Eräs ystäväperhe sai yövieraakseen lapsenlapsensa ja illan tullen pidettiin sitten rukous pikkuisen kanssa ennen nukkumaan menoa. Siinä kaveri lateli ulkoa vanhaa runomittaa ja päätti sen: Älä meitä päin heitä! ja Hyvää yötä! Ilmeisesti hengellinen ymmärrys ja ulkona käyty lumisota olivat menneet sekaisin rukousta rustattaessa? Mutta ei se silti ollut huono rukous, vaikka Jumalasta tuleekin hieman kummallinen kuva. Voihan sitä sitten ottaa puheeksi sukulaisen kanssa oikean evankeliumin sopivalla ajalla ja kertoa Jumalan rakkaudesta syntisiä kohtaan.
Meillä kotona tuli lastenlapsilla riitaa puhelimesta ja turhaa huutoa riitti. Sanoin sitten lapsille, että pappa pitää nyt teille raamattuopetuksen. He hiljenivät hetkeksi ja otin esiin tekstin "'Autuaampi on antaa kuin ottaa." Kerroin sitten sovelluksen tähän tilanteeseen, että toisen kännykkä on annettava takaisin omistajalleen ilman vedätystä. Ihmeellistä, lapset muistivat vielä seuraavanakin päivänä saman asian, kun sitä tiedustelin.
Tapasin erään vanhan ystävän kirkossa. Juttelimme tovin ja hän kertoi olleensa aamulla kello viisi kuuntelemassa metson soidinääntä? Erikoista, että joku jaksaa nousta niin aikaisin vain kuuntelemaan linnun mekastusta? Luulen, että monet hurskaista ystävistäni kääntävät siihen aikaan tyytyväisenä kylkeään ajatellen, että hyvä ettei kuulu lintujen ääntä? Ehkä sinäkin? Samassa kirkossa oli joukko rippikoululaisia, joilla on vaikeuksia olla hetki paikallaan ja hiljaa. Niinpä pari tyttöä rupesi pelaamaan kirkonmenojen aikana kännykkäpeliä. Mutta ikävä juttu, kanttori huomasi parvelta hyvin alkaneen ajanvietteen, hän tuli ja otti puhelimet pois. Joten jos ilta- tai aamusanomissa on pian tällainen juttu, jossa paheksutaan ahdasmielistä kirkkoa, niin tässä se sitten oli. No, hyvä, ettei kanttoritäti lyönyt tyttöjä.
Eräässä toisessa kirkossa oli menossa konfirmaatiojumalanpalvelus ja se oli aika järkyttävä kokemus, enkä taida vähään aikaan suunnistaa semmoisiin kisoihin? Väkeä oli kuin Haminan markkinoilla, kaikki tyylikkäästi puettuja koristeineen vaatteineen. Eräällä naisella oli erikoinen propelli päässä, se markkeerasi ilmeisesti perhosta ja kukkasia; se heilahteli mukavasti, kun nainen pyöräytteli päätään. Ehdotin vaimolleni, että ostaisin hänellekin sellaisen, mutta hän puisteli päätään ja hymyili kuin Mona Liisa. Emme siis näe toistaiseksi Aaltosen perheessä tätä kaunistusta, paitsi jos vaimo tulee mielenmuutokseen. Muuten kirkossa ilmapiiri oli lähinnä odottava, kukaan ei laulanut (paitsi me kaksi), kukaan ei rukoillut (paitsi me kaksi), Jumalan Karitsa-liturgian kohdalla kukaan ei noussut ylös laulamaan (paitsi me kaksi) ja jossain vaiheessa tuntui, että kaikki muut ottivat kuvia kameroillaan ja kännyköillään (paitsi me kaksi). Oloni oli kuin ostoskeskukseen eksyneellä turistilla, joka ei osaa maan kieltä eikä ole kukkaroa mukana. Ahdistus helpotti ulkona hautausmaalla – kuolleet eivät sählää enää.
Historiassa 1737 tehtiin sellainen päätös, että niitä, jotka jumalanpalveluksen aikana poistuvat kirkosta tai vaeltavat kirkonmäellä tai pappilan alueilla, rangaistakoon armotta ensi kerran vallattomuudesta tavattaessa pitämällä häpeätukissa yhtenä sunnuntaina niin kauan kuin jumalanpalvelusta kestää, toisen kerran kahtena sunnuntaina ja kolmannen kerran hairahtuessaan neljänä sunnuntaina
peräkkäin. Myöskin niitä, jotka eivät aikanaan tule kirkkoon, oli varoitettava ja rangaistava. 1769 päätettiin pitäjänkokouksessa yksimielisesti, että ne, jotka eivät saavu kirkkoon ennen synnintunnustuksen lukemista tai poistuvat ennen kuin siunaus on luettu, saavat maksaa sakkoa vähintään 16 hopeaäyriä tai yhtenä sunnuntaina olla häpeätukissa..... 1794 on erään seurakunnan pöytäkirjassa määrätty 16 hopeaäyrin sakko niille, jotka joko itse ovat uineet tai hevosiaan uittaneet pyhäpäivinä. Oi niitä aikoja!
Seurakuntaelämä on muuttunut huomattavasti noista päivistä, mutta onko se nyt parempaa? Onko Kristus kirkastunut, tuleeko ihmisiä uskoon, rakentuvatko he Jumalan elävästä sanasta? Tuntuu siltä, että meidän aikanamme ovat muut ongelmat ottaneet ison siivun parhaan kustannuksella. Synnin tähden meillä on tapana askarrella toisarvoisissa asioissa ja valhe maistuu monesti makeammalta kuin totuus. Viihde syrjäyttää uskon, sielun paijaaminen syrjäyttää hengen uudistuksen, kristillinen puuhailu syrjäyttää ihmissielun pelastuksen. Uskovaisuus muuttuu harrasteluksi uuden elämän kustannuksella. Suurin ongelma on kuitenkin se, ettei mitään tunnusteta enää synniksi. Sillä se karkottaa myöskin armon, joka luetaan vain syntisille. Lieneekö meillä helpompaa, vai valitammeko turhasta? Olisiko aihetta kiitokseen? Voisimmeko miettiä tänään, mitkä asiat ovat elämässämme kohdallaan? Ehkä iloitsemme Jeesuksesta, joka on Herramme ja Vapahtajamme, joka on voittomme tae, joka on ovi, tie, usko, rakkaus ja voima taivaaseen. Ehkä kokoonnumme yhteen kiittämään Häntä, joka on aina kiitoksen arvoinen.
Joskus kuulen ihmisten sanovan, että meidän aikamme on jotenkin poikkeuksellisen hienoa, sitten taas toiset marisevat ja muistelevat vanhoja hyviä aikoja. Varmaan kummassakin on puolensa? Luin tuossa vanhaa kirjaa, jonka kirkon piispainkokous oli teettänyt 1923. Se arvioi sen aikaisia oloja Suomessa ja se oli painettu Sortavalassa:
- Uskonnollinen liike on
jättänyt jälkeensä vain huulilla kerskaamista ilman siveellistä elämän
muutosta, joten »kaikki ovat patentti-uskovaisia». Kuitenkin on maassa vielä
paljon seutuja, varsinkin herännäisyysalueita, joissa esi-isiltä peritty
jumalanpelko ja tapojen yksinkertaisuus vallitsee. Eikä ahkerasti
kylvetty sanan siemen ole itämättäkään jäänyt. Moni hiljainen kristitty on
saanut herätyksen kirkkosaarnasta tai ehkä jo konfirmaation hetkellä. Sellaisia
on siellä täällä pitkin maata, vaikkei suurempia herätyksiä olisikaan ollut….
- Selaillessa papiston antamia herätyksien ilmoituksia ja eri osista maata saamiani pappien kirjeitä, näyttää Suomen Siioni siltä kuin kytöä olisi siellä täällä valmiina pian leviämään laajemmaksi liekiksi, jonka loimua ei kuitenkaan vielä ole näkyvissä….. Elleivät seurakuntalaiset tule kirkkoon on pappien mentävä heidän luokseen…. Ikävällä on merkittävä, että kasteen halveksiminen kasvaa….. Eriuskolaisten periaatteellisia syitä täytyy kunnioittaa. Mutta kun jotkut sosialistiperheet ovat aiheen lapsensa kastamattomaksi jättämiseen saaneet siitä, että pappi ei ole suostunut antamaan lapselle sellaista nimeä kuin Warmakosto, se on jo törkeätä. Mutta paljon vielä kastetta pyhänä pidetään. Pitkiltäkin matkoilta tuodaan pienokaiset kastettaviksi, jos kohta viime aikoina ei niin nuorina kuin aikaisemmin. Arkkipiispa G, Johanssonin saarnoissa usein uudistuva ajatus: »Kasteen vaikutus tuntuu kautta ihmiselämän». Erittäinkin evankelinen suunta teroittaa kasteen merkitystä uskonnolliselle elämälle. SLEY on ollut siihen aikaan mahtava vaikuttaja: Evankelisen suunnan jäsenissä on paljon lämpimiä, hiljaisia kristittyjä, jotka rakastavat lähetystä ja pyhäkoulua, sekä SLEY:n kolportörit ovat suorittaneet tuomiokapitulien vaatiman saarnaluvan; sellaisia on nyt 10. Yleensä ovat kolportörit saaneet puutteellisen pohjaopetuksen, joten kolportörisaarnan on pakko liikkua rajoitetulla alalla.
- Nuorten kristillinen yhdistys ilmoitti: »Jumala, joka on rukouksia kuuleva jumala, on lähettänyt henkensä niin, että herätys on suuri yhdistyksessä. Jumalan hengen herätystuulet ovat olleet niin voimakkaita, että pilkkaajat ja kieltäjät käydessään kokouksissa ovat voitetut Jumalalle ja ovat saaneet kokea rauhaa, jota yksin evankeliumi voi lahjoittaa syntiunestaan heränneelle syntiselle.»
- Valokohtia.... Aikaisemmin kerrottujen varsinaisen uskonnollisen elämän ilmauksien ja jumalanpilkan vähentymisen lisäksi mainittakoon tässä, että on monta seurakuntaa, joissa jokapäiväinen elämä on rauhallista; ihmiset avuliaita ja ystävällisiä, ahkeria ja raittiita. Kieltolakirikoksiakin on ihmeteltävän vähän. Maatyö pitää ihmiset ahkerina ja kurissa. Sodan jälkivuosina on siveellinen elämä korjaantunut joko uskonnollisuuden vaikutuksesta tai suojeluskuntain tarmokkaasta työstä. Vihkimättömiä parikuntia on pantu syytteeseen tai kutsuttu pappilaan nuhdeltaviksi, josta useimmasti on ollut seurauksena avioliiton laillistuttaminen.
- Nurkkatanssien pitämisen ovat monessa paikassa kunnanvaltuustot sakon uhalla kieltäneet. Vanhanaikaista rehellisyyttä vallitsee vielä monin paikoin niin, ettei oviakaan tarvitse lukita. Kansa on vakavaa, kirkollista. Tehdasseuduillakaan kansa ei ole läheskään niin huonoa kuin luulisi. Joissakin pienissä kaupungeissa on paljon hyviä ihmisiä ja elämä verrattain rauhallista.
Elämme tänään merkillistä aikaa. Kristillisyys on kaikkialla saavuttanut toiminnallisia huippulukuja, tilastot pursuavat rahaa ja ihmissieluja, kirkkoihin on satsattu varoja, henkilökuntaa ja urkupillejä enemmän kuin koskaan. Julkinen sana arvioi kristillisyyttä ja uutisoi sitä näyttävästi. Tuon tuostakin pulpahtaa esiin joku merkittävä kristitty ja hänen lausuntojaan voi lukea lehdissä ja netissä. Työvälineet ovat huippuluokkaa, koulutustaso on kehittynyttä ja monipuolista. Mutta samalla kaikkialla kristittyjä vaivaa suuri hengellinen uneliaisuus, kyllästyminen, penseys, voimattomuus, lihallisuus, maallistuminen ja eriseuraisuus. Kristikunnan pirstoutuminen on huimaa ja heikentävää. Uskovat eivät jaksa olla toistensa seurassa. Rukous on yleisesti sammunut ja tilalle on tullut aktiivinen arvostelu. Uskoon tuleminen on korvattu mukana olemisella tai kirkkoon kuulumisella. Kristuksen armo syntiselle on korvattu hyvällä yrityksellä ja lähimmäisen auttamisella, maahanmuuttajien ymmärtämisellä ja oikeaoppisuudella. Luopumuksella ei näytä olevan rajoja lainkaan.
”Jolla on korva, se kuulkoon,mitä Henki seurakunnille sanoo. Sille, joka voittaa, minä annan salattua mannaa ja annan hänelle valkoisen kiven ja siihen kiveen kirjoitetun uuden nimen, jota ei tiedä kukaan muu kuin sen saaja.”Ilm.2:17. Herra ohjaa meitä oikealle tielle ja siinä hän käyttää Pyhän Hengen avaamaa sisäkorvaa, Kristuksen avaamia hengen silmiä, ravitsevaa ja siunaavaa salattua manna sekä ainutlaatuista Jumala-yhteyttä, jossa henkilökohtainen suhteemme Vapahtajaan rakentuu. Nyt pitää oikein herkistyä kuuntelemaan Herran ääntä, hänen suloisia sanojaan. Ne ovat meille Henki ja Elämä. On syytä siirtää turha touhuilu sivuun, että olisi sopivasti aina aikaa seurusteluun Jeesuksen kanssa. Jeesusta ei tule korvata uskonnolla,terapialla, työllä tai ihmissuhteilla, ei myöskään koulutuksella,
Salatun Jumalan yhteys on suuri asia,jonka säilyminen on uskovaisuudenelinehto. ”Mutta joka yhtyy Herraan, on yksi henki hänen kanssaan.” 1.Kor.6:17. Herran läheisyys on onnellisuuden ja mielen tasapainon kannalta pääasia. Salattu manna on Jumalan ruoka, jota hän antaa omilleen. Hän ravitsee ja virvoittaa, siunaa ja johdattaa. Rakkaudellaan hän pitää uskovistaan huolta. Hänen kätensä on meidän päällämme ja hän ympäröi meitä suojallaan ja hyvyydellään. Hänen ilonsa olemme me, hänen omansa. Jeesus nauttii saadessaan olla kanssamme ja ohjata meitä. Hän ei väsy opettamasta meille tarpeellisia asioita. Hän antaa omilleen valkoisen kiven, joka on esikuva syyttömäksi julistamisesta.
Emme ole uskovina synnittömiä, mutta armahdettuja. Emme ole tulleet täydellisiksi, teemme virheitä, eksymme ja erehdymme, mutta Herran käsi ojentaa kuitenkin meille valkoisen kiven. Se on uskontodistus, Jumalan lahja. Uusi nimi merkitsee tulevaisuutta, ikuista elämää Jeesuksen luona. Se on uuden elämän viesti. Hän luo uudeksi kaiken. Sairaus, synti, raihnaisuus, heikkous, pelko, avuttomuus, kyyneleet ja epätoivo jäävät tänne, taivaassa ei niitä ole enää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti