Rikkinäinen

Kesähelteen ollessa kallistumassa kohti loppuaan koin erikoisen viikon elämässäni, tapasin eri tilanteissa monia rikkinäisiä ihmisiä, jotka eivät valittaneet olemistaan ja elämäänsä. Kärsimyksen kirjo ja törmäilyt varjostivat matkaa, heidän oli mentävä ontuen eteenpäin tai jäätävä paikalleen toisten hoidettavaksi. Minun osani oli rukoilla heidän puolestaan, kantaa heitä Herran eteen. Miten avuttomaksi sitä tunsinkaan itseni näissä monissa todella vaikeissa asioissa. Mutta ilman Jumalaa olisin täysin avuton ja aseeton.

On helppo heittää vanha rikkinäinen tarpeeton tavara roskiin ja hylätä se lopullisesti pois silmistään. Mutta ihminen on toista, hän ei ole koskaan liian huono hylättäväksi. Jumalan antama elämä on aina lahja, jonka arvon voi ymmärtää vain Golgatalta käsin, Kristuksen rakkauden uhrista. Seurakunta muodostuu rikkimenneistä ihmisistä.

Harva se päivä kohtaan ihmisiä, joista tiedän vain vähän; sen verran kuin he kertovat. Moni tuokin ensiksi tietooni, millaisia saavutuksia heillä on, mitä he ovat saaneet aikaan, mitä hyvää heistä on sanottu. Nämä myönteiset seikat kultaavat herkkyyden, heikkouden ja huonouden. Niiden alla on kuoressaan pieni ihminen, joka kaipaa osakseen rakkautta ja hyväksymistä. Ja kun ihminen ei saa kaipaukseensa tyydytystä, hän vaihtaa ihmissuhteen eläimeen, silloin hän saa hyväksyntää, nuolemista, hyväilyä ja lämpöä lähelleen. Eläimet ovat kiitollisia, ystävällisiä ja ruokkijaansa kunnioittavia. Kissa kihnaa jalkaa vasten, koira nuolee kättä, hevonen puhisee tyytyväisyyttään, lammas määkii vastauksena.

Kerrotaan, että aikana, jolloin hedelmät olivat harvinaisia Suomessa, oli kuitenkin pöytään laitettu harvinaisia herkkuja etelästä, appelssiineja. Niitä sitten tarjottiin vieraille ja paikalla oli eräs kansanmies, jolla ei ollut kokemusta moisista herkuista ja niin hän sitten söi hedelmän kokonaan, kuorineen päivineen. Paikalla olleet ihmettelivät ja kysyivät häneltä, että miltä se maistui? Tähän mies vastasi, että olihan siinä hyvät ja huonot puolensa!

 

Rikkinäisyys on monen osana, ja aikanaan niin eheä, fiksu, harkitseva, tasapainoinen ihminen ei enää eräänä päivänä jaksakaan olla vahva ja kiltti. Vanhenevana hän on kuin kellariin hylätty, tyhjä hillopurkki, jota ei kukaan nosta enää pöydälle herkun asemaan, vaan se pölyttyy ja hyllytetään. Kristus on kulkenut tämän tien edellämme. Hänet hylättiin, ylenkatsottiin ja tapettiin. Mutta jokainen uskova parkuu surkeasti, kun Herraa ohjaa hänen askeleitaan ristin tielle ja itsensä kieltämiseen. Kuitenkin Jumala särkee astioitaan, kokoaa jälleen ja valmistaa käyttöönsä. Tarjoutuisimme Jumalan käyttöön mahdollisimman eheinä, näyttävinä, säröttöminä ja ulkokullattuina. Mutta Herra ei tarvitse meitä sellaisina, vaan tekee meistä rikkinäisiä. Se on hänen tapansa olla avuksi toisille rikkinäisille ja kirkastaa nimeään maailmassa. Kun hän haluaa voittaa syntisiä, hän laittaa työhön syntiset, joille armo on avautunut kuin kesäinen taivas. Kun hän haluaa voittaa valottomat, hän laittaa työhön valottomat, joiden pimeät hetket ovat kuin suuri pääoma jaettavaksi kokemuksen selkärepusta. Kun hän haluaa voittaa rauhattomat, hän laittaa työhön rauhattomat, jotka sydän pamppailen käyvät arvokkaaseen tehtävään. Kun hän tahtoo voittaa rammat ja sokeat, hän laittaa työhön ontuvat ja vapisevat, jotka turvaavat kaikessa heikkoudessaan Vapahtajaan. Kun hän tahtoo voittaa vangit, hän laittaa todistamaan vangit, joiden sisäiset kahleet on katkaistu. Rikkinäinen, jota Jeesus on korjannut, on paras kertomaan evankeliumia toiselle rikkinäiselle.

Ihminen voi olla rikki ruumiillisesti, hänen sairautensa riuduttaa olemusta. Ihminen voi olla sielultaan rikkinäinen, hän on masentunut, voimaton, kärsivä, alakuloinen. Hengessään särkynyt ihminen on lähellä Jumalaa. "Minun henkeni on rikki raastettu, minun päiväni sammuvat, kalmisto on minun osani." Job 17:1. Sairaus murtaa tehokkaasti ihmisolemusta ja on kuin eläisi koko ajan matalapaineen alla, mustien pilvien peittämää elämää, jossa aurinko ei tunnu paistavan. Asiaa eivät helpota lukuisat läheisten arviot, joissa vain voivotellaan surkeaa tilannetta saamatta mitään korjausta aikaan. Osa ihmisistä ei halua olla missään tekemisissä rikkinäisen ihmisen kanssa, sillä hän on usein kovin raskas ystävä, joka vaatii erikoisen paljon aikaa ja huomiota. Itsekin juttelin eräänä päivänä erään taakoitetun ihmisen kanssa, eikä hän ollut minulle entuudestaan tuttu. Hän puhui vuolaasti koko ajan kertoen lähes kaiken, mitä mieleen tuli ja minun oli hieman vaikea jo pysyä perässä, että kuka ja mitkä olivatkaan vaikuttaneet tai vaikuttamassa hänen kurjaan olotilaansa. Mutta siitä sitten selvittiin ja jossain vaiheessa tuli siihenkin aamenen-paikka. Totesin sitten, että ko henkilöllä ei ole ilmeisestikään patoutumisongelmaa, kun hän kykenee noin vuolaasti  kertomaan murheitaan? Johon hän vastasi puhuvansa aina kaiken ja kaikille. Myöhemmin kuitnkin mietin, että kaikki eivät kuitenkaan ehkä välittäisi kuunnella niin pitkiä sairaskertomuksia tai sukuselvityksiä, mutta meidän Herramme kyllä jaksaa kuunnella.

Ennen vanhaan ostorakkautta pidettiin halveksittavana synnin harjoittamisena ja sen sarjan ihmisiä ei yleensä nähty seurakunnan tilaisuuksissa. Mutta sehän on ymmärrettävää, sillä heidän työvuoronsa ajoittuivatkin pääasiassa yöaikaan ja teot luokiteltiin kuolemansynneiksi? Yhteiskunta on sitten puuttunut tähän ilmiöön lainsäädännön kautta vaihtelevasti eri aikakausina, rangaistuksia ja sakkoja on määrätty kiinni joutuneille. Myöhemmin moraalin löyhdyttyä ei rangaistuksia ole jaettu kuin aniharvoin, kun maan eliittikin on ruvennut käymään siellä.

Uskovan sudenkuoppa on samansukuinen kuin ostorakkaus, mutta ei niin läpinäkyvä. Sen ilmenemismuoto on hyväksymisen jahtaaminen ja sen puute. Kun ihminen ei saa riittävästi hyväksymistä, se synnyttää muutamissa henkilöissä sellaisen käyttäytymisen, että he ovat valmiit tekemään mitä tahansa voidakseen saada osakseen kiitosta ja hyväksyntää. Tässä he menevät joskus aivan äärimmäisyyksiin myymällä hyvät ystävänsä jonkun uuden ihastuksensa suosion kustannuksella. He käyttäytyvät lapsellisesti jakaen kaiken omansa ostaakseen suosikkinsa ihailun. Tästä tulee heille riippuvuus-suhde, joka kestää niin kauan, kun suosikki hylkää heidät tai he löytävät uuden suosikin. Moni uskova on langennut tähän kuoppaan ja menettänyt uskonsa ihmisen vuoksi. He rikkovat vaikka avioliittonsa päästäkseen hyväksynnän piiriin, he luopuvat työpaikastaan samasta syystä, he jättävät uskovat ja seurakunnan, että saisivat hyväksyntää tarvitsemansa annoksen.

Tällaiset ihmiset ovat rikkinäisiä, tunne-elämän riepoteltavia reppanoita, varsinaisia tuuliviirejä, jotka pärjäävät vain myötätuulessa. Jostain syystä heille näyttää löytyvän aina vastatuulta, vai valitsevatko he itse väärän menosuunnan?  Kristittyinä he ovat raskasta kalustoa, jotka vaativat paljon tilaa, sotkevat asiansa ja muiden asiat, touhuavat heille kuulumattomissa ja edustavat huonosti Herraa Kristusta. He eivät tahdo ottaa joka päivä ristiään, eikä kuolla itselleen. He syövät enemmän kuin tienaavat ja siitä ei hyvää seuraa. Heistä tulee muiden elätettäviä, aina lisää tahtovia, tyytymättömiä, sisäisesti lihavia. Rikkinäinen on osittain kuollut, koska hän elää hylkäämisen seurauksia olemuksessaan. "Minä olen unhottunut ihmisten mielistä niinkuin kuollut, minä olen kuin rikottu astia."Ps.31:13.

Jeesus voi korjata rikkinäisen ihmisen entiselleen, sillä hän on itse kulkenut hylätyksi joutumisen kurjan tien ja voi siksi auttaa. Ihmisyys meissä ei ole koskaan täydellistä johtuen meissä vaikuttavasta turmeluksesta, mutta sisäinen rauha auttaa suhtautumaan vaikeisiin asioihin tasapainoisemmin. Rikkinäisen ihmisen suuri kynnys on synnintunnustus, sillä hän tietää tekevänsä väärin, mutta lykkää parannuksen sikseen ja elää välinpitämättömästi syyttäen asioistaan vain muita. Kuuntelemalla Kristusta ihminen saa apua Jumalalta, sana tuo uskon ja rakkauden hänen ulottuvilleen. Ylimääräisiä siunauksia ei enää metsästetä, vaan levoton mieli on asettunut Herran tahtoon. Tila edellyttää valvomista, sillä vanha ihminen hänessä pyrkii jatkuvasti vanhoihin tapoihin. Uskovan ei tarvitse ostaa Jumalan rakkautta tai hyväksymistä, ne ovat lahjoitetut Jeesuksessa Golgatalla koko maailmalle ja erityisesti hänelle. Mutta armo pitää ottaa vastaan, muuten se ei hyödytä ketään.

Pahimpia puoskareita ovat nämä itsetuntoterapeutit, jotka pyrkivät luomaan rikkinäiselle ihmiselle sellaisen käsityksen, että he voivat tehdä mitä vaan, kunhan tuntevat olevansa itse elämänsä herroja. Heistä tunteiden vapauttaminen on uuden elämän alku, mutta Raamattu varoittaa valloilleen päässeista sielunliikutuksista, jotka vievät syntiin. Jumalan sanan selvä opetus on omantunnon rauhan tarpeellisuus jokaiselle ihmiselle, ilman sitä ollaan aina heikoilla jäillä, ihmisjärjen ja monenlaisten tyydyttämättömien tarpeiden vellovalla suolla. Vapahtajan luona mieli rauhoittuu, syntinen saa uuden elämän, menneisyyden voi jättää taakseen ja katsoa Kristukseen, joka luo uutta. "Minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu, ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni." Gal.2:19-20. Kristityn vapaus alkaa oman lihan ristiinnaulitsemisesta Kristuksen kanssa. Tämä uskonhyppy kannattaa, sillä siinä on ajallinen siunaus ja myös ikuisen elämän lupaus.

Luin erästä vanhaa kirjaa, joka kertoi suurista herätyksissä Suomessa ennen itsenäisyyden aikaa. Jumala käytti välikappaleinaan miehiä, jotka olivat tulleet itse tuntemaan Herran Jeesuksen ja saaneet sydämelleen toisten ihmisten pelastumisen. Eräs tällainen vaikuttaja oli arkkitehti K. A. Wrede, vankilatyönuranuurtajan Matilda Wreden serkku. Reilu sata vuotta sitten, kun olimme vielä osa Venäjää, monen elämässä Helsingin lähetystalolla pidetty herätysviikko merkitsi suurta ratkaisua. Myöhemmin tällaisia viikkoja pidettiin joka vuosi. Näiden kokouksien puheiden otsikot valittiin suoraan elämää koskettaviksi, kuten "Tehkää parannus", "Ei kukaan voi palvella kahta herraa", "Kääntyminen", "Elämä ja yltäkyllin" y.m. Seuraavassa ote näistä ajoista:

Tehtaan varastonhoitaja Arthur Lindholm kertoo: Ensinnäkin tahdon sanoa, että vietin koko lailla syntistä elämää aina vuoden 1906 alkupuolelle saakka. Silloin luin lehdistä ilmoituksen, että eräs talonpoika pitää puheen Harjun rukoushuoneella. Kehoitin eräitä työtovereitani tulemaan kanssani kuulemaan, kuinka talonpoika pystyy saarnaamaan. Meitä meni siis sinne muutamia uteliaita. Talonpoika oli nimeltään Jern ja oli kotoisin Pohjanmaalta. Jern alkoi iltahartauden, ja ne sanat, ne menivät sydämeeni ja aiheuttivat siellä suuren synninhädän. Sitten nousi paroni Wrede puhujakorokkeelle. Ensimmäisen kerran kuulin hänen puhuvan. En enää muista, mitä hän sanoi, vain yksi seikka jäi mieleeni, hänen tapansa esittää Jumalan sanaa. Hän puhui niin rakastavasti, niin lempeästi ja hellästi. Varmaankin juuri sen takia hänen sanansa niin sattuivat minuun syvästi. Seuraavina iltoina oli herätyskokouksia Lähetystalolla. Joka ilta siellä puhuivat sekä Jern, että Wrede. Kun kuulijat eivät halunneet poistua, jatkettiin kokouksia myöhään. Minäkin olin joka kokouksessa ja tulin suureksi syntiseksi. Toivoin tilaisuutta saadakseni uskoa huoleni paroni Wredelle, sillä mielestäni hän oli ainoa, joka voi minua ymmärtää.

Ensimmäisistä kokouksista palattuani avasin Raamattuni, joka oli ollut suljettuna aina rippikouluajasta asti. Luin Matt.12:32 "Ja jos joku sanoo sanan Ihmisen Poikaa vastaan, niin hänelle annetaan anteeksi; mutta jos joku sanoo jotakin Pyhää Henkeä vastaan, niin hänelle ei anteeksi anneta, ei tässä maailmassa eikä tulevassa." Nyt otaksuin tehneeni syntiä näitä Jumalan sanoja vastaan, ja sielunhätäni oli sentähden hyvin suuri. Siitä seurasi unettomia öitä ja rauhattomia päiviä. Herätyskokouksissa istuin odottaen, että Wrede tulisi minua puhuttelemaan, mutta aina hän meni jonkun toisen luo. Monien iltojen pettymysten jälkeen päätin: tänä iltana tulen tänne viimeisen kerran. Jos nyt en saa tilaisuutta puhutella Wredeä, ei ole muuta neuvoa kuin päättää päiväni. Puhujakorokkeelta Wrede suuntaa askeleensa juuri sinne, missä istun, mutta kaksi hyvinpuettua naista, jotka istuvat kaksi penkkiä edessäni, pysähdyttävät hänet. Nousen lähteäkseni toteuttamaan synkät aikeeni, mutta silloin Wrede kääntyy penkissään ja ojentaa minulle kätensä kysyen: 'Miten on laitanne?' Vastasin: Sangen huonosti. Silloin hän heti jätti naiset siihen ja vei minut pieneen sivuhuoneeseen. Siellä polvistuimme. Wrede rukoili puolestani, hän koetti rauhoittaa ja lohduttaa minua sekä kehoitti saapumaan seuraavana iltana kotiinsa Kruunuhakaan, sillä hän ei onnistunut rauhoittamaan minua. Kotonaan paroni Wrede vielä koetti Jumalan sanasta osoittaa, etten ollut tehnyt syntiä Pyhää Henkeä vastaan. Siitä huolimatta en tullut vakuuttuneeksi siitä, mitä sanottiin. Taaskin rukoilimme, mutta tuloksetta. Silloin Wrede nousi, laski kätensä päälleni ja rukoili ääneen: 'Rakas hyvä Jumala, Jeesuksen tähden vuodata Pyhä Henkesi tämän veljen sydämeen.' Silloin minut valtasi sanomaton riemu, jota en koskaan voi unohtaa ja jota on vaikea sanoin kuvailla. Paluumatkani lahden poikki Sörnäisten puolelle oli yhtä ainoata ylistystä. Usein täytyi minun polvistua, sillä syntien anteeksisaamisen ilo oli niin valtava ja tietoisuus, että Jumala oli pelastanut sieluni palvelijansa kautta, teki ilon vielä suuremmaksi. Wredeen liityin veljessitein, jotka kestivät aina hänen kuolemaansa saakka. Kaikkina niinä monina vuosina, jolloin tunsin paroni Wreden, oli hän aina sama vaatimaton, nöyrä ja auttamaan altis kristiveli, jossa ei ollut ylpeyden hiventäkään. Hän ei koskaan katsonut ihmisen ulkomuotoon, vaan sielujen pelastus oli hänelle tärkeintä. Kauniina säilyy paroni Wreden muisto, kun hän kävi köyhien kodeissa laitakaupungin työläiskortteleissa. Siellä oli suuria, lapsirikkaita perheitä, miehet olivat usein kovia juomareita. Siitä oli tietysti seurauksena puutetta ja kurjuutta. Näissä kodeissa kävi Wrede. Hän vei sinne lahjakääröjä, hän puhui ja auttoi heitä monin tavoin. Seuraukset alkoivatkin jo näkyä, sillä monta suurta juoppoa kääntyi Jumalan puoleen. Perheet tulivat onnellisiksi. Ihmekö siis, että vaimot kutsuivat häntä 'Jumalan enkeliksi'.

"Koska te halveksitte tätä sanaa ja luotatte väkivaltaan ja vääryyteen ja siihen turvaudutte, niin tämä synti on oleva kuin repeämä korkeassa muurissa, joka uhkaa sortua ja pullistuu; se särkyy äkkiä, yhtäkkiä. Se särkyy, niinkuin särkyy savenvalajan astia, joka lyödään rikki säälimättä, niin ettei sen sirpaleista löydy palasta, millä ottaa tulta liedestä tai ammentaa vettä altaasta." Jes.30:12-14. Jokaisen ihmisen suurin ongelma on aina synti, tiesivät he sitten siitä tai ei. Siksi kaikki Herran työ aina tähtää tämän asia valaisemiseen, koska synti ilman armahdusta kadottaa ikuisesti. Mutta kyllä moni tietää olevansa harhassa, väärässä ja kuolemantiellä, mutta painaa lisää vain kaasua, ettei joutuisi uskovan maineeseen. Heistä kuolema saappaat jalassa olisi jotenkin kunniakkaampaa, kuin matka ajassa Jeesuksen seurassa ja sitten kerran taivaassa?

Rikkinäisinä ja monin tavoin raadollisina tulemme eteesi, Jeesus, emme tunne olevamme kovin korjaantuneita, puhumattakaan valmiita. Etsimme kasvojasi, tahtoasi ja voimaasi, olemme ilman sinua aivan hukassa. Tuomme sinulle rikkinäisen mielen, väärät motiivit, synnilliset työt, itsekkäät tavoitteet ja meille vaikeat ihmissuhteet. Auta meitä näissä, vapauta meidät tunteitten talutusnuorasta, lihanhimosta ja ahneudesta. Korjaa meitä, paranna meitä, tue meitä, opeta meitä, ja ole pitkämielinen meitä kohtaan. Katsomme sinun rakkauteesi, täydellisyytesi, voittoosi, sillä köyhyydessämme tunnemme vain puutteemme. Joskus tulemme eteesi ryömien ja se sopii tilaamme silloin kaikkein parhaiten, olemmehan rikkinäisiä.