Evankelistan työni alkuaikoina tuli puhuttua monessa paikassa, vankiloissa, tehtaissa, työpaikoilla, työväentaloilla, toreilla, kadulla, kodeissa ja kirkoissa. Eräs erikoinen tilaisuus järjestyi Hämeenlinnaan Sirola-opistolle. Meitä oli Helsingin suunnalta ryhmä uskovia, jotka oli kutsuttu vierailemaan siellä. Lauloimme ja todistimme Jeesuksesta opiston henkilökunnalle ja opiskelijoille. Se lienee ollut ensimmäinen ja viimeinen hengellinen tilaisuus siinä vanhassa Vanajan kivilinnassa? Opistoa ylläpiti kommunistinen puolue ja sen toiminta loppui 1994.
Sirola-opisto oli saanut nimensä kuuluisasta kommunistista, Yrjö Sirolasta (1876-1936). Hän syntyi papin Karl Sirenin perheeseen Piikkiössä, kävi Viipurin klassillisen lyseon, valmistui kansakoulunopettajaksi Rauman seminaarista. Hän innostui nuorena työväenaatteesta, oli puoluesihteeri ja eduskunnan jäsen, varapuhemies, toimi Yhdysvalloissa suomalaisen työväenopiston johtajana kolme vuotta ja palasi sitten takaisin Suomeen.
Yrjön isä, Karl Siren oli uskova pappi, joka toimi pisimpään Viipurissa. Hän oli uskonnäkemykseltään evankelinen ja toimitti Sanansaattaja-lehteä 7 vuotta. Hän oli perustamassa Viipuriin luterilaista rukoushuoneyhdistyksen. Oman kutsumuksensa suuntaviivoiksi hän kirjasi pyrkivänsä seuraavaan:
1) Joka pyhä hän joko itse pitää tai hankkii toisen pitämään suomalaisen ja ruotsalaisen raamatunselityksen, samoin on oleva jonakin viikon iltana suomenkielinen ja toisena arki-iltana ruotsinkielinen hartaushetki.
2) Hän käy neljänä päivänä viikossa noin kahden tunnin ajan sairaiden ja köyhien luona kaupungissa ja sen ympäristöllä.
3) Hän ottaa johtaakseen pyhäkoulun ja muun yhdistyksen päättämän hyödyllisen toiminnan.
4) Hän yrittää herättää ja kasvattaa maallikoita Jumalan sanan todistajiksi ja vapaaseen rakkauden palvelustyöhön.
5) Hän lupautuu hoitamaan yhdistyksen laskuun kirjojen myyntiä.
Siren oli avara kristitty ja hyväksyi mm. NMKY:n alkavan toiminnan Viipurissa. Hänen mielestään evankelisten oli tarpeen tunnustaa se hyvä, mitä voitiin oppia muista uskonsuunnista. Hän oli järjestämässä yhteiskristillisiä allianssikokouksia. Kerran hän totesi: - Meidän pelastajamme on persoonallinen Kristus yksinään eikä ketään muu tai edes puhdas oppikaan. Sirenistä sanottiin että hänen saarnansa olivat raamatullisia ja sisältörikkaita, osuen aina ihmisen sisimpään. Kuulijain mieli rupesi tekemään Jeesuksen opetuslapseksi, ottamaan risti ja kuolettamaan vanhaa ihmistä. Hän osasi kuvata Kristuksen niin, ettei ihminen päässyt tekopyhyyteen eikä Kristuksen ansion nimellä ylpeilemään.
 |
| Karl Gustav Siren |
Aikansa työväen kysymykseen nähden hän oli suvaitsevainen ja teki paljon työtä köyhien hyväksi. Mutta ateismin lisääntyessä hän luopui siitä ja edisti Kristillisen Työväen Yhdistystä. Hänen poikansa Yrjön kanssa he kävivät runsasta kirjeenvaihtoa kuolemaan asti. Kun isä asetti kristillisyyden politiikan edelle ja Kristuksen uskon tavoitteeksi, poika vastasi kirjeessä:
- Minä sitä haen. Tiedän, että se on raamatussa, mutta en oikein ymmärrä. Katson enkä näe, usein kyllä tunnen, mutta uskon, että minunkin silmäni avataan ja minä saan vapautukseni ja Jumalan valon. Seuraavassa kirjeessä isä kuvaa kolme vaarallista esteettä Jumalan tuntemiselle:
- Ensimmäinen on järki. Elämän koulu opettaa, että totuuden käsittämiseen on muitakin tekijöitä kuin järki, nimittäin sydän, omatunto ym. Omaa järkeä on ankarasti arvosteltava, sillä usein ihminen uskoo sitä, mitä hän mielellään tahtoisi uskoa. Filosofia ja luonnontiede johtavat samaan loppukysymykseen: mikä on totuus? Toinen on nuoruuden himot. Niin minäkin luulin, etteivät ne olisi vaaralliset, mutta ei saa nukuttaa itseänsä väärään rauhaan siinäkään suhteessa. Ihminen voi tottua vaikka mihin Kolmantena on maailmanrakkaus ja kunnian himo. Taiteella, tieteellä, runoudella, korkeilla aatteilla ja pyrinnöillä, on oma arvonsa, mutta sittenkin niiden arvo on katoavaista. Henkisinä asioina ne eivät anna iankaikkista elämää, vaan ainoastaan jalostuttavat maallista elämää.
Siren valisti poikaansa: - Kristuksen ylösnousemuksen kieltäminen vie ihmisen materialistiseen toivottomuuteen, jossa elämä ajelehtii kuin laiva ilman peräsintä myrskytuulien mukana, kunnes joutuu haaksirikkoon. Silloin ihmisyys loppuu ja petomaisuus saa vallan. Kristuksen siveysopin noudattaminen ilman elävää Kristusta johtaa hengelliseen kuolemaan.
Siren oli harvinaisen rehellinen kirkon työntekijäksi ja kykeni siksi arvioimaan vallitsevaa toimintaa sen ydinongelmasta käsin:
- Papit tekevät Kristuksen opetuksessaan usein liian teologiseksi, etteivät hänen jalkansa kosketakaan maata, vaan hän istuu luoksepääsemättömässä korkeudessa. Kristuksessa on ensi kädessä opittava tuntemaan hänen ihmisyytensä, joka hyvin viihtyy meidän kanssamme veljellisessä seurustelussa, että mekin viihtyisimme hänen parissansa.
Isän ja pojan välisessä kirjeenvaihdossa oli mukana paljon tunnetta. Isä syyttää itseään huonosta lapsen kasvatuksesta. Samalla hän tilittää asennettaan: Isä valittaa, kuinka hän on saanut tästä pojastaan, rakkaimmasta lapsestaan, eniten kärsimistä ja jatkaa täydelleen ripittäytyen pojalleen toivossa siten taivuttaa hänet palaamaan Jumalan luo:
- Eikä tämä kärsiminen ole tuleva ilman syytä. Puhumattakaan muista syistä mainitsen vain, että nyt olen enemmän kuin koskaan ennen tullut tuntemaan itsekkyyteni. En voi sanoa, että minä olisin tahallani ulkokultaillut jumalisuudellani, en! Kyllä olen etsinyt vilpittömyyttä ja totuutta; mutta olen aina rakastanut mukavuutta ja tahtonut säästää itseäni vaivoilta. Tämä karvas juuri on päässyt minussa kasvamaan; mutta nyt alkaa Jumala sitä repimään ylös. Se tekee sanomattoman kipeätä. Kyllä antaisin jotain päästäkseni tästä viasta; en kuitenkaan tahtoisi antaa rakasta lastani. Mutta että tämä toivo toteutuisi, vaaditaan siihen, että me molemmat minä ja sinä nöyrrymme Jumalan väkevän käden alle.
- Kyllä minä sinut uhraisin; mutta Jumalalle eikä perkeleelle. Jos voisin irtautua itsekkyydestäni ja mukavuudestani ja niin puhdistua siitä perinnöstä, niin hyvin mielelläni kärsin sinun kanssasi, vaikka kulkisitkin toista rataa kuin minä olen kulkenut, vaikka ulkonainen elämän onnesi siinä menisikin. Tarkoituksena on, että saamme yhdessä rukoilla Jumalaa ja yhdessä tunnustaa keskuudessamme syntimme alkaen uutta elämää. Älä häpeä mitään muuta kuin syntiä!
Yrjö vastaa: - Pappa — me olemme liian tunteellisia. Sitä minä nyt pelkään, että keskustelumme olisi vain itkua ilman mitään oikeaa tulosta. Olen kyllä huomannut Jumalan johtoa elämässäni, mutta kysymys S:stä sen petti. Kun niitä olin kuukauden turhaan ajatellut, tuli mieleeni sana: sovinto, sovitus, Jumala sovitti. Hän, hän voi minutkin vapauttaa ja täysin siemauksin hengitin ilmaa sen tiedon tunnettuani. Tosin kyllä heti seurasi kaikenlaiset mietinnöt sovinto-opista, mutta nyt ei myrsky tullutkaan, Jumala lupasi kääntää senkin asian hyväksi. Kotona sain juuri sen vaikutuksen, jota maailmalla tarvitsen, siinä elän. Te ette ole uhrannut minua perkeleelle, ja jos uhrauksesta vieläkin tahdotte puhua, niin voitte sanoa, että olette uhrannut minut taiteelle, joka kyllä voi olla ja onkin Jumalasta. Minusta täytyy tulla runoilija. Runeberg on sanonut, että me kaikki olemme talonpoikaisviuluja, mutta kun meidän Herramme ottaa soittaakseen jollakin meistä, soi se kuin oikea cremonalainen Jumalan omaksi, mutta sitä kirkkoa, joka piti viime kirkolliskokouksen, en kumarra.
Isä vastaa poikansa ymmärtämättömyyteen: - Syynä on ollut epäusko. Jo Punaisen meren partaalle päästyään olet kääntynyt takaisin orjuuden maahan. Jospa lapset säästyisivät tällaisista harhailuista
Ihminen ei kelpaa keskipisteeksi
semminkin, jos se ei kulje säännöllistä rataansa keskusaurinkonsa Kristuksen
ympärillä. Meidän elämämme keskuksena täytyy olla Jumalan Poika. Olen näihin
aikoihin oppinut yhä paremmin tuntemaan vikojani, joiden seuraukset lapsissani.
Meidän sukuvikamme ovat turhamaisuus, mukavuus ja epäitsenäisyys. Siitä syystä
olen kuvitellut mielessäni, että lapsistani on tuleva jotain non plus ultra (ei
sen enempää), mutta kuiva elämän todellisuus ei vastaa kauniita unelmia.
Innokkaat päätökset ja kauniit puheet, mutta heikot teot ovat myös meidän
vikojamme. Mutta vaikka onkin hyvä tuntea vikansa, mitä auttaa alituiset
itsensä katselemiset? Ei auttanut Israelin kansaa katsella käärmeen puremaa,
vaan terveys tuli, kun katsoi vaskikäärmettä, Kristusta.
Isä ottaa kantaa pojan sosialistiseen vallankumouksen ihailuun ja Venäjän tilanteeseen: - Kyllä olen jo ennenkin käsittänyt, että historiallinen, yleisinhimillinen välttämättömyys vaatii Suomen kansaa lähempään yhteyteen Venäjän kansan kanssa, mutta tämä yhdistys olisi voinut tapahtua suopeammassa muodossa, joka ei olisi loukannut meidän kansallisia tunteitamme, jos ei yhdeltä puolen vallanhimon demoni olisi mennyt ultra-venäläis-papilliseen puolueeseen, jonka etunenässä tuo fanaattinen Pobjedonostshew julman johdonmukaisena kulkee, ja jos emme toiselta puolen me itse olisi synneillämme päällemme vetäneet tätä rangaistusta tahi kuritusta.
Nämä synnit ovat ensi kädessä ylellisyys ja nautinnonhimo, jotka ovat päässeet kansassa valtaan seurauksena pitkäaikaisesta rauhasta.
- Kun Jumala on lyönyt meitä näin kipeästi, on se tapahtunut meidän auttamiseksemme pääsemään irti nykyisestä onnettomasta tilastamme. Mielenosoitukset, joihin on eri puolilla maata ryhdytty, saattavat olla paikallaan, mutta ilman itsensä tuomitsemista ja nöyrtymistä Jumalan edessä niistä tulee pelkkiä teatterinäytäntöjä.
- Pyhä rakkaus oli Kristuksen ja apostolien vaikuttimena, eivät mitkään puolueseikat eikä edes yhteiskuntaolojen parannus.
- Sosialismi on kyllä jalo hedelmä, mutta valitettavasti vielä raakile. Kypsymättömyyttä todistaa lapsellinen luulo, että ihmiset ovat luonnostansa hyviä, jotka vain olosuhteiden vaikutuksesta tulevat pahoiksi. Siis sosialistisesta yhteiskunnasta olisivat pahat ihmiset miltei kokonaan hävinneet. Toinen yhtä lapsellinen luulo, joka näyttää olevan Bebelilläkin, on uskonnon tarpeettomuus ihanneyhteiskunnassa. Ei myöskään näy entisten aikojen harhaluulot, että väkivaltaisilla keinoilla saadaan edistystä eteenpäin, haihtuneen nykyaikaisten ihmisten (sosialistien kuten muidenkin) mielestä.
Mutta isän voimat hiipuivat ja Herra otti hänet taivaankotiin 58-vuotiaana yllättäen sairaskohtaukseen tuupertuneena. Kirjeenvaihto loppui silloin 1905. Yrjö jatkoi sosialistin uraansa ja odotti vallankumousta. Heidän ainoa lapsensa Aimo kuoli 10-vuotiaana pian Amerikasta paluun jälkeen joulukuussa 1913. Yrjö ja Mandi muuttivat Venäjän vallankumouksen jälkeen pysyvästi Neuvostoliittoon 1918. Yrjö odotti hartaasti Suomessa tapahtuvan samanlainen vallankumouksen, mutta se epäonnistui ja punaiset hävisivät luokkasodan. Venäjällä hän toimi mm. Karjalan alueen johtajana ja opettajana Moskovassa. Hänen vaimonsa, Mandi, oli jonkin aikaa myös Neuvostoliitossa, mutta erosi Yrjöstä ja palasi pysyvästi Suomeen 1920. Turun hovioikeus tuomitsi hänet helmikuussa 1923 Venäjän-aikaisen toimintansa vuoksi valtiopetoksen valmistelusta 23 kuukauden kuritushuonerangaistukseen, jonka hän suoritti Hämeenlinnan keskusvankilassa. Hän asui äitinsä kuolemaan saakka tämän kanssa Kangasalla 1930-luvun alussa.
 |
| Mandi, Aimo ja Yrjö |
Yrjö Sirola nai 1930-luvulla syntyjään suomenruotsalaisen Disa Milanovan ja työskenteli kouluttaen Moskovan Lenin-koulussa ulkomaisia kommunisteja maanalaiseen työhön. Yrjö kuoli 59-vuotiaana aivohalvaukseen kesken oppitunnin maaliskuussa 1936. Sirola sai sankarin hautajaiset ja tuli Kuusisen tavoin SKP:ssä kunnioituksen ja ylistyksen kohteeksi. Hänen tuhkansa haudattiin Kremlin muuriin. 1957 Sirolan säätiö toi hänen uurnansa Suomeen Malmin hautausmaalle, jossa on hänen muistolaattansa. Jos vallankumous olisi toteutunut Suomessa suunnitelmien mukaan, ilmeisesti Sirola olisi ollut vähintään ministerin arvoinen henkilö täällä?
Emme tiedä Yrjön suhdetta Jeesukseen, löysikö hän koskaan todellista sielunrauhaa ja anteeksiantamusta vai kadottiko hän lopullisesti elämän aatteensa vuoksi? Ainakin hänen isänsä rukoili hänen puolestaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti