Vain rauhaa kaipaa sydän väsynyt

 Dora Rappard oli sveitsiläinen lähetyssaarnaaja ja virsien kirjoittaja. Monien vuosien ajan hän opetti ja antoi hengellistä ohjausta St. Chrischona Pilgrim Missionissa, evankelisten lähetyssaarnaajien koulutuskoulussa lähellä Baselia, Sveitsissä. Hänen isänsä toimi anglikaani piispana Jerusalemissa 1800-luvulla ja Dora vietti lapsuutensa siellä. Vartuttuaan hän johti tyttökoulua Jerusalemissa. Dora meni naimisiin Karl Heinrich Rappardin kanssa vuonna ja muutti hänen kanssaan Aleksandriaan ja Kairoon.

Dora Rappard oli merkittävä hahmo pietistisessä yhteisöliikkeessä. Häntä alettiin kutsua "Pyhän Chrischonan äidiksi" hänen hengellisten neuvojensa, johtajuutensa ja kirjoitustensa vuoksi.

Virsikirjassamme on yksi hänen kirjoittamansa virsi no: 11 "Sinua Kristus odottaa kirkkosi ristin tiellä"

Yksi hänen kirjoistaan on elämänkerta ”Valoisia jälkiä”, siinä hän kirjoittaa vanhuudesta itsekin vanhenevana:

 

En ole ennen tullut ajatelleeksi, että kristityn vanhuus voisi olla niin kaunis. Ja kiitollisena sille Herralle, joka on luvannut omiansa nostaa, kantaa ja pelastaa ja joka niin uskollisesti on lupauksensa täyttänyt, tahtoisin tässä sanoa siitäkin sanasen.

 

Vanhuus tekee hiljaiseksi.

 

Kuten harpunsoittaja laskee kämmenensä väriseville kielille vaimentaakseen niiden kiihkeitä värähdyksiä, niin laskeutuu myös mahtavampi käsi ihmissydämelle, jolla ennen oli niin palavia toivomuksia, jonka riemu usein kohosi taivaisiin asti ja joka myös saattoi olla kuolemaan saakka murheellinen, hiljentäen sävelten pauhun yhteen sointuun: Kuten Jumala tahtoo! Niin lauloi Davidkin, ehkäpä hänkin vanhuudessaan: »Sieluni on tyynnytetty, kuin vieroitettu lapsi äidin helmassa.» Kuoleva Melanchthon vastasi lääkärilleen ja vävypojalleen Peucerille tämän kysyessä haluaisiko hän vielä jotakin: »En muuta kuin taivasta.»

 

Vanhuus tekee niin pieneksi.

 

Katsoessa elettyä elämää näkee siellä niin paljon puutteita, laiminlyöntejä ja syntejä. Samoin kärsimyksiä ja koettelemuksia, pettymyksiä ja kaikenlaisia vaikeuksia. Palavat rukoukset ovat jääneet kuulematta, kauniit toiveet ovat rauenneet. Nämä nöyryytykset tekevät ihmisen yhä alhaisemmaksi ja köyhemmäksi, yhä täydellisemmin riisutuksi kaikesta, mikä vähänkin voisi houkutella itserakkauteen.

Niinpä lauloi jalo runoilija Meta Heusser:

 

Ei voittoja, ma kuten kerran toivoin,

vain rauhaa kaipaa sydän väsynyt

ja parannusta kuolinhurmehelle

ja lohdutusta viime taipalelle.

Se taivaan oven auki soisi nyt!

 

Ei jää muuta jäljelle, mistä todella voisi iloita, kuin armo. Mutta Kristus sanoo: »Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta.»

 

Siksipä tekeekin vanhuus niin kiitolliseksi.

 

Kiitolliseksi monista ansaitsemattomista Jumalan hyvistä töistä, kiitolliseksi vanhuudessa kaksinverroin kalliista oppimisen ja kasvamisen kyvystä. Kokemukseni tällä alalla ovat olleet sielun kuolemattomuuden ja kehityskyvyn voimakkaana todistuksena! Mitä näköpiirejä avautuukaan vielä iäisyydessä!

Mutta kiitollinen on sydän ennen kaikkea — ja on oleva sitä yhä enemmän — Jeesuksen Kristuksen lunastustyöstä. Mitä lähemmäksi suurta iäisyyttä saavumme, sitä enemmän tunnemme tarvetta ja sanomatonta onnea saadessamme pukeutua Jeesukseen, jotta suurena riisuutumisen hetkenä meidät »havaittaisiin pukeutuneiksi eikä alastomiksi». (2.Kor.5:2-4.) Mitä enemmän maallinen väistyy, sitä enemmän iloitsee ihminen omatessaan varman turvapaikan, joka pysyy muuttumattomana maan ja taivaan hävitessä, ja saadessaan sanoa omakseen sen ihanan Vapahtajan, josta ei kuolema eikä elämä, eivät nykyiset eivätkä tulevat voi meitä erottaa.

 

Sillä vanhuus on vakava asia.

 

Pian varisevat ajan tuntilasin viimeiset hiekkajyväset. Vain muutamia päiviä on meillä vielä jäljellä »pyrkiäksemme tekemään kutsumisemme ja valitsemisemme lujaksi, ettemme lankeaisi ja että meille tarjottaisiin pääsy Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen iankaikkiseen valtakuntaan». (Piet.1:10.) Meillä on enää vain muutamia tilaisuuksia osoittaaksemme rakkautta ja todistaaksemme Herramme pelastavasta armosta. On vain vähän aikaa jäljellä järjestääksemme kaikki asiamme niin kauan kuin matkatovereinemme vielä olemme matkalla, jotta mekin voisimme autuaan Gerhard Tersteegenin lailla sanoa: »En tunne ketään ihmistä kohtaan mitään muuta kuin ehdotonta sovintoa, vilpitöntä nöyryyttä ja sydämellistä rakkautta.» Vain muutamia hetkiä on meillä vielä syventyäksemme yhä enemmän Jumalaan ja antaaksemme hänen täyttää koko olentomme. — Sitten on juoksu päättynyt.

 

Mutta vanhuus on myös toivorikas.

 

Vielä muutamia askelia maan pölyisillä poluilla, sitten päästään päämäärään. Rohkeutta, rohkeutta! Jerusalem ei ole enää kaukana. Pian on yksinäisyys ja kaipaus iäksi ohi. Pian jälleen yhdymme rakastettuihin, jotka lyhyeksi ajaksi ovat silmistämme häipyneet. Pian näemme sen, mitä nyt uskomme, ja tunnemme, kuten meidätkin tunnetaan. Pian voimme täysin rinnoin laulaa Siionin lauluja, jotka jo täällä ovat olleet sydämemme riemuna. Pian — ja se on autuutemme huippu — saamme nähdä kasvoista kasvoihin Hänet, jota nyt jo rakastamme, vaikka emme Häntä näekään, Hänet, joka on meidät ostanut ja pessyt verellään.

 

Tule, Herra Jeesus! Se on ollut seurakunnan kaipaava huuto kaikkina aikoina. Ja Mestarin sana kuuluu kaikille: Olkaa valmiit! Autuas se palvelija, jonka Herra löytää valvomassa.

 

Mutta hän, Jumala, jonka kasvojen edessä isäni ovat vaeltaneet, Jumala, joka on ollut paimeneni minun elinaikanani tähän päivään asti, enkeli, joka on minut pelastanut kaikesta pahasta (1.Moos.48:15-16), siunatkoon meitä ja johdattakoon meitä kädellään, kunnes jalkamme koskettavat porttejasi, oi, Jerusalem!