Jumalan kärsimyskoululla on tietty päämäärä.
Jälleen alleviivaan: Jumala ei ole julma sadisti, vaan hellä ja huolellinen kasvattaja ja rakastava Isä. Me emme tahdo sitä millään käsittää, kun joudumme Jumalan myrskyyn.
Tekijä on oivaltanut ainakin seitsemän Jumalan päämäärää. Ehkä sinä olet havainnut lisääkin tässä koulussa. Salli minun kuitenkin jakaa kokemani.
Nöyryys
Ensimmäinen ja silmiinpistävä tulos on nöyryys. Uskonelämämme alussa ja nuoruudeninnossamme monet meistä ovat oikein maankaatoja. Mutta kun Jumala panee meidät ahjoonsa, jossa me kippuroimme kuumuudessa ja jossa me alamme nähdä itsemme, me alamme nöyrtyä. Raamattu ei turhaan sano (1.Piet.5:6): "Nöyrtykää siis Jumalan väkevän käden alle, että hän ajallansa teidät korottaisi."
Ylpeys ja kunnianhimo istuvat ihmisessä tiukasti kiinni. Se johtuu vanhasta ihmisestämme, jota saamme kantaa kuolemaamme saakka, niin kuin resuista ja likaista takkia. Minäelämän korskeus, ylpeys, kunnianhimo ja kateus ovat jokaiselle kristitylle ominaisia, kenelle enemmän, kenelle vähemmän. Erikoisesti ylpeys on ominaisuus, jota Jumala vihaa. Se häiritsee Jumalan suunnitelmia, saa aikaan sekasortoa Jumalan sotajoukoissa ja korottaa ihmisen Jumalan rinnalle. Aina, kun näkee hengellisesti ylpeän kristityn, valtaa pelko sydämen ja ajattelee: "Mitenkähän tuonkin poloisen jatkossa käy?"
Tekijäkin jahtasi suorituksia, titteleitä ja ihmiskiitosta kunnianhimossaan, kunnes Jumala näytti, että ne ovat roskaa. Jumalan koulussa meidän täytyy nöyryydessä Paavalin tavoin huudahtaa (Fil.3:18): "Niinpä minä todella luen kaikki tappioksi tuon ylen kalliin, Kristuksen Jeesuksen, minun Herrani tuntemisen rinnalla, sillä hänen tähtensä minä olen menettänyt kaikki ja pidän sen roskana - että voittaisin omakseni Kristuksen."
Suomennos käyttää hienotunteisesti sanaa "roska." Paavali käyttää voimakkaampaa sanaa "lanta", ehkä vieläkin voimakkaampaa alkukielessä.
Nuoruudeninnossamme kuvittelemme olevamme jotakin aivan erinomaista. Herrakin on aivan erikoisesti meidät pelastanut ja taivaantiellä ihmiset näyttävät lakoavan edestämme kuin heinä niittomiehen edessä. Varsinkin, kun on kysymys menevästä miehestä. Raamattu varoittaa meitä (Snl.16:5): "Jokainen ylpeämielinen on Herralle kauhistus: totisesti, ei sellainen jää rankaisematta."
Mutta nöyryys on kristityn valtavin varustus taivastiellä. Itse Jeesus antoi siitä esimerkin. Hänellä kyllä olisi Jumalan Poikana todella ollut, millä kerskata. Silti hän sanoi itsestään (Matt. 11:29): "Minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä."
Siinä on meillekin oppimista.
Sen vuoksi Jumala koulussaan opettaa meille todellista, sydämen nöyryyttä, joka kasvaa vastoinkäymisten ja kärsimysten keskellä.
Kuuliaisuus
Jumalan koulussa opimme kuuliaisuutta.
Kurin tarkoituksena armeijassa on luoda sotilaisiin kuuliaisuutta. Kun tulee tositaistelu, jossa kranaatit räiskyvät, luotisuihkut piiskaavat juoksuhautoja ja kuullaan kuolevien tuskanhuutoja, vasta siellä sotilaskuri kantaa hedelmää. Kun tuli-iskujen keskellä kuuluu huuto "Eteenpäin", vain kuuliainen sotilasyksikkö käy hyökkäykseen. Vihollinen avaa tulen. Luotisuihku räsähtää ilkeästi korvissa niin kuin äkäinen paarma ja miehiä kaatuu viereltä. Mutta kurinalainen sotilas ryntää vihollista kohti. Hän kuulee korvissaan sanan "eteenpäin" ja hän tottelee kuuliaisesti.
Tämä pitää paikkansa vielä suuremmassa määrin Jumalan ja saatanan välisessä sodassa. Kärsimyskoulussa parkittu Jumalan soturi on kuuliainen Mestarinsa äänelle.
Mutta itsekäs ja tottelematon kristitty ajelee oman tahdon tietä. Hän sanoo "En tahdo" ja luisuu sallimuksen tielle, missä sallimuksen sauva lyö kipeästi.
Vain kärsimyskoulussa opimme läksyn, että kuuliaisuus on parempi kuin uhri. Jumalalle ei merkitse yhtään mitään, onko sinulla suuret luonnonlahjat, valtavat puhujanlahjat, Jussi Björlingin ääni tai erinomaiset opettajanlahjat. Hänelle ei merkitse mitään, uhraatko sinä paljon Jumalalle, osaatko ulkoa Raamattusi ja onko sinulla ihmisiin tehoava ulkomuoto. Hän voi helposti korvata sinut toisella. Mutta yksikin kristitty, joka vastaa myöntävästi hänen kysymykseensä "Teetkö minun tahtoni", on hänelle kullanarvoinen.
Jeesuksen elämä ja kärsimykset olivat tästä puhuva esimerkki. Kun Jeesus sanoi opetuslapsilleen, että hänellä oli syötävänään ruokaa, jota he eivät tienneet ja kun nuo pölvästit ihmettelivät, kuka oli tuonut hänelle ruokaa, Jeesus sanoi (Joh. 4:34): "Minun ruokani on se, että minä teen lähettäjäni tahdon ja täytän hänen tekonsa."
Jeesus oppi kuuliaisuuden kärsimyskoulussa. Raamattu sanoo hänestä (Hebr.5:8): "Ja niin hän, vaikka oli Poika, oppi siitä, mitä hän kärsi, kuuliaisuuden."
Jumala haluaa koulussaan opettaa meille, että kaikkein tärkeintä on Jumalan tahto. Villiä rekivetohevosta pitää kouluttaa kovasti pakkokuolaimilla ja kovalla ohjastuksella. Vikuri koulutettava potkii yli aisojensa ja vetää kärryt vasten seinää, kunnes talttuu. Mutta koulittu hevonen vetää säyseästi kuormaansa ja tottelee isäntänsä pienintäkin ohjausta.
Samoin Jumalakin kouluttaa äykkäpäisiä lapsiaan kärsimysten koulussa, että he olisivat kuuliaisia.
Joku voi kysyä: "Miksi nyt tarvitaan niin suurta kuuliaisuutta ja alinomaista Jumalan tahdon kyselemistä? Eikö Jumala ole antanut meille tervettä järkeä, jolla toimia?"
Voi järjetöntä kysymystä. Jos suurella rakennustyömaalla joku rakennusmies alkaa toimia oman päänsä mukaan, välittämättä rakennuspiirustuksista ja tottelematta johtavan mestarin määräyksiä, ollaan pian sekasorron keskellä. Samaten Jumalalla on suuri talous. Hän toimii neljän miljardin ihmisen keskellä, hänellä on aina tuhat rautaa tulessa herätysten eteenpäin viemisessä ja uskovien kasvattamisessa. Jokainen itsekäs ja omatahtoinen kristitty on kuin särkynyt tai akseliltaan suistunut ratas tässä valtavassa ja monimutkaisessa koneistossa. Se jarruttaa ja karnuttaa, uhaten pysäyttää koneiston. Tarvitaan paljon vaivaa, ennen kuin tuollainen häiriöntekijä saadaan aisoihin. Mutta kuuliainen kristitty on kuin hyvin voideltu ratas, joka äänettömästi ja kuuliaisesti pyörii muun koneiston mukana.
Herkeä kyselemästä "Miksi?", vaan kysy "Miten?"
Miten Jumala teen sinun tahtosi?
Jeesus sanoo kuuliaisista tosiseuraajistaan (Joh.12:26): "Jos joku minua palvelee, seuratkoon hän minua; ja missä minä olen, siellä on myös minun palvelijani oleva. Ja jos joku minua palvelee, niin Isä on kunnioittava häntä."
Tätä Jumala haluaa opettaa meille koulussaan.
Synnistä lakkaaminen
Kirjoittaja on tehnyt erään positiivisen havainnon. Kun Jumala on oikein käristänyt kärsimyskoulussaan, varsinkin sairauksien kautta, himolla ei ole ollut sellaista valtaa kuin hyvinä päivinä. Etsimättä tulee, monen voimansatunnossa olevan kristityn kohdalla mieleen Raamatun sana (Jer.5:8): "He ovat hyvinruokittuja, äleitä oriita, he hirnuvat kukin lähimmäisensä vaimoa."
Älkäämme käsittäkö väärin. Tekijä ei suinkaan tarkoita, että me tulemme Jumalan kärsimyskoulussa synnittömiksi. Raamattuhan sanoo (1 Piet. 4:1): "Koska siis Kristus on kärsinyt lihassa, niin ottakaa tekin aseeksenne sama mieli - sillä joka lihassa kärsii, se lakkaa synnistä."
On eri asia olla synnitön ja lakata synnistä. Meillä on ja pysyy synnin ruumis kuolemaamme saakka. Mutta kun Jumalan kärsimyskoulu painaa meitä alas tomuun, liha ja saatana eivät saa ylenpalttista valtaa. Keskiajan asketismilla lienee ollut tämä oivallus mielessään. Niin Isäkin vie himokkaita ja voimansa tunnossa olevia lapsiaan kärsimyskouluun. Sieltä he ehkä palaavat kumaraisina ja nääntyneinä. Mutta paljon kuonaa on ahjossa poltettu, niin kuin Raamattu sanoo (Snl.25:4): "Kun hopeasta puistetaan kuona, kuontuu kultasepältä astia."
Kärsivällisyys
Kärsimyskoulu kasvattaa meissä kärsivällisyyttä. Sen maallinen vastike lienee sitkeys ja sisu. Room. 5:3 sanoo, että ahdistus saa aikaan kärsivällisyyttä. Jaakob toteaa, että uskon kestäväisyys koetuksissa saa aikaan kärsivällisyyttä.
Kärsivällisyys on sitä, ettemme rupea hoppuilemaan ja hätäilemään kärsimystulessa. Maallinen koulu kestää, lukioasteen mukaan lukien, 13 vuotta. Akateeminen koulutus kestää keskimäärin 4-5 vuotta. Me voimme siis suoriutua maallisesta koulutuksesta alle 20 vuodessa.
Mutta Jumalan koulu voi kestää 30, jopa 50 vuotta ja tuskin olemme päässeet keskiasteelle. Monet kristityt saavat ehtoja, monet jäävät luokalleen ja monet keskeyttävät koulunsa kärsivällisyyden puuttuessa. Varsinkin menevän miehen on vaikeaa olla kärsivällinen. Jesaja sanoo heistä osuvasti (Jes.30:15—17): '"Sillä näin sanoo Herra, Herra, Israelin pyhä: Kääntymällä ja pysymällä hiljaa te pelastutte, rauhallisuus ja luottamus on teidän väkevyytenne; mutta te ette tahtoneet, vaan sanoitte: 'Ei! Hevosilla me tahdomme kiitää'- niinpä saattaa kiitää pakoon. "Nopean selässä me tahdomme ratsastaa" - niinpä ovat vainoojamme nopeat. Tuhat pakenee yhden uhkaa; viiden uhkaa te pakenette, kunnes se, mikä teistä jää, on kuin merkkipuu vuoren huipulla, kuin lipputanko kukkulalla."
Viittaan vain siihen, mitä edellä on puhuttu odottamisesta. Tekijän eräänä valuvikana on kärsimätön ja hoppuisa luonne vielä kristittynäkin. Se on saanut aikaan monia turhia askeleita ja monia jäniksenpolkuja ristin tiellä. Jumalan on kovasti pitänyt kouluttaa miestä tässäkin suhteessa. Kuinka vaikeata on istua ahjossa ja odottaa, vain odottaa kärsivällisesti. Se ei ole ollut helppoa tekijälle. Ei saata olla sinullekaan. Mutta Jumalan koulu kasvattaa meihin kärsivällisyyttä.
Kärsivällisyys on tärkeätä sen vuoksi, että Jumalalla on eri aikataulu kuin meillä lyhytjännitteisillä ihmisillä. Hänen edessään tuhat vuotta on niin kuin yksi päivä ja yksi päivä kuin tuhannen vuotta (2 Piet. 3:8). Kuinka siis tietäisimme Jumalan aikataulun kohdallamme? Tarvitaan kärsivällisyyttä.
Uusi ymmärrys
Kun olemme olleet aikamme Jumalan tulissa, meissä alkaa kasvaa uusi ymmärrys. Oikein häpeämme entistä likinäköisyyttämme.
Me saamme uuden ymmärryksen Jumalaan nähden. Näemme hänet rakastavana Isänä, joka näkee paljon huolta ja vaivaa tähtemme. Emme näe häntä enää tutkintotuomarina, niin kuin
kärsimyskoulun alkuaikoina. Mitä Isän sydän karsikaan ristillä kun ainokainen Poika meni kuolemaan? Jotakin samantapaista on meidänkin kasvatuksessamme. Se antaa meille uuden ymmärryksen Jumalaan ja hänen kuritukseensa nähden. Meidän napinamme ja katkeruutemme lakkaavat.
Me saamme myös uuden ymmärryksen toisiin ihmisiin nähden. Alamme käsittää, että myös he uskovaisina ovat samojen puutteiden ja kiusojen alaisia kuin me itsekin olemme.
Tuntuu kuitenkin siltä, että me vaadimme toisilta uskovaisilta sataprosenttia täydellisyyttä ja pyhittymistä. Mutta millä oikeudella? Millä oikeudella me vaadimme, että toiset kristityt eivät saa kadehtia, tuomita, juoruta, olla lahkohenkisiä, olla vallanhimoisia, olla katkeria ja juonitella, kun olemme itse juuri samanlaisia?
Niin meihin alkaa tulla uutta ymmärrystä ja jumalallista laupeutta. Laupeus on samalla aaltopituudella lempeyden, rauhan ja rakkauden kanssa. Me alamme katsoa toisia Kristuksen silmin ja ymmärtää Kristuksen tavoin heidän heikkouksiaan. Ymmärtää heikkouksia eli valantavikoja, ei ymmärtää syntiä.
Lopuksi meillä tulee uusi ymmärrys itseämme kohtaan. Me alamme nähdä itseämme Jumalan silmin ja painamme päämme alas. Menevä mieskin näkee, että kaikki on ollut armoa. Monta kertaa tekijä on oikein häveten ihmetellyt, että Kristus on pelastanut tällaisen syntisäkin. Ja ihme on, että Isä on uhrannut niin paljon kallisarvoista aikaansa kouluttaakseen miestä. Kun saamme uuden ymmärryksen, meiltä vaikenevat kerskaus ja oman yrittämisen mahtailevat rintaäänet.
Uskon lujittuminen
Kun tekijä tuli uskoon, hänen uskonelämänsä oli hyvin tunnepitoista. Tämä lienee johtunut herkästä runoilijan sielunelämästä. Niinpä mies jahtasi palavia ja tunnepitoisia puheita, tunnepitoisia lauluja, tunnepitoisia rukouskokouksia ja voimakasta armolahjojen toimintaa. Tekijä oli siis taipuvainen sielullisuuteen, jopa ylihengellisyyteen. Kynä ja paperi kourassa mies usein kuunteli Hengen sanomia, pani niitä paperille ja ohjasi elämäänsä niiden mukaan. Joskus sanomat toteutuivat, joskus ei ja pettymys oli silloin suuri. "Voi, jospa aina saisi elää näkyjen ja ilmestysten maailmassa," huokaili nuori uskovainen.
Mutta kun Jumala vei kärsimyskouluunsa, sielullisuus ja ylihengellisyys kuihtuivat kuivassa ja kuumassa hengellisessä erämaassa. Jumala nosti miehen pois lasin alta kasvihuoneesta ja asetti seisomaan paljaan taivaan alle paahtavaan helteeseen. Hän sanoi: "Opettele nyt seisomaan omilla jaloillasi, uskon jaloilla, eikä toisten kristittyjen puujaloilla. Pyri elämään yksin uskosta."
Koulu oli kova.
Niin kuin kävelemään opetteleva lapsi mies vaappui ja horjahteli. Mutta ei auttanut. Miltään suunnalta ei tullut apua ja niin piti ryhtyä seisomaan omilla jaloillaan.
Tekijä ei suinkaan halua väheksyä armolahjoja, profetoimista ja ilmestyksiä. Pois se minusta. Armolahjat ovat arvokas anti Jumalan seurakunnalle, itse asiassa seurakunnan aistit ja tuntosarvet. Eikä tekijä väheksy uskovaisen tunne-elämääkään. Jumalahan on luonut hengen, sielun ja ruumiin, ei saatana. Tunne-elämä rikastuttaa persoonallisuuttamme. Mutta on kokonaan toinen asia, että Jumala pyrkii kärsimyskoulussaan antamaan meille koetuksen kestävän uskon.
Niinpä Isä vie meidät Midianin erämaahan, niin kuin Mooseksen, ja parkitsee uskomme tietyssä tarkoituksessa. Jumala haluaa uskomme Kristukseen olevan riippumaton kaikista tunnetekijöistä ja inhimillisistä vaikutteista. Sillä mitäpä hyötyä olisi uskosta, joka saatanan ensimmäisestä hyökkäyksestä masentuu ja sammuu pois? Jumala haluaa istuttaa meihin uskon, joka masennuksen, ahdistusten, sairauden, kiusausten ja pelon pilvienkin peittäessä taivasta katsoo vakaasti uskon alkajaan ja täyttäjään Kristukseen. Raamattu sanookin osuvasti (1 Piet. 1:7): "...että teidän uskonne kestäväisyys koetuksissa havaittaisiin paljoa kallisarvoisemmaksi kuin katoava kulta, joka kuitenkin tulessa koetellaan, ja koituisi kiitokseksi, ylistykseksi ja kunniaksi Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä."
Tällaiselle koetuksenkestävälle uskolle sielunvihollinen ei voi mitään, vaan hänen täytyy vetäytyä syrjään häpeissään ja voitettuna.
Tekijä on Israelissa Välimeren rannalla nähnyt puurivistöjä, jotka tuulen voimasta ovat taipuneet kallelleen sisämaahan päin. Kallellaan, mutta silti sitkeästi pystyssä. Tai oletko katsonut mäntyjä meren rannalla Suomenlahden kallioilla? Ehkä olet ihmetellyt, miten ne voivat pysyä pystyssä myrskytuulen puhaltaessa? Siten, että niiden juuret tunkeutuvat syvälle kallion rakosiin.
Älä masennu kärsimyskoulussasi. Sillä juuri nyt Jumala haluaa tehdä uskostasi koetuksen kestävän. Työnnä vain uskon juuresi syvälle Kristukseen. Juuri siinä kiusojesi keskellä, tautivuoteellasi muista Raamatun sanat (Jaak. 1:12): "Autuas se mies, joka kiusauksen kestää, sillä kun hänet on koeteltu, on hän saava elämän kruunun, jonka Herra on luvannut niille, jotka häntä rakastavat."
Ylistetty olkoon koetuksenkestävä usko.
Oikea painopiste
Tulemme seitsemänteen ja viimeiseen asiaan.
Kärsimyskoulussaan Jumala tahtoo antaa meille oikean painopisteen.
Uskonelämänsä alkuvuosina tekijä näki uskonelämän painopisteen olevan täällä ajallisissa. Oli seurakuntaelämää, suurjuhlia, suurpuhujia, ulkomaisia yhteyksiä, yhtä humakkaa. Ihmisten ystävyys oli kalliimpaa kuin Jeesuksen ystävyys. Tietenkin Jeesusta käytettiin. Mutta käytettiin niin kuin liikekilpenä, niin kuin toiminimenä.
Älä käsitä kirjoittajaa väärin. Tekijä ei millään muotoa halveksi seurakuntaelämää, suurjuhlia, vierailevia puhujia ja ulkomaisia yhteyksiä. Ovathan ne aivan välttämättömiä sielujen pelastukseksi ja herätysten aikaansaamiseksi. Ja missäpä vastakääntyneitä kasvatettaisiin tehokkaasti ellei seurakuntayhteydessä?
Mutta kärsimyskoulussaan Jumala tahtoo asettaa yksityisen uskovaisen painopisteen oikealle paikalleen. Hän asettaa sen Kristukseen ja iankaikkisiin. Hän antaa uskomme sillalle pitkän jännevälin. Paavalin painopiste oli asettunut oikealle paikalle, kun hän sanoi (2 Kor. 4:16—18): "Sen tähden me emme lannistu; vaan vaikka ulkonainen ihmisemme menehtyykin, niin sisällinen kuitenkin päivä päivältä uudistuu. Sillä tämä hetkisen kestävä ja kevyt ahdistuksemme tuottaa meille iankaikkisen ja määrättömän kirkkauden, ylenpalttisesti, meille, jotka emme katso näkyväisiä, vaan näkymättömiä; sillä näkyväiset ovat ajallisia, mutta näkymättömät iankaikkisia."
Paavalilla oli oikea painopiste. Vaikka tämän ajallisuuden läpi pitäisi ryömiä verillä polvin, niin mitä sillä on väliä. Nämä ahdistukset kestävät viisikymmentä, korkeintaan kahdeksankymmentä vuotta ja sitten alkaa iankaikkinen ja määrätön kirkkaus. Sen vuoksi ahdistus on kevyttä ja hetkisen kestävää.
Tekijää on erikoisesti puhutellut seuraava Raamatun sana (Koi. 3:2-3): "Olkoon mielenne siihen, mikä ylhäällä on. älköönkä siihen, mikä on maan päällä. Sillä te olette kuolleet, ja teidän elämänne on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa.'"
Tämä teksti liittyy tositapaukseen. Useita vuosia sitten eräs saarnaajaveli luki tämän tekstin saarnansa aluksi. Juuri, kun hän pääsi tekstinsä loppuun, hän vaipui kuolleena maahan. Hän oli ennalta asettanut painopisteensä oikein ja pääsi kaipaamaansa
lepoon. Mikä ihana loppu?
Toinen tositapaus, joka sattui pari vuotta sitten Huittisissa. Oli hengellinen tilaisuus, jossa tekijäkin oli puhujana. Kirjoittajan puheen jälkeen astui todistajanpaikalle eräs veli Rosnell. Hän todisti aivan erikoisen voimakkaasti Jeesuksesta ja iankaikkisesta elämästä. Päästyään puheensa jälkeen paikalleen tekijän viereen, kuului hänen istuuduttuaan pari korahdusta. Kun tekijä ja muut katsoivat hämmästyneenä, veli oli jo siirtynyt iankaikkisuuteen. Hän oli asettanut painopisteensä oikein ja päässyt kaipaamansa Jeesuksen luo.
Jumalan ahjossa vasta pääsemme näkemään, kuinka paljon tollottamista on hengellisessä elämässämme. Joku onkin sanonut, että jos Jeesus tulisi kirkkoihimme ja rukoushuoneisiimme, hän saisi kurkistella ovensuussa, kun menevät sananjulistajat pauhaavat saarnastuolissa.
Kärsivä lukijani, Jumala tahtoo asettaa myös sinun painopisteesi kohdalleen. Kestä vähän, kohta ollaan kotona. Raamattu sanoo (1 Piet. 1:9): "Sillä te saavutatte uskon päämäärän, sielujen pelastuksen."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti