Näkyjä kuolinvuoteilta - Lahja Cantell -
Jumalan johdatusta elämän arjessa
Harlun kunnan Myllysopella oli Matti Hiltusen talo. Helteisenä heinäkuun päivänä poikkesin taloon saadakseni juotavaa. Talossa ei ollut ketään kotona, joten aloin etsiä kaivoa. Talo oli korkealla mäellä, siksi arvelin kaivon olevan mäen alla joen lähellä. Kun en kaivoa sieltä löytänyt, nousin takaisin pihaan. Etsin ja vihdoin huomasin korkeimmalta paikalta matalan laatikon, jonka lähemmin sitä tarkasteltuani totesin kaivonkanneksi. Kannen alla oli varrellinen kippa, sillä nostin vettä, joka oli ensiluokkaista juomavettä, kirkasta, hajutonta ja mautonta. Kaivo sai minut uteliaaksi ja niinpä päätin vielä illalla pistäytyä talossa. Isäntä pyysi jäämään yöksi ja valmistutti illallisen, jonka jälkeen seurustelimme. Otin puheeksi kaivon ja kysyin todella uteliaana, kenen kumman päähän on pälkähtänyt ruveta kaivamaan kaivoa pihan korkeimmalle paikalle.
- Kyllä siinä päässä on tarvinnut olla tavallista enemmän tietoa, arvelin.
- Ei siinä tietoa tarvittu, kaivon paikan osoitti pajunvirpi kädessäni, naurahti isäntä.
Illalla talon tytär otti esille virsikirjat ja niin vietimme iltaa veisaten ja Herrastamme puhellen. Tytön kaunis ääni ja hengen palavuus jäi minua puhuttelemaan. Kauan aikaa soi korvissani hänen veisaamanaan:
- Oi Jeesus, Kristus, Herramme, Jumalan Poika turvamme.
Seuraavana kesänä jouduin taas saman Hiltusen talon vieraaksi. Kaikki oli kuten ennenkin, mutta tytärtä en nähnyt. Kysäisin:
- Missä se veisaaja-tytär on?
- Ei häntä ole, hän kuoli keväällä, minulle vastattiin.
- Varmaan hän kuoli onnellisena, sanoin.
- Kyllä, isäntä vastasi ja alkoi kertoa: - Jo talvella hän sairastui keuhkotautiin eikä parantunut, vaikka kaikki tehtiin mitä lääkäri määräsi. Eräänä päivänä hän kutsui minut luokseen ja pyysi, että menisin noutamaan kirkkoherran antamaan hänelle ehtoollisen. Minä menin, mutta kirkkoherra ei tullut mukaani, sillä tyttöä ei vielä oltu konfirmoitu. Kirkkoherra kirjoitti tytölle kirjeen ja lähetti kirjasen luettavaksi. Toin ne hänelle. Tyttäreni luki ne ja sai virvoitusta, mutta herahti itkemään kun ei saanut ehtoollista. Itkuunsa hän nukahti. Herättyään hän kutsui minut taas luokseen ja silmät säteillen kertoi:
- Minä näin Herran Jeesuksen. Hän sanoi minulle:
- Älä itke, huomenna kello kaksi (neljätoista) sinä saat olla minun kanssani suurella ehtoollisella!
- Me äidin kanssa ymmärsimme, että hän kuolee huomenna kello kaksi. Kun tuo aika tuli, menimme hänen huoneeseensa. Hän oli tajuissaan ja kysyi:
- Näettekö te tätä kirkkautta? Emmehän me nähneet muuta, kuin että hänen silmänsä loistivat. Sitten hän kysyi:
- Kuuletteko? Nyt kuuluu niin kaunista soittoa, etten ikinä ole sellaista kuullut. Ja hetken kuluttua:
- Nyt kuuluu ihanaa laulua ja huone tulee täyteen pikku enkeleitä, joiden joukossa on naapurin tyttökin. Tämän jälkeen hänen silmänsä sammuivat. Me sanoimme toisillemme:
- Hän pääsi suurelle ehtoolliselle.
Näky ei ollut harhakuva, sen todistaa toteen käynyt Herran sana:
Huomenna kello kaksi sinä saat olla kanssani Suurella Ehtoollisella ja se, että kuoleva näki enkelien joukossa naapurin tytön, joka oli kuollut tuntia aikaisemmin. Sitä ei silloin Hiltusessa tiedetty.
Isä tuli herätykseen ja elävään uskoon, mutta ei äiti, vaikka hänkin näki ja kuuli kaiken. On merkille pantavaa, että toinen ihminen ilmeisen Jumalan teon edessä saa uskon, herää ja uudistuu, mutta toinen paatuu. Niin oli jo Vanhan liiton aikoina, niin oli Herran lihan päivinä, ja niin tulee olemaan. Sillä se, joka ei ole totuudelle kuuliainen, annetaan lopulta paatumuksen valtaan, niin että vaikka hänellä on silmät, hän ei näe, ja korvat, hän ei kuule, mitä Pyhä Henki tekee ja puhuu.
Harlun seurakunnan kanttoriurkurin Eino Pesosen autuaallinen kuolema on ollut voimallinen saarna minulle sen tähden, että olimme läheiset ystävät ja että kävin hänen luonaan päivää ennen hänen siirtymistään rajan yli.
Tiesin Einon sairastavan ja usein tein lähtöä hänen luokseen — tai niin kuin Raamattu sanoo "sairasta oppimaan". Eräänä päivänä tunsin, että minun on heti lähdettävä. Hiihdin viiden kilometrin taipaleen perille. En unohda hänen katsettaan hänen tervehtiessään minua.
- Minä näin Herran. Jos sinä, veljeni, saisit nähdä hänet, et jaksaisi päivääkään elää maailmassa, niin ihmeellinen hän on. Hän nousi kyynärpäänsä varaan ja jatkoi:
- Herra sanoi minulle päivän, jolloin hän tulee minut noutamaan. Se päivä on huomenna.
Katselin hänen säteileviä silmiään. Ajattelin auttaa häntä, ettei hän huolehtisi vekselistään, jossa olin takaajana, siksi sanoin:
- Minä hoidan sen vekselin älä vain sitä sure. Hän tuli murheelliseksi ja nuhdelIen minua sanoi:
- Kun Herra on sieluni pelastanut ja hoitanut iankaikkisuusasiani, niin kyllä hän hoitaa nämä ajallisetkin, ei nyt puhuta niistä.
Sinä hetkenä minulle kirkastui, miten suuri asia on sielun pelastuminen, miten todellinen Herra Jeesus Kristus.
Einon kuoleman jälkeen puhuttelin sairaanhoitaja Aada Karhusta, joka häntä hoiti. Hän kertoi:
- Kun kello tuli kaksi, lähetti Eino minut noutamaan vaimonsa luokseen. Hänen saavuttuaan vuoteen luokse Eino teki kädellään torjuvan liikkeen ja sanoi:
- Väisty, Hilma, Jeesus tulee. Me näimme hänen kasvojensa kirkkauden ja hänen käsiensä ojentuvan niin kuin syliin pyrkivällä lapsella. Samassa silmät sammuivat, kädet putosivat alas. Eino oli siirtynyt Herran noutamana taivaan kotiin.
Kävi niin kuin Eino sanoi: Jumala piti huolen lesken ja lasten toimeentulosta. Leski hoiti vekselin, järjesti asiat ja muutti Helsinkiin, jossa sai vankeinhoito virastossa paikan. Tapasin hänet jonkin vuoden kuluttua. Hän ylisti Jumalaa ja sanoi:
- Olemme nyt tulleet toimeen jopa paremmin kuin Einon eläessä.
Niin on Jumala leskien turva ja orpojen isä niille, jotka häneen turvaavat.
Vaimoni oli johtajattarena Kesälahden kunnalliskodissa. Sieltä hän kertoi seuraavan tapauksen:
Itse Herra Jeesus näyttäytyi eräälle sairaalle naiselle, joka lepäsi kuolinvuoteellaan. Kun nainen tunsi loppunsa lähenevän, hän kutsui minut luokseen ja pyysi, että kutsuisin rovastin antamaan hänelle ehtoollisen. Rovasti kieltäytyi tulemasta, koska nainen oli heikkomielinen eikä häntä oltu konfirmoitu. Kun ilmoitin tämän sairaalle, hän rupesi haikeasti itkemään. On lohdullista, että Herra ei jättänyt lohduttamatta vajavaista matkamiestä. Jeesus itse näyttäytyi hänelle ja sanoi:
- Älä itke, huomenna, kun aurinko paistaa näin viistoon huoneeseesi, minä tulen sinua hakemaan ja sinä saat olla minun kanssani suurella ehtoollisella.
Sitten hän kutsui minut luokseen ja iloisena kertoi Herran ilmestyksestä ja näytti tarkkaan kädellään kuinka silloin aurinko paistaa tähän huoneeseen. Tapahtui juuri niin kuin hän oli sanonut. Seuraavana päivänä, kun aurinko paistoi viistoon ikkunasta, henki erkani sairaasta ja hän pääsi täydellisten joukkoon suurelle ehtoolliselle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti