Kirjassa Väkevä ja Väkevämpi
(Ensio Porio 1942)
Eino Lankisen omakohtaisista
kuvauksista sommiteltu.
KÄÄNTYMYKSENI
Kääntyessäni noin viisi vuotta sitten, olin — nuoruudestani huolimatta — ehtinyt elää syvällä synnissä: juoppoudessa, haureudessa, valheessa, varkaudessa yms. Päihtyneenä jouduin monesti tappeluihin, joista muistona on joukko puukonarpia ruumiissani (mm. kädessäni). Olisinpa joutunut vuosikausiksi vankilaankin, ellen olisi saanut asiaa sovituksi.
Mennessäni kihlojen ostoon ajattelin tehdä parannuksen törkeistä synneistäni, mutta ne olivat kietoneet minut niin lujin sitein, ettei minun omin voimin onnistunut vapautua niistä, vaikka yritin monta kertaa.
Jumala pani minut sairasvuoteelle. Kuusi viikkoa kesti kuumetta. Jos yritin mennä töihin, painuin niin heikoksi, etten moneen vuorokauteen jaksanut päätäni tyynyltä nostaa. Kuudentena kuumeviikkona kuulin Vapahtajan hiljaisen äänen, joka rakkaasti puheli minulle. Silloin nousi rukous Taivaan Isän puoleen:
»Jos on Sinun tahtosi, Jumala, niin ota minut täältä pois, mutta pelasta minun kuolematon sieluni, sillä Sinä näet, miten vaikea minun on olla. Mutta ellet ota minua pois, niin paranna minut. Jos parannat minut, lupaan Sinun voimallasi lähteä seuraamaan Jeesusta.»
Ihmeellistä! Rukous kuultiin taivaassa, kuume taukosi, ruokahalu palasi ja aloin voimistua.
Entiset toverini tahtoivat vetää minut takaisin syntielämää jatkamaan. Kun Jumalan kasvojen edessä olin tehnyt lupauksen, en uskaltanut lähteä ja sain voimaa sanoa heille, että olin pyhälle ja vanhurskaalle Jumalalle tehnyt lupauksen, enkä voi enää jatkaa entistä elämää. Siten pääsin irti entisistä tovereistani ja syntisiteistäni.
Jumala lähetti palvelijansa saarnaamaan herätystä ja parannusta. Olen sitten koettanut kulkea Jeesukseni askeleissa, joskin usein ryömien ja kontaten, Vapahtajalleni paljon murhetta tuottaen. Olen saanut Jumalalta myöskin voimaa toisille todistaa, mitä Hän on minulle tehnyt. Ei silloin sekään painanut raskaana, vaikka maailman puolelta sainkin pilkkaa ja väärinymmärrystä.
ENTISYYTENI JUMALAN EDESSÄ
Vuoden kuluttua kääntymykseni jälkeen jouduin selvittämään menneisyyteni hairahdukset. Olin tehnyt raskaita rikoksia, jotka vain Jumala tiesi, ja ne alkoivat painaa tuntoani; en saanut rauhaa, ennen kuin sain ne selvitetyiksi ja pyydetyiksi anteeksi. Syntimuistoja nousi vielä vuosien perästä, väliin useampi yhtaikaa.
On helppo tehdä syntiä, on helppo vajota alaspäin, mutta ei ole helppoa lihalliselle mielelle tunnustaa syntejä ja sovittaa ne, ei ole helppoa nousta syntien syvyydestä.
Pääsin tunnon rauhaan ja olen pyytänyt Jumalalta, että jatkuvasti pysyisin kerjäläisen paikalla, ettei lihallinen mieleni pääsisi minussa ylpeilemään. Sen vihollisen, vanhan Aatamin, kanssa on taisteltava kuolemaan asti. Maailman lapset eivät tunne Jumalan lasten rauhaa, kun entisyys on saatu painaa sinne armon pohjattomaan mereen ja jatkuvasti saa elää anteeksiantamuksen alla.
KANNAKSELLE RESERVIIN
Jouduin Kannakselle lokakuun 15. päivänä 1939. Toverini pilkkasivat minua kovasti. Tuli monesti tingityksi ja kysytyksi: »Herra, miksi näin kovin pilkkaavat?»
Luin Raamattua saman tulen valossa, jossa toiset pelasivat korttia. Kerroin suruttomille tovereilleni, kun tunsin siihen kehotusta, minkälainen pilkkaaja itse olin ollut ja kuinka Jeesus on jaksanut minua rakastaa. Puhuin heille siitä, miten Hän tahtoisi meidät, synnin orjat, ottaa omikseen, poistaa syntivelkamme ja viedä kirkkauden asuntoihin, missä pyhät enkelit palvelevat, enkelit, jotka varjelevat sotarintamallakin…. Kuulin, kuinka eräs toverini julkisesti häpäisi, sanoen, ettei hän usko Lankisen lörpötyksiin, ja varoittaen toisiakin uskomasta »Lankisen valheisiin» sekä lausuen vielä: »Jos on totta, että taivas on olemassa ja kaikki, mitä on kerrottu siitä, niin kyllä minä taivaaseen menen ja tanssin siellä polkkaa enkelten kanssa.» — Näytti siitä kuin kaikki miehet olisivat yhtyneet nauruun ja ivaan.
Sodan kolmantena päivänä tapahtui suuri muutos miehissä jouduttuamme kuumiin taisteluihin ryssän kanssa. Enin osa pilkkaajistani antoi arvoa Raamatun lukemiselle ja rukoushetkille sekä yhtyi veisuuseen. Mutta kaksi toveriani jatkoi edelleen rienaustaan.
VASTAHYÖKKÄYKSESSÄ
Joulukuun 9. päivänä nukuimme klo 10:een saakka oltuamme edellisenä iltana myöhään asemissa. Kävin pitämässä aamurukoukset molemmissa teltoissa. Niihin oli näet joukkueemme majoitettu. Tunsin voimakasta Hengen painoa ja omakin mieleni murtui (sanoivat pojat). Klo 11 aikoihin tuli käsky vastahyökkäykseen.
Tuskin pääsimme taistelupaikalle, kun jo toinen pilkkaaja kaatui. Kiväärin luoti osui keskelle otsaa. Toinen tovereistani, joka samoin edelleen ivallisesti suhtautui Jumalan sanaan, oli minusta noin 10 metrin päässä. Hyökkäyksen kestäessä — parisen tuntia edellä kerrotun jälkeen — jouduin kulkemaan hänen perässään. Silloin tunsin, miten minua nykäistiin vasemmasta kädestä takaisin päin ja sanottiin: »Aidan toiselle puolelle!»
Käännyin ja tein kehotuksen mukaan. Astuimme sitten mainitun toverini kanssa noin 30 metriä eteenpäin rinnakkain; väli oli n. 3 metriä. Silloin — hänkin kaatui….
Jouduimme ryssien kanssa lähitaisteluun. Saimme kuitenkin asemat vallatuiksi takaisin. Silloin sanoin: »Eiköhän pidetä hiljainen rukoushetki!»
Jok'ikinen mies paljasti päänsä ja polvistui juoksuhaudan pohjalle, ruumiitten keskelle. Polvilleen painuivat nekin, joiden en olisi uskonut missään tilanteessa siihen nöyrtyvän.
Se päivä antoi sellaisen iskun, etten enää kuullut yhdenkään miehen pilkkaavan.
JUMALAN IHME JUOKSUHAUDASSA
Minut lähetettiin pikakiväärimiehenä varmistamaan konekivääripesäkettä seuraavana päivänä, joulukuun 10. päivänä. Vasemmalla oli juoksuhautaa 30 metriä ja jouduimme usein ampumaan, kun vihollinen yritti hyökätä. Sen tulenjohtueella oli metrilleen tarkka tieto meidän ampumapaikastamme; ja juoksuhauta päättyi siihen. Vihollinen ampui monta sataa erikokoista kranaattia. Tuli toisinaan miltei yhtaikaa kranaatti juoksuhaudan reunalle metrin päähän eteen, yli ja vasemmalle sivustalle juoksuhaudan päähän. Jos juoksuhauta olisi ollut metriä pitempi, kuolema olisi ollut varma. Ei ollut varaa vaihtaa ampumapaikkaa, eikä ollut paljoakaan toivoa elävänä säilymisestä. Oli Jumalan ihme, että jäimme henkiin.
HAAVOITUIN
Helmikuun 14. päivänä tykin ammus tuli lähelle vasemmalle puolelleni ja sain vaikean tärähdyksen. Alun toista kuukautta jouduin olemaan sairaalassa, joten en voi sodan loppuvaiheista kertoa.
PERINPOHJAINEN MUUTOS
Kristus pääsi uudistamaan kaksi toveriani, jotka olivat ennen sotaa suruttomia miehiä. He tiesivät itsekin, etteivät he enää palaa siitä matkalta, mutta olivat iloisia, kun Kristuksessa oli heilläkin täydellinen pelastus.
Kuulin kerran erään papin puheessaan julistavan, että ne miehet, jotka sankareina kaatuivat kaikkensa uhrattuaan tämän isänmaan vapauden puolesta, ovat perillä taivaan kirkkaudessa. En jaksanut sitä puhetta ymmärtää. Mutta noista kahdesta toveristani, joissa tapahtui täydellinen mielenmuutos, on minulla vahva toivo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti