Elämysmatkalla evankelisuuteen

 

Turussa oli Humalistonkadulla Lehdon kirjakauppa, sen oli perustanut aikoinaan Frans Lehto, joka oli ollut SLEY:n maallikkosaarnaaja. Minä ostin tuosta kaupasta uskoon tultuani monta hengellistä kirjaa. Ne olivat kaikki SLEY:n kustantamia ja monet Lutherin kirjoituksia. Sen johdatuksen myötä minulle avautui Raamatun opetuksesta Kristuksen asema, varsinkin Vanhan Testamentin sivuilla tein valtavia löytöjä. Tietysti Raamatun tuntemukseni oli ennen tätä olematon, joten olin hyvin avoin lukemalleni.

 

Joidenkin vuosien jälkeen muutimme Naantaliin ja siellä tutustuimme Sakari Korpiseen, joka oli seurakunnan apupappi. Hän kirjoitti minulle suosituksen hakiessani työpaikkaa Kristillisen Työväen Liitosta. Myöhemmin tapasimme satunnaisesti, kun Sakari oli siirtynyt SLEY:n palvelukseen ja 11 vuotta myöhemmin hän ehdotti, että siirtyisin heidän järjestöönsä töihin.

Oma kokemukseni tätä ennen oli SLEY:stä varsin niukka. Yleisesti järjestöä pidettiin hyvin sisäänpäin lämpiävänä ja yksipuolisesti kastetta korostavana liikkeenä, yhtenä neljästä kirkonpiirissä toimivasta vanhasta herätysliikkeestä. Mutta vanhojen kirjojen perusteella minulla oli myönteinen kuva siitä.

 

SLEY eli jonkinmoista uudistuksen aikaa ja järjestö palkkasi monta uutta työntekijää, rahaa tuntui olevan runsaasti vaikka muille jakaa? Niinpä sitten ensimmäisillä työntekijäpäivillä meitä taisi olla koolla lähes sata ihmistä? Minut laitettiin Kauhajoella iltakirkkoon puhumaan arvovaltaiselle työntekijäkunnalle. Kai se oli jonkinlainen koesaarna, koska minulle sanottiin vähän sen jälkeen, että virkani voitaisiin vakinaistaa ja olin kuulemma ollut koeajalla? Tosin kukaan ei ollut muistanut siitä kertoa minulle, mutta piirin alueella vaikuttaneet ystävät kertoivat, että pomot Helsingistä olivat soitelleet ja kyselleet, että miten se Aaltonen oli pärjäillyt Kymen piirissä?

 

Julistukseni oli alusta pitäen samanlaista kuin ennenkin, enkä hakenut mitään SLEY-pitoista korostusta siihen. Kansa oli hyvin vastaanottavaa ja väkeä kävi paljon kokouksissa ja tilaisuuksia oli todella paljon. Jonkun verran kävin sitten vielä muuallakin puhumassa, kun niitä vanhoja yhteyksiä oli tullut vuosien aikana runsaasti. Kritiikkiä herättivät yhteyteni Kuvan ja Sanan toimintaan, sillä Leo Meller oli ollut ystäväni monta vuotta. Samoin yhteys Turussa toimineeseen Ilpoistenpiiriin jatkui edelleen ja vanhat katulähetys ystävät pitivät yhteyttä.

 

SLEY:n työn parasta osaa olivat lapsityö ja nuorisotyö, jonka ansiosta varmaan järjestö sai paljon nuoria perheitä kannattajikseen. Omana aikanani merkittäviä tämän sarjan puurtajia olivat Maarit Ruuhela, Antti Saarenketo, Juha Heinonen, Teuvo Riikonen, Roadin pojat. Musiikin ohessa pidettiin Raamattua esillä ja sen sanomaa kunnioitettiin ja kuunneltiin. Samaan aikaan esim. Kansan Raamattuseura menetti koko nuorisotyönsä, kun siellä ajauduttiin viemään vain pelkkää viihdettä sanomaksi. Lisäksi heidän nuorisojohtajansa, jonka minäkin tapasin, ilmoitti muutoksestaan uskovasta ateistiksi. Se sai tiedotusvälineissä runsaasti huomiota, vaikkei ollutkaan ennenkuulumatonta. Seurakunnissahan oli paljon uskonsa menettäneitä työntekijöitä, joita minäkin tapasin harva se päivä työssäni. He yrittivät jaksaa jotenkin epäuskonsa kanssa eteenpäin ja vastustivat yleensä äänekkäästi tällaista meikäläisen edustamaa herätyskristillisyyttä. Eivätkä tulleet tilaisuuksimme kuin pakosta kokien koko ajan vastenmielisyyttä minua ja kavereitani kohtaan.

 

Maallikko ei ollut SLEY:ssä mitään, se minun piti oppia kantapään kautta. Vain pappi oli jotakin. Siksi varmaan ainakin kymmenkunta työkaveriani, jotka olivat koulutukseltaan nuoriso-ohjaajia luki papiksi ja osa kävi pikakurssilla Inkerinmaalla vihkiyttämässä itsensä siellä. Eivät he miksikään muuttunueet, paitsi saadessaan valkoisen pannan leuan alle ja joillekin kasvoi rovasti-maha.

Aivan oman ryhmänsä muodostivat tohtoriksi väitelleet papit. He olivat kaikkein korkeimmassa arvossa. He olivat asiantuntijoita kaikilla elämänalueilla, olipa kysymys järjestelyistä, kauppaamisesta, opettamisesta, johtamisesta, kirjoittamisesta, musiikista tai ruoan valmistuksesta. Minullakin oli monta vuotta aina joku tämän sarjan kaveri esimiehenä ja hyvin pärjättiin. Minä kuuntelin ja he puhuivat, että kuinka asiat oikein ovat. Sama linja jatkui ja kaikenlaiset juhlat saivat kruununsa, kun sinne saatiin joku korkea-arvoinen teologi puhumaan. Maallikko saattoi kerätä sitten kolehtia, kaataa kahvia ja myydä vaikka kirjoja. Kerran eräässä Keskisuomen pitäjässä pidettiin evankeliumijuhla ja siellä kuulutettiin, ettei joku suuri Helsingin herra päässytkään puhumaan, mutta ei hätää, oman kylän Osku on luvannut todistaa Kristuksesta. Siihen vanha evankelinen pappa totesi: - ei ne meille mitään hyviä puhujia tänne lähetä!

 

Maallikon ja papin eron saattoi lukea esim. seuraavasti: Elimäellä, entisellä työalueellani pidettiin valtakunnallinen evankeliumijuhla. Jännityksellä seurasin, että millaisen roolin ne laittavat minulle, joka olin aluetta monta vuotta työkseni hoitanut? Minulle annettiin puheenvuoro papin jälkeen päiväseuroissa. Pappi sai ohjeekseen puheen pituudeksi 13 minuuttia ja minä vastaavasti 8 minuuttia. Mielenkiintoista oli havaita, ettei juhlakentällä sen jälkeen tapahtunut tuntiin mitään. Olisin siis voinut pitää vaikka raamattutunnin ajan puolesta sotkematta mitään, mutta tietysti se olisi voinut olla vaarallista SLEY:n julkisuuskuvalle. Vähän samaa, kuin laestadiolaisissa joku sanoisi, että muuallakin voi pelastua.

 

Kirjoitin joitakin kirjoja ja yritin niitä julkaista SLEY:n kautta huonolla menestyksellä, vaikka Sakari Korpinen oli edennyt kirjapuolen johtajaksi. Pari käsikirjoitusta oli siellä suurennuslasin alla ilman hyväksymistä. Salattu Jumala, jonka tein ensitöikseni Kymenlaaksossa 1990-luvulla sai murska-arvion, kun Sakari lähetti sen entisen johtajan Lauri Koskenniemen luettavaksi. Myöhemmin, kun Sakari sai potkut virastaan, hänen sihteerinsä lähetti minulle salaiseksi tarkoitetun arvion ko. käsikirjoituksesta. Kaiken arvostelun ja halveksimisen jälkeen siihen oli kirjoitettu, että Aaltonen on huonompi painos Kaumia. Eero Kaumi oli maallikkojulistaja, joka oli saanut vanhakantaisissa evankelisissa nousemaan vastahengen. Kaumihan oli vanha asekauppias ja juoppo, jonka Herra oli pelastanut. Hänellä oli aluksi voimakas evankelistan kutsumus ja halu johtaa ihmisiä Kristuksen luokse. Sanoin, sitten Eerolle, että jos hän joskus tuntee huonoutta elämässään, niin voin kertoa, että on vielä yksi häntäkin huonompi - se olen minä.

 

Salattu Jumala painettiin sitten Kotkassa omakustanteena ja eräs pastori, Pekka Pitkänen teki sen tietokoneella painomuotoon. Myöhemmin Leo Meller teki kanssani pari radio-ohjelmaa kirjan alkulehtien kristillisestä sanastosta. Kirjan loputtua otin uuden painoksen Herätysseuran kautta.

Toinen pöydällä ollut käsikirjoitus oli "Kritityn näköinen mies". Sakari oli kovin halukas julkaisemaan sen, mutta vaati siihen perustavaa laatua olevia muutoksia. Hän kirjoitti erään luvun uusiksi ja mieleisekseen. Torjuin kuitenkin tällaisen manipuloimisen ja ilmoitin, että yhteistyömme tältä osin loppui tähän. Tämä kirja näki pari painosta Herätysseuran myötävaikutuksella.

Kolmas kirja oli Eero Kaumin elämänkerta ”Minä elän”, jonka kirjoittelin edelleen työni lomassa. Sitä vastustamaan nousi vanha järjestömies ja nyt kirjapuolen uusi vetäjä Aimo Kymäläinen. En tiedä lukiko hän sitä koskaan, vai jäikö vain vanhoihin mielipiteisiin meikäläisistä? Mutta eräillä kesäjuhlilla kävimme keskustelun, jossa hän sanoi minun kuullen, että SLEY ei tule koskaan julkaisemaan tätä kirjaa. Asia oli sillä selvä ja kustansin sen sitten itse. Kannet teetin Kotkassa ja Herätysseura painoi kirjan Suolahdessa. Kirja meni tuhansia niinkuin edellisiäkin.

 

Neljäs kirja tätä sarjaa oli nimeltään Rakkaani, ja käsitteli uskovia naisia nykypäivässä ja Raamatussa. Lähetin senkin huvikseni SLEY:n pöydälle, vaikka tiesin, ettei tämä postiluukku tuo muuta kuin peruutuksia. Niin kävikin. Uusi mies oli ilmestynyt johtajaksi, Juha Vähäsarja. Hän oli niin vihreä näissä hommissa, ettei uskaltanut edes keskustella asiasta ollenkaan. Aikani odotettuani ryhdyinkin sitten tekemään kirjaa painokuntoon. Tähän päivään mennessä en ole saanut häneltä minkäänlaista vastausta tai tiedonantoa käsikirjoituksesta, kirjakin on jo aikoja sitten myyty painos loppuun. Sen jälkeen en enää vaivannut SLEY-kirjoja kyselyilläni.

 

Ihmisten kohtaaminen ja keskinäinen juttelu kuuluivat alusta asti työhöni. Olin opetellut sitä edellisessä työpaikassani evankelioimisen monimuotoisuudessa. 2000-luvun alkupuolella esirukous tuli korostetummin esiin valtakunnallisilla juhlilla. Siihen asti olivat työntekijät vuorotelleet perinteisesti sielunhoitohuoneissa vastaanottaen ihmisiä murheineen. Minutkin nimitettiin siihen virkaan, ilmeisesti siksi, ettei kukaan muu hinkunut siihen? Useamman vuoden ajan järjestelin sitten tuota postia. Sitten hommasin pari esirukoustelttaa kentän reunoille ja järjestelin niihin jatkuvan päivystyksen. 2005 tuli sitten muutos tähän, kun joku viisas teologi keksi, ettei maallikon antama synninpäästö ole pätevä? Niinpä minulta otettiin sielunhoitotyö pois, mutta esirukoustoiminta säilyi eläkkeelle jäämiseen asti.

Suuri siunaus oli mukana Karkun ev. opistolla järjestetyillä sielunhoitopäivillä, joita järjestimme ystävieni Antti Koivuniemen ja Paavo Suihkosen kanssa 2003 - 2014 aikana kaksi kertaa vuodessa. Kerran pidimme samalla tiimillä vastaavat päivät Jaakkiman opistolla ja kerran Kaustisen opistolla.

 

SLEY:n historia muuttui omana 25 vuoden työrupeaman aikana melkoisesti. 90-luvun lopulla karsittiin evankelioimistyötä isolla kirveellä. Potkut annettiin parillekymmenelle työntekijälle, jotka olivat musiikkityössä, radiotyössä, nuorisotyössä, perhetyössä ja evankelioimissa. Toimistohenkilökuntaa tai montaakaan johtajaa ei heitetty pihalle. Sama henki sai lisää menestystä ja tuli vielä pari erottamisaaltoa lisää. Kenttätyönhenkilökunta pieneni puoleen, meitä oli silloin ehkä n. viisikymmentä. Sama linja jatkui ulkolähetystyöntekijöiden osalta, Reijo Arkkilan johtajakauden suuri haave, 100 lähettiä, oli kutistunut myös puoleen. Uusia kenttiä ei avattu ja vanhojakin suljettiin. Alkuajan SLEY teki 100 vuotta lähetystyötä vain Japanissa ja Reijon aikana avattiin monta uutta kenttää Afrikassa, jonne lähetettiin työntekijöitä.

 

Kirkon uudistajat ajoivat naispappeuden läpi 80-luvulla ja se oli kova paikka SLEY:n kutsumukselle. Vanha maallikkosaarnaajien voimalla toiminut herätysliike oli muuttunut vuosikymmenten aikana hyvin pappiskeskeiseksi ja siksi tämä uusi aika koettiin vaikeana. Ryhdyttiin pitämään enenevässä määrin omia kirkonmenoja, joita kutsuttiin messuyhteisöiksi. Jo nimi ilmaisee sen, että SLEY oli menossa kovaa vauhtia katolisen kristillisyyden suuntaan. Myöhemmin järjestöstä erosi joukko puhdasoppisia, mm. Sakari Korpinen ja Anssi Simojoki ja he perustivat samoinajattelevien tuella Luther-säätiön. Taustalla vaikutti sairas mies, teologiastaan tunnettu Simo Kiviranta. Mukaan tuli myöskin Kansanlähetykseen kyllästynyt Matti Väisänen. He ovat sittemmin nostaneet papin viran niin korkealle, ettei esim. maallikko voi edes jakaa ehtoollista. Ennen puhuttiin tämän sortin kavereista, että he olivat korkeakirjollisia. Raamatun mukaan tätä porukkaa vaivaa elitismi ja nikolaiittojen synti, josta Jeesus varoittaa pariin otteeseen. Siinä on nostettu erillinen pappiluokka tavallisten uskovien yläpuolelle.

 

Toiminnan kukoistuksen aikana, saattoi joskus nähdä yhtä aikaa juhlakentällä lähes 10 000 ihmistä sanankuulossa. Mutta eipä aikaakaan, kun ristiriidat ja johtajanpaikkojen vähyys hajottivat lauman. Kukaan ei ilmoittautunut vapaaehtoisesti jalkojenpesijäksi? Joku teologin koulutuksen omaava olisi voinut tilauksesta kirjoittaa siitä kylläkin käsikirjan ja ohjeistuksen alempiarvoisille?

Toinen repeämä sattui SLEY:ssä vähän ennen kun jäin eläkkeelle. Entinen työkaverikaksikko, Antero Rasilainen ja Pekka Kiviranta perustivat samoinajattelevien kanssa uuden liikkeen nimeltä ELY. Se on vähän niin kuin SLEY, samoja kirjaimiakin, laulavat Siionin Kannelta ja kokoavat siipiensä suojiin tiukkaoppisuutta vastustavia jäseniä. Heillä on naispappeus suuressa suosiossa ja ovat saaneet siitä jopa kirkon hyväksynnän merkkinä lähetysjärjestön statuksen, vaikkei heillä ole juurikaan lähetystyötä. Erikoista, taitaa olla kirkkopolitiikkaa? Useinhan nämä protestiliikkeet elävät aikansa ja kuivuvat sitten omaan olemattomuuteensa. Vain se, minkä Herra Jeesus on vaikuttanut toimii.

 

Tämän päivän SLEY on pienentynyt entisestään, enkä voi sen toimintaa arvioida, kun en ole ollut mukana enää kymmeneen vuoteen. Joskus olen käynyt saarnaamassa, kun omat miehet eivät ole ehtineet.

Uutena ilmiönä noista työvuosista on sitten jäänyt paljon äänitteitä, ainakin tuhat erilaista. Suurin osa on pidetty SLEY:n tilaisuuksissa eri puolilla Suomea. Vuosi sitten Jeesus cafe media toimintaa ylläpitävä ystäväni, Jarkko Laakso, ehdotti, että laittaisimme vanhoja puheitani nettiin heidän sivuilleen ja suostuin. Syksyllä lisäsimme vielä tarjontaan venäjäksi tulkattuja puheita sekä ystävieni henkilökohtaisia todistuksia. Nyt vuosi myöhemmin siellä on käyty niitä kuuntelemassa n. 98 000 kertaa.