Yksinäisyyttä

Ensimmäinen suomalainen (kirjatiedon mukaan), joka kävi Israelissa ja Jerusalemissa 1420 oli Turun piispa (katolinen siis) Maunu Olavinpoika Tavast. Eräs sukulaiseni on tehnyt sukututkimusta ja isoisäni sukuhaara johtaa tähän piispaan. Mutta ei siitä mitään hyötyä ole ollut. Nämä varhaiset käynnit siellä olivat pyhiinvaellusmatkoja ja käsittääkseni vain seurausta siitä, etteivät sen ajan ihmiset löytäneet Jeesusta pelastajaksi. Silloin vallitsi pimeä keskiaika ja pyhimykset ja pyhät esineet muodostivat pääosan jumalanpalvelusta. Mutta Vapahtaja löytyy yhtä hyvin Suomesta kuin Israelista ja Jumalan sanaa voi lukea missä tahansa. Ilmeisesti ihmisen yksinäisyys, tyhjä mieli ja  Jumalan rakkauden kaipuu ajoivat heitä siihen.

Eräs aikamme suuria uskovia, Aapeli Saarisalo, matkusti Rymättylästä Israeliin vuonna 1924 ja joitakin vuosia myöhemmin Aili Lemmikki Havas (syntynyt Lempäälässä), joka oli aikoinaan ensimmäisiä lähetystyöntekijöitä, joita lähti Suomesta Jumalan kutsusta työhön Israelin kansan keskuuteen. Hän teki merkittävän ja pitkän palveluksen pyhässä maassa. Hän myös kirjoitti kokemuksistaan. Hän työskenteli juutalaislähetystyöntekijänä Jerusalemissa 1932–1969. Työtovereineen hän perusti 1940 kodin maahanmuuttajalapsille. Heille perustettiin koulu 1945. Tässä ”Jerusalemin suomalaisessa koulussa” juutalaislasten opetus tapahtui heprean kielellä.

Ennen lähtöään hän sai lähetysjohtajalta viimeiset evästykset matkalle: "Emme tiedä täällä paljoa juutalaisuudesta, emme myöskään tunne oloja Palestiinassa. Emme voi sinulle paljoa neuvoja ja ohjeita antaa. Sinun on alusta alkaen oltava Jumalan johdatuksen alaisena. Maamme on köyhä, rahamme arvo ulkomailla mitätön. Emme voi ajatellakaan minkään laitoksen perustamista. Joudut todennäköisesti olemaan yksin, ainoana lähettinämme siellä. Emme halua viedä sinne omaa sivistystämme, sitä he eivät tarvitse, emme edes omaa luterilaista kirkkoamme, vain Kristuksen. Työkenttä on kova ja vaikea. Jos joskus joku uskon käsittää, voit johtaa hänet jonkin siellä olevan kirkon yhteyteen." Vellamo nimisellä höyrylaivalla nuori nainen lähti, kun syksyinen ensilumi satoi maahan ja laiturilla oli joukko uskovia hyvästelemässä, he lauloivat hänelle lastenlaulun: Mä olen niin pienoinen…. sä suuri ja voimakas, Isäni taivaan…. , joka oli Ailin mielilaulu.

Nuoren naisen eväät olivat vähäiset kuin Raamatun kertomuksessa, mutta Herra oli hänen kanssaan ja vieläkin hänen nimensä mainitaan lähetyspioneerien joukossa. Lähetysjohtajan evästys oli melko todenperäinen ja uskonhenkinen. Oli lähdettävä ilman suurta torvisoittokuntaa, ilman merkittävää rahallista tukea. Edessä oli pitkä ja kapea tie tuntemattomaan, vierasta kieltä puhuvien ihmisten joukkoon, maahan jossa kaikenlaiset kulttuurivaikeudet olivat jokapäiväisiä. JOUDUT TODENNÄKÖISESTI OLEMAAN YKSIN, AINOANA LÄHETTINÄMME SIELLÄ. Ilmeisesti moni nykypäivän lähetti hakeutuisi jo tässä vaiheessa muihin tehtäviin, sillä kuka haluaisi olla yksin? Aili Havas perusti lastenkodin ja oli avuksi monille, jotka olivat vasta tulossa tuohon kiisteltyyn maahan.

Jumalanvaltakunnan työ on usein yksinäistä puurtamista, valvomista ja rukoilua, ihmisiä, joita et entuudestaan tunne ja heidän monia ongelmiaan. Tie on kaita, niin kuin Jeesus sanoi. Menestyshaaveet ja kansansuosio on syytä unohtaa heti kättelyssä, ettei tule pettymyksiä. Omaan voimaan, älykkyyteen tai koulutukseen luottaminen on myös syytä jättää omaan arvoonsa ja keskittyä vain Jeesukseen. Harvoin saa nähdä hengellistä herätystä ja raikkaita uskoontuloja, mutta luopumusta ja penseyttä, juonittelua ja kirkollista pröystäilyä kyllä löytyy. Uskollisia Herran palvelijoita on vähän ja Raamattuun vakavasti suhtautuvia, Jumalanpelossa vaeltavia ei ole montaakaan. Kaikenlaiset harhat, eksytykset ja koettelemukset ovat tämän tien luontaisetuja. Mutta ehkä kuitenkin kaikkein suurin kummitus kaiken keskellä on yksinäisyys? ”Kahden on parempi kuin yksin, sillä heillä on vaivannäöstänsä hyvä palkka. Jos he lankeavat, niin toinen nostaa ylös toverinsa; mutta voi yksinäistä, jos hän lankeaa! Ei ole toista nostamassa häntä ylös. Myös, jos kaksi makaa yhdessä, on heillä lämmin; mutta kuinka voisi yksinäisellä olla lämmin?” Saarn.4:9-11.

Yksin on kohdattava Herra, yksin tehtävä ratkaisut, yksin on opittava hengellinen ravinto syömään, yksin on tartuttava Paimenen käteen, yksin on tunnustettava synnit, yksin itkettävä kurjuuttaan ja syntitottumuksiaan, yksin on odotettava, että aamu valkenisi, yksin sairastettava ja kärsittävä se, minkä Hän katsoo tarpeelliseksi laittaa kannettavaksemme. Yksin on kuoltava, ensin synnille, sitten maailmalle, vihdoin itselleen ja viimeksi ajalle.

Moni ihminen on yksinäinen avioliitossaan, vaikka elääkin vihittynä ja rakkautta aikoinaan luvaten. Ei puhuta, ei syödä yhdessä ja saunassakin käydään eri aikoina. Media on ottanut puolison paikan monien avioliitossa, kone tai koneen kautta viestit korvaavat ihmissuhteet. Nykypäivänä ihmiset eivät osaa enää keskustella, eikä syvällisiä pohdintoja käydä laajasti. Moni ihminen jopa pelkää keskustelua, puhumista sydämen tunnoistaan, koska sisin on niin rikki ja yksinäinen. Jäljellä on vain komeat uudet vaatteet valokuvassa ja jonkinnäköinen kestohymy, kulissin takana on ammottava yksinäisyys. Ainoat, jotka tulevat nykyään ulos kaapista, ovat homot ja hekin vain kehuskelleen syntiään. Lisääntyvät avioerot ovat selkeä kuva aikamme sairaudesta, yksinäiset ihmiset etsivät tyydytystä vääristä lähteistä ja jälki on surkeaa – lisää yksinäisiä. Missä ovat tyytyväiset ja kiitolliset aviopuolisot, jotka kiittävät Jumalaa hänen sanastaan, johdatuksestaan, elämänkumppanistaan, kodistaan, työstään ja kutsumuksestaan. Lapsuudessani oli aivan yleistä, että perheet pysyivät koossa ja avioliittoa kunnioitettiin. Yleensä isäntä ja emäntä olivat kuin paita ja pylly – aina yhdessä. Nyt harrastukset, ajankulu ja itsensätoteuttaminen ovat syrjäyttäneet avioliiton rakentamisen. Monista on tullutkin avionrikkojia, vaikka eivät ole tehneet huorin.

Keskustelupalstat ja sinkkulistat ovat täynnä yksinäisiä tyyppejä, jotka eivät mene naimisiin, eivät uskalla mennä naimisiin tai ovat niin ronkeleita puolison suhteen, ettei heille kelpaa joku vaan. Näitä kauniita ja rohkeita on myös seurakunnissa yhä enemmän.

Mutta toista on luottaa Jumalaan ja etsiä Herraa silloin kuin hänet voidaan löytää. ”Jumalaa yksin minun sieluni hiljaisuudessa odottaa, häneltä tulee minulle apu. Hän yksin on minun kallioni, minun apuni ja turvani: en minä suuresti horju. Kuinka kauan te yhtä miestä ahdistatte, hänet yhdessä surmataksenne, niinkuin hän olisi kaatuva seinä, niinkuin murrettu muuri?” Ps.62:2-4. Yksinäisyys voi olla myös mahdollisuus kuulla Jumalan puhuvan ja aina joskus kuulen tällaisia kertomuksia, kun avuton on löytänyt Auttajan. Jeesus on yksinäisen ystävä, eikä taivaassa kukaan ole yksin.

Joskus minusta tuntuu, Herra, ettei maailmassa ole kuin yksinäisiä ihmisiä, mutta olevan varmasti väärässä? Ajattelen, että sinäkin olit niin yksinäinen tehdessäsi Isän lähettämänä palvelustasi meidän onnettomien hyväksi. Anna yksinäisille iloa sinun sanastasi ja kohtaamisestasi, kuulee kaipaavien huokaukset ja vastaa heidän rukouksiinsa. Anna voimia kulkea yksin ne hetket, jotka olet sellaisiksi säätänyt. Anna meille sanoja, että voimme keskustella ja rakentaa yhteyttä sinun omiesi kesken, ja niin rakentaa sinun ruumistasi, joka joskus on niin kovin rikkinäinen ja hajallaan, Kuule minun yksinkertainen ja yksinäinen rukoukseni, Jeesus.