Pelastus on valtava Jumalan lahja, joka tulee ihmiselle Jeesuksen Kristuksen kautta. Hänen tuntemisensa kautta syntyy uusi elämä ihmisessä ja alkaa kokoaikainen uskovaisuus. Eteen tulee uusia asioita ja monia kysymyksiä, joista pitäisi saada selvää.
Muistan vielä elävästi, kuinka minun piti opetella uskon alkutiellä kristillisen elämän toiminta, sanasto, käsitteistö ja tutustua moniin uusiin ihmisiin. Apunani olivat vanhemmat kristityt, jotka neuvoivat minua. Tästä olen ollut hyvin kiitollinen. En ollut vieraantunut kirkosta enkä kristillisyydestä, enhän ollut koskaan tuntenutkaan niitä. Olin kaupunkilaispakana, joka törmäsi Jumalaan. Meni aikaa ennen kuin saatoin rauhassa keskittyä oleellisimpaan: kristillisyys on jokapäiväistä elämää Vapahtajan seurassa, jossa ongelmat ilmenevät ihan arkisessa elämässä ja ilon aiheetkin pukeutuvat tuttuihin vaatteisiin.
Nyt joulukuussa tuli täyteen 50 vuotta siitä, kun tulin uskoon. Näin se meni…..
Oli loppusyksy vuonna 1973, kävin
Helsingissä Hotelli- ja ravintolakoulu Perhoa, Hietaniemenkadulla, Töölössä.
Olin ollut muutaman vuoden alalla ja tarkoitukseni oli luoda elämänura, jonka
rajoja ei näkynyt.
Hotelli- ja ravintolakoulu
Matkustaessani junalla Turusta Helsinkiin eräänä elokuun sunnuntaina en vielä tiennyt, missä yöni viettäisin. Koulu alkoi seuraavana päivänä. Ystäväni ja luokkatoverini, Jouko, tarjosi tilapäismajoitusta luonaan Töölössä. Nukuin siellä muutaman viikon lattialla makuupussissa, kunnes vanha vuokraemäntä huomasi, että asukkaita onkin yksi liikaa. Jouduin lähtemään. Toinen koulukaverini, Pertti, otti minut samalla tavoin tilapäisesti alivuokralaisasuntoonsa, joka oli myös Töölössä, aivan koulun lähellä. Kului taas muutama viikko ja minun oli lähdettävä. Sain tietää luokkatoverini, Tuulan, kautta halvasta asunnosta Puistolassa. Muutin sinne, vanhan omakotitalon yläkertaan. Alakerrassa asui häiriintynyt nainen miehensä kanssa. Yläkerrassa meitä asui parhaimmillaan kahdeksan henkeä. Vuokra oli olematon ja tunnelma hyvä.
tämänlaisessa talossa asuin Puistolassa
Syksy kului värikkäästi kuin maailmanlopun odotus. Koulun ohella olin oppinut myös käyttämään alkoholia. Säännöllisesti kävin ystävieni kanssa eri kapakoissa kuluttamassa vähiä säästöjäni ja opintolainaani. Matkustin yleensä viikonloppuina Turkuun, jossa oli kotini. Siihen ei ollut erityisempää syytä, olipa vain hieman vaihtelua elämään. Elämäni oli tyhjää ja pinnallista.
Eräänä marraskuun viikonloppuna jäin kuitenkin Helsinkiin. Lauantai-iltana lähdimme Puistolan porukan kanssa ryyppäämään Keravalle. Jonotimme ravintola Tinatuopin edessä sisäänpääsyä, kun sinne tuli joukko uskovia nuoria kutsumaan meitä teetupailtaansa. Järkytyin mielessäni, heidän puheensa ja olemuksensa saivat minut lähes halvaantuneeksi. Asia oli minulle vieras, enkä osannut puhua siitä mitään. En ollut nähnyt ainoatakaan uskovaa nuorta, vaikka olin kohta 22-vuotias.
Tinatuoppi
Eräs mies oli hyvin rohkea, hän tuli aivan ravintolan rappusille asti. Joku toinen mies väitteli hänen kanssaan Jumalasta. Mieleeni jäi, kuinka uskova mies osoitti takkiaan, joka oli yllään. Hän kertoi saaneensa sen rukousvastauksena Jeesukselta. Hämmästyttävää, ajattelin.
Kiusallinen tilanne laukesi, kun portsari laski meidät sisään toisten tullessa ulos ravintolasta. Eräs ystävistäni huomasi minun miettivän kuulemaani ja kiusasi minua sen tähden. Istuimme ja joimme, mutta en nauttinut olostani, olin kiinniotettu.
Yöllä tulimme takaisin asunnolle. Mietin edelleen nuoria uskovia ja heidän puheitaan. Ihmettelin, että he saattoivat olla iloisia ja näyttää onnellisilta? Peilasin sitä vasten omaa elämääni, joka oli varsin tarkoitukseton ja ilman päämäärää. Laitoin käteni ristiin ja rukoilin Jumalaa. Se ei ollut tavallista. Pyysin:
- Jumala anna minun tulla tuntemaan itsesi. Lisäsin kuitenkin: - Ei sentään vielä!
Samana yönä heräsin aamuyöstä kylmään ilmaan, joka tulvehti eteisestä huoneeseen. Talon koira nukkui lattialla, se ei ollut avannut ovea? Samassa kuulin vieressäni mies äänen, joka sanoi: - Turkka, nouse ylös! En nähnyt mitään pimeässä huoneessa. - Mitä tämä oli? - Tulenko hulluksi? Ajattelin kuolevani siihen paikkaan kauhusta. Sitten oli hiljaista, vain sydämeni löi kiivaasti, tunsin sen kädessäni, joka lepäsi rinnallani. Toivuttuani häkellyksestäni, huusin naapurihuoneeseen, jossa Pauli ja Pirjo nukkuivat verhon takana. Pauli tuli ja sytytti valot huoneeseen. Kerroin asiasta ja hän sanoi minun olevan järkyttyneen näköinen. Keskustelimme aamuun asti Paulin kanssa asiasta. Mutta emme ymmärtäneet, mistä oli kysymys.
Kuukauden verran kuulin öin ja päivin,
kuinka ääni kutsui minua. Pakenin. Muutin asuntoa, menin taas Pertin luo
Töölöön. Ajattelin, että kutsuva ääni jättäisi minut rauhaan? En tiennyt, mitä
ajatella. Yliluonnolliset kokemukset olivat itselleni vieraita, olin ollut vain
nautiskeleva materialisti. Etsin uusia ystäviä. Yritin uskoutua joillekin
tuttaville, mutta huonoin kokemuksin. He ymmärsivät vain sen, mitä jokainen
kadunmieskin tietää. Päätin, että en puhu enää kenellekään merkillisestä
kutsuvasta äänestä. Mutta samalla sisäinen paine kasvoi sietämättömäksi. Ajan
tajuni katosi. Päivisin oli vaikea keskittyä opiskeluun, öitä pelkäsin, koska
samainen miesääni aina aamuyöstä herätti minut. Eräs sairaanhoitaja, jolle
puhuin asiasta, ehdotti, että lähtisin hänen kanssaan Meilahden sairaalaan ja
saisin lääkitystä. Hylkäsin välittömästi ehdotuksen täysin mielettömänä.
Lapsuudenkotini
Muutin takaisin Turkuun. Olin kuin
väsyksiin ajettu eläin, joka odotti kuoliniskua metsästäjältä. Eräänä joulukuun
sunnuntaina alkoi tapahtua kummia. Edellisenä iltana olin istunut kapakassa,
Moshulussa
Naantalissa erään ystäväni, Arin kanssa. Olin ollut täynnä
levottomuutta, enkä nauttinut illasta mitenkään. Menin yöksi kotiin ja siellä
nukkumaan kellarihuoneeseeni, jonka olin rakentanut itselleni. Yöllä minut
herätettiin outoihin ääniin. Oli kuin seinässä oli auennut luukku ja kuulin
tuulen puhaltavan. Sitten miesääni puhui taas minulle:
 |
| Moshulu, myöhemmin Unikeko |
- Kyllä kuulen, vastasin.
- Oletko Jumala?
- Olen.
Järkyttävää, Jumala puhui minulle, ajattelin.
Syöksyin ulos huoneesta, kapusin rappuset yläkertaan. Herätin äitini ja kerroin, mitä oli tapahtunut. Äitini katsoi minua kuin hullua, eikä näyttänyt ymmärtävän vähääkään tapahtunutta? Muistan kuinka hän sanoi, että minun pitää päästä hoitoon, jos vielä kuulen äänen puhuvan. Silloin ymmärsin, että oli ollut typerää herättää häntä ja kertoa tapahtuneesta; sain vain hullun maineen.
Valvoin pitkään ja mietin. Olin hermostunut ja täynnä pelkoa. Tunsin kuin jokin näkymätön voima olisi kokoajan varjostanut minua ja pitänyt minua hereillä. Aamulla olin kypsä antautumaan Jumalalle. Olin varma, että miesääni oli Jumalan ja minua kutsuttiin nyt johonkin uuteen ja tuntemattomaan. Tein mielessäni päätöksen olla uskovainen, vaikken tiennyt siitä mitään. Ryhdyin siivoamaan huonettani ja arvelin, että minun on ainakin lopetettava alkoholin käyttö. Tyhjensin baarikaappini pullot muoviseen roskapussiin, poltin savukkeen, tumppasin sen ja sanoin ääneen:
- Se on sitten loppu.
Imuroidessani lattiaa kirkkaan aamuauringon tulviessa huoneeseen, istahdin uupuneena. Siinä hetkessä jokin voima tuli minuun, koin syvää synnintuntoa. Kyyneleet tulivat silmiini. En muistanut itkeneeni viimeksi kuin joskus lapsena? Elämäni kulki filmin tavoin tajuntani valkokankaalla: tunsin olevani syntinen, suuri syntinen, kaikista huonoin ihminen. Näin pohjalle en ollut koskaan ennen pudonnut.
En tiedä, miten kauan tunne kesti, mutta
jonkin ajan kuluttua se vaihtui uudeksi ja mieleni täytti valtava rauha. Istuin
pitkään kuin huumattuna, en ollut koskaan kokenut mitään tällaista. Minun oli
niin hyvä olla, sanomattoman hyvä. Olin onnellinen. Ajattelin, että nyt voisin
vaikka kuolla, olo oli helpottunut ja kevyt.
Myöhemmin lukiessani Raamattua se oli minulle kuin avattu kirja, jonka sanoman ymmärsin nyt sisältäpäin. Se elämä, mistä olin koulussa lukenut uskontotunneilla, oli tullut minuun. Minä olin syntynyt uudesti ylhäältä. Minusta oli tullut kertaheitolla uskova. Olin saanut uuden elämän. Mutta ei miten tahansa, vaan kovan herätyksen ja oman minän kuoleman kautta.
”Ja hän sanoi kaikille: ‘JOS JOKU TAHTOO minun PERÄSSÄNI KULKEA, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä joka tahtoo PELASTAA ELÄMÄNSÄ, hän KADOTTAA SEN, mutta joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän pelastaa sen’” Luuk. 9:23-24.
Minä tahdoin kulkea Jeesuksen perässä, minä tahdoin kieltää itseni, minä olin valmis kadottamaan elämäni. ”Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omakseen koko maailman, mutta saattaisi itsensä kadotukseen tai turmioon?” jae 25.
Elämänurani, jonka olin itselleni suunnitellut, meni kokonaan uusiksi. Kaikki oli nyt rakennettava alusta. En ehkä perustaisikaan ravintolaa, en ehkä jatkaisikaan tällä alalla, en ehkä kulkisikaan entisten kavereiden kanssa? Itse rakentamani elämän korttitaloni oli mennyt rikki, mutta Jumala oli tehnyt minulle uuden perustuksen ja nyt ruvettiin rakentamaan hengellistä taloa. En halunnut vastustaa Jumalan tahtoa, enkä myöskään joutua kadotukseen. ”Sillä JOKA HÄPEÄÄ MINUA JA minun sanojani, SITÄ IHMISEN POIKA ON HÄPEÄVÄ, kun hän tulee omassa ja Isänsä ja pyhäin enkelien kirkkaudessa” jae 26. En halunnut hävetä Jumalaani, enkä halunnut mennä pois hänen luotansa, joka oli löytänyt minut. Elämä oli löytänyt minut, Jeesus oli tullut minuun, sydämeeni asumaan. Vietin ensimmäisen joulun uskovana. Kiitos Jumalalle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti