Ira D. Sankey vaikutti Amerikassa herätyslaulajana, sillä hänen elämäntehtäväkseen tuli, niinkuin hänestä sanottiin, »laulaa evankeliumia». Hän oli itse kristittynä herätysliikkeen lapsi, ja oli tullut kääntymykseen jo kuudentoista ikäisenä. Ollessaan 30-vuotias hän tutustui vuonna 1870 kuuluisaan chicagolaiseen saarnaajaan D. L. Moodyyn ja tuli hänen uskollisimmaksi työtoverikseen. Tämän jälkeen esiintyivät he Amerikassa ja Englannissa vuosikaudet yhdessä, kooten tuhatlukuisia kansanjoukkoja ympärilleen. Moody saarnasi ja Sankey hoiti musiikin. Useissa paikoin Sankeyn käyttämät kansanomaiset hengelliset laulut herättivät oudoksuntaa. Mutta pian ne tulivat tavattoman suosituiksi.
Meillä Suomessakin ilmestyi jo aikaisin valikoima Sankeyn lauluja nimellä »Lauluja Karitsan kiitokseksi», josta ne sitten ovat levinneet muihin laulukirjoihin. Sankeyn tekemiä on näistä lauluista kuitenkin vain pieni osa. Jo aikaisin ryhtyi hän kokoamaan kertomuksia laulujensa synnystä sekä niiden leviämisestä ja vaikutuksesta. Toimeliaan elämän jälkeen hän pääsi odottamaansa lepoon vuonna 1908. Vanhuudessaan hän oli useita vuosia sokeana.
Kirjassaan »Elämäni ja Evankeliumilaulujen historia» Sankey kertoo:
- Vuonna 1874 löydettiin, sävellettiin ja lähetettiin laajaan lähetystyöhön runo ”Oli yhdeksänkymmentäyhdeksän.” Sen löytäminen tuntuu sattumalta, mutta minä en voi pitää sitä muuna kuin johdatuksena. Moody oli juuri johtanut kokoussarjan Glasgowssa, ja minä olin auttanut häntä laulunjohtajana. Olimme Glasgown rautatieasemalla nousemassa Edinburghin junaan pitääksemme sikäläisten pappien pyynnöstä siellä kolmena päivänä kokouksia. Ennen kuin astuimme junaan ostin 10 pennyllä viikkolehden. Koska olimme keskeytymättömän työmme johdosta Glasgowssa väsyneet ja aioimme Edinburghissa heti aloittaa, emme matkustaneet toisessa emmekä kolmannessa luokassa niin kuin tavallisesti, vaan vetäydyimme brittiläisen rautatien ensiluokan tarjoamaan yksinäisyyteen ja lepoon. Toivoen löytäväni Amerikan uutisia, aloin silmäillä juuri ostamaani lehteä. Tämä toivoni oli kumminkin tuomittu turhaksi.
Viskasin lehden menemään, mutta vähän ennen Edinburghiin tuloamme nostin sen ylös lukeakseni ilmoitukset. Silloin silmäni sattuivat pieneen runoon lehden kulmassa. Luin sen huolellisesti ja ajattelin kohta, että siitä tulisi hyvä laulu evankelioimistyössä, jos sillä olisi sävelmää. Huomautin siitä Moodylle, ja hän pyysi minua lukemaan sen. Niin teinikin pannen lukemiseen koko taitoni ja tarmoni. Mutta kun lopetin ja katsoin ystävääni Moodya nähdäkseni, minkä vaikutuksen se oli häneen tehnyt, havaitsin, ettei hän ollut kuullut sanaakaan, vaan oli syventynyt kirjeeseen, jonka hän oli saanut Chicagosta. Siitä huolimatta leikkasin runon irti ja panin sen nuottisalkkuuni — josta sivumennen sanoen on kotoisin hyvin moni niistä hengellisistä lauluista, jotka nykyään ovat tunnetut kautta maailman.
Seuraavan päivän päiväkokouksessa Moodyn ja toisten puhujien tekstinä oli 'Hyvä paimen'. Kun Moody oli lopettanut, kutsui hän tohtori Bonarin lausumaan jonkun sanan. Hän puhui ainoastaan muutaman minuutin, mutta hyvin voimakkaasti. Hänen lopetettuaan Moody kääntyi puoleeni:
- Onko sinulla tähän aiheeseen liittyvää yksinlaulua lopettajaisiksi?
En muistanut mitään sellaista enkä tiennyt mitä tehdä. Kahdeskymmeneskolmas psalmi tuli mieleeni, mutta sitä oli laulettu kokouksessa jo useamman kerran. Tiesin myöskin, että kaikki läsnäolijat yhtyisivät minuun, jos laulaisin tämän suositun psalmin eikä sitä siis saattanut esittää yksinlauluna. Silloin tuntui kuin olisin kuullut äänen sanovan: ”Laula se laulu, jonka löysit junassa.” Pidin tätä mahdottomana, koska siihen lauluun ei ollut sävelmää. Mutta taaskin tunsin selvästi, että minun piti laulaa nuo sanat, jotka edellisenä päivänä olin löytänyt. Nehän olivat kauniit ja tilaisuuteen sopivat. Asetin sanomalehtileikkeleen uruille eteeni, kohotin sydämeni rukoukseen ja pyysin, että Jumala auttaisi minua laulamaan tuon laulun niin, että ihmiset kuulisivat ja ymmärtäisivät. Laskin käteni uruille, painoin As-duurin perussoinnun ja aloin laulaa:
Kadonnut lammas
1.Siellä oli yhdeksänkymmentäyhdeksän, jotka makasivat turvallisesti suojassa; Ja yksi oli ulkona kukkuloilla, kaukana kultaisista porteista; poissa vuorilla villinä ja paljaana, poissa lempeän paimenen huolenpidosta.
2. - Herra, sinulla on täällä sinun yhdeksänkymmentäyhdeksän, eivätkö ne riitä sinulle? Mutta paimen vastasi: - Tämä on minun, on harhaillut pois luotani: Ja vaikka tie on epätasainen ja jyrkkä, menen erämaahan etsimään lampaitani.
3.Mutta kukaan lunastetuista ei koskaan tiennyt kuinka syvät vedet olivat ristikkäin; Eikä kuinka pimeä yö, jonka Herra kulki, ennen kuin Hän löysi lampaansa, joka oli eksyksissä erämaassa, hän kuuli sen huudon, sairaana ja toivottomana ja valmiina kuolemaan.
4. - Herra, mistä ne veripisarat aina ovat, merkitsetkö vuoren jäljen? - Ne vuodatettiin harhaan joutuneen vuoksi, ennen kuin paimen voisi tuoda hänet takaisin, - Herra, mistä sinun kätesi ovat niin vuotavat ja haavoilla? - Ne lävistivät tänä yönä monet orjantappurat.
5.Ja läpi vuorten, ukkosen riehuessa Ja kallion jyrkkyydestä kohosi huuto taivaan porteille: - Iloitse! Olen löytänyt lampaani! Ja enkelit lauloivat valtaistuimen ympärillä: - Iloitse! sillä Herra tuo takaisin omansa!
- Nuotti nuotilta minulle annettiin se sävelmä, joka tällä laululla yhä on. Mitään muutoksia en ole tehnyt. Kun laulu loppui, kuului kuin syvä huokaus läpi koko salin, ja minä aavistin, että minun lauluni oli koskettanut skotlantilaisten kuulijain sydämiä.
Moodykin oli hyvin liikutettu. Hän lähti puhujalavalta ja tuli alas minun luokseni. Nojautuen urkuihin, hän katseli pientä paperipalasta, josta laulu oli laulettu ja sanoi kyyneleet silmissä:
- Sankey, mistä sait tuon laulun? En ole eläessäni kuullut sellaista.
Minäkin tulin kyyneliin saakka liikutetuksi, nousin ja vastasin:
- Moody, se on se laulu, jonka eilen luin sinulle junassa ja jota sinä et edes kuunnellut.
Sitten Moody nosti kätensä, lausui siunauksen ja kokous loppui. Näin laulu 'Oli yhdeksänkym-menfyhdeksän' syntyi.
Vähän myöhemmin sain eräältä kokouksessa läsnä olleelta naiselta kirjeen, jossa hän kiitti minua siitä, että olin laulanut hänen sisarvainajansa runon. Kirjeenvaihtoa jatkamalla sain tietää, että runon tekijä oli Elisabeth C. Clephane Melrosesta Skotlannissa. Hän ja hänen kaksi sisartaan kuuluivat sivistyneeseen kristittyyn perheeseen. Hän oli syntynyt Edinburghissa 1830. Kuvaillessaan häntä, hänen sisarensa sanoo: - Hän oli kirjoihin kiintynyt, hiljainen pieni lapsi, joka pelkäsi herättää huomiota. Surun hän oppi tuntemaan menettäessään aikaisin molemmat vanhempansa. Varttuessaan havaittiin hänet lahjakkaimmaksi perheenjäseneksi. Hän oli luokkansa ensimmäinen ja opettajiensa suosikki. Runoutta hän rakasti intohimoisesti. Sairaitten ja kärsivien parissa häntä kutsuttiin auringonsäteeksi. 'Oli yhdeksänkymmentäyhdeksän' hän kirjoitti eräälle ystävälleen, joka julkaisi sen eräässä lasten lehdessä. Siitä se otettiin moneenkin julkaisuun, mutta herätti verrattain vähän huomiota. Hän kuoli vuonna 1869.
Sankeyn ja Fanny Crosbyn, toisen tunnetun lauluntekijän liitti lämmin ystävyys monta vuotta toisiinsa. Useita hänen lauluistaan Sankey lauloi ja liitti laulukirjaansa. Kun Sankeykin elämänsä viime vuosina menetti näkönsä, tuli siitä uusi yhdysside heidän välilleen.
Kahdeksankymmenen vuoden ikäisenä kirjailijatar kävi tervehtimässä sairasta ystäväänsä. Hän kertoo siitä: - Kun olin istuutunut vuoteen viereen, sanoi sairas minulle: - Fanny, me olemme nyt vielä virran tällä puolen. Jos minä saavutan toisen rannan ennen sinua, odotan sinua elämän puun juurella, ja kun sitten tulet, menemme käsi kädessä Vapahtajamme luo ja kerromme Hänelle, kuinka sydämestämme olemme Häntä rakastaneet.
Tässä eräs versio tästä laulusta:
https://www.youtube.com/watch?v=PmF5K1ZNVW8&list=PLni6MqaSUStkxMy-mcvzXYdrSRCawNUD9&index=7
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti