Kouluaikanani luettiin yleisesti Raamatun tekstejä lapsille ja oppikirjoissa oli jonkin verran kuviakin. Se oli uskonto nimisenä oppiaineena. Sanoma meni virran lailla sisimpääni, kun tykkäsin kaikenlaisesta kertomasta, joka liittyi elävään elämään. Jotenkin ajattelin Jumalaakin, vaikka en ollut uskovainen. Oppikoulussa luettiin Raamatunhistoria nimistä kirjaa, joka oli ihan suoraa tekstiä pyhän kirjan sivuilta. Se vaikutti minuun syvästi, sillä en ollut saanut juuri muualta vaikutteita kristinuskosta.
Sitten muutaman vuoden kuluttua sain uskonnonopettajan, joka erottui muista vastaavista siinä, että hän kertoi tulleensa uskoon. En ollut koskaan kuullut semmoisesta. Hän oli Pekka Koivisto. Muuten en muista hänen opetuksistaan mitään. Toinen erikoinen tapaus liittyy samoihin vuosiin, meille jaettiin kolmannella luokalla Johanneksen evankeliumit Taskutestamenttiliiton taholta. Kirjoitin takasivulle nimeni kohtaan, jossa ilmoitetaan uskonratkaisusta ja päätin, että tuo kirja täytyy lukea ajatuksella joskus läpi. Mutta tunnustus jäi postittamatta ja meni vielä kymmenen vuotta ennen kuin minulla oli aikaa lukea tuo pikku kirjanen läpi. Ehdin antaa sen jo välillä isoäidillenikin lahjaksi.
Uskoontuloni jälkeen muistin Pekka Koiviston sanoneen koulussa, että hän menee Merikarvian kirkkoherraksi. En tuntenut uskovia, enkä käynyt seurakunnassa, joten ryhdyin kirjoittelemaan vanhoille tuttavilleni todistusta Jeesuksen löytymisestä. Niin sitten kirjoitin kirjeen myös vanhalle opettajalleni Pekka Koivistolle. Muutaman viikon perästä minulle tuli kirje Sysmästä, Koivisto oli siirtynyt sinne papin virkaan. Kirje alkoi sanalla kristi-veli. en ollut koskaan kuullut tuommoista ilmaisua, mutta se oli hyvin siunaava. Oli siis joku joka ymmärsi minua ja tapahtunutta muutosta elämässäni. Ihanaa. Kirje oli rohkaiseva kannustus orastavalle uskovaisuudelleni. Myöhemmin menin käymään hänen luonaan kylässä ja opin syvemmin tuntemaan häntä. Ollessani 90-luvulla hengellisessä työssä niillä kulmilla tuli käytyä monta vuotta Sysmässä puhujamatkoilla. Olin sinne aina tervetullut ja saarnasin monta kertaa kirkossa, pidin lukuisia raamattupäiviä.
Kuulemme lukemattomia sanoja elämän aikana ja ilmeisesti suurin osa menee roskakoriin? Mutta muutamat sanat jäävät mieleen ja tulevat alinomaa esiin, molemmat ääripäät kukoistavat tässä hyvät ja pahat sanat. Nykyään ei kirjeitä juuri kirjoiteta, mutta tekstiviestejä, sähköposteja jms. rustataan senkin edestä. Tosin ne ovat melko lyhyitä heittoja ja lausahduksia, joissa ei yritetä kaavailla syntyjä syviä ja mielen ailahduksia. Kännykkäinsinöörit ovat ladanneet jo valmiiksi muutamia peruslauseita, joita voi sitten klikata helposti yhdellä painalluksella ystävän luettavaksi. Snl.12:25. Huoli painaa alas miehen mielen, mutta hyvä sana sen ilahuttaa.
Pitäisi siis aina ajatella Jumalan kasvojen edessä sanomisiaan, sillä sanoilla saadaan paljon aikaan, joko rikkomalla tai rakentamalla. Muuten käy niin, että kun sanoo pahasti, sanoo samalla hyvästi! Joskus jo se, että saa toisen kuuntelemaan, on silta eteenpäin. Usein kuuntelemalla ja lukemalla voi oppia enemmän kuin saada aikaan monisanaisella puheella. Mutta maailmalla on aina tykätty ympäripyöreistä lausunnoista ja poliittiset mitäänsanomattomuudet ja kiertoilmaisut ovat kovaa valuuttaa idässä ja lännessä, samoin puolitotuudet ja täysvalheet. Yritämme siksi puhua totta liioittelematta, mutta rakkauden hengessä sen, minkä Herra meille kulloinkin antaa. Silloin voi tulla palaute: Jes.39:8 "Herran sana, jonka olet puhunut, on hyvä." Totuus tekee vapaaksi.
Jeesuksen toisen tulemuksen aattona näemme luopumuksen ravistelevan kirkkoa ja yleinen mielipide on Jumalan sanan vastainen. Olemme siis palanneet takaisin alkuun, sillä Jeesuksen ensimmäisen tulemuksen aikana häntä vastustettiin koko synnissä pimentyneen ihmiskunnan voimin, uskonnollisesti, yhteiskunnallisesti ja enemmistöllisesti. Mutta tunnen monta uskovaa, jotka olivat kerran Jeesuksen todistajia ja ovat nyt hänen vastustajiaan. He tahtoivat kerran uhrata koko elämänsä Jumalan alttarille, mutta synnin pettäminä joutuneet eksyksiin. Pimeys sai heidät valtaansa, eivätkä he enää hyväksy uskovia ystävikseen. Surullista, mutta totta, että monet kuitenkin jatkoivat jopa seurakuntien viroissa epäuskostaan huolimatta. Heidän asenteensa ja puheensa muuttuivat vähitellen ja sitä kutsuttiin suvaitsevaisuudeksi. Mutta Raamattu käyttää siitä sanaa luopio. "Mutta katso, te luotatte valheen sanoihin, joista ei ole hyötyä. Miten on? Te varastatte, tapatte, rikotte avion, vannotte väärin, poltatte uhreja Baalille ja seuraatte vieraita jumalia, joita te ette tunne. Ja te tulette ja astutte minun eteeni tähän huoneeseen, joka on otettu minun nimiini, ja sanotte: 'Me kyllä pelastumme' - tehdäksenne yhä kaikkia näitä kauhistuksia! Ryövärien luolaksiko te katsotte tämän huoneen, joka on otettu minun nimiini? Katso, sellaiseksi minäkin olen sen havainnut, sanoo Herra." Jer.7:8-11.
Olen huomannut, että nämä kerran uskoneet ja sitten luopuneet, ovat kaikkein kiivaimpia uskovien arvostelijoita. Heissä on toinen henki, saatana on vallannut heidän sydämensä. Monet heistä ovat sitten saaneet korkea-arvoisen viran kirkossa, kun ovat kääntäneet Jeesukselle selkänsä. Mutta kerran on heidänkin astuttava Vapahtajan eteen tilintekoon. "Sillä mahdotonta on niitä, jotka kerran ovat valistetut ja taivaallista lahjaa maistaneet ja Pyhästä Hengestä osallisiksi tulleet ja maistaneet Jumalan hyvää sanaa ja tulevan maailmanajan voimia, ja sitten ovat luopuneet - taas uudistaa parannukseen, he kun jälleen itsellensä ristiinnaulitsevat Jumalan Pojan ja häntä julki häpäisevät." Hebr.6:4-6.
Tukholmassa eli 1700-luvulla Anders Rutström. Hän oli nuorena tutustunut herrnhutilaiseen herätykseen, joka oli Saksasta tullut Tukholmaan. Herrnhutilaiset papit ja maallikkopuhujat todistivat alinomaan saarnoissaan ja lauluissaan Jeesuksen sovituskuolemasta, hänen verestään, joka on vuotanut meidän edestämme, ja siitä hellyydestä, jolla Kristus rakastaa seurakuntaansa, hengellistä morsiantaan, ja ihmissielua, joka on myös hänen morsiamensa. Rutström yhtyi heihin, oli vielä muita rohkeampi sananjulistuksessaan. Mutta muu papisto ja useat herrnhutilaisetkin papit vaativat, että hänen olisi pitänyt puhua myöskin parannuksen välttämättömyydestä, ja nostivat lopulta häntä vastaan oikeusjuttuja vääräoppisuudesta, kunnes hänet pidätettiin virkansa toimittamisesta.
Pulaan jouduttuaan Rutström koetti saada itselleen hyvitystä valtiollisten ristiriitojen avulla. Maassa oli vastakkain kaksi puoluetta, sotainen hattupuolue, joka piti valtaa käsissään, ja levollisempi myssypuolue. Rutström oli sotilaspappina, kun myssypuolue 1756 toimeenpani vallankaappausyrityksen, joka epäonnistui. Eräässä saarnassaan hän tuomitsi jyrkästi kapinoitsijat. Tämä miellytti hattuja. Rutströmille hankittiin jälleen hyvä papin paikka, kirkkoherran virka Tukholman Hedvig-Eleonoran seurakunnassa. Siellä hän sai entistä suuremman kuulijajoukon. Mutta muutamia vuosia myöhemmin hänen vastustajansa taas nostivat jutun häntä vastaan, ja hänet karkotettiin maasta. Kun hän oli palannut kotiin, tapahtui todella vallankumous v. 1772, jolloin kuningas Kustaa III otti koko hallitusvallan käsiinsä. Rutström pantiin vankilaan, koska pelättiin, että hän kiihottaisi puheillaan Tukholman yleisöä. Muutamia päiviä myöhemmin hän vankilassa kuoli.
Rutströmistä on henkilönä annettu ankaria arvosteluja. Ne ovat kuitenkin enimmäkseen hänen tunnettujen vihamiestensä esittämiä. Hänellä oli kaikesta huolimatta omanaan kallis aarre saviastiassa. Hänen tultuaan tuntemaan herrnhutilaisten puheista ja kirjoituksista Jumalan armon hänessä tapahtui todellinen ja voimakas herääminen. Itse hän kertoi siitä näin: Hän oli viihtynyt kurjassa synnin orjuudessa, kunnes joutui hengelliseen erämaahan ja kantoi lain kuormaa väsymykseen asti. Hänen sydämensä kuohui ja kapinoi, mutta lopuksi hän huomasi ihmeekseen, että hänen tuomarinsa onkin hänet täydellisesti armahtanut. Tätä suurta kokemustaan hän ei koskaan unohtanut ja siitä riitti hänelle puhumista koko iäksi. Puheitten lisäksi hän sepitti siitä lauluja. Hänen kuoltuaan toimitettiin hänen nimessään kokonainen laulukirja »Uudet Siionin virret» (1778), joista suuri osa on hänen itsensä tekemiä. Näistä lauluista on muuan lyhennettynä suomennoksena uudessa virsikirjassamme. Sekin kertoo Kristuksen suuresta rakkaudesta syntistä ihmistä kohtaan. Siinä on puhujaksi asetettu Kristus itse, ja puhuteltuna on syntinen ihminen, jota Kristus tällä tavoin hellästi kutsuu:
1.Ah, sä etkö jo huoli mun kihloistani?
Sun tähtesi henkeni annoin.
Veren vuodatin vuoksesi kuollessani
Ja kaiken sun kuormasi kannoin.
Kun orjuutes näin, tulin orjaksi myös,
Mun ristille lyöneet on pahat työs.
Sä haavoja ruumiini katso!
2.Minä kylmää ja hellettä kärsiä sain,
Mun sieluni vaivassa valvoi,
Ja kun lyötiin, niin minä vaikenin vain,
Ja tuska mun mieltäni kalvoi.
En itseäni ole säälinyt, en.
Sua sääli mun sieluni murheellinen
Ja perjantain pitkän mä kärsin.
3.Minä hellästi vielä sua houkuttelen
Ja ääneni muuttua annan,
Kuin paimen mä kutsun ja suostuttelen,
Jos löydän, sun kotiin mä kannan.
Mä sun suren sieluas katkerasti,
Kuin äiti, mi kyyneliin ratkeavi,
Kun lapsensa kuolemaa itkee.
4.Mitä sulta nyt kaikesta palkaksi saan,
Ja kuinka mun vaivani maksat?
Kun mä luokseni kutsun, niin estelet vaan
Ja viivyttelet minkä jaksat.
Sä viel' olet kuin kivi särkymätön,
On mielesi kylmä ja kiittämätön
Ja turhia juonia täynnä.
5.Nyt jo syntiset joutukaa kiiruhtaen
Ja luopukaa vääryydestänne!
Minä lahjoitan teille vanhurskauden,
En muista mä eksymystänne,
Vaan Henkeni lahjalla kaunistaen
Ja kaikissa vaivoissa vahvistaen
Tuon päähänne kunnian kruunun.
Virsi löytyy edelleen virsikirjastamme. Se ilmestyi myös Hengellisissä lauluissa ja virsissä kokoelmassa sata vuotta sitten. Siitä on toinen käännös laaajempana versiona vanhoissa Siionin virsissä. Tämä toinen alkoi: »Ah eikö sull' ole tahtoo tulla morsiameks mull'?»
Virren kääntäjä Fredrik Axberg oli huomattava herännäisjohtaja, joka kierteli puolen vuosisadan ajan puhujana ja sielunhoitajana Varsinais-Suomessa, Uudellamaalla ja Etelä-Hämeessä. Hän oli, niin kuin herrnhutilaiset, elävä armon sanan julistaja, mutta usein hän myöskin puhui Jumalan armon ikävöimisestä samassa hengessä kuin Savon heränneet. Suomentamiinsa Rutströmin virsiin hän oli mieltynyt siksi, että ne »virvoittivat sielua». Eräässä kirjeessä hän sanoi: - Ei koskaan sielu voi paremmin kuin milloin hengen köyhyydessä syleilemme Jeesuksen kallista sovitusta ja milloin ajattelemme, että Jeesus on täyttänyt lain meidän sijastamme, niin että hänen syntymisensä on meidän ja että hänen rakkautensa, hänen tottelevaisuutensa, hänen ajatuksensa, hänen rukouksensa, suorastaan kaikki, mitä hän sielussaan ja ruumiissaan on tehnyt lihansa päivinä, tulee meidän omaksemme luetuksi. Ja edelleen hän sanoi: - Jumalan työ ei ole sielussa voimaton, vaan se nöyryyttää sielun ja tekee meidät armon kerjääjiksi, jotka eivät tiedä muusta vanhurskaudesta, kuin siitä, jonka Jeesus on hankkinut.
Anne meille, Herra, sana sinulta, kullekin päivälle, että jaksamme ja elämme. Auta huomaamaan sanasi elähdyttävä voima ja siunaus, että voisin aina levätä sinussa vapaana omista yrityksistä olla hyvä ja kelvollinen uskova. Sinussa, Jeesus, sana on tullut lihaksi ja asunut meidän keskellämme rakentyaen Jumalan valtakuntaa ja ilmoittaen Isän tahdon ihmisille. Kiitos siis sanoista, joilla olet kannustanut minua pitkin elämäni matkaa luottamaan sinuun. Kiitos myös niistä ihmisistä, jotka olet lähettänyt kulkemaan hetken kanssani, puhumaan minulle elämän sanoja, rukoilemaan kanssani, profetoimaan suuresta armostasi ja välittämään taivaallista siunaustasi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti