Kotimme lähellä Turussa suuren kallion
alla kulki metsätie, jota käytimme lapsuudessa urheiluun juoksemalla ja
hyppäämällä, pyöräilemällä ja palloilemalla siellä. Tien päätepisteessä oli
kääntöpaikka ja suuri kuoppa, jonka historiaa en tiedä vieläkään. Ajan myötä
tuohon kuoppaan alkoi ilmestyä kaikenlaista tarpeetonta roinaa ihmisten
huusholleista. Sitä sanottiin sitten romppariksi, koska se oli täynnä romua.
Siihen aikaan ei jätehuoltoa ollut olemassa kuin joissakin kaupungin
keskustoissa ja yleensä kaikki säästettiin, eikä mitään heitetty pois. Talojen
takapihoilla oli yleisesti komposteja maatumassa. Muovi teki vasta tulemistaan
ja maitokin haettiin kaupasta alumiinikannulla samoin kerma. Pakkauskulttuuri
ja itsepalvelumyymälät olivat vain kaukaisia haaveita maailmassa.
Niinpä me pojat kävimme aina joskus
tarkistuskäynnillä rompparissa, koska sinne aika ajoin ilmestyi jostakin uusia
pahvilaatikoita aarteineen. Löydöt olivat usein peräti vaatimattomia
käyttöesineitä, jotka olivat tulleet tiensä päähän ja päätyneet tähän
materialismin hautausmaahan. Vaikka asuimme kaupungin alueella,
laitakaupungilla, en muista että koskaan olisi julkiselta taholta puututtu
tähän romppariin mitenkään. Vuosia se kasvoi pikku hiljaa elintason kohoamisen
olemassaolon merkiksi. Myöhemmin, kun paikalle ryhdyttiin rakentamaan uusia
taloja maineikas romukuoppa hävitettiin.
Kerran löysin sieltä romujen joukosta
kultaisen rannerenkaan. Se oli sangen iso ja sen sisälle oli kaiverrettu Tauno
ja päivämäärä. Ilmeisesti joku Tauno oli antanut sen jollekin Tyynelle
(naiselle) joskus lahjaksi? Oliko sitten tullut nainen katumapäälle ja
heittänyt aarteen roskiin perheriidan seurauksena, vai oliko se vain vahingossa
päätynyt roskien joukkoon? Minulla ei ollut käsitystä sen arvosta ja niin
sitten säilytettyäni jonkin aikaa sitä, annoin sen eräälle tytölle, josta
satuin silloin tykkäämään. Olimme molemmat noin kymmenvuotiaita ja tuskin
tyttökään osasi arvostaa lahjaa juuri miksikään. Romanssi loppui pian ja olimme
sitten vain kavereita ilman suurempia suunnitelmia yhteiselämästä. Se olikin
sitten ainoa kultaesine pitkään aikaan, jonka omistin - vaikka vain vähän
aikaa. Joskus rippikoulun jälkeen sain vanhemmiltani lahjaksi kultaisen ristin
ja siihen kaulaketjun ja pidin sitä kuin aito kristitty kaikkialla, vaikka
olisin ollut umpihumalassa. Se katosi muistaakseni jollakin Neuvostoliiton
matkalla joidenkin vuosien kuluttua.
Suurin osa ihmisistä ei omista
mainittavimpia aarteita koskaan elämänsä aikana, heidän talletuksensa eivät kaipaa
kassakaappia, eikä kalliita vakuutuksia, vartiointia. Lapsuuteni kodin
taideteokset olivat vanhojen kalentereiden sivuja, joilla tapetoitiin
ulkohuoneen seinät, että siellä oli mukavampi istuskella kylmissään.
"Sillä eivät aarteet säily iäti; ja pysyykö kruunukaan polvesta
polveen?" Snl.27:24. Kuitenkin ihmiset kadehtivat rikkaita ja
ajattelevat materiaalin tuovan onnen ja sisällön elämäänsä. Mutta olen joskus
käynyt sielunhoitokäynneillä rikkaiden taloissa, joissa kalma haisee ja suru ja
sairaus tulvahtivat vastaan. Ei siellä ole ollut mitään sellaista tavaraa,
mihin olisi pitänyt kiintyä. "Kuulkaa nyt, te rikkaa: itkekää ja
vaikeroikaa sitä kurjuutta, joka on teille tulossa. Teidän rikkautenne on
mädännyt, ja teidän vaatteenne ovat koin syömät; teidän kultanne ja hopeanne on
ruostunut, ja niiden ruoste on oleva todistuksena teitä vastaan ja syövä teidän
lihanne niinkuin tuli. Te olette koonneet aarteita viimeisinä
päivinä."Jaak.5:1-3.
Eräällä Venäjän matkalla keskustelin
erään paikallisen miehen kanssa, joka kertoi siellä olleesta tulipalosta, joka
ei vaatinut kuolonuhreja. Hän kertoi, kuinka talon asukas oli huomannut tulen
päässeen irti ja sitten piti kiireesti painua pihalle. Asukas oli kaapannut
television kainaloonsa ja paennut ulos talosta. Niin sitten kerrottiin, että
miehen lisäksi televisio säästyi tulipalosta. Vehkalahdella asuessamme meidän
naapurissamme kävi päinvastoin, televisio syttyi palamaan ja vanha pariskunta
saatiin nippa nappa pelastettua savun keskeltä asunnostaan. Itse mietin, että
mitä sitä ottaisin mukaani tuommoisessa tilanteessa ja päädyin Raamattuun.
Mutta ei kai sitä kovin järkeviä suunnitelmia pysty siinä kauheuden keskellä
miettimään, niin että voisihan se olla joku vanhat saappaat, takki ja pipo?
Ehkä ihmisen luontainen hamstraamisen tarve purkautuisi siinä tilanteessa
kerätä kaikenlainen turha tavara sylissään turvapaikkaan?
"Vanhurskaan huoneessa on suuret
aarteet, mutta jumalattoman saalis on turmion oma."Snl.15:6. Uskovalla on rikkaus Kristuksessa ja
hänen tuntemisessaan. Usein köyhien taloissa on ollut mukavampi vierailla kuin
rikkaiden, näissä ihmiset ovat olleet vaatimattomampia ja tavallisia.
Keskusteluissa köyhän uskovaisen luona on ollut Vapahtaja keskellämme, olemme
saaneet osaksemme ansaitsematonta siunausta Herralta. Keskusteluissa,
rukouksissa ja yhdessäolon kestäessä on voitu vahvistaa ja rohkaista toinen
toisiaan yhteisessä uskossa Jumalan antamin lahjoin. Jeesus itse kehotti
aikalaisiaan kiinnittämään mielensä taivaallisiin aarteisiin: "Myykää,
mitä teillä on, ja antakaa almuja; hankkikaa itsellenne kulumattomat kukkarot,
loppumaton aarre taivaisiin, mihin ei varas ulotu ja missä koi ei turmele.
Sillä missä teidän aarteenne on, siellä on myös teidän
sydämenne."Luuk.12:33-34. Sydämen asenne on tässä oleellinen ja kuka
siellä Herrana hallitsee. Ihmisen annettua Jeesukselle herruuden, hän luopuu
itsemääräämisoikeudestaan. Samalla vastuu siirtyy myös johtajan käsiin, ja
onkin hyvä olla Jumalan käsissä ja johdatuksessa.
Eräs uskova mies tuli kerran juttelemaan kanssani,
kun olimme tavanneet joskus 25 vuotta aikaisemmin eri yhteyksissä. Melkein heti
hän nosti esiin vanhan muiston, jossa kertoi jääneensä vaille matkakorvausta
tilaisuudesta, jossa olimme olleet silloin puhumassa. Kyse oli mitättömän
pienestä summasta ja mies oli ollut hyvässä virassa, jossa oli ollut korkea
palkka ja monet edut. Ihmettelin, ettei hän ollut sitten tehnyt mitään asian
korjaamiseksi, mutta en saanut selvää vastausta. Marinaa se oli kuitenkin
aiheuttanut.
On vaarana, että astia tulee arvokkaammaksi
kuin sen sisältö. Hengellisesti tämä tarkoittaa sitä, että ihminen asioinen ja
odotuksineen menee Kristuksen ohi: "Mutta tämä aarre on meillä
saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi
tulevan meistä."2.Kor.4:7. Olemme uskovinakin peräti inhimillisiä,
täynnä kiusauksia ja syntitottumuksia, joiden kanssa joudumme kamppailemaan
hautaan saakka. Yhdestä vaivasta kun pääsee, toinen putkahtaa esiin kuin
myrkkysieni turpeesta, eikä ahneus jätä meitä koskaan rauhaan. Joskus uskovat
ovat pikkusieluisia ja muistuttavat maailmanihmisiä käyttäytymisessään, ahneus
rehottaa ja jokainen takertuu tavaraan kuin aarteeseen, vaikka se olisi vain
pelkkää romua ja roskaa. Näitä me sitten esittelemme ihmisille suurina aarteina
ja saavutuksina. Kai ihmiset toivovat saavansa ne mukaan hautaankin, mutta
sukulaiset estävät?
Erään kirkkohistorian pohjanoteerauksen,
Laodikean (kansan valta), seurakunnan rikkaus oli harhautunut väärään.
Seurakunta kantoi Kristityn nimeä ja oli kutsuttu elämään Jumalan armon avulla
täällä aikalaistensa keskellä Herraa kirkastaen, mutta synnin suosiminen,
penseys ja hengellinen sokeus olivat vieneet siltä uskon edellytykset. Siksi
Kristus halusi auttaa sitä takaisin oikeaan aarteeseen; niin hän sanoi: "Minä
neuvon sinua ostamaan minulta kultaa, tulessa puhdistettua, että rikastuisit,
ja valkeat vaatteet, että niihin pukeutuisit eikä alastomuutesi häpeä näkyisi,
ja silmävoidetta voidellaksesi silmäsi, että näkisit."Ilm.3:18.
Jeesuksen kulta on todellinen aarre ja puhtausasteeltaan täydellistä, se on
käynyt läpi tulen. Se on Herran rakkauden kultaa, pelastavan uskon kultaa,
Kristuksen tulevaisuuden ja toivon kultaa, Jumalan viisauden kultaa,
taivaallista aarretta. Se on myös perinnön saamista Uuden liiton perusteella,
johon Jeesus on antanut takuumaksuksi henkilökohtaisen uhrinsa, ruumiinsa ja
verensä, syntisen pelastamiseksi.
Jeesus Kristus on Jumalan salaisuus, jota
kaikki ihmiset tarvitsevat, mutta ani harva tietää sen. Siksi seurakunta onkin
se yhteisö, joka kantaa tätä suurta salaisuutta kehossaan maailman keskellä.
Uskovat ovat ainoat näkevät tässä suhteessa ja kaikki muut ovat sokeita
hortoilijoita, ilman valoa, viisautta, kuoleman alaisia ja tuhoon tuomittuja
ilman evankeliumia.
Uskovien yhteys on myös salaisuus, jota
kaikenlainen lihallisuus ja sielullisuus pyrkii jatkuvasti tuhoamaan. Tässä
Vapahtaja on kehän keskellä, kaikkeuden hallitsija ja yhteyden edellytys, jonka
tuntemisesta kristityt iloitsevat ja elävät. "että heidän sydämensä,
yhteenliittyneinä rakkaudessa, saisivat kehoitusta omistamaan täyden
ymmärtämyksen koko rikkauden ja pääsisivät tuntemaan Jumalan salaisuuden,
Kristuksen, jossa kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat
kätkettyinä."Kol.2:2-3. Uskovan suhde Jeesukseen määrää hänen suhteensa
toisiin uskoviin. Monet kristityt jäävät tai jättäytyvät kauas Jeesuksesta ja
elävät siten vain ulkokehällistä uskovan varjoelämää. Samalla heidän
uskovaisuutensa ei kestä inhimillistä erilaisuutta, ihmislasten kirjoa, Jumalan
armovalintaa. He alkavat järjestäytyä omien mieltymyksiensä mukaan
seurakunnaksi haalien mieleisiään tyyppejä ja samoin ajattelevia ryhmäkseen.
Tällaisen valintajärjestelmän seurauksena Jeesus jää taka-alalle, eikä Jumalan
rakkauden vaikutus pääse yhdistämään erilaisia ihmisiä toistensa kanssa.
Tarvitsemme siis kehotusta, Jumalan sanan kehotusta, armolahjojen kautta
tulevaa kehotusta, rohkaisevaa evankelista kehotusta, rohkeaa esirukouksen
kehotusta, että voisimme omistaa Kristuksen, aarteena ja hänessä omistaa kaikki
Jumalan rikkaudet elämäämme. Hän on luvannut vahvistaa kutsumuksemme, käydä
edellämme, avata ovet, poistaa esteet ja kirkastaa itsensä. "Minä käyn
sinun edelläsi ja tasoitan kukkulat, minä murran vaskiovet ja rikon
rautasalvat. Minä annan sinulle aarteet pimeän peitosta, kalleudet
kätköistänsä, tietääksesi, että minä, Herra, olen se, joka sinut nimeltä
kutsuin, minä, Israelin Jumala."Jes.45:2-3.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti