Ei tullut taaskaan ylennystä eikä tunnustusta itsenäisyyspäivänä ja olisiko ollut syytäkään? Ne, jotka ovat saaneet semmoisia, voivat sitten siirtää saavutuksensa jälkipolvelle, sillä kuoleman jälkeen niistä ei ole enää merkitystä. Jeesus on luvannut pitää omistaan huolta ja antaa pelastetuille kruunun ja valkoiset vaatteet. Eivät ne näy tänään, mutta kerran kirkkaudessa, uskovien ylentämisjuhlassa ollaan parhaat päällä Herraa ylistämässä ikuisesta voitostaan. Siellä armahdetut syntiset saavat kuulla suuren tunnustuksen: - Tulkaa minun Isäni siunatut!
Eräs vanha saarnamies kertoi aikoinaan omasta kutsumuksestaan:
- Oli vuoden 1918 talvi ja raskaan sisällissodan aika. Olin tuolloin parin vuosikymmenen nurkilla oleva työmies ja asuin kotipitäjässäni Leppävirroilla. Alkoi sota ja enempiä ajattelematta liityin punakaartiin ja sain kiväärin käteeni, jolla tosin en ampunut ainoatakaan laukausta. Sota Varkauden suunnalla loppui alkuunsa ja eräänä päivänä huomasin olevani vankina monien muiden sotaan lähteneiden kanssa. Ensimmäinen yöni vankina vapisutti minua sydämen syvyyksiä myöten. Kun aamu vihdoin valkeni, itkin niin paljon kuin jaksoin, sillä tunsin sanomatonta kiitollisuutta, että sain nähdä vielä kerran auringonnousun.
Pian jouduin toisten mukana kenttäoikeuteen. Kauaa ei kulunut, kun päätös oli valmis. Minä, joukon nuorimpia, sain kuten toisetkin, kuolemantuomion. Vaikeata on kuvailla miltä tuntuu, kun äkkiä, melkein yllättäen joutuu kasvokkain kuoleman kanssa.
Odottelimme kolkon yön aamunkoittoa, jolloin lähtömme hetki löisi. Se oli synkkä yö, jonka karmeita tunteja yritti kukin "tappaa" omalla tavallaan. Katkeruus, masennus, viha ja kostonmieli liikkui kuolemanhuoneen katon alla. Olin ehkä monista muista poikkeus. Sinä odotuksen yönä jouduin Jumalan puhutteluun. Olinhan ollut kristillisyyden harrastaja. Olin kulkenut seuroissa, aloitellut virsiä rovasti Karhun kokouksissa ja liikkunut lähellä hengellisiä totuuksia. Lisäksi minulla oli tallella kodin runsas hengellinen perintö. Kaikki tämä vaikutti, että tässä viimeisellä portilla halusin saada tilini selväksi Jumalan kanssa. Mutta sepä olikin ylen vaikeaa. Sydämessäni löivät suuret ristiaallot ja tässä myrskyssä en millään löytänyt tietä armollisen Vapahtajan luokse. Kaikki synnit, hamasta lapsuudesta asti nousivat mieleeni ja pahat tekoni todistivat yhteen ääneen että sellaisella miehellä ei ole mitään iankaikkisen elämän toivoa. Kolkko kadotus on edessä.
Kuka tahansa voi käsittää, että niin synkeässä pimeydessä on ihminen lähellä epätoivon rajaa. Edessä on kylmä kuolema kiväärinpiippujen tuntuman päässä ja sen takana iäisyys, jossa sielläkään ei ole armollista Jumalaa.
Verkkaan rupesivat lähenemään aamun tunnit. Paljon ei puhuttu, sillä kukin kääriytyi omaan ahdistukseensa odottamaan kuolemaa ja tuskallista viimeistä minuuttia.
Äkkiä aukeni ovi ja kaikki vavahtivat. Tulija oli tuttu mies, rovasti Karhu. Lienee ollut raskas hänellekin tämä julma aamu. Rovastilla oli miehille asiaa.
- Teidän lähtönne on nyt tästä ajasta edessä. Oletteko valmistuneet viimeistä matkaa varten?
Jotakin tuon tapaista pappi puhui.
Heti kun hän oli lopettanut, avasin suuni ja sanoin:
- Minä en ole valmis kuolemaan. Synnit painavat tuntoa ja minä haluaisin kohdata armollisen Vapahtajan ennen kuin minun pitää kuolla.
Rovasti katsahti minuun, tuttuun mieheen, joka oli ollut virrenveisaajana hänen tilaisuuksissaan. Hän ei, kuten toivoin, ruvennut keskustelemaan kanssani. Sanallakaan hän ei opastanut minua taivaan tielle. Hän tarttui yllättäen olkapäästäni kiinni ja johdatti toiseen huoneeseen, jossa kenttäoikeus oli koolla. Vietyään minut tuomarin eteen, hän sanoi:
- Tällä miehellä on teille vielä asiaa.
Tuomari katsahti minuun ja kysyi asiaani.
Aloin puhua. Sanoin, että kun minun nyt pitää kuolla, niin en uskalla astua iankaikkisuuteen, jollen ensin saa kohdata Vapahtajaa ja saa äänellistä synninpäästöä. Sielunasiani ovat sekaisin ja minua peljättää, jos täytyy tällaisessa mielentilassa, ilman uskoa ja toivoa kuolla.
Hämmästyin muutamien yksinkertaisten sanojeni vaikutusta. Sahanhoitaja, minulle hyvin tuttu mies, joka oli kenttäoikeuden jäsen, itki. Tuomari, samoin kuin muutkin oikeuden jäsenet, pyyhkäisivät silmäkulmaansa. Näytti, että synnin murheeni ja sielunhätäni tuli heille täydellisenä yllätyksenä. He olivat joutuneet vaikeaan tenttiin. Rovasti oli uskonut kuolemaantuomitun nuorukaisen sielun hoitamisen kenttäoikeuden tehtäväksi. Mutta kuinkapa he osasivat tällaista asiaa hoitaa, kääntymättömiä miehiä kaikki?
Seisoin siinä kalvakkana tuomioni paikalla. En pyytänyt armoa, en tuomioni muuttamista. Pyysin vain, että minut johdatettaisiin uskoon ennen kuolemaa. Tuomari katseli pöytää ja selaili papereitaan. Näytti, että hän mietti. Lopulta hän nosti katseensa ja silmäsi minua ja sanoi:
- Minä huomaan teissä tapahtuneen suuren mielenmuutoksen. Tämän vuoksi teidän kuolemantuomionne täytäntöönpano siirretään toistaiseksi ja minä tulen lähettämään eversti Kalmille Kuopioon anomuksen, jossa anon teidän kuolemantuomionne muuttamista vankeudeksi.
Asia oli loppuunkäsitelty. Minut siirrettiin toiseen huoneeseen. Se kuusimiehinen ryhmä, jonka mukana minunkin elämäni piti päättyä, marssi pian tuomionsa paikalle. Minä sain armon elää.
Siitä aamusta lähtien en päässyt enää Jumalasta irti. Alkoi pitkä tie vankileiriltä toiselle, lopuksi Hennalan kovaan kouluun. Mutta niin kuin Herra oli Joosefin kanssa vankihuoneessa, niin hän oli minunkin kanssani. Vielä vankilassa ollessani en oikein päässyt kiinni evankeliumin täydestä kirkkaudesta, mutta taivaasta johdettiin tielleni julistajia, jotka opastivat minut kyselevän nuorukaisen pimeydestä valoon ja epäilyksistä uskon kirkkauteen.
Nyt on sitten elämän ilta. Vaellukseni tiellä kuljen kahdeksatta vuosikymmentä. Lähes puoli vuosisataa on ajastani kulunut evankeliumin saarnaajana. Olen onnellinen, että olen saanut olla siinä virassa. Käsitän, että olin niin kovakorvainen ihminen, että Herran piti käyttää näin lujaa kättä, jotta Hän olisi saanut kädensijan sielustani. Jumalallahan on oma tiensä kutakin ihmistä varten. Muutamat Hän saa kiinni kauniilla ja lempeällä armon sanalla ja nämä juoksevat nopeasti rakastavan Vapahtajan paimensyliin. Joku toinen ei lähde liikkeelle tällä tavalla. Jumalan täytyy käyttää ruoskaa, antaa riimunvartta, kuten Paavo Ruotsalainen sanoo, kuvaillessaan taivaallista johdatusta omalla kohdallaan. Minä kuulun niihin, jotka Jumalan kurituksen alla ovat tulleet kiinniotetuiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti