Surullinen pyykkipäivä

 Pyykinpesukoneemme oli osoittanut hiipumisen merkkejä jo pitkään, se pysähteli, vapisi ja temppuili muutenkin. Se oli tullut tiensä päähän. Eräänä kauniina päivänä vaimoni tuli sitten ilmoittamaan suru-uutisen, kone oli pysähtynyt viimeisen kerran. Kone oli ensimmäinen, jonka olimme ostaneet avioliitossamme. Sen edeltäjän olimme saaneet aikanaan häälahjaksi ja se oli myös ollut kestävä palvelija rappeutumiseensa saakka. Vuosia tälle toiselle oli kertynyt jo kunnioitettavat 25 ennen hiipumistaan. Pienen hiljaisen hetken jälkeen ilmoitin, että ei se mitään, ostetaan uusi. Ja niin sitten lähdimme vaimon kanssa kauppaan siltä istumalta. Vaimo halusi suurin piirtein samanlaisen pesukoneen kuin vanha palvelija oli ollut ja pian kaupat oli tehty ja uusi kone auton tavaratilassa.

 

Uuden koneen tullessa tuli roudata vanha uskollinen pyykkipalvelija poistettavien koneiden hautausmaalle paikallisen palokunnan pihalla sijaitsevaan vastaanottokeskukseen. Avulias romunvartija tuli kanssani nostamaan konetta sen viimeiselle matkalle kuormalavalle. Sitten hän kysyi ohimennen, että onko kone tyhjä? Tietysti, sanoin, kuinka niin? Mies kertoi hiljattain paikalle tuodusta koneesta, johon eräs toinen mies oli jättänyt pyykit sisälle. Merkillistä? Oliko mies yksinäinen pyykkäri? Vai oliko vaimo määrännyt jättämään ne sinne? Vai oliko kone lukkiutunut mennessään jumiin?

 

Kotimatkalla mietin, että miten moni aikamme ihminen kuljettaa omassa sisimmässään jatkuvasti likapyykkiä ja veivaa sitä edestakaisin pääsemättä liasta eroon. Ei ole pesuainetta, eikä kone muutenkaan toimi, pahaolo lisääntyy ja syyllisyys kolkuttelee enemmän kuin Jumala. Kaikenlainen pahuus on kuin saastainen vaate, joka vaivaa, kiusaa ja hermostuttaa mieltä pysyvästi. Ei ihme, jos kone yskii ja pysähtelee, niin käy myös elävässä elämässä. Synti sen kaikissa ilmenemismuodoissa on aina rasite, joka kuluttaa ihmistä. No, aikanaan siihenkin tottuu, kuin hikiseen työpaitaan tai sika karsinansa sotkuun. Mutta sisimmän likapyykki vie kuolemaan ja tulee esiin viimeistään tuomiopäivänä. Jokaisen ”kone” käy vain aikansa ja se aika on Jumalan kirjoissa tiedossa jo ennen kuin ihminen on tänne tullutkaan.

 

Omassa koneessa kotona pyörivät jatkuvasti samat pyykit vuodesta toiseen: halveksimisen haalarit, vilpillisyyden villapaita, ylpeyden yöpuku, pahuuden pikkutakki, omajumalisuuden oloasu, valheen verkkopaita, turhan työn t-paita, varkaan verryttelyhousut, panettelijan pelipaita, itseriittoisan irtokaulus, valehtelijan villahousut, tylyn tuulipuku, koviksen kalsarit, näyttävyyden nahkatakki, katkeruuden kaulaliina, vihan villapaita, epäuskon esiliina, pahan puhujan pipo, sukuvian susiturkki, leuhkuuden lippalakki, kovasydämisyyden korkokengät, syntisen sukat, syyllisen silkkihanskat. Eikä puhdasta tule, vuodet kuluvat, mieli paatuu, pahuus vain kasvaa, ja ihminen on yksin pyykkinsä kanssa. Kaiken kukkaraksi vielä konekin pysähtyy, eikä apua tunnu tulevan mistään?

Mutta Jumala haluaisi antaa ihmiselle pyykkipäivän, jolloin tämä voi vapautua likapyykistä. Ei kannata yrittää parannella elämäänsä, siitä tulee vain uskonnollisuutta ja moraalia. Jumalan suunnitelman mukaan kurjuuden ja likaisuuden voi vaihtaa hänen yhteydessään uuteen luomukseen ja puhtauteen, iloon, rauhaan ja vapauteen. Pahat teot voi tuoda Golgatalle ja Jeesuksen uhrissa saada vastineeksi täydellinen puhdistus. Se on onnellinen pyykkipäivän päätös. Vapahtajan antama lahjavanhurskauden puhdas vaate saadaan ansiotta lahjaksi hänen armostaan. Ei kun siis jonoon odottamaan vuoroaan ja siinä rukoillen:

 

Ps.51:4-5. Pese minut puhtaaksi rikoksestani, puhdista minut synnistäni. Sillä minä tunnen rikokseni, ja minun syntini on aina minun edessäni.

 

Ilm.7:13-14. Ja yksi vanhimmista puhui minulle ja sanoi: "Keitä ovat nämä pitkiin valkeihin vaatteisiin puetut, ja mistä he ovat tulleet?" Ja minä sanoin hänelle: "Herrani, sinä tiedät sen." Ja hän sanoi minulle: "Nämä ovat ne, jotka siitä suuresta ahdistuksesta tulevat, ja he ovat pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne Karitsan veressä.