Wilhelmi Malmivaara istui 1900-luvun alussa eduskunnassa valtiopäivämiehenä. Hän oli myös heränneen kansan hengellisenä johtajana ja eräässä kirjallisessa arvioinnissaan hän kulkee sen aikaisen Helsingin katuja ja tekee huomiota:
- Valtiopäivämiehellä on ainoana virkistyspäivänänsä sunnuntaipäivä. Silloin lähtee kevätpuoleen ja kesänaikana usea Helsinkiläinen kaupungista, mikä Korkeasaareen, jossa kaikenlaisia ulko- ja kotimaisia eläimiä on nähtävänä, mikä Seurasaareen, mikä mihinkin, kuluttamaan aikaansa omaistensa kanssa siellä ja nauttimaan lepoa luonnon helmassa. Toisilla taas,varsinkin palvelusväellä, on aamupäivästä käyntipaikkana kirkko, iltapäivällä esplanadi. Talvisaikaan tarjoavat teatterit, konserttisalit ynnä muut sellaiset huvinsa sitä janoavalle yleisölle. Me päätämme lähteä kirkkoon, ja niitähän on Helsingissä vara valita. Mihin niistä menisi? Katsotaan sanomalehdestä, kuka kussakin saarnaa. Ei saisi sitä katsoa, vaan pitäisi mennä kirkkoon Jumalan tähden eikä ihmisten; kumminkin on luonnollista, että menisimme mieluummin kuuntelemaan pappia, jonka saama olisi todella rakentavaa. Mentäisiinkö Nikolainkirkkoon (tuomiokirkko), joka seisoo komeana ristikirkkona tuolla korkealla paikallaan senaatintorin laidassa? Siellä saamaa tänään pastori R., jonka saarnaa ei voi juuri ensinkään kuulla. Tai mentäisiinkö tuohon ulkonaisesti liiaksikin vaatimattoman näköiseen kirkkoon Antinkadun (vanha kirkko) varrella, joka siistine sisustuksineen herättää niin juhlallista tunnetta? Siellä hoitaa veisuuta muuten kauniisti, mutta hyvin hengettömästi, lukkarikoulun oppilaista muodostettu kööri. Tänään siellä saamaa pastori R., kenties hän taas polemiseeraa (arvostelee) piispoja ja valtiopäiviä vastaan ehtoollispakon poistamisen johdosta. Ikävää sellainenkin on saamassa kuunnella, kun ei siitä mitään rakennusta lähde. Vai mentäisiinkö kaartin kirkkoon kaartin kasarmin yläkerrassa kuuntelemaan pastori R:n koristelemattomia, totuutta sisältäviä saarnoja sekä soittokuntaa, joka siellä veisuuta hoitaa? Siellä on vaikeanlainen saada istuinsijaa, jonka vuoksi päätämme lähteä Uuteenkirkkoon (Johanneksen kirkko). Sehän on tuo komea kaksitorninen temppeli Punanotkon vieressä, joka monessa suhteessa sekin vedättää puoleensa. Siellä saa kuulla kauniita urkuja ja herra O. Merikannon ihanaa soittoa, jonka kuuleminen jo on jumalanpalvelusta. Virret näet veisataan siellä hyvin lyhyesti, usein kansan käyttämillä nuoteilla ja välisoitot ovat niin ihmeellisen kauniita, ettei moista usein saa muualla kuulla.
- Aikanaan pitää sinne lähteä, jos aikoo päästä istumaan. Helsingissä käy suomenkielinen yleisö hyvin ahkerasti kirkossa; varsinkin kun saamaa joku ns. evankelisen suunnan pappi, on kirkko tungokseen täytetty. Ruotsalaisissa jumalanpalveluksissa on hyvä tila, sillä kaupungin ylimystöä painaa vielä Jumalan viha, niin ettei se tarvitse Jumalan sanaa. Tietysti on poikkeuksia kyllä huomattavissa. Suomalaisissa kirkoissa sitä vastoin ovat usein käytävätkin seisovia täynnä. Helsinkiläiset anovat kuitenkin kirkossakäynnin viime vuosina vähentyneen. Omituista maalaisen silmälle on, että miehet ja naiset istuvat sekaisin; tässä suhteessa ei Helsinki suinkaan kelpaa malliksi muille. Yleensä näytään sanaa kuuntelevan hartaudella ja kunnioituksella. Se vain on outoa, että Herran ehtoollista jakamaan ruvetessa melkein kaikki muu yleisö lähtee kirkosta pois, tähän näytään jo niin totutun, ettei kukaan sitä vikanakaan pidä, vaikka jumalanpalveluksen korkein osa joutuu siten halveksituksi. Entäs saarna? Helsingin kaupungissa palvelee toistakymmentä pappia; yksi pitää yhdestä, toinen toisesta ja onhan siinä vara valikoida. Toisinaan saa nälkäinen kuulija saamasta todellista ravintoa; toisinaan se luiskahtaa aivan sivu kuulijain omantunnon. Yleensä on kirkkomeno hyvin juhlallista niin kuin ainakin pääkaupungissa.
- Paljon tehdään Helsingissä arkipäivinäkin kirkollista työtä. Raamatunselityksiä pidetään useampi päivä kirkoissa ja kuulijoita aina niihinkin riittää. Eikä se ole ihmeteltävääkään kun tietää asukasluvun nousevan jo toiselle sadalle tuhannelle. Kaupunkilähetys on myöskin ahkerassa työssä. Sillä on palveluksessaan erityinen pappi, joka pitää raamatunselityksiä lähetyksen talossa Hietalahden puolella kaupunkia sekä Hermannin (Vallila) esikaupungissa olevassa rukoushuoneessa. Niissä on kuulijoina harva mies, mutta naisia kyllä. Eräänä päivänä Vanhankirkon sivu kävellessä näin lapsia joukottain rientävän sinne. Päätin käydä katsomassa, mitä ne siellä tekevät. Siellä pidettiin kaupunkilähetyksen pyhäkoulua. Satakunta lasta oli kokoontunut kirjoinensa kirkkoon, jossa myös lähetyksen pastori ja muutamia säätyläisnaisia oli. Lapset jaettiin kuuteen eri osastoon, jotka vetäytyivät yhteisesti veisattua eri osaan kirkkoa pastorin ja muiden opettajiensa luetettaviksi. Hupaista oli nähdä tätä kallisarvoista työtä. Kaupunkilähetyksen pappi kiertää myös kaupungissa huone huoneelta etsimässä ruumiillisesti ja hengellisesti sairaita ja köyhiä sekä heitä puhuttelemassa. Niukanlaiset ovat lähetyksen varat.
- Saimme eräänä päivänä kutsun diakonissalaitokseen, jossa oli järjestetty raamatunkeskustelua. Niitä pidetään siten, että joku - tällä kertaa Porvoon herra piispa - selittää alustukseksi raamatunlauseen, jonka johdosta sitten saa ajatuksensa tuoda ilmi läsnä olevista, ken haluaa. Joskus näistä keskusteluista saa rakennusta; joskus taas menevät ne turhanpäiväiseksi viisastelemiseksi, joka häiritsee vaikutusta. Lähdemme etsimään tuota uutta, komeaa Diakonissataloa Eläintarhassa Helsingin ulkopuolella, emmekä voi sinne tultua kyllin ihmetellä sen tarkoituksenmukaisuutta. Tälläkin laitoksella on oma pappinsa, pastori A. Palmroth, entinen merimiespappi, joka tarmolla ja innolla tekee työtänsä. Laitoksen yhteydessä on erittäin kodikas kirkko, joka on jokainen sunnuntai-ilta kansaa täynnä. Hyvä on, että tällainen tilaisuus Jumalan sanan kuuloon nyt on tarjona Berghällin (Kallio) esikaupungin asukkaille, joiden keskuudessa synti näkyy rehoittavan vielä vapaammin kuin Helsingissä. Vaikeanlaiset taloudelliset asiat saattavat vain tämänkin laitoksen työn huokauksen alaiseksi. Uusia diakonissoja on laitokseen otettu useita, vaan eivät ne ole menestyneet; toisia on täytynyt erottaa, toiset ovat eronneet itse. Ikävä, etteivät todella heränneet naiset enemmin antaudu näille työaloille.
- Entiseen tapaansa työskentelevät myös Nuorten Miesten ja Nuorten Naisten Kristilliset Yhdistykset. Useampi ilta on etenkin ensin mainitulla kokouksia sekä jäseniänsä että ulkona olevia varten; pyhäiltoina pidetään puheita ja raamatunkeskusteluita. Vakava henki näissä yhdistyksissä vallitsee, ja hyvää työtä ne tekevät; ikävä vain on, että keskustelukokouksia häiritsevät yhdistykseen kuulumattomat henkilöt, joilla on se käsitys, että heidän välttämättä pitää olla niissä keskusteluissa suuna päänä, ja joiden esiintyminen osoittaa enemmin loistamisen halua, kuin nöyrää opetuslapsen mieltä. Olen kuullut usean yhdistyksen jäsenistä tätä valittavan. Monta hupaista muistoa vie valtiopäivämies kotiinsa näistä yhdistyksistä.
- Ylioppilaspiireissä ovat kristillismieliset sekä miehet että naiset perustaneet eri yhdistyksiä. Syrjäiselle on käsittämätöntä, miksi pitää perustaa tällaisia hengellisiä kotteriioja eikä yhtyä yhteen Jumalan sanan ääreen; omituista on jo sekin, että miehet ja naiset eri paikoissa hakevat sielulleen rakennusta, vaikka tätä vielä voi jollakin tavalla puolustaa varsinkin Helsingin
oloihin nähden.
- Tuossa tulee kesken kaikkea ruumissaatto. Mustiin puettu mustapartainen kuski ajaa kahden mustan hevosen vetämiä mustilla verhotuita ruumisvaunuja. Saatto kulkee juhlallisesti kohti Vanhakirkkoa, ja lähdemme rientämään mekin sinne toivossa, että sieltä saanemme vakavampaa vaikutusta. Kuolema näkyy osaavan pääkaupunkiinkin ja vaativan säälimättä ihmisiä mukaansa noista komeista palatseista, katsomatta, onko ylhäinen tai alhainen, oppinut tai oppimaton. Siinäpä nyt pitäisi olla kylläkin varoitushuutoa. Käydään katsomassa, millä mielellä yleisö tuota matkamiestä seuraa. Menemme kirkon lehterille. Kun ruumista tuodaan kirkon ovelle, alkaa soittokunta lehteriltä soittaa ihanaa hymniä, sen tauottua esiintyy kööri laulamaan virren. Saamme siis musikaalista nautintoa ja kuollut jää mielestä. Mutta pian papin esiintyminen kukilla koristettuun kuoriin kannetun arkun eteen jälleen hänestä muistuttaa. Hän heittää kolme lapiollista multaa, lukee rukoukset ja pitää puheen. Mitä hän puhuu? Totta kai hän lausuu vakavia varoitussanoja jäljelle jääneille, pyytää heitä muistamaan, että heidänkin vuoronsa tulee pian matkalle lähteä? Ei sanaakaan sinnepäin; lohdutusta, lohdutusta vain, kauniita sanoja taivaallisista asunnoista, kukkia koko puhe kuoleman kammottavuuden peitteeksi. Ja sitten astuu toinen toisen perästä arkun luo, laskee seppeleen sen ympärille, puhuu vainajan jaloudesta ja suuresta elämäntyöstä, ja tätä tehdään, kunnes kukat ovat peittäneet koko ruumisarkun. Laulukunta lopettaa hautajaistoimituksen laululla: Tuuti lasta tuonelahan, tai jollakin sellaisella. Kaikki kuoleman vakavuus hautautuu kukkiin ja säveliin. Ei voi sille mitään, että kirkosta lähtiessä tuskainen huokaus rinnasta pusertuu.
- Menemme pieneen hartausseuraan, johon pari- tai kolmekymmentä henkeä on kokoontunut viljelemään Jumalan sanaa. Kehottavaa on siellä puristaa ystävien kättä. Sieltä kuuluu vastaamme ihana veisuu:
O Jeesus Kristus opeta
tiet' kaitaa kulkemahan
maailman korpimatkalla
ijäiseen satamahan
ja murheen ahdistama sydän pääsee kiittämään armon Herraa, jolla on Hänen merkillään merkityitä avuksi huutavia armaan isänmaamme pääkaupungissakin varmaan enemmin kuin ihmissilmä luulisi. Sytyttäköön Hän tultansa siellä yhä enemmin.»
Tässä samassa kirjoitelmassa Malmivaara antaa muutamalla rivillä kuvan myös kaupungin parista huvipaikasta ja katuelämästä, joiden hän katsoo pahasti häiritsevän monien Jumalan sanasta saamaa vaikutusta. »Äärettömän häpeämätöinnä ja rivona», hän sanoo, »astuu synti julkisuuteen ja katsoja joutuu ehdottomasti ihmettelemään, että Jumala vielä tuota Babelia kärsii. Oi jos olisi jokukaan, joka huutaisi noilla kaduilla: tämä kaupunki hukkuu!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti