Suuri mutta armoitettu syntinen

- pastori Niilo Wiklundin kertomus hengellisestä herätyksestään

Varhaisessa lapsuudessani olin tosin hyvä ja vakava lapsi, mutta suruttomuuden uneen nukkunut ja hengellisesti kuollut. Ollessani yhdeksänvuotias tunsin sydämessäni liikutusta ja jonkinlaista sisällistä puutosta, mutta en sitä ymmärtänyt. Mutta 12-vuotiaana lukiessani Vapahtajan vuorisaarnaa tulin täydellisesti vakuutetuksi, etten ollut Jeesuksen opetuslapsi ja että kristillisyyteni laita oli kerrassaan huonosti. Ja siksipä tulin siihen tulokseen, että jos ihmisen pitää sellaiseksi tulla, kuin Jeesus Vuorisaarnassaan opettaa ja sitä opetuslapsiltaan vaatii, niin en kuulunut heidän vaan päinvastoin fariseusten ja kirjanoppineiden joukkoon, joiden ulkokultaisuutta Kristus samassa paikassa niin selvästi nuhtelee.

Siitä ajasta lähtien olen tiennyt ja uskonut olevani viheliäisessä ja vaarallisessa sieluntilassa ja etten siinä mitenkään voisi tulla pelastetuksi. Koulussa sain kristillisyyden tietoa. Kotona minut kasvatettiin hurskaaseen, siivoon ja kunnialliseen elämään ja tulin siten varjelluksi niistä synnin erhetyksistä, jotka monta muuta ihmistä ovat surkeasti turmelleet. Tästä johtui, että minua pidettiin jumalaapelkäävänä nuorukaisena ja kiitettiin usein hyvien avujen esimerkiksi. Mutta minulla oli jo silloin siinä määrin itseni tuntemusta ja itsehillintää voidakseni ymmärtää, ettei sellainen kiitos kuulunut minulle ja että sieluni tila oli surkea, valitettava ja onneton. Sen tähden kiitosta saadessani ajattelin itsekseni: "Eipä se kuitenkaan niin ole kuin te sanotte. Ette tiedä tilaani ettekä, millainen olen."

Ollessani 28-vuotias, etsi Herran armo minua niin voimallisesti, että heräsin täydellisesti hengellisestä unestani. Silloin vasta oikein havaitsin syvän syntiviheliäisyyteni, kauhean kiroukseni ja kadotuksenalaisuuteni. Herätetty omatuntoni tuli aina aremmaksi ja tarkemmaksi näkemään ja tuntemaan syntiturmelustani, poispoikkeamistani eli Jumalasta luopumistani, maailmanrakkauttani ja lihallista mieltäni, minkä katsoin suurimmaksi synnikseni ja kadotukseni syyksi. Vakaasti ja todellisesti aioin kääntyä maailmasta Jumalan tykö, synnistä vanhurskauteen ja saastaisuudesta pyhyyteen. Sanalla sanoen tahdoin oikein todenteolla tulla vakavaksi ja pyhäksi. Mutta yritykseni oli väärä ja vahingollinen siksi, että se tapahtui sopimattomalla ajalla ja siksi etten alkanut asiaa oikeasta päästä, vaan luulin, kuten ihmiset yleensä, että kristillisyys on tekojen pyhyydessä, vakaassa mielessä ja elämässä. Ja siitä minäkin tahdoin alkaa kääntymiseni. Ajattelin näet, että minun pitää ensin olla vakaa ja pyhä, ennenkuin pääsen osalliseksi armoon, vanhurskauteen ja autuuteen.

Tällainen oli kristillisyyteni, jota silloin yritin saavuttaa. Lain kautta minussa heräsi synti, ja lain herättävä armo vaikutti halun noudattaa Jumalan käskyjä. Mutta samalla tunsin itsessäni synnin voiman ja vallan, vieläpä paljoa voimallisempana kuin ennen koskaan, ja samalla suuren voimattomuuteni pääsemään irti sen pauloista. Tämä hätä, joka minua painoi ja teki sydämeni levottomaksi, ajoi minut Jumalan eteen rukoilemaan anteeksi tekemiäni syntejä ja kerjäämään niistä lunastusta ja pelastusta. Totisesti sainkin osakseni anteeksiantamuksen. Siinä levottomuuteni katosi ja aikomukseni kavahtaa syntiä ja elää pyhästi uudistui ja vahvistui, mutta samalla tuli ilmi väärä ja suuri erehdykseni ja vikani, se näet, että pidin kokemustani täydellisenä kääntymisenäni ja pysähdyin siihen, sen sijaan että minun olisi pitänyt mennä edemmäksi ja tutustua Kristukseen ja oppia tuntemaan hänet Vapahtajakseni, Herrakseni ja sieluni yljäksi. Mutta en ymmärtänyt sellaista Jeesuksen tuntemista ja tuttavuutta tarpeelliseksi enkä myöskään, että juuri se minulta puuttui.

Kristillisyyden ja jumalisuuden salaisuus ristiinnaulitusta Vapahtajasta, hänen verestään ja haavoistaan oli minulle outo, en sitä tuntenut enkä ymmärtänyt. Tosin kyllä minulla oli historiallinen tieto Jeesuksesta Kristuksesta, hänen kärsimisestään, verestään, haavoistaan ja kuolemastaan. Mutta en ymmärtänyt koko kristillisyyden riippuvan Kristuksen elävästä tuntemisesta ja omakohtaisesta uskosta häneen. En tuntenut enkä ymmärtänyt ainoan totisen kristillisyyden ja autuuden olevan siinä, että uskossa elävästi tunnemme Jeesuksen ristiinnaulituksi meidän syntiemme tähden. Se merkitsee sitä, että elävällä uskolla omistamme Jeesuksen ja saamme hänet sydämeemme, että uskossa tunnemme ja nautimme hänen tuskiensa, verensä, haavojensa ja kuolemansa hedelmiä, että syömme Ihmisen Pojan lihaa ja juomme hänen vertaan, so. elämme uskossa Jumalan poikaan. Tämä ristin salaisuus ja pelastus uskon kautta oli minulle tuntematon.

Ja sen tähden, ilman että tulin sisällisesti yhdistetyksi ristiinnaulitun Vapahtajan osallisuuteen ja tuttavuuteen, ilman että tulin elävästi tuntemaan hänen sovittavaa, puhdistavaa, eläväksi tekevää ja vahvistavaa vertaan, ilman että tulin tuntemaan sielunrauhaa ja lepoa hänen parantavissa ja pyhittävissä haavoissaan, ja ilman että sydämeni totisesti taipui ja nöyrtyi oikein perusteellisesti tuntemaan itsensä vaivaiseksi syntiseksi, rupesin noudattamaan ja harjoittamaan jumalisuutta ja pyhyyttä milloin milläkin tavalla ja tahdoin, kuten jo mainitsin, tulla vakaaksi ja pyhäksi so. tahdoin olla pyhä ilman Jeesuksen verta ja niin muodoin en tuntenut teurastettua Jumalan Karitsaa. Tahdoin olla vakaa, mutta ilman että Jeesuksen veri oli vielä eläväksi tehnyt, puhdistanut, pyhittänyt ja uudistanut sydäntäni.

Tahdoin tulla suureksi pyhäksi sen sijaan, että minun ensin olisi pitänyt tulla pieneksi tomuhiukkaseksi ja aivan köyhäksi syntiseksi ja silloin vasta omatuntoni sai aiheen omin töin ja vaivalloisin ahkeroimisin ryhtyä vaikuttamaan pyhyyttä, puhtautta ja rauhan varjelemista. Nyt vasta rupesin oikein työtä tekemään saavuttaakseni oman pyhyyden ja parannuksen, nyt kilvoittelin paljoa suuremmalla ahkeruudella ja itseni vaivaamisella kuin koskaan ennen. Niin paljon kuitenkin tunsin itseäni, etten mielestäni tohtinut sentään itseeni luottaa. Jumala tosin oli turvani, hänen tykönsä menin armoa kerjäämään enkä mielestäni tahtonut mistään muusta tietää kuin paljaasta armosta. Mutta huomaa taas, missä erehdykseni ja petokseni oli: pyysin ja rukoilin Jumalan armoa, mutta en ymmärtänyt armolla jumalan rakkautta ja armahtamista Vapahtajan tähden eli Jeesuksen veren ja kuoleman kautta tapahtunutta ja tunnolleni eläväksi kirkastunutta ja sydäntä vahvistavaa lunastusta, vaan ymmärsin sen siten, että tahdoin ja anoin Jumalalta ensin voimaa elääkseni lain mukaan pyhästi, kuolettaakseni syntiä ja ollakseni uskollinen ja kuuliainen armon vaikutuksille ja kehotuksille. Ja tällaiseen uskollisuuden ja kuuliaisuuden voimaan perustin rauhani ja sieluni levon. Mutta en sitä silloin ajatellut enkä sitä olisi uskonut, jos joku olisi sanonut. Omasta mielestäni perustin kaiken pelkkään armoon ja olin siitä niin vakuutettu, että olisin ehtinyt siihen luottaen kuollakin.

Koko silloinen tilani ja käytökseni oli vain merkkinä ja todistuksena siitä, että rakensin autuuteni omanvanhurskauteni ja tekopyhyyteni perustukselle, so. äsken mainitsemani uskollisuuteni ja kuuliaisuuteni varaan. Siksipä yksikin uskottomuus ja tottelemattomuus, yksikin erehdys särki kohta sieluni levon ja saattoi sydämeni sellaiseen kompastukseen ja sekaannukseen, että menin aivan suunniltani ja tulin araksi ja pelkuriksi. Usein kokonaan epäilin kääntymystäni ja ajattelin, että kaikki on turhaa ja etten minä ainakaan pelastu. Ja vaikka Jumalan armo, joka tällöinkin vaikutti sydämessäni, johti minut oikeille jäljille, kesti se vain sen aikaa, kuin pysyin kuuliaisena ja uskollisena. Sanalla sanoen: rauhani ja leponi oli löyhällä perustuksella, koska sydämeni turvapaikkana ei ollut risti. Ja huomaa tarkoin, että salaisesti iloitsin pyhyydestäni.

Kun sydämeni oli Vapahtajaa, hänen sovintouhriansa, vertansa ja kuolemaansa kohtaan kylmäkiskoinen ja haluton, ja kun se oli täynnä epäuskoa ja vihaa Vapahtajaa ja hänen ristiänsä vastaan, niin vakaumukseni, olipa se sitten kuinka sydämellinen ja horjumaton tahansa, oli kuitenkin vailla oikeaa perustusta, sillä sielunrauha, tuki ja lujuus oli hauras kuin hämähäkin verkko. Tekemällä ja ahkeroimalla omia töitäni jouduin melko kauas tekopyhyyteen. Mutta mitäpä auttaa oma pyhyys sydämessä, joka asettuu Vapahtajaa, hänen vertansa ja haavojansa vastaan ja on hänelle vieras, kylmäkiskoinen ja tunnoton! Ja kun minulla ei ollut elämää antavaa Ihmisen Pojan lihaa, verta ja hänen lämmittäviä haavojaan, niin kylmenin yhä enemmän ja enemmän ja nukuin uudelleen. Mutta Herra, joka on täynnä armoa ja uskollisuutta, ei anna vetää ja reväistä kädestään yhtään lammasta, jonka hän kerran on löytänyt.

Hän etsi minua jälleen ja saattoi minut ristiinnaulittua Jeesusta kirkastavan, voimallisen ja läpitunkevan saarnan kuulemisesta uudelleen perin pohjin kääntymään Jeesuksen veren ja haavojen turviin. Tämä ristin saarna, joka kirkasti sovittavaa, eläväksi tekevää, virvoittavaa, pyhittävää ja lunastavaa Karitsan verta ja sen kautta tapahtunutta lunastusta ja sielun pelastusta, paljasti sydämeni tunnottomuuden ja kylmäkiskoisuuden ristiinnaulittua Vapahtajaa kohtaan ja herätti sen uudelleen. Silloin tulin tuntemaan Jeesusta Vapahtajaani vastaan tekemäni lukemattomat syntini, joiden tähden olin vikapää hänen armoonsa, vereensä ja haavoihinsa, ja siten minulle paljastui epäuskoni tuottama kadotus. Opin tuntemaan, että olin irti Vapahtajastani, että hän oli vieras ja outo sydämelleni ja etten minä ollut tuttu hänen kanssaan. Ymmärsin sydämeni salaisen vihan hänen ristiänsä vastaan ja etten ollenkaan tuntenut hänen haavojaan.

Tunsin olevani pois hänen kyljestään ja ettei sielullani ollut leposijaa siinä. Tunsin vanhan ja juurtuneen, häijyn ja saastaisen omanvanhurskauteni olevan syynä siihen, että olin osoittanut kylmäkiskoisuutta Vapahtajaa ja hänen ansaitsemaansa vanhurskautta kohtaan. Tunsin tekopyhyydessäni laiminlyöneeni ja ylenkatsoneeni pyhityksen Karitsan veressä. tunsin olleeni kaukana uhrikaritsasta ja tietämätön hänen rististään, haavoistaan ja verisestä muodostaan, sanalla sanoen en ollut uskonut Vapahtajaan, vaan olin epäuskossani hyljännyt hänet, hänen veriset haavansa ja kuolemansa. Juuri tämä oli syntini. En ollut omistanut Jeesusta, siinä oli köyhyyteni. En tuntenut häntä, siinä oli kadotukseni. tässä siis näet epäuskon sekä millaista on epäuskonsa tunteminen ja millainen syntisen mieli! Kun ihminen herätetään lain kautta tuntemaan syntinsä ja rikkomuksensa Jumalan lakia vastaan, saattaa se kyllä syntisen hätään ja tuskaan, vaivaan ja pelkoon, mutta evankeliumista, Jeesuksen kärsimisestä ja kuolemasta hän oppii Pyhän Hengen valistuksen kautta tuntemaan epäuskonsa, tuon syntiensä ainoan perussyyn, kaikkien toisten syntien lähteen ja ainoan kadotuksen syyn.

Silloin jouduin mitä suurimpaan hätään, tuskaan ja häpeään. Silloin kohosi sydämestäni haikea vaikerrus: "Voi, sokeuttani ja tyhmyyttäni, kun en ole tätä ennen uskonut, tiennyt ja tuntenut! Voi, että olen ollut niin vieras ja kiittämätön Vapahtajaani kohtaan, ylenkatsonut, halpana pitänyt ja hyljännyt hänen kärsimyksensä, verensä, haavansa ja kuolemansa! En ole Lunastajaani tuntenut, en häneen uskonut enkä häntä rakastanut. Ah, että olen niin kauan elänyt ilman Jumalaa maailmassa! Ei ole ollut Jeesus sydämessäni eikä minulla ollut mitään elävää tuntoa ja kokemusta hänen piinastaan, verestään, haavoistaan, vaivoistaan ja kuolemastaan. Jeesus verisessä muodossaan on ollut minulle tuntematon Jumala ja tuntematon Kristus. Hänen nimensä tosin olen tiennyt ja sitä maininnut, mutta en ole sielussani tuntenut hänen kärsimystensä, verensä, haavojensa ja kuolemansa voimaa ja hedelmää, siunausta ja autuutta. Tämän syntini - nimittäin epäuskoni tähden tulin oikein syntiseksi, köyhyyteni tähden kerjäläiseksi, kadotukseni tähden hätäiseksi. Ja sellaisena syntikerjäläisenä hädässä ja ahdistuksessa, köyhyydessä ja puutoksessa heittäydyin maahan Vapahtajani jalkojen juureen ja halusin hartaasti tulla osalliseksi syntienanteeksiantamuksesta, vapahduksesta, rauhasta ja sielun ravinnosta. Tunsin syntini ja syytin itseäni, tunnustin itseni kaikkeen vikapääksi, varsinkin epäuskoon ja kadotukseen epäuskoni tähden aivan kuin minulla ei mitään muuta syntiä olisi ollutkaan. Ja siinä määrin häpesin Vapahtajan edessä, etten kehdannut nostaa silmiäni, koska olin pyytänyt kelvata Jumalalle yrittämällä ansaita hänen armoaan ja autuuttaan omalla vanhurskaudellani ja tekopyhyydelläni. Näin olin ahkerasti rakentanut omaa parannustani ja siten ylenkatsonut ja hyljännyt Jeesuksen .vanhurskauden ja ansion. Valitin hätääni Vapahtajalle, rukoilin Uhrikaritsan tähden anteeksiantamusta, armoa ja elämää hänen veressään ja kuolemassaan, rauhaa, lepoa ja lunastusta hänen haavoissaan ja veressään.

Syntisen vaimon tavoin makasin Vapahtajan jalkojen juuressa ja siinä itkien kastelin kyynelilläni hänen lävistettyjä jalkojaan. En voinut paljon ääneen puhua, mutta sitä enemmän huokasi sydämeni. Se huusi: "Jeesus, armahda minua! Ei minua auta ja pelasta mikään muu kuin sinun veresi ... Jeesus, anna haavoistasi yhden pisaran pudota sydämelleni, niin minä virkoan, puhdistun, paranen ja alan elää!" Eikä Vapahtaja, armias syntisten ystävä ollut minusta kaukana. Hänen rakas sydämensä oli halullisempi antamaan minulle kuin minä vastaanottamaan. Hän minua kutsui, suostutteli ja veti luoksensa verellään, haavoillaan ja kuolemallaan. Sepä juuri nyt oli lääkitys taudilleni ja ruoka nälkäiselle sielulleni. Ja minä taas olin kyllin nälkäinen ja hätäinen kohotetuin uskon käsin vastaanottamaan sitä tarjottua lääkitystä ja sielunruokaa. - Vapahtaja näki minut edessään verissäni makaamassa, yhtä armon katsetta kerjäämässä ja sitä odottamassa. Ja kun kaikkein vähimmän uskalsin toivoa, hän loi minuun siunatun katseen. Hän lähestyi minua siunaavalla ja autuaaksi tekevällä armollaan, asettui eteeni ristinsä muodossa, näytti minulle hengessä haavansa, naulansa ja avatun kylkensä , sanoen: "Nämä kaikki olen saanut sinun tähtesi. Sinun syntisi ovat sinulle anteeksi annetut. Rauha olkoon sinulle!"

Niin pian kuin sain nähdä hänet ristiinnaulittuna ja katsella hänen ruoskittua ja haavoitettua ruumistansa, hänen lukemattomia naarmujansa, hänen verta vuotavia haavojaan ja niistä juoksevaa punaista vertaan, niin pian kuin sain kuulla hänen äänensä ja suloisen puheensa, tuli sydämeni palavaksi ajattelin: "Se on ystäväni ääni. Hän on minun ja Israelin Lunastaja." Juuri silloin tunsin elävästi, että hän oli minun Herrani, Jumalani ja Vapahtajani. Silloin jaksoin uskoa, että hänen verensä ja haavansa kuuluivat minulle. Ja heti kun sitä ajattelin, siihen uskoin ja sen tunsin, tuli sydämeni eläväksi, palavaksi, taipuvaksi ja se itki kuumia rakkauden kyyneleitä hän edessään. Hänen veristen jalkojensa juuressa makasin täynnä ihmettelyä, häpeää, rukousta ja kiitosta. Vasta silloin tunsin elävästi syntini ja Jeesuksen vanhurskauden, oman kuolemani ja Jeesuksen elämän, oman mahdottomuuteni ja Jeesuksen ansion, oman kylmäkiskoisuuteni ja Jeesuksen rakkauden, oman orjuuteni ja Jeesuksen vapahtamisen, oman vankeuteni ja Jeesuksen lunastuksen, oman kiroukseni ja Jeesuksen siunauksen.

En ikinä ollut omissa silmissäni näin syntinen, niin kauhea, niin mahdoton, niin halveksittava ja kirottu, eikä Vapahtajani Jeesus ollut minulle koskaan niin tarpeellinen, niin painava, niin suuri, niin korkea, kallis, rakas, hyvä ja siunattu kuin juuri silloin ristinmuodossansa, armahtamisessaan ja osakseni tulleessa ylenpalttisessa armossaan. Se elävä tunto ja syvä vaikutus, jonka silloin sain sekä Vapahtajani ristinkuvasta että syntisestä muodostani, teki minut yhtä haavaa sekä autuaaksi että köyhäksi syntiseksi, niin hyvin tyytyväiseksi kuin nöyryyteen alennetuksi.

Saman tunnon ja sisällisen vaikutuksen on Jumalan Henki elävin kirjaimin sydämeni tauluun kirjoittanut. Saman tunnon ja sisällisen vaikutuksen hän pitää voimassa, kätkee ja uudistaa tehden sen voimallisella, elämää antavalla ja vapahtavalla sormellansa, joka maalaa eteeni hänen ristin kuvansa ja muotonsa. Siitä syystä Vapahtaja on Herrani, Jumalani, Immanuelini, ystäväni, veljeni, ylkäni ja mieheni, Jeesukseni. Hän on tavarani ja tosiaan sydämeni ainoa aarre. Hän on minulle rakas ja kallis yli kaikkien, hänen piinansa, tuskankipunsa ja vaivansa ovat minun lohdutukseni ja iloni.

Hänen verensä on minun puhdistukseni, sieluni ravinto ja virvoitus, voima ja väkevyys, hänen pilkkansa on minun kunniani, hänen haavansa lääkitykseni, vapaakaupunkini ja leposijani, hänen kuolemansa on minun sovintoni, lunastukseni, elämäni, hänen ristinsä on minun tukeni ja kerskaukseni, minun syntini ovat hänen vanhurskautensa peittämät, ja minun sieluni on hänen veriseen pukuunsa puettu. Hänen verensä on minun vanhurskauteni, sydämeni on hänen puhdistavassa priiskoitusveressään pesty ja uudistettu. Siinä on minun pyhyyteni.

Sieluni on löytänyt sijan hänen haavoissaan, niissä on rauhani ja sieluni lepo. Hänen kyljessään on turvani, pako- ja lymypaikkani. Siinä on linnani ja vapaakaupunkini, sinne paetakseni ja kätkeytyäkseni. Kun viholliset sisältä tai ulkoa minua ahdistavat ja takaa ajavat, niin voin totisesti sydämestäni ja omasta kokemuksesta veisata: "Kuin lintunen ukkosen jylistessä ja pauhatessa kiireesti rientää kallion koloon ja sinne itsensä rauhaan kätkee, niin ovat viisi haavasi, Herra Jeesus, minun turvani. Kohta niissä löydän turvani, kun täällä on hätä ja pako."

Hänen vaivattu ja ristillä uhrattu ruumiinsa ja vuodatettu verensä virvoittavat minua. Niissä on sieluni ruoka ja juoma. Hänen sydämensä riippuu sydämessäni ja minun sydämeni hänen sydämessään. Tällainen on seurani, hänen kauttaan olen tuttu Isälle ja Pyhälle Hengelle. Vapahtaja, sieluni Ylkä ja mies puhuttelee minua, ja minä puhuttelen häntä. Ja me puhelemme hänestä, hänen poismenostaan, kärsimisestään, verestään, haavoistaan, rististään ja kuolemastaan. Sellainen on kanssapuheeni. Olen häneen sisällisesti yhdistetty, hänestä riippuvainen ja osallinen. Olen niin köyhä ja tarvitsevainen, etten taida olla häntä ilman. Kristillisyyteni on siinä, että tunnen hänet ja hän minut, että elän hänessä ja hän minussa, Jeesus minussa, minä Jeesuksessa. Siinä on minun autuuteni ja elämäni.

Oi, kallista uskon elämää, kaikelta järjeltä, maailmalta, kaikilta itsepyhiltä salattua! Oi, autuaallista uskon elämää Jeesuksessa! Nyt vasta elän tyytyväisenä ja tiedän, mitä varten maailmassa elän, nimittäin Vapahtajani, hänen verensä tähden ja siksi, että minun pitää elää hänen laskuunsa ja olla hänen omansa, hänen työnsä palkkana, hikensä ja vaivojensa maksuna ja hintana, kuvana kruunustaan. Ja sellainen olen, kun olen pelastettu syntinen. Sillä tätä kaikkea olen vain syntisenä, en itsessäni hyvänä ja pyhänä, vaan syntisenä. Ja tämän kaiken minkä olen luetellut, omistan vain syntisenä.

Olen syntinen ja läpiturmeltu. Jeesuksen veren voima minua ylläpitää ja varjelee. Olen köyhä ja tarvitsevainen eikä minulla itselläni ole mitään, mutta hänessä minulta ei mitään puutu. Olen viheliäinen ja raadollinen, hänen laupias armonsa auttaa minua. Olen huono, kelvoton, vaivainen raukka ja toivon, että päivä tulisin omissa silmissäni ja hänen edessänsä nöyremmäksi ja huonommaksi, koska hän on ristiinnaulittu rakkauteni, veriylkäni ja autuuteni.

Siitä lähtien Jumala kävi minulle aina tarpeellisemmaksi, suuremmaksi ja kalliimmaksi. Olen tosin heikko, mutta hänen voimansa ylläpitää ja vahvistaa minua. Olen horjuvainen, mutta hänen kätensä minua tukee ja taluttaa, nostaa ja kantaa, kun pahimmat ja vaarallisimmat paikat tielleni tulevat. Ja kun tulen aivan voimattomaksi, kuljettaa hän minua täällä surunlaaksossa. Jos synti tahtoo jälleen eloon virota, hänen kuolemansa kuolettaa sitä. Jos tulen likaiseksi, vesi hänen kyljestänsä pesee ja viruttaa minut puhtaaksi. Jos saatana karkaa päälleni, hänen verinen rintansa on kilpeni. Jos maailma ahdistaa ja vainoaa minua sekä ajaa paikasta toiseen, hänen haavansa ovat turvani ja suojani. Jos tulen kylmäksi, hänen verensä lämmittää minut jälleen. Jos sydämeni tulee sairaaksi, hänen haavansa virvoittavat ja parantavat sen.

Sanalla sanoen: Jeesus, ristiinnaulittu Vapahtajani on minun kaikkeni. Minä olen hänen syntinsä, viheliäisyytensä, mutta hänessä, hänen veressään ja haavoissaan armoitettu ja autuas syntinen. Minun on nälkä, hän on leipäni, minun on jano, Jeesus on juomani, olen heikko; hänen haavansa ovat vahvuuteni, olen voimaton, hänen verensä on tukeni. Oon vieras muukalainen mä täällä päällä maan, Golgatan mäellä on majani ja, asumasijani, taivaassaan kotini, sinne halajan, sinne kaipaa mieleni, sinne kohoavat ajatukseni, sinne haluni: ylös, ylös, kotiin, kotiin! - lapsi tahtoo isänsä tykö ja äitinsä helmaan, morsian ylkänsä luo, vanki vapauteen, myrskyjen ja aaltojen vaivaama merimies ikävöi satamaan, mutta kuitenkin sinun tahtosi tapahtukoon! Likempänä olen nyt kuin eilen, - Jeesus, anna minun aina tulemisesi hetkeen asti sinussa pysyä! aamen aamen.