin, niin silloin se kiusaajahenki oli kuiskaamassa sanoen:
- Mitä murjotat? Vetäise ne entiset rallilaulusi, niin mieli muuttuu. Sitä en voinut tehdä,olihan henkeni herätyksen tilassa. Joka ilta, kun pääsi seuroihin, oli siellä hyvä olla. Päivittäin vihollinen muutti sanontaansa ruveten sääliväksi sanoen:
- Ethän tänä iltana lähde seuroihin, pitäähän sinun levätä, kun työ on niin kovaa. Mutta ei se onnistunut.
Elämä jatkui. Olin siellä nuorten joukossa aivan hännillä. Sitten se ihme tapahtui. Tulimme eräistä juhlista Sortavalan puolelta. Matka oli yli kymmenen kilometriä. Kuljimme jalkaisin. Oli joukko nuoria. Siellä kokouksessa ilmoitettiin meille seuraavaksi illaksi kokous kello seitsemäksi. Samat puhujat lähtivät meidän mukaan.
Oli jo yli puolen yön, kun saavuimme kotiin. Äiti laittoi ruuan, ja söimme. Hyvin se maistuikin. Sitten se toinen saarnamies, joka puhui kohti käyvästi, sanoi, että kävisimme rukoukseen, ennen kuin menemme nukkumaan. Hän polvistui penkin viereen, jossa istuin. Aivan välittömästi putosin polvilleni tämän saarnamiehen viereen. Tunsin väristystä aivan koko kehossani. Hän alkoi rukoilla vierelläni. Muistan lauseen, jossa hän rukoili puolestani sanoen:
- Rakas Vapahtaja, ota tämä veli armoosi, jos et, niin pyyhi minunkin nimeni pois kirjastasi. Silloin säryin täydellisesti. Kyynelten tulva alkoi virrata. Samalla annettiin katsoa se filminauha, jonka olin valmistanut kuluneen 23 vuoden aikana. Se oli paljastettua totuutta: tie, jota olin kulkenut tähän asti olikin vaivaan vievä tie. Eteeni avattiin helvetin tulijärvi, jonka kuumuus jo poltti. Siinä tuskassa jouduin oikein huutamaan:
- Herra pelasta, muuten hukun!
Oli sanomaton tuska ja hätä. Ei siinä ollut mitään tarjottavaa pelastuakseen. Samalla ilmestyi penkille käsi, johon sain tarttua, ja jonka kyynelten läpi havaitsin edessäni. Minulle kuiskattiin:
- Ei sinun tarvitse hukkua, sinut pelastetaan. Kun nostin katseeni penkistä, näin edessä Jeesuksen rakastavat kasvot. Silloin sanoin:
- Herra, vie mitä tietä tahdot, Sinun omasi tahdon olla.
Kuva hävisi edestäni ja minulle annettiin ohjeet ja tehtävät siinä hetkessä. Edessäni penkillä oli valtava kyynellammikko. Paikaltani noustuani menin isäni kaulaan. Hän istui sänkynsä reunalla. Pyysin anteeksi kaiken, millä olin hänen mielensä pahoittanut. Sanoin ettei enää tarvitse pauhata siitä, että menetän talon omaisuuden huvitteluun ja juoppouteen. Jumala on minut pelastanut ja antanut synnit anteeksi. Isä purskahti äänekkääseen itkuun. Hän sopersi minulle jotain lupausta, vaikkei se käytännössä pitänyt; se toteutui vasta vuosikymmenten kuluttua.
Kiitos Jumalalle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti